Part 23

— Ja kuka sitte tappoi Stefan Naumovitschin? huudahti Genia epätoivoissaan lyöden käsillään kasvoihin. — Kuka riisti minulta rakkaani? Kuka ampui väijyksistä? Kenen kuula satutti siihen sydämeen, joka kuuluu minulle? Jaa, se olit sinä, Mustien vuorten ryöväri, sinä eikä kukaan muu! Oi, kirottu olkoon sinun kätesi, joka kiväärin liipasinta kosketti, kirottu olkoon sinun ampumataitosi, kirottu sinä itse!

— Vait, onneton, kuule minua! Anna minulle ainakin tilaisuutta puolustautua. Näetkös, minä tulin tänne Azan kanssa sinua pelastamaan. Me piilottauduimme pensaikkoon ja päätimme ampua sen kurjan, minkä kuningatar lähetti ottamaan sinut kuritushuoneesta, niin pian kuin tuo mies vaan näyttäytyisi. Minä en tietänyt, kuka mies olisi, minä en häntä tuntenut, enkä koskaan ennen ole häntä nähnyt. Minä en nytkään häntä tarkemmin katsonut. Minulle oli kylläksi tietää, että kuningatar Draga oli hänet lähettänyt sinua anastamaan. Minä tahdoin temmata sinut hänen käsistänsä, ja sentähden täytyi sen miehen kuolla.

— No, kuule sitte, Demeter Banjaluki! sanoi Genia, kyyneleihin heltyen. Mies, joka vei minut kuritushuoneesta, ei ollut sellainen ihminen, joka tahtoi minut syöstä perikatoon, vaan Stefan Naumovitsch, jonka kanssa olen kihloissa, jolle tahdoin antautua koko elinajakseni, hän, jota rakastin, joka minulle hyvää tarkoitti. — Oi, hän oli jalo ja uskollinen ihminen.

Stefan Naumovitsch! Kun Banjaluki nyt kuuli tuota nimeä mainittavan ja kykeni käsittämään asian, oltuaan sitä ennen niin hämillään, ettei käsittänyt, mitä hänelle sanottiin, niin hän säpsähti, ikäänkuin sisällisesti olisi kovaa tuskaa tuntenut..

— Stefan Naumovitsch? ähkyi hän. — Minä tunnen hänet! Jaa, jaa, sinä olet oikeassa, Genia, hän oli jalo ihminen! Hän on kuningatar Dragan vihamies, vaikka onkin ajutanttina kuningas Aleksanterin palveluksessa. Minä olen kerran häntä puhutellut, kun hän Dragan petomaisuuden uhrina nääntyi vankilassa. Ja hänet olen minä tappanut! Jaa, sinä olet oikeassa, tyttö, kiroo minua, inhoo minua! Sillä Jumala tietäköön, ettei hän ole minun pikaisuuteni ja malttamattomuuteni ensimäinen uhri.

Kauhea oli nyt epätoivo, joka Banjalukin valtasi. Kyyneleitä tulvi hänen silmistänsä ja valui mustalle parralle, ensin kostuttaen kalpeat posket.

Aza katsoa tuijotti arasti herraansa ja ystäväänsä. Sellaisena ei hän ennen ollut nähnyt kapteeniansa, Demeter Banjalukia! Kukapa rosvojoukosta olisi koskaan voinut kuvitella mielessänsä, että tuolla miehellä oli kyyneleitä? Demeterin rehellinen tuska tarkoitti Geniata, joka nyt tiesi, että Stefan oli kaatunut hirveän erehdyksen johdosta, että Mustien vuorten ryövärillä ei mitenkään ollut aikomusta häntä tappaa, jos hän vain vähääkään olisi aavistanut, ketä hän ampui.

Genia meni Demeter Banjalukin luokse. Vapisevalla kädellään siveli hän hiljalleen ruskeita, ahavoituneita käsiä, joilla Banjaluki peitti kasvonsa.

