Part 15

Joutuivathan ne vähitellen, sikäli kuin häävieraat, miehet ja naiset, jotka hätäisinä tungeskelivat yhdessä mylläkässä, ennättivät saada päällysvaatteensa ja asianmukaisesti vyöttää itsensä ja lapsensa. Noloina ja alakuloisina isäntäväet hyvästelivät vieraitaan. Hääjuhliahan oli tapana jatkaa kaksi ja kolmekin päivää, mutta nyt keskeytyivät nämä ilot jo heti ensimmäisenä päivänä, eikä niiden jatkamisesta ollut tietoa. Sillä mieliala oli nyt särkynyt ja useiden vieraiden piti ehkä jo huomenna lähteä retkelle Viipuriin päin.

Kuningas ja kuningatar saatiin peitetyksi rekeensä, toiset häävieraat ryhmittyivät vähitellen rekikuntiinsa, ehättäen ylhäistä edelläajajaansa seuraamaan, ja niin lähti pitkä hevosraito kilisevin kulkusin nopeaa ravia laskettamaan Turkuun päin. Kuninkaan reen edessä ratsastivat hänen henkivartiansa, ja niihin oli Marttikin liittynyt.

Oli tammikuun rautapakkanen, joka illan kuluessa oli pyryn jälkeen kiristynyt. Mereltä päin puhalsi jäinen viima, taivas oli sees, mutta ilman täytti talvinen, himmeä huuru, joka pani tähdet kuin harson läpi tuikkimaan. Harvametsäinen, lumen peittämä maisema uinui kankeana ja äänetönnä, ja kun metsästä ajettiin ylänköiselle aavikolle, häämöttivät kaukaa Turun tornit ja tuulimyllyt.

Silloin välähti äkkiä ajajain eteen häikäisevä, hehkuva valaistus, joka ikäänkuin nielaisi paloonsa koko luonnon, taivaan ja maan. Reissä istuvain silmät hetkeksi huikenivat ja hevoset korskahtivat säikähtyneinä takajaloilleen. Turun tornit ja tuulimyllyt näkyivät nyt siinä heidän edessään kuin keskipäivällä, lounainen taivas hohti keltaisenpunaisena, ikäänkuin avaruudessa olisi tulipalo syttynyt, ja sen keskessä näkyi tulipallo sädekehän ympäröimänä, joka kehä pallon perästä laajeni leveneväksi liepeeksi. Tämä taivaan ilmiö näkyi suuntautuvan lounaasta kaakkoon päin pannen siltä taivaanrannalta tähdet kalpenemaan.

Äkkivalon ensi ilmestyminen jähmetytti oudolla, kylmällä loisteellaan ensi hetkessä kaikki häävieraat. Ajomiehet pysähdyttivät korskahtaneet hevosensa eikä kotvaan aikaan kuulunut pitkästä reki jonosta kuin joku aisakellon kilahdus taikka pidätetty, pelästynyt huudahdus. Mutta sikäli kuin silmät tottuivat outoon valoilmiöön syntyi jonossa hätääntynyttä liikettä.

Martti Pietarinpojan ratsu oli hypähtäessään ollut heittää miehen hankeen; mutta kun Martti taas istui tukevammin satulassa, kääntyi hän perästä tulevaa saattuetta katsomaan. Kuninkaan reki oli pyörähtänyt melkein poikkiteloin tielle ja reessä oli vanha kuningas retkahtanut nojalleen puolisoaan vastaan. Ajomies koetti turhaan saada parihevosia tielle. Siihen riensi nyt Martti toisten vartiain seuraamana avuksi ja hän kuuli silloin kuninkaan läähättäen huokaisevan:

-- Taivaan tulimerkki, -- se tietää meille onnettomuutta tässä noidutussa maassa!

-- Rauhoittukaa, herrani, kuiskaili nuori puoliso vavahtavin äänin. -- Mikä on tämä uusi hohtotähti?

-- Se on meille rangaistus tai varoitus, läähätti vanhus. -- Meidän on alistuttava kaikkeen, mikä tuleva on.

Jo kahlaili siihen kuninkaan reen ympärille hovikunnan jäseniä, kalpeina ja vapisevina, kysellen korkeain henkilöiden vointia. Juhlaviinien huurut olivat äkkiä haihtuneet heidän päästään, he puhuivat katkonaisin, sammaltavin sanoin, huudahdellen:

-- Tänä iltana on syntynyt uusi pyrstötähti, -- mitähän nyt on tapahtunut tai tapahtuu?

-- Ajetaan kirkkoon rukoilemaan?

