Part 14

Hän ihmetteli nyt kirjeessään aika pisteliäästi, kuinka Ruotsin sotapäälliköt ja sotaväki noin vain ilman kuninkaansa tietoa lähtevät sotaretkille, toisen maan linnojakin piirittämään. Mutta jos se totta on, jatkettiin kirjeessä, ja koska kuningas ei näy voivan itse pitää sotaherrojaan kurissa, niin lähettäköön Jaakko Baggen ja muut päälliköt rajalle, jossa on kyllin lujia puunoksia, ja hirttäköön heidät siellä tsaarin edustajain läsnäollessa. Ja jos kuninkaalla on halu saada kaikkien noiden vihamielisyyksien jälkeen solmituksi rehellinen rauha, niin tulkoon poikansa kanssa itsekin rajalle siitä katuvaisena ilmoittamaan ja itse suullisesti siitä pyyntönsä esittämään.

Kuninkaan paksu niska oli lause lauseelta, sitä mukaa kuin puoliuninen tulkkituhnus hänelle yksitoikkoisella äänellä, hakaltaen ja verkalleen käänsi, käynyt yhä punaisemmaksi; hän oli kiukustuneena siirrellyt jalkojaan ja nykkinyt partaansa yhä uudelleen komentaen tankkaavaa tulkkiaan katsomaan tarkempaan, oliko hän kääntänyt oikein. Sillä tämähän oli raaka ja hävytön vastaus hänen sirosanaiseen, kohteliaaseen kirjeeseensä...

Vanhus pihisi itsekseen, syljeskeli ja ryki -- hänen oli ilmeisesti vaikea pysyä nahoissaan. Mutta kun tultiin siihen viimeiseen kohtaan, jossa tsaari käski kuninkaan poikineen tulla itse rajalle pyyntönsä esittämään, silloin Kustaa hypähti, tupsahti tulkin tukkaan ja huudahti:

-- Sinä valehtelet konna, vääristät kirjeen... Mutta samassa hän kai sentään oivalsi puolikuoliaaksi hölmistyneen tulkkiraukan syyttömäksi, hillitsi itsensä ja ärjäisi:

-- Anna olla, jo riittää, saat mennä...! Tulkki, muuten hitaansitkeä mies, kiirehti luvan saatuaan minkä koivet kerkesivät pois kuninkaan luota. Tämä lupsahti silloin takaisin nojatuoliinsa ja purki siinä yksikseen sappeaan. Hän näkyi nyt vasta oivaltaneen, että se hänen edellinen kirjeensä rauhantarjouksineen Kymiltä oli ollut varomaton -- liian läpinäkyvästi hän oli siinä ruvennut syyttelemään omia päällikköjään tehdystä, epäonnistuneeksi jääneestä sotaretkestä, joten suuriruhtinas oli siitä saanut aiheen noihin ilkeihin loukkauksiinsa. Mutta hän ei tahtonut sitä erehdystään itselleenkään myöntää ja siksi etsiskeli hän nyt kiihtyneissä mietteissään syntipukkia, jonka tiliin voisi työntää tämän uuden loukkauksen. Sellaista ei ollut.

Vihdoin hän huomasi Martin, joka yhä kykki kirjoituspöytänsä ääressä, mihin hän oli, kun ei kuningas ollut käskenyt hänen poistua, jäänyt odottamaan, saisiko hän tiedon, milloin Sysikorven talonpojat voisivat päästä kuninkaan puheille.

-- Mitä sinä täällä kykit! urahti ukko silloin ikenet irvissä Martille, valaen siihen huudahdukseensa kaiken sen kiukun, jonka tsaarin kirje oli hänessä aiheuttanut. -- Kuka sinun on käskenyt jäädä tänne meitä vakoilemaan?

Martti karahti tulipunaiseksi hiusmartoa myöten, hänen äänensä värisi ja hänen kielensä sammalsi:

-- Luulin että minun piti odottaa...

-- Odottaa mitä, nulikka?