— Hillitse kyyneleitäsi, Demeter Banjaluki! sanoi hän lempeällä, oman itkunsa puoleksi tukahuttamalla äänellä. — Jumala ei ole sinua tuomitseva. Hän katsoo ihmissydämeen ja on eroittava hyvän pahasta. Minä puolestani annan sinulle anteeksi, että olet minulta rakastettuni riistänyt ja kuulallasi musertanut tulevaisuuteni sirpaleiksi.

Ja nyt, hyvästi, Demeter Banjaluki! Minä kiiruhdan takaisin Stefanin luokse, jolle kuulun elämässä ja kuolemassa.

Genia viittasi kädellänsä ja hävisi.

Demeter katsoi synkkänä hänen jälkeensä. Sitte kääntyi hän äkkiä Azan puoleen ja sanoi:

— Souda, sen lurjus. Minä ohjaan Belgradia kohti.

Aza tempasi airot ja souti niin, että vesi keulassa kohisi.

* * * * *

Kiirein askelin palasi Genia sille paikalle, missä Stefan oli kaatunut. Genian sydän oli murtunut, hänen silmissänsä ei enää ollut kyyneleitä. Mutta hän tahtoi kumminkin nähdä Stefanin ruumiin, tahtoi suudella hänen kalpeata otsaansa.

Oi, hän ei voinut uskoa sitä mahdolliseksi, että Stefan otettaisiin häneltä ijäksi! Hän ei voinut ajatellakaan maailmaa ilman häntä.

Nyt ilmestyivät hänen eteensä yht'äkkiä kuritushuoneen harmaat muurit. Ja tuolla — tuolla näki hän kiviportaat, joita myöten oli rientänyt alas niin iloisena ja toivorikkaana Stefanin rinnalla, silloin kun valo välähti yht'äkkiä pensasten takaa ja luoti sattui armaan rintaan.

Genian silmät hakivat kaatunutta.

Mutta hän ei nähnyt ruumista, vaikka olisi kuinka hakenut. Se oli poissa ja ainoastaan verilätäkkö ilmaisi paikan, jossa Stefan oli maannut ja jossa hän, sitä ei Genia ollenkaan epäillyt, oli vetänyt viimeisen henkäyksensä.

— Niin on minulta siis ryöstetty hänen ruumiinsakin! valitti Genia ja vaipui verilätäkön viereen. — He eivät ole jättäneet minulle mitään, ei mitään muuta kuin muiston. Oi, tätä ei voi kukaan ihminen repiä minun sydämestäni, se pysyy minulla ikuisesti. Kaikki voitte te ryöstää minulta, te ilkeät, kurjat ihmiset, oman elämäni voitte te ryöstää minulta, mutta Stefanin ja sen rakkauden muisto, joka on meidät yhdistänyt, elää minun sielussani siksi kun kerran kadotan oman elämäni. Niin, tässä rakkaani sydänverta katsellessa, jatkoi masennettu tyttö, pistäen vapisevan kätensä vereen ja pitäen sitä pystyssä ikäänkuin vannoen — tässä lupaan minä sinulle, etten koskaan anna rakkauden toiseen mieheen päästä sydämeeni.

Mitä hänestä nyt tulisi?

Taas seisoi hän yksin ja hyljättynä, turvattomana. Sen lisäksi tiesi hän ne vaarat, joihin kaunis ja viaton tyttö voi joutua Serbiassa.

— Ei, pois — pois tästä maasta, kaikui hänen sisässään selvä, varoittava ääni. — Ei ole hukattava minuuttiakaan, pois täältä ja kotiin äidin luo!

Äiti! Oi, nyt kun hän oli niin onneton, kuvastui hänen eteensä äidin kuva, mitä hellimmän rakkauden loisteessa. Äitihän tarvitsi häntä niin hyvin, nyt kun puoliso oli häneltä viety. Oi, liian kauan oli hän epäillyt rientää äitinsä luo lohduttamaan häntä suuressa surussaan.