-- Siunatkaa itsenne, ihmiset! Niin siinä huokailtiin.

-- Ajetaan linnaan, kuului silloin Henrik Klaunpojan tyyni, selvä ääni komentavan. Tiellä oli syntynyt ruuhka, perästä tulevat hevoset olivat korskahtaneet edellä ajavain rekiä vastaan, siten lisäten pelästystä, ja ajomiehet olivat vaipuneet aivan tylsään avuttomuuteen. Mutta Kankaisten herra komensi: -- Edellä olevat ensiksi tielle, -- jono liikkeelle linnaa kohti!

-- Niin, saata minut linnaan, Henrik, sydämeni on käynyt heikoksi, valitti Kustaa vällyjensä välistä.

Vähitellen saatiin Kankaisten herran johdolla ruuhka selviämään ja jono lähti taas liikkumaan tuota oudon valoisaksi käynyttä lounaista ilmansuuntaa kohden. Siellä hohteli taivaalla edelleen peloittavana uusi tähti hehkuvan tulikehänsä ympäröimänä ja avaruus näytti edelleen palavan. Silmät tottuivat kuitenkin vähinerin tähän valoilmiöön, mutta entistä hillitympää oli nyt sentään häärahvaan ajelu ja äänettöminä tutisivat hienoiksi pyntätyt herrat ja naiset rekinahkainsa sisässä. Ainoastaan kulkusten kilinä ja kavioiden kopse kajahti valaistussa talviyössä.

Autio ja äänetön oli Turkukin, kun kuninkaallinen saattue vihdoin saapui sinne. Sen asukkaat olivat kai pelästyneinä painautuneet pirtteihinsä odottamaan, mitä kamalaa nyt tuleva oli. Mutta Aningaisten mäeltä, pohjoiseen vetävän tien varrelta, kajahti syvän hiljaisuuden keskitse raaka nauru -- siellä näkyi miesjoukko hiihtävän.

Martti Pietarinpoika tunsi sen äänen, hän oli sen äsken kuullut yhtä uhkaavana ja raakana -- se oli Klaus Flemingin sapekasta, sydäntynyttä naurua. Hän arvasi nuoren junkkarin heti kuninkaan käskystä lähteneen miesjoukon kanssa yön selkään matkalle, paetakseen turkulaisten ja hoviväen pistosanoja ja ilkkuvia silmänheittoja -- hän siinä nyt lähtiessään naurulla tervehti Kankaisten pidoista kesken palaavaa häärahvasta.

Mutta reessä istuvat siunasivat itsensä uudelleen, raidon kääntyessä sillan korvasta linnaan päin.

XVIII

Sen touhun ja toiminnan aikana, jonka Turun linnassa aiheutti saapunut sanoma vihollisten rajusta hyökkäyksestä Viipuriin, olisivat Sysikorven talonpojat epäilemättä vielä kauankin saaneet odottaa pääsyään kuninkaan puheille, ellei kaupungissa olisi levinnyt huhu, että näiden sydänmaalaisten joukossa on vanha tietäjä, joka muinaisin noitataidoin osaa selittää taivaanmerkkejä niinkuin muitakin luonnonilmiöitä. Sisämaan tietäjät ja velhot olivat suuressa maineessa Turussa, jonne niitä usein hädän hetkinä haettiin, ja vielä suurempi, miltei kaamea maine oli suomalaisilla tietäjillä Ruotsissa, jossa heidän taioistaan kerrottiin ihmeitä. Puhe sysikorpelaisesta taitajasta kulkeusi nyt linnaan asti, kuningaskin kuuli sen ja päätti kuulustella velhoksi mainitun talonpoikaismiehen ennustustaitoa.