-- Tietoa, milloin Sysikorven talonpojat voivat päästä...

-- Ne jukurit, hirteen ne pääsevät! Taikka odottakoot täällä vaikka tuomiopäivään asti! Kaikki minua vain kiusaavat ja ärsyttävät... minua, vanhaa miestä, jonka yksin täytyy vastata kaikesta ja kantaa kaikki ikävyydet ja solvaukset...

Hän herkesi taas vanhaksi ja avuttomaksi, viskasi tsaarin kirjeen väsähtäneesti pöydälle, köpitti lyhyin askelin sisähuoneeseensa ovelle, jonka hän avasi ja josta hän virkkoi sisälle:

-- Miksi, Kaarina, miksi minut aina jätetään näin yksin... olen saanut sydämenkohtauksen kaikista näistä ikävyyksistä. Tule, pulmuseni...

Martti hiipi nyt hyvän sään aikana tiehensä. Taitavatpa saada sukulaismiehet vielä kotvan odottaa, tuumi hän, mutta eipä, hitto soi, heidän ainakaan tänään olisikaan meneminen kuninkaan eteen.

XVII

Kankaisten kartano, missä tänä talvena vietettiin Etelä-Suomen laamannin, jalosukuisen Henrik Klaunpoika Hornin nuoremman tyttären Kaarinan ja Hannu Björninpojan, Lepaan herran, häät, oli Maskun kylässä sen verran Turun ulkopuolella, että sinne oli linnasta ja kaupungista raittiissa talvi-ilmassa virkistävä ajelumatka. Mutta olipa näihin Kankaisten häihin Turun linnassa majailevan hovin ja kaupunkilaisvieraiden lisäksi saapunut vieraita paljon kauempaakin, Länsi-Suomen suurista herraskartanoista, jopa Hämeestä ja Uudeltamaalta asti. Sillä ken Suomen vapaasukujen edustajista suinkin voi, oli tahtonut olla mukana tässä ylhäisten sukujen merkkitilaisuudessa, jolle kuninkaan, kuningattaren ja kuninkaanlasten läsnäolo antoi lisää loistoa.

Sitenpä kuhisikin tuo linnantapaisesti neliönmuotoiseksi rakennettu, suurehko kivikartano hääpäivänä jo aamusta asti täynnään pitkämatkaisia vieraita, joiden hevoset pitkissä riveissä söivät heinää talon väljissä talleissa, ja katkeamattomana jonona juoksivat palkkapiiat paistintuvan, kellarin ja aittain väliä kantaen esille ruokia ja juomia. Mutta kun koko hääjoukko keskipäivällä palasi kirkosta, missä itse piispa Agricola oli juhlalliset vihkimiset toimittanut, oli laaja pihakin täynnä rekiinsä sidottuja, loimitettuja hevosia, jotka syödessään puistelivat valjaitaan niin että yhtämittainen kilinä soi tammikuun kirskuvassa pakkasessa.

Ajomiehet olivat sisällä väentuvassa, jossa heillekin, samoin kuin kaikille Kankaisten alustalaisille, tarjottiin komeat kestitykset, samaan aikaan kuin hovin väki ja aatelisvieraat söivät hääateriaa päärakennuksessa. Mutta iltahämärissä, hääaterian päätyttyä, oli kaikki väentuvastakin kutsuttu sisään päärakennukseen, katsomaan siellä tapahtuvaa juhlallista toimitusta. Oli nyt näet morsiuskruunu tanssittava pois vasta vihityltä nuorikolta, ja vanhojen perinnäistapojen mukaisin menoin katsottava, kenelle vallasneitosista se oli joutuva, kuka heistä ensiksi oli morsiuspukuun puettava.