- Kuinka onneton hän nyt lieneekään, sanoi Genia itsekseen — kun häneltä on ryöstetty rakas puoliso niin hirvittävällä tavalla.

Nyt hän todella tarvitsee lastaan, olisi hyvin väärin, jos nyt viipyisin täällä kauvemmin, kun kerran olen vapaa. Minulla ei tosin ole rahaa, en voi ostaa edes pilettiä Wieniin, mutta — löytyyhän Belgradissa Itävallan konsuli, hän ei suinkaan kieltäne minulta apuansa. Niin, hänen puoleensa käännyn minä ja jo tänä päivänä lähetän minä sähkösanoman äidilleni ja ilmoitan hänelle, että tulen Wieniin.

Näin sanottuaan nousi hän, — järjesteli hiukan hiuksiansa sekä valmistui lähtemään Belgradiin, mennäkseen heti Itävallan konsulin luo. Hän tahtoi pyrkiä hänen suojaansa eikä epäillyt, ettei sitä hänelle annettaisi.

Mutta oi kun hänen oli vaikeata erota siltä paikalta, jossa Stefan oli ollut, siltä paikalta, joka vielä oli hänen verensä peittämä.

Hänen verensä! — Niin, tuossa tippui se hitaasti maahan, joka niin ahnaasti nieli sitä, kuin olisi se ollut kallista palsamia.

Mutta tuolla — mikä se on, joka liehuu tuulessa? Se oli valkoinen lehti, veren tahraama.

Olikohan se ehkä joku paperi, jonka Stefan oli kadottanut?

Genia otti ylös paperin, jonka tuuli tahtoi lakaista pois mukanaan. Reuna oli vaan veren tahraama. Kirjoitus oli selvää ja Genia näki heti, että se oli kirje.

Hän piti sitä lähellä silmiään, sillä nythän oli yö, mutta hän näki kuitenkin lukea.

Äkkiä horjui hän, hänen kätensä vapisivat, silmät ammottuivat ja saivat kauhun tapaisen ilmeen.

Ei, ei, tämä ei ollut Stefanin käsialaa ja kuitenkin tunsi Genia sen. Satoja kertoja elämässään oli hän sen nähnyt.

Nyt käänsi hän lehteä. Laupias Jumala, siinähän oli hänen äitinsä nimikirjoitus, jonka hän veripilkkujen keskellä näki kirjeen alla!

Myrsky ulvoi onnettoman naisen ympärillä, joka nyt oli tehnyt uuden hirvittävän havainnon, havainnon, joka veisi häneltä viimeisenkin elämän halun, joka veisi häneltä viimeisenkin toivon — äidin sydämen, lapsuuden kodin!

Äidin hylkäämä! Pyhä Jumala, mitä lienee äiti ajatellutkaan hänestä? Kun hän tuona yönä oli suojellut Stefan Naumovitschia ja avannut hänelle ovensa, oli äiti valmis uskomaan — sama äiti, joka ei koskaan ollut lausunut hänelle sanaakaan, joka hänen puhtaassa sielussaan olisi synnyttänyt kevytmielisyyden siementäkään, tämä sama äiti uskoi nyt, että hän —

Syvä katkeruus täytti tytön sielun. Nyt näytti hänestä, että koko maailma olisi hyljännyt hänet, sillä ei kukaan uskonut enää häntä, ei oma äitinsäkään.

Stefan, hänen rakkaansa oli kuollut, ja äiti — hän kääntyi pois tyttärestään kuten — kuten — niin, Genia lausui todellakin murtuneella äänellä sanan, tuijottaen harmaata taloa, josta hän äsken oli paennut — kuten langenneesta naisesta, kuten sellaisesta, jota syystä pidettiin tuossa talossa. Ei, sitä hän ei ole voinut uskoa, mielipuolisuuden kamala verho oli varmaan kietoutunut äidin muutoin niin selvän järjen.