Kustaa Vaasa oli näet taikauskoinen, kuten kaikki hänen aikalaisensa yleensä, uskoi outojen luonnonilmiöiden, tähdenlentojen ja tuulenpyörteiden olevan tulevain tapausten tunnusmerkkejä. Hän uskoi myös taikojain mahtiin osata niitä selittää ja niiden vaikutusta väittääkin. Hän oli kerran perheessään sattuneen taudin aikana kuljetuttanut savolaisen loitsijan Tukholmaan asti ja nyt ilmestyneestä pyrstötähdestä hän oli jo kääntynyt kyselemään selityksiä ja ennustuksia monenlaisilta koti- ja ulkomaisilta tietoniekoilta. Siitä taivaanmerkistä olikin jo mitä kummallisimpia puheita kulkemassa. Toiset väittivät kuulleensa tähden ilmestymisen aikana paukauksen, joka ennusti maailmanloppua, toiset olivat yhtäkkiä syttyneessä valossa nähneet Turun tai Viipurin palavan, toiset taas pitivät ratkaisevana enteenä sitä, että tähden kulku hehkuvine pyrstöineen viittasi idästä lounaiseen, Venäjältä Ruotsiin. Useimmat kuitenkin vainusivat tässä ilmiössä ruttoa ja mustaasurmaa taikka ainakin jonkun tärkeän henkilön kuolemaa, -- sodanhan se kaikkien tieten jo olikin tuonut mukanaan. Pelko oli yleinen, kirkoissa käytiin entistä ahkerammin. Eikä kuningaskaan ollut hetkeäkään epätietoinen siitä, että tuo taivaanmerkki, joka ikäänkuin erityisesti hänelle oli rekiretkellä väläytetty, tiesi jotakin onnettomuutta, mutta hän hautoi synkissä mietteissään kysymystä, tiesikö se tuhoa ja hävitystä hänen valtakunnalleen vaiko hänelle itselleen tautia ja kuolemaa.

Siitä oli nyt kyseltävä myöskin suomalaisten tietäjäin mieltä ja Martti Pietarinpoika sai pari päivää Kankaisten häiden jälkeen käskyn kutsua Turussa kauan odottaneet sukulaisensa linnaan.

He tulivat sinne, vähemmin kiintyneinä pyrstötähteen kuin omiin erämaahuoliinsa, mutta Martti oli kuitenkin jo sedälleen kertonut, mitä kuningas tahtoi häneltä kuulustella, ja Jyrki-setä, jonka "tietäväisyys" perustui pitkään, kovissa taisteluissa kovaa luontoa vastaan saavutettuun elämänkokemukseen ja esi-isiltä opittuihin taitoihin, oli siis ehtinyt tehtäväänsä vähän valmistuakin.

Heidät otettiin nyt linnassa vastaan paljoa ystävällisemmin, kuin jos heidän asiansa olisi koskenut vain noita heiltä riistettyjä takamaita, itse kuningas puhutteli heitä sangen armollisesti, mainiten aluksi vihollisten julmasta hyökkäyksestä valtakuntaan sekä kansaa ja maata kohdanneesta koettelemusten ajasta. Ja kohta oli silloin puheena tuo kaikkia järkyttänyt pyrstötähtikin, joka edelleen heti pimeän tultua hohteli lounaiselta taivaalta. Sotaa ja vainoako se tietää, vaiko ruttoa ja kuolemaa?

Jyrki-setä kertoi vanhojen muistotietojen tarinat tällaisista ilmiöistä. Sotaahan se tietää, mutta tähden kärki väistyy poispäin, pitkiä vainonaikoja ei sen siis tarvitse ennustaa. Mutta valon voima on suuri: kovaa koetusta ihmisille!

-- Tietääkö se jonkun merkkihenkilön kuolemaa? uteli kuningas levottomuuttaan salaamatta.

-- Tähti, joka valaisee ja sammuu, tietää kuolemaa, selitti Jyrki, -- tämän palo jatkuu. Kuolemasi hetki ei ole vielä tullut, kuningas, mutta pidä varasi, ihminen, tähden kehä räiskyy ja polttelee...

Kuningas astui lähemmäs leveänaamaista, harmaahapsista talonpoikaa ja kyseli asiata tarkempaan ja tiukempaan, käskien Martin säntilleen tulkita hänelle vanhan talonpojan sanat:

-- Siis ei kuolemaa, niinkö sanot?

-- Niin, elämänlankasi vielä jatkuu. Mutta vaarat kuitenkin sitä elämänlankaasi uhkaavat, eikä kaukanakaan...

Martti oli näkevinään setänsä jokaisesta sivukatseesta koiranleuan pilkistävän; korven mies tahtoi ilmeisesti rauhoittaa maan vaaria, jonka hän huomasi tätä taivaanmerkkiä kovasti pelkäävän ja eniten ajattelevan omaa henkeään. Mutta aivan huolettomaksikaan ei hän korkeaa puhuttelijaansa sentään halunnut päästää.

-- Mikä vaara? uteli kuningas vieläkin levottomana. -- Hengenvaarako?

-- Sitä ei tähti sano. Se voi olla vankeutta tai tautia tai muuta kärsimystä, mutta sitä vastaan voit itse pitää varasi, kuningas, kun eteesi katsot...