Tähän kruunutanssiin ottivat kaikki juhlavieraat osaa, niin vanhat kuin nuoretkin. Säkkipillien soidessa suoritettiin aluksi siro kävelytanssi läpi kaikkien huoneiden, joiden ovilla palkolliset, alustalaiset ja kyytimiehet suut ammollaan katselivat silkin sihinää ja samettipukujen komeutta. Itse vanha kuningaskin otti siihen karkeloon osaa, taluttaen käsipuolesta hilpeästi ja keveästi talon rouvaa, joka, vaikka jo olikin monen lapsen äiti, vielä oli nuorekas, kukkea nainen. Morsianta kuljetti kaikin säädetyin hovimenoin vanha valtaneuvos Svante Sture, joka nyt hänkin Kymijoelta oli tullut Turkuun juhlimaan, ja nuoren, norjan kuningattaren oli hento sulhasmies, Hannu Lepaan herra, saanut saatettavakseen tanssiin. Isäntä itse, Henrik Klaunpoika, oli tarttunut Kuitian mahtavan, harmaatukkaisen rouvan, Hebla Sparren, käteen, pitäen sitä komeasti koholla tanssin tahdissa. Näiden Suomen suurten sukujen, Flemingien ja Hornien, välillä oli pitkiä aikoja ollut usein kylläkin karsasta kilpailua ja kylmyyttä ja herätti tämä suloinen sovinto sen vuoksi sitä mieluisempaa huomiota. Sitten seurasi nuorempi väki keveästi sipsuttaen kruunutanssiin. Juhana prinssi talutti kuningattaren sisarta, Ebba Stenbockia. Tämä vasta noin 12-vuotias tyttö oli sisarensa mukana saapunut Suomeen vierailemaan ja kuului vielä lasten kirjoihin, samoin kuin prinssi Kaarlo ja prinsessa Cecilia, jotka myös olivat äitipuolensa mukana saapuneet isänsä luo Suomeen. Pitkä rivi suomalaista ja ruotsalaista aatelisnuorisoa seurasi parittain näitä ylhäisiä vieraita karkelossa, viimeisten joukossa myöskin Klaus Fleming, joka tapansa mukaisella ryminällä tulla touhusi rinnallaan Kaarina Hannuntytär, jonka hän, pitojen jo alettua, oli käynyt hakemassa pormestarin talosta häätoverikseen. Tämän oli Klaus-herra ihan uhmatakseen ja äitinsä tietämättä tehnyt vaimentaakseen niiden kielet, jotka Innamaan juhlien jälkeen olivat häntä pistelleet ja pilkanneet. Oli kuitenkin muutamia muitakin porvarillisia kutsuvieraina mukana näissä häissä ja morsiamelta kruunua tanssimassa.

Se oli kaunis karkelo. Syksy ja kevät, nuoruus ja vanhuus, siinä yhtyivät toisiinsa hilpeässä rattoisuudessa. Vanha kuningas ja nuori kuningatar kumarsivat vastakkain sattuessaan iloisesti nauraen toisilleen, leikkipuheet sinkoilivat ristikkäin, vanhain ja nuorten poskia koristi ilon ja innon puna.

Mutta tanssi kulki eteenpäin. Kierroksen tehtyään huoneiden läpi saapuivat karkelonpitäjät takaisin päätupaan ja siellä nyt sijoitettiin kaikki nuoret neitoset suuren piirin sisään, miesten kehän kiertäessä tätä kukkeata neitokerhoa. Sisäpiirin keskustaan asetetun morsiamen silmille oli sidottu liina, ja hänen oli nyt sokkona ojennettava kruununsa jollekin ympärillä olevista naimattomista naisista, jonka jälkeen miesten oli riennettävä tempaisemaan kukin omansa, jatkaakseen karkeloa vastakruunatun kunniaksi.

Mutta nyt syntyi juhlasalin sillalla pieni hämmennys. Sulhaspojat kiirehtivät liian hätäisesti parejaan hakemaan, ennenkuin uusi morsian oli kruunattukaan, siinä muodostui tuokioksi tungos ja sokon morsiamen kädestä, johon hälinän aikana joku oli koskenut, putosi kruunu maahan.

Yleinen hämmästys, melkein säikähdys, syntyi suuressa salissa.

-- Huono enne!