- Minun täytyy mennä hänen luoksensa, huudahti Genia — minun täytyy katsoa hänen silmiinsä ja täytyy pakoittaa hänet katsomaan omiin silmiini. Ja jos hän ei enää voi lukea, mitä minun silmissäni on kirjoitettuna, niin — oi, mitä arvoa on sitte enää maailmalla ja elämällä — sitte osaan kyllä hankkia itselleni levon ja rauhan. Mutta minä en osaa erota täältä ennenkuin olen päässyt selvyyteen äitini kanssa. Hänen täytyy kuulla minua ja kyyneltulvalla täytyy hänen pyytää minulta anteeksi se vääryys, jonka hän on tehnyt minulle tässä kirjeessä.

Vapisevin käsin avasi Genia vielä kerran kirjeen, ja luki sen. Mutta kyyneleet pimensivät hänen silmänsä, hän tuskia saattoi lukea sitä.

Kuinka kirjoittikaan hänen äitinsä: — Minun tyttäreni ei tule koskaan enää silmieni eteen, jos ette te Stefan Naumovitsch tuo häntä luokseni laillisena vaimonanne.

Kuolleet eivät nouse todistamaan elävien eteen. — Oi äiti, äiti, itse olet sulkenut minulta tien sydämeesi! Mutta ei, vielä tahtoi Genia tehdä viimeisen kokeen.

Äitihän oli Belgradissa, se selvisi kirjeestä, päivämäärän alle oli äiti kirjoittanut: Hôtel de Paris. Siellä asuu siis äiti.

Hän tahtoi rientää äitinsä luo tekemään viimeistä koetta voittaakseen takaisin äidin sydämen.

Genia heitti vielä viimeisen silmäyksen Stefanin viattomasti vuodatettuun vereen, silmäyksen, jossa oli kokonainen maailma tuskaa täynnä.

Sitte riensi hän pois kaupunkia kohti, tuota hirmuista kaupunkia, jossa hän oli kärsinyt niin paljon. Myrsky melkein kantoi hänet Belgradia kohti. Mutta hän ei siitä välittänyt. Hän oli kuuro ja sokea kaikelle, mikä hänen ympärillään oli. Hän tunsi vaan sen myrskyn, joka riehui hänen omassa sielussaan verrattomalla voimalla.

- Stefanini kuollut ja äitini on minut kironnut, mutisi hän. Sitte nauroi hän, mutta se oli sydäntäsärkevää, kamalata naurua, joka tunkeutui hänen huuliltansa.

Vihdoin tuli hän kaupunkiin.

Ihmiset, joiden ohi hän riensi, katsoivat hänen jälkeensä ja pudistivat päätään. He pitivät kai häntä mielipuolena, joka oli päässyt ulos hullujen huoneesta.

Nyt oli hän Hôtel de Paris'in edustalla, joka on Belgradin komeimpia rakennuksia.

Epäillen jäi hän seisomaan portille, painaen kädet kovasti sykkivää sydäntään vasten.

Ratkaiseva hetki oli tullut. Muutamien minuuttien kuluttua seisoisi hän äitinsä edessä.

Oi, onnistuukohan hänen voittaa takaisin äidin luottamus?

Eihän hänellä ollut ketään, joka olisi todistanut hänen puolestaan. Päinvastoin puhui kaikki häntä vastaan. Sillä nyt muisti hän, että juutalainen ja vartijaston päällikkö olivat nähneet Stefanin hänen huoneessaan ja ihmisethän olivat niin ilkeitä, että uskoivat mielellään mitä pahinta lähimmäisistään.

Mutta äiti — äiti ei saisi sitä uskoa.

Jos ihmiset tuomitsivat häntä, jos he kaikki epäilivät häntä, jos he kaikki luulivat hänen olevan Stetanin rakastajan, niin täytyi äidin kumminkin luottaa lapseensa.

- Ja hän luottaa minuun! huudahti Genia heittäen päätään taapäin ja tarttuen molemmin käsin tukkaansa, joka kiireesti kulkiessa oli joutunut epäkuntoon. — Niin, hän luottaa minuun, — kuolleen isäni tähden tekee hän sen.