Sysikorven äijä puhui jo rohkeammin. Kun hän tuli kuninkaan luo, oli hän tuntenut arkuutta ja mieltä herpaisevaa kunnioitusta, kuningas kun oli kuvattu niin ankaraksi ja ylvääksi. Nyt ei tämä henkeään pelkäävä vanhus ollutkaan hänestä enää mikään perin yliluonnollinen henkilö. Ja kun hän tuokion kuluttua vihdoin pääsi kuninkaalle selittämään omaa asiaansa, erämaavalitustaan, teki hän sen jo pelottomasti ja varmalla äänellä. Kuningaskin kuunteli, äskeisestään ilmeisesti tyyntyneenä, talonpoikain haikeaa kuvausta kärsivällisesti ja riehahtamatta.

Mutta jos Jyrki-setä oli toivonut rauhoittavilla ennustuksillaan saavansa Kustaa Vaasan suopeammaksi hämäläisten erämaa-oikeuksille, niin siinä hän sittenkin pahasti pettyi. Sen oivalsi Martti jo kuninkaan ensimmäisistä välikysymyksistä, jotka osoittivat hänen erittäin hyvin tuntevan koko tämän takamaa-asian. Ja kun talonpojat olivat mielestään kyllin selvästi todistaneet vanhat oikeutensa, pyytäen, että nuo maat heille palautettaisiin, niin ryhtyi hän heille tyynesti mutta varmasti vastaamaan, että he ovat aivan väärässä luullessaan vuotuisilla kala- ja kaskimatkoillaan saaneensa nuo maat haltuunsa.

-- Ne ovat meidän, kruunun, ja me annamme ne sille, joka niitä ryhtyy viljelemään.

-- Meillähän siellä on halmeet ja saunat... yritteli korven mies inttämään. Mutta se ei auttanut. Kuningas julisti haluavansa saada erämaat pysyvästi asutetuiksi ja neuvoi hämäläisiä viipymättä perustamaan vakinaista asutusta vielä vapaina oleviin takamaiden osiin -- niitä on siellä riittävästi. Muuten ne ovat heiltä mennyttä kalua.

-- Entä savolaiset, jotka ovat anastaneet kaskemme ja apajamme? tiukkasi Jyrki.

-- Heidän täytyy saada siellä jatkaa viljelyitään, koska heille on siihen annettu lupa.

Silloin virkahti siihen jo Martin nuorempi sukulainen kipakasti:

-- Meidän maillamme -- siitä ei tule mitään! Martti käänsi serkkunsa sanat vähän varoskellen kuninkaalle, mutta tämä oli jo nuoren miehen äänestä ja eleistä oivaltanut, että hän asettui kuninkaan määräystä vastustamaan, ja urahti nyt ankarammin:

-- Hä, mitä sanoo nulikka? Uhkaako, niskoitteleeko?

Martti koetti taitavasti väistää sanojen särmäkkyyttä ja siitä johtuvaa mielten kiihtymystä, mutta nuori, sisukas sydänmaalainen, joka oli kiusaantunut pitkästä odotuksesta, jonka hän nyt oivalsi sittenkin tuloksettomaksi, puhui pian suunsa puhtaaksi:

-- Sano suoraan kuninkaalle, että jollei kruunun puolesta toimiteta savolaisia pois takamailtamme, niin toimitamme heidät sieltä itse pois! Sitä ei Martti ehtinyt; ruotsintaakaan, mutta oli aivan kuin kuningas olisi tässä ymmärtänyt suomea. Lausutun uhkauksen hän joka tapauksessa oikein käsitti, sillä nyt hän kivahti:

-- Aikovatko he ryhtyä omin päinsä erämaa-asiaan, ryhtyä kapinoimaan? Varokaa te uppiniskaiset suomalaiset, käsivartemme ulottuu teihin takamaillekin. -- Ja Martille hän lisäsi: -- Käske heidän lähteä kotiinsa viljelemään maitaan ja hoitamaan kiltisti talouttaan omilla konnuillaan; ja jos he eivät tyydy määräyksiimme, niin annamme Kustaa Finckelle vielä selvemmät käskyt. He saavat nyt mennä!

Kuningas oli koettanut hillitä kiihtymystään, mutta ei sitä voinut, -- talonpoikain itsepäisyys ja uppiniskaisuus tässä asiassa häntä kiusasi. He eivät saaneet tuhmiin kalloihinsa mahtumaan, että maa oli saatava asutetuksi, että valtio kärsi heidän vanhoillisesta viljelys- ja elinkeinotavastaan -- se häntä sapetti. Ja suuttuneena hän käski Martin näille kuninkaan kutsusta saapuneille vieraille ilmoittaa, että he saavat kiittää onneaan, kun ei hän heitä heidän uppiniskaisuutensa vuoksi sulje tyrmään!