-- Jäävätkö neitosemme kaikki naimattomiksi!

-- Kuinka, joutuiko joku vielä parittomaksikin!

Niin oli tapahtunut. Svante Sture oli nokkelasti ja sääntöjen mukaisesti vienyt morsiamen hänen sulhonsa käsiin ja Hannu Björninpoika vuorostaan kuningattaren hänen puolisonsa viereen. Siinä tapahtui siten eräitä parien vaihdoksia, ja kuinka olikaan, seisoi Klaus Fleming sillalla yksin, harmista ruskeaksi karahtaneena ja katsellen kiukkua säkenöivin silmin ympärilleen.

-- Kuka kelvoton... rupesi hän vihapäissään ärjyilemään, miekkaansa tapaillen. -- Tämä on häväistys, minä en kärsi pilkkaa... vaadin hyvitystä heti!

Enempää hän ei toki ehtinyt sadatella. Sillä hänen äitinsä ehti jo siihen ääreen ja sai hänet parilla viittauksella vaikenemaan. Hebla-rouva nosti samassa pudonneen kruunun lattialta, asetti sen nuoren Ebba Stenbockin päähän, joka myös siinä hälinässä oli jäänyt parittomaksi, ja talutti hänet poikansa luo, virkkaen:

-- Tässä on parisi, Klaus, olepas siitä vaihdoksesta iloinen. Tämä kasvava kukkanen sopii sinun rinnallesi hyvin, hänellehän jo kruunukin joutui. Pidäpäs huolta, ettet sitä pariasi koskaan laske käsistäsi!

Näin koetti Hebla-rouva leikit en korjata sen hämmingin, joka oli morsiuskruunusta tanssittaessa tapahtunut. Mutta tapaus oli jo herättänyt kiusallista huomiota, kuiske kävi pitkin rivejä ja ovipieliä. Kaikki olivat ehtineet huomata Klaus-herran uhkaavat sanat ja liikkeet ja ymmärtäneet syynkin siihen.

Mitä siinä sitten oli tapahtunut?

Ei muuta kuin että pareja vaihdettaessa Juhana-prinssikin oli tehnyt vaihdoksen. Hän oli jättänyt puolikasvuisen tätipuolensa, Ebba Stenbockin, neitosten piiriin ja tempaissut sieltä rinnalleen sen immen, jonka Klaus-herra oli tanssiin tuonut, Innamaan juhlilta tutun kaunottarensa Kaarina Hannuntyttären. Ja hänen kanssaan prinssi oli kiirehtinyt eteenpäin innostustaan salaamatta.

Karkeloa näet jatkui, se kulki taas huoneesta huoneeseen, mutta hiukan hämmennystä oli äskeinen selkkaus jättänyt mieliinkin. Klaus Fleming saapui sieltä jonon hännässä ukkosen ilme kasvoillaan, taluttaen kömpelösti ja ikäänkuin vastahakoisesti pientä tyttöään, joka keinutti kruunua päässään ja jota koko tämä "erehdys" ja karkelon jatkuva meno herttaisesti nauratti.

Mutta kruunutanssin päätyttyä jäi Kustaa-kuningas, jolle kuningatar oli sillävälin esittänyt sekä Juhana-prinssin että Klaus Flemingin sopimattoman käyttäytymisen, suuttuneen ja nyrpeän näköisenä seisomaan juhlahuoneeseen. Hän ei ollut vieläkään pahasti suuttunut poikansa ilmeisestä viehättymisestä nuoreen, muhkeaan porvarisneitoon, mutta Klaus-herran uhkaavat sanat ja eleet häntä sitä enemmän sapettivat. Omaa sukuaan, omaa kuninkaallista arvoaan vastaan ei hän suvainnut pienintäkään loukkausta, ei leikissäkään, ja juuri hänen poikaansahan oli nuori Klaus äsken uhannut. Ei ollut sopivaa, että tällainen junkkari esiintyi kuninkaallisen prinssin kilpailijana, olipa kysymys vaikkapa vain porvaristytön suosiosta... se karhunpoika on taas unohtanut asemansa!