Oi, jos hän nyt vaan eläisi, niin olisi kaikki taas hyvin. Isä ei koskaan epäillyt tyttöään, sillä mies on väkevä sekä rakkaudessaan että luottamuksessaan, nainen vaan on horjuva surussaan.

Hän meni sisälle pääkäytävästä ja oli Hôtel de Parisin eteisessä. Se oli erittäin komeasti sisustettu ja siellä juoksi palvelijoita, kyyppareita ja vieraita edes takasin.

Parrakas ovenvartija tuli häntä vastaan ja kysyi, mitä hän halusi.

Genia ei voinut oikein puhuakaan, hän änkytti hiljaa: Minä tahdon — minä pyydän — voisinko saada puhua kreivitär von Sandorfin kanssa?

- Kreivitär von Sandorfin? vastasi ovenvartija. — Niin, hän asuu, tietääkseni tässä Hôtellissa. — Odottakaa hetkisen, minä tahdon —

- Ah, kreivitär von Sandorf — ei, lapseni, hänen kanssaan ette voi enää puhua, sillä hän matkusti kaksi tuntia sitte itäisellä pikajunalla.

Samassa silmänräpäyksessä kuului huuto komean Hôtellin eteisessä. Genia makasi pyörtyneenä lattialla.

YHDESNELJÄTTÄ LUKU.

Karhunjahti Tapschidermetsässä.

Viimeiset kauniit syyspäivät olivat houkutelleet Serbian kuningasparin vieraisille huvilinnaansa Tapschidermetsässä siellä pannakseen toimeen suuren syysjahdin, joka oli joka vuonna suuri ja ilolla odotettu tapaus hovissa ja niissä ylhäisissä piireissä, jotka olivat saaneet kutsun tähän jahtiin.

Draga, joka innokkaasti käytti jokaista tilaisuutta kootakseen ympärilleen Serbian aatelin ja nauttiakseen sen jäsenten suosiosta, oli tällä hetkellä ryhtynyt erityisiin toimiin tehdäkseen jahdin niin loistavaksi kuin mahdollista.

Sentähden on nyt vilkas elämä Tapschidermetsässä, tässä ihanassa metsässä, joka on noin viiden kilometrin päässä Belgradista, ja jossa muutoin rauha ja yksinäisyys vallitsee. Siellä vilisi nyt hovimiehiä, metsästäjiä ja kuninkaan vieraita, jotka olivat majoitetut pikku huviloihin, mitkä seppeleen tavoin ympäröivät kuninkaallista huvilinnaa.

Ensimäisinä päivinä tyydyttiin metsästämään pienempää riistaa. Oli kaarrettu suuri joukko jäniksiä, ammuttu erilaisia lintuja ja lopuksi oli ajettu vuohipeurojakin pyssyn kantaman päähän.

Mutta tänään, kahdeksantena metsästyspäivänä, oli se suuri päivä, jolla Tapschidermetsästys joka vuosi päättyi.

Suuren karhun ajometsästyksen piti tapahtua tänään.

Vaikka Tapschidermetsä on niin viljelty ja ulottuu aivan kuninkaallisen huvilinnan läheisyyteen, saa tämä ääretön metsä kuitenkin melkein aarniometsän luonteen, kun siinä kauemmin harhailee ja siellä oleksii todellakin sekä karhuja että susia ja muitakin vaarallisia petoeläimiä näkee siellä usein.

Kuninkaallinen metsästys oli alkanut ja oli täydessä käynnissä. Aleksanteri ja Draga ratsastivat yhdessä. Heidän jälkeensä tuli joukko metsästäjiä ja sitte seurasi loistava ratsaskulkue aatelisia ja korkeampia upseereja.

Kuningatar Draga oli hurmaavan näköinen. Hän itse vertasi itseään Dianaan ja tämä vertaus oli todellakin hyvin sattuva.