-- Ja tekee niin edelleenkin! hän murahti.

Kuningas kuuli näet viereisestä huoneesta, jossa karkelon kuumentamat herrat häärivät maljojensa ääressä, äänekästä puhetta, ja ylinnä törähti siellä taas nuoren Klaun ääni, kun hän kuului uhittelevan ja kehuvan vaativansa hyvitystä... Sellainen leikki voi kehittyä arveluttavaksi, eipä tiedä, vaikka tuittupää junkkari lemmenkiimansa kiihoittamana todella vielä kerran paljastaisi miekkansa hänen poikaansa vastaan. Se on estettävä. Kuningas lupasi puolisolleen sopivassa tilaisuudessa puhutella Juhana-prinssiä ja lausua hänelle pari jäähdyttävää sanaa, mutta ensi töikseen hän nyt päätti, jopa heti paikalla, lähettää Klaus-junkkarin pois Turusta, siksi aikaa kun hän perheineen siellä viipyy, ja siksi eräälle, ettei sen pahasuinen porina eikä liian kärkäs käsivarsi tänne ulotu.

Eikä vanha kuningas laskenut näitä päätöksiään sammaloitumaan. Hän astui harvakseen, ystävällinen hymy arvokkailla kasvoillaan, Kuitian Hebla-rouvan luo, joka juuri virvoittelitte tanssin jälkeen, ja istahti tämän iästään huolimatta vielä pystyn ja ylvään ylimysnaisen viereen, virkkaen:

-- Me tulimme viime kesänä siihen johtopäätökseen, että poikanne Klaus paremmin soveltuu sotatoimiin kuin hovipitoihin, eikö niin?

Klaus Flemingin äiti myönsi sen, katsoen kysyvänä ja hiukan huolissaan, mihin kuningas tuon äskeisen kohtauksen johdosta nyt tähtäsi.

-- Olemme itse huomanneet hänet päättäväksi ja rohkeaksi asemieheksi, hänellä on voimakas käskijäluonne, hänestä kasvaa kyllä miesten mies. Hänen karkeutensakin voi olla miehekästä, mutta se ei sovi aina eikä ketä kohtaan tahansa... myöntänette sen rouva...?

-- Valitettavasti. Poikani unohti äsken, kuka oli hänen kilpailijansa!

-- Hän unohtaa täällä ehtimiseen, mikä hänelle soveltuu. Minulle on kerrottu, että hän äskeisissä porvaripidoissakin meidän lähdettyämme kovaäänisesti räyhäsi... joku, joka oli häntä suututtanut, lienee poistunut sieltä pää kuhmuissa...

Niin, siitä oli Hebla-rouvakin, ikävä kyllä, kuullut ja kuullut syynkin siihen. Mutta hän ei tahtonut eikä voinut puolustautua.

-- Ja nyt taas, jatkoi kuningas. -- Te kuulette parastaikaa poikanne kovan äänen tuolta miesten tuvasta. Helposti hän voi tämänkin hääjuhlan turmella.

Hebla-rouva nousi puolittain loukkaantuneena, puolittain hätääntyneenä, ja virkkoi päättävästi, ollen lähdössä äänekkään poikansa luo:

-- Me lähetämme hänet heti kotiin.

-- Ei, hyvä rouva, virkkoi kuningas keskeyttäen. -- Siitä ei olisi mitään apua, emmekä me suinkaan tahdo Erik Flemingin poikaa loukata. Me annamme hänelle päinvastoin erityisen tehtävän, kunniakkaan ja tärkeän tehtävän, itsenäisen päällikkötoimen.

-- Hänelle, nuorukaiselle?

-- Niin, siitä hän kyllä selviää. Olette siis yhtä mieltä kanssani?

Hebla-rouva nyökkäsi päätään, asian ymmärtäen.

-- Hyvä, kutsukaa siis poikanne tänne, virkkoi kuningas rauhallisesti.