Hänen korkea, hoikka ja täyteläinen vartalonsa oli verhottu viheriään metsästyspukuun, jossa selvästi tulivat näkyviin rinnan ja olkapäiden muodot, se oli vyötäisten kohdalta ruumista myöten, mutta sileä ja putosi sitte syvissä laskoksissa alas jalkoihin saakka, joita peittivät mustat ratsastussaappaat hopeakannuksilla.

Kiharassa, tummassa tukassa oli kuningattarella pieni hattu, jossa liehui kaksi komeata strutsin höyhentä. Kädessä oli hänellä pieni, siro, erittäin hyvin tehty tussari ja lantioilta riippui metsästyspuukko simpukankuorikotelossa sekä elfenluinen pikari.

Kuningatar ratsasti komealla päistäriköllä ja kuninkaalla oli musta hevonen.

Aleksanteri näytti myös komealta metsästyspuvussaan, vaikkei hän pitänyt metsästyksestä sen itsensä vuoksi. Hänellä oli tapana sanoa, ettei hän voinut ymmärtää, mitä huvia ihmisillä oli siitä, että ampuivat viatonta eläintä.

Oli ratsastettu kaksi tuntia tapaamatta karhua, jonka jäljille metsästäjät olivat päässeet.

Kuninkaan ja kuningattaren rinnalla ratsasti nuori luutnantti Nicodem Lunjevica. Heidän ajaessaan eteenpäin pitkin metsätietä, kääntyi Aleksanteri äkkiä tämän puoleen.

- Kuinka on Stefan Naumovitschin laita, josta pyysin teidän ottamaan selkoa? kysyi hän.

- Lääkäri, joka häntä hoitaa ja joka veti luodin haavasta heti kaksintaistelun jälkeen, on onnistunut niin hyvin, että herra Stefan Naumovitsch on huomattavasti paranemaan päin. Hän on jo liikkeelläkin, vastasi Nicodem.

Parin viikon perästä pääsee hän taas virkaansa hoitamaan teidän majesteettinne luona.

- Se ilahuttaa minua sanomattomasti! huudahti Aleksanteri teeskentelemättömällä ilolla — minä jo vapisin tämän kelpo miehen tähden.

- Eikö sitte ole saatu selville, mistä tuo onneton kaksintaistelu oikeastaan johtui? kysyi Draga, joka siitä lähtien kuin Stefan Naumovitschin nimeä mainittiin, oli taistellut punastumistaan vastaan. — Nicodem, sinähän tiedät tavallisesti, mitä Belgradissa tapahtuu, etkö sitte ole saanut tietää, kenen kanssa Stefan Naumovitsch taisteli ja mistä syystä?

- Minun täytyy todellakin tunnustaa, rakas sisareni, vastasi Nicodem, heittäen Dragaan ivallisen katseen, etten minä kaikista ponnistuksista huolimatta ole saanut mitään tietää.

Sanotaan, että kaksintaistelu on tapahtunut Tonavan varrella, kuritushuoneen luona. Stefan Naumovitsch oli sitte laahannut itseään tämän talon portille asti, josta hänet löydettiin.

Hän itse sanoo varmasti saaneensa luodin kaksintaistelussa, mutta vastustajaansa ei hän tahdo nimittää ja yhtä vähän tiedän minä sitäkään, miksi kaksintaistelu oikeastaan tapahtui.

- No, minä arvelen, huudahti Draga — että tässä voidaan tehdä sama kysymys, jonka teki kerran kuuluisa valtiomies: Missä on nainen?

Eikö Stefan Naumovitschilla ole edes ollut rakastajaa, jolle hän olisi ehkä mustasukkainen?

Kuningas näytti tuimalta ja löi hevostaan aivan aiheettomasti ratsupiiskallaan.

- Kyllähän siitä on puhuttu, vastasi Nicodem ivallisesti, että Stefan Naumovitschilla oli rakastaja, mutta siitä on jo kauan aikaa.

Rakastaja on muutoin nyt naimisissa ja sanotaan, että Naumovitsch on kokonaan vetäytynyt pois seuraelämästä.