Klaus Fleming tuli hiukan epävarmana, vielä äskeisen kiihtymyksensä vallassa ja odottaen nuhteita äskeisestä kohtauksesta. Mutta kuningas keskusteli hänen kanssaan nyt vallan ystävällisesti. Hän kertoi Jaakko Heikinpojan mukana saaneensa sanan, että rajantakaiset viholliset ovat hyökänneet Savoon, ja sanoi tahtovansa lähettää sinne Kustaa Finckelle apua, -- siihen tehtävään hän oli ajatellut Klauta.

-- Sinähän olet etevä suksimies, niin on minulle kehuttu, tahdotko lähteä sinne uuden suksiväkemme päälliköksi?

-- Kyllähän minä suksilla pysyn, vastasi Klaus vieläkin vähän epävarmana.

-- Mutta asialla on kiire, vaara voi uhata sieltäkin päin valtakuntaa, ellei ajoissa toimiin ryhdytä.

-- Olen valmis lähtemään huomenna.

-- Saat lähteä varustautumaan tälle tärkeälle matkalle jo tänään, heti, määräsi kuningas nyt käskijän äänellä. -- Saat valita linnasta taitavimmat suksimiehet mukaasi, matkan varrella voit lisätä joukkoasi, niin että kykenet Savon uudesta linnasta hyökkäämään vihollisten kimppuun ja karkoittamaan heidät maastamme pois. Oletko valmis? -- Lähden kohta.

Klaus Fleming oivalsi kuninkaan hänelle, nuorelle miehelle, uskoman tehtävän kunniakkuuden -- se oli ensi vaikutin hänen etuhuoneeseen palatessaan. Mutta siellä hän kohta hoksasi tämän päällikkyyden sekä sen kiireen, jolla sitä oli lähdettävä suorittamaan, merkitsevän jotakin muutakin: hänet karkoitetaan nyt taas Turusta, koska hän on täällä epämukava Juhana-prinssille! Ja siksi tämä mahtikäsky häntä jo tuokion kuluttua sapetti... Pois, kauas erämaaretkille, jotta toinen saisi täällä vapaammin kuhertaa hänen neitosensa kanssa...! Eikä vielä sekään häntä enin suututtanut, vaan se iva, jota hän tiesi tämän karkoituksen aiheuttavan ja jota hän jo oli kuulevinaan salaa supatettavan... Eipä hänen mieltymyksensä tuohon porvaristyttöön niin syvällistä ollut, ettei hän olisi raskinut siitä erota... mutta olihan hän äsken juuri kehunut vaativansa miekoin vastaamaan jokaisen, joka yrittäisi hänen varpailleen polkea -- ja nyt hän sai tällaisen potkun!

Klaus-herra ei voinut olla kuvittelematta, että Juhana-prinssi oli vaatinut isältään hänen poislähettämistään ja että sitä varten oli erityinen juoni punottu, juoni, jonka juuria hän oli uumoillut jo Innamaan pidoissa! Tuon juonen hän olisi tahtonut lyödä rikki, sillä se häntä häpäisi, hän olisi tahtonut nyt tyttönsä puolesta tapella, vaikka hänen olisi hänet jätettäväkin, ja näitä miettiessään häntä juuri eniten kaiveli se, ettei hän voinut ennen lähtöään haastaa kilpailijaansa edes julkiseen taisteluun.

Kotvan hän seisoi paikoillaan siinä kynnyksen luona, kuninkaan jo poistuttua sisempiin huoneisiin, ja hänen silmänsä rupesivat taas verestämään. Hebla-rouva huomasi sen ja riensi hänen luokseen jouduttaakseen poikaansa poistumaan ja saatellen hänet takaisin etuhuoneeseen. Mutta tämä äidin puuttuminen asiaan suututti nuorta, miehevyydestään arkaa ylimystä vielä enemmän, ja hän kääntyi ikäänkuin uhmaten takaisin saliin päin, jossa tanssi taas oli alkanut. Hän näki Juhana-prinssin siellä liehuvan perhosena hänen Kaarinansa ympärillä, kuhertelevan onnellisena ja voitonvarmana... ilmeisesti uskossa, että kilpailija on nyt syösty maahan. Silloin hän puraisi hampaitaan, niin että ne narskahtivat, kirosi karvaasti, ja astui jo askeleen ovelle päin, käsi miekankahvassa...

Mutta samassa hän näki edessään toisen miehen, joka hänen ohitseen ja edeltään kiirehti samaa salia kohden. Hän iski raskaasti kouransa miehen olkapäälle ja tämä pysähtyi siihen kuin naulattuna.

Tämä mies, joka niin yhtäkkiä ja pahaa aavistamatta oli joutunut Klaus Flemingin sapekkaan harmin uhriksi ja joka ei hänen otteestaan päässyt eteen eikä taakse, oli Martti Pietarinpoika, kuninkaan kirjuri ja airut. Naiset kaikkosivat loitommalle, miehiä ryhmittyi heidän ympärilleen. Martti katsoi aivan peljästyneenä vihansa vimmassa, suu vaahdossa, riehahtelevaa ylimystä ja huudahti:

-- Mistä on kysymys?

-- Mistä, sinä nulikka! Sinä olet ryhtynyt vehkeilemään minua vastaan ja kaiken tämän aiheuttanut...!

Nuoren junkkarin sameaan mieleen lie välähtänyt muisto, että hän muutamia päiviä sitten oli ivannut teinipoikaa samasta häpeästä, jota hän nyt itse kärsi, ja hänessä kyti hämärä tunne siitä, että Martti oli jotenkin juonillaan saattanut hänet satimeen. Hänen täytyi saada johonkin purkaa liian kukkuran sisunsa, tapasi silloin pahimmoiksi kirjuripahasen ja purki sen nyt tähän aseettomaan mieheen, ravistellen hentoa nuorukaista kuin vesaa karhunkäpälissään.

-- Minkä olen aiheuttanut? -- yritti Martti vieläkin sopertaa, mutta ei ehtinyt enempää, kun jo kiukustunut ylimys viskasi hänet permantoon, niin että huone kajahti, ja päästi sen voimanpurkauksen perästä karkean naurun.

Tämä jyrinä ja melu veti etuhuoneeseen yhä useampia häävieraita, jotka ällistyen katselivat rajua kohtausta, tietämättä, miten kirjuripoika oli Kuitian mahtavan junkkarin niin suututtanut. Eikä tiedä miten siinä olisi Martin käynytkään, ellei Juhana-prinssikin olisi samassa joutunut paikalle, jolloin Klaus-herran ote Martista ilman muuta heltisi. Sen sijaan leimahtivat ärtyneen ylimyksen vihertävät silmät nyt prinssiä kohden ja hän astui jo askeleen tätäkin vastaan... Mutta samassa hän hillitsi askeleensa ja huudahti vain käheästi:

-- Minä tulen muistamaan tämän hetken. Nyt lähden!

Hän tempaisi turkkinsa, jonka talon palvelija oli hänelle Hebla-rouvan pyynnöstä jo hetki sitten tuonut, painoi karvalakin korvilleen ja syöksyi ulos. Huoneeseen keräytyneet häävieraat katsoivat ihmetellen poistuvaa nuorukaista ja sitten toisiaan; he eivät tästä sydäntymisestä ja syöksähdyksestä ymmärtäneet senkään vertaa kuin Juhana-prinssi ja Martti Pietarinpoika, jotka vaihtoivat silmäyksen ja hymähtivät.

Martti Pietarinpoikakin oli näet jo noussut lattialta ja kohentanut pukunsa. Ovella häntä kohdannut äkkihyökkäys oli hänet hetkeksi typerryttänyt ja saattanut hänet unohtamaan sen asian, jota varten hän nyt kiireellä ja kutsumattomana vieraana oli ratsastanut Turun linnasta Kankaisten häihin. Nyt hän taas sen muisti ja, ryhtymättä etuhuoneessa oleville kysyjille antamaan mitään vastauksia tai selityksiä, astui hän rohkeasti Kankaisten juhlasaliin ja sen permannon poikki, juhlapukuisten häävieraiden lomitse, suoraan Kustaa-kuninkaan eteen, jolle hän ojensi mukanaan tuomansa kirjeen.