Tätä sanoessaan katsoi Nicodem terävästi sisareensa sivulta päin ja vaikka Dragan silmät olivat kiinnitetyt hevosen hoikkaan kaulaan, niin tunsi hän kuitenkin, että Nicodem katsoi häneen ja tumma puna nousi hänen poskilleen.

Hän oli hyvin ymmärtänyt Nicodemin tarkoituksen. Hän tiesi, että Nicodem tarkoitti häntä itseään Stefanin rakastajana, joka nyt oli naimisissa, jonka kautta kerran olemassa ollut suhde oli katkaistu.

Tämän keskustelun aikana oli lähestytty erästä seutua, joka oli täynnä vuorenrotkoja, joista kohosi oikeita puujättiläisiä, joita eivät kuuden miehen yhdistetyt sylet kyenneet syleilemään.

Ylijahtimestari, paroni Granzow antoi käskyn pysähtyä.

- Teidän majesteettinne, huudahti hän, kumartuen satulassaan kuninkaan edessä — tuon luolan, jonka nuo kaksi vuoren lohkaretta muodostavat, joiden päällä on kolmas, ovat minun metsästäjäni merkinneet karhujen pesäksi.

Uskallan siis ehdottaa, että piirittäisimme tämän paikan ja koettaisimme sitte houkutella karhut luolastaan.

Jos teidän majesteettinne hyväksyy ehdotukseni, niin voimme sen heti panna täytäntöön.

- Tietysti, rakas ystävä, vastasi Aleksanteri. — Kun nyt kerran karhuja metsästetään, niin olen sinun kanssasi aivan yhtä mieltä.

Suurella kiireellä yhtyi parooni valmistuspuuhiin.

Koko seurue asetettiin laajaan piiriin kallioiden ympärille. Jokaiselle teroitettiin, että piti oltaman varuillaan, eikä saisi hetkeksikään kääntää silmiään vuorenrotkosta, vaan seistä hiljaa valmiina ampumaan.

Kuningas, Draga ja Nicodem Lunjevica jäivät istumaan hevosiensa selkään, jonkun matkan päässä toisistaan.

Puiden tiheiden oksain välitse, jotka levisivät kallion yli, tunkeutuivat syksyauringon säteet, heittäen heikon, väräjävän valon.

Suuri hämminki, metsästysinto oli vallannut jokaisen ja hovin naiset ja herrat sekä upseerit saattoivat tuskin odottaa karhunjahdin tärisyttävää näytelmää.

Ylijahtimestari oli sillävälin saanut kaikki valmiiksi ja nyt alettiin ahdistaa karhuperhettä.

- Kaikki tulee riippumaan siitä, huusi parooni Granzow kovalla äänellä, jotta jokainen saattoi häntä kuulla — jos voimme ajaa karhun pesästään.

Tietysti ei voida ajatella, että joku meistä uskaltaa sinne lähteä, sillä ei ole ketään, joka panisi nahkansa alttiiksi. Siksi täytyy meidän ajatella toista keinoa, joka voisi häiritä karhuperhettä rauhallisessa olossaan.

— Me koetamme ajaa ne savulla pesästänsä, huudahti Nicodem Lunjevica, — se on paras keino.

— Aivan niin, vastasi Granzow.

Sitte antoi hän väellensä käskyn laittaa korkean läjän kuivia halkoja, oksia ja risuja luolan käytävän eteen, valaa ne öljyllä ja sytyttää tuleen.

Metsästysseurue vetäytyi nyt hiukan syrjään, he muodostivat suuremman piirin, sillä kun liekit leimusivat, levisi mustan harmaa savu, joka rasitti keuhkoja ja silmiä.

- Kiväärit valmiina! kuultiin ylijahtimestarin huutavan.

Draga innostui innostumistansa, päinvastoin kuin mikä oli kuningas Aleksanterin laita, jota tämä näytelmä näytti varsin vähän huvittavan.

- Minä toivon, sanoi Draga innostuneena, että joku karhuista hyökkää päälleni!

Kyllä sen pian maahan kaataisin.

Onpa toki ihana ajatus, että ihminen, joka ruumiin voimiltaan ei vedä vertoja tuollaiselle pedolle, kumminkin kykenee sen pitemmän matkan päästä tappamaan.

— Mutta jos nyt käsi vapisee? sanoi kuningas Dragalle, jota hän tuskin saattoi eroittaa välissä olevan savupatsaan tähden.

— Vapisee? — Minun käteni ei koskaan vapise, kun otan eläimen hengiltä. Se ei edes vapisisi, jos minä —

Hän ei lausunut ajatustansa kokonaan, vaan puri huulet yhteen, kuin jos jo olisi liian paljon sanonut, liiaksi paljastanut luonteensa kuninkaalle.

— Draga — Draga, — missä olet? huudahti kuningas.

— Missäkö minä olen, rakas ystävä, etkö sitte minua enää näe. Minä aina näen kuninkaani, vaikkapa hän olisi syvimmässä —

Mörinä kuului, joka pani jok'ikisen sydämen vapisemaan ja Draga oli heti ääneti.

Se oli todellakin ääni, joka saattoi veren suonissa jähmettymään.

— Karhut — karhut! huusi Nicodem Lunjevica voitonvarmana. — Nyt ne tulevat — katsokaa, tulta, tulta!

Laukaukset pamahteli ja tummanpunaisia liekkiä kohosi savumerestä, joka tahtoi kaikki pimentää. Ainoastaan salamat, joita singahteli pensaitten takaa metsästäjien pyssyistä, synnyttivät siellä täällä vahvemman valaistuksen.

Ja tuossa kamalassa valossa näkyi joukko tummia, kömpelöitä olennoita tunkeutuvan luolan suusta.

Tuliliekkien yli ne juoksivat ulvoen ja täyttivät metsän hirveillä äänillä, ja sitte nähtiin siellä täällä muodottomien, paksujen päiden pistävän esiin, veristen silmien säkenöivän ja punaisten kielien riippuvan pitkällä leukapielistä.

Ylijahtimestari oli erehtynyt. Siinä ei ollutkaan yksi ainoa karhu, vaan kokonainen karhuperhe, joka syöksyi ulos luolasta.

— Käykää päälle vaan! huusi Nicodem Lunjevica. — Siinä on sinulle, sen peto! — Kas, ei se pystynytkään! — Tuossa — tuossa! — Pitäkää varanne, Granzow, karhut käyvät teidän kimppuunne.

Sydäntä särkevä ääni nyt kaikui.

Hevosen kuolonhuuto sekoittui tähän kauhunpurkaukseen.

Silloin näki Draga terävillä silmillään, että hevosen ja miehen peto kaatoi allensa.

Metsästysseurue hajaantui eikä kukaan ajatellut auttaa onnetonta, joka makasi pedon alla ja välttämättömästi joutuisi pedon saaliiksi.

Kuka tuo onneton oli, sitä ei edes Draga silloin kyennyt eroittamaan. Mutta rohkea kun oli, pysähtyi hän yksin paikalle, kun kaikki muut pakenivat.

Hän kannusti hevostansa ja lensi onnettomuuspaikalle. Draga näki nyt, mitä kauheata tässä tapahtui. Siinä makasi ylijahtimestari Granzow maassa. Karhut olivat iskeneet kyntensä hevosen kurkkuun. Granzow oli lentänyt satulasta ja makasi nyt muutaman metrin päässä siitä paikasta, missä karhu repi hevosta.

Onneton ylijahtimestari ei uskaltanut nousta pystyyn, peljäten herättävänsä karhujen huomiota. Ehkä olikin parasta, että hän hetkisen makasi liikkumattomana, sillä paitsi jättiläismäistä naaraskarhua näkyi luolan suulla vielä neljä muuta karhua, ja viisi karhua ajoi pakenevata metsästysseuruetta takaa.