* * * * *

Se kirje oli juurikaan saapunut Turun linnaan Viipurista ja Simo Tuomaanpoika oli, asian ytimen kuultuaan, viipymättä lähettänyt sen kuninkaalle kirjurin mukana, joka sen hänelle lukisi. Kuningas istui viinimalja edessään rauhallisesti tarinoiden Kankaisten isännän, Henrik Klaunpojan kanssa, joka juuri esitti kuninkaalle esikoisensa, 10-vuotiaan Kaarlon, vilkkaan ja viisaannäköisen pojan. Kuningas oli mitä herttaisimmalla tuulellaan, taputteli nuoren Hornin pehmoista tukkaa ja kyseli, mikä sankari tästä pojasta oli tuleva, eikä hän heti antanut Martin tuoman kirjeen itseään häiritä. Mutta kun Martti, luvan saatuaan, oli lukenut siitä pari alkuriviä, ponnahti vanha kuningas koholleen ja herttaisuuden piirteet olivat samalla hälvenneet hänen ryppyisiltä kasvoiltaan.

Vihollinen oli, niin kerrottiin kirjeessä, samottuaan tammikuun alkupuolella rajan yli Inkeristä, hyökännyt hirmuisella voimalla Viipuria vastaan. Viipurin väki oli kyllä yrittänyt vastarintaa kaupunkinsa edustalla, mutta sen oli ollut pakko peräytyä ylivoiman tieltä muuriensa suojaan. Tässä ottelussa otetut vangit olivat kertoneet, että vihollisella oli yli 50,000 miestä, joukko tykkejä ja piirityskoneita ja että hurjat tatarit kulkivat etujoukkoina hävittäen maata. Viipuri on nyt saarrettu, vain länteen on tie vielä auki.

-- Viipuri saarrettu!

-- Peräydytty ylivoiman tieltä!

Niin huudahtivat lähinnä seisovat ja salaman nopeudella levisi Martin tuoma tieto koko häärahvaaseen, jonka hilpeä mieliala yhdellä iskulla muuttui vakavaksi ja huolekkaaksi. Tanssi taukosi, täytetyt maljat jäivät koskematta. Sotaherrat kokoontuivat yhteen ryhmään kuninkaan ympärille ja muu väki kuunteli loitommalta heidän ensimmäisiä, hätäisiä neuvottelujaan.

Kuningas käski samassa valjastaa hevosensa ja pyysi turkkinsa ja kallokkaansa.

-- Täällä me juhlimme, syömme ja juomme kuin viimeistä päivää, tietämätä, että maa on vaarassa ja kenties itsekin pian olemme merrassa!

-- Vaikka ei niin vielä olisikaan, on asema joka tapauksessa perin arveluttava, vastasi Henrik Horn; hänenkin rauhallisille kasvoilleen oli nyt kohonnut huolekas ilme. Olihan venäläisten hyökkäystä Itä-Suomeen tosin tiedetty odottaa, mutta oli odotettu sellaista tavanmukaista partiomatkaa, jolla olisi hävitys ja ryöstö tarkoituksenaan, -- nyt tuli tieto ilmeisestä, vakavasta valloitushankkeesta.

-- Viipurissa tarvitaan nyt kiireesti apua, totesi Jaakko Heikinpoikakin, joka hyvin tunsi sikäläiset olot ja tarpeet.

Mutta kuningas kohotti äänensä:

-- Tämä paikka ei ole sovelias näille keskusteluille. Kaikkien sotaherrain ja aatelisten on vielä tänä iltana kokoonnuttava linnaan yhteiseen sotaneuvotteluun. Joutuvatko hevoset?