Mutta jo ilman tätäkin uhkausta oli sydänmaan miesten mieli kylliksi myrtynyt. Tämäkö on se korkea ja oikeudenmukainen "maan isä", jonka puolesta kirkoissakin rukoillaan, se talonpoikain ystävä, jonka luo on kehuttu kansan miestenkin aina voivan turvallisesti mennä saamaan suojaa ja apua, -- sitäpä oli heidän vaikea uskoa!

Martti koetti, miehiä majataloon saatellessaan, puolustella kuningasta, selittäen, että hän kyllä rakastaa kansaa, mutta on tässä asiassa toisella kannalla.

-- Ei hän meitä rakasta, kyllä se nyt nähtiin, vastasi siihen Jyrki-setä sanomattomalla pettymyksellä, sillä häneen syvälle juurtunut kunnioitus kuninkaan oikeamielisyyttä kohtaan oli nyt pahasti höltynyt. -- Hän on samanlainen sortaja kuin kaikki muutkin herrat, yhtä luuta vuohensarvi!

-- Olisit heti aluksi ennustanut hänelle tähtien mukaan kuolemaa ja helvetin tulta, ehkä olisi vaari silloin heltynyt. -- Sellaisella leikillä koetti hänen kolmas kohtalotoverinsa keventää sydäntään. Mutta Jyrki ei nyt ymmärtänyt leikkiä.

-- Silloin olisi hän varmasti sulkenut tyrmäänsä meidät, jotka tulimme oikeuttamme hakemaan, hän vastasi. Ja nuori Esko lisäsi:

-- Ei tullut apua kuninkaista, sen olisit, setä, voinut ennustaakin. Nyt ei liene meillä muuta jälellä kuin auttaa itseämme.

-- Niin, sillä tiedolla kai saamme nyt nousta suksillemme, toisti Jyrki haikeasti.

Ja haikealta se tuntui Martistakin, kun hän, saatettuaan muutamaan Mätäjärven pikkutaloon nuo pitkään odottaneet matkamiehet, siellä lausui heille hyvästit. Nämä olivat hänen ainoat sukulaisensa maailmassa, niiden hyväksi hän olisi tahtonut jotakin tehokasta tehdä, mutta ei kyennyt heitä rahtuakaan auttamaan. Hän tiesi, että piispa Agricolakin jo oli puhunut kuninkaalle tästä erämaa-asiasta, ehdottaen, että hämäläisille koituva tappio menetetyistä erämaista heille jollakin tavoin korvattaisiin, mutta turhaan. Kuninkaalla on yksin vallan täydellisyys, hän se yksin määrää, mikä on oikein, mikä väärin. Hän on kuin Jumala, hän yksin tietää, mikä on hänen alamaisilleen hyödyksi ja tarpeellista... Ja kuitenkin hän on vain heikko, erehtyvä ihminen, joka vapisee taivaalle noussutta pyrstötähteä ja pelkää sen merkitsevän itselleen kuolemaa...!

Eihän nuori kirjurinapulainen voinut päättää, oliko hänen "tuhmien", talonpoikaisten sukulaistensa asia valtakunnan kannalta oikea vai väärä, mutta heitä, koko maakuntaa, uhkasi nyt joka tapauksessa nälkäkuolema, ja siksi hän hiljaisissa mietteissään oli täydellisesti heidän puolellaan. Ja siksi oli hänestä nyt niin raskasta erota heistä, jotka olivat häneenkin luottaneet ja joiden Suomen halki täytyi lähteä viemään tietoa pettymyksestään kaukaiselle kotiseudulleen. Erota kai iäksi, voimatta tuon tuntemattoman kotikulmansa hyväksi tehdä mitään!

Ei tiennyt Martti Pietarinpoika, näissä mietteissä majatalosta palatessaan, että hän vielä ennen pitkää joutuisi näitä kotikulmalaisiaan uudelleen tapaamaan ja saisi vielä kerran yrittää jotakin heidän hyväkseen.

XIX

Tietoja saapui seuraavina viikkoina Turkuun hitaasti ja harvoin Viipurista, jonka asemasta oltiin hyvin levottomia, ja näiden sanomain viipyminen tuotti niitä Turun linnassa odottelevalle kuninkaalle vielä suuremmat tuskat kuin samanlainen jännitys viime syksynä Viipurissa. Kohta saartotiedon saavuttua oli Turusta ja sen ympäristöstä toimitettu kaikki saatavissa oleva sotaväki Kankaisten häihin saapuneiden päällikköjen johdolla Itä-Suomeen, hevoskuormittain oli sinne tykkejäkin Turun linnasta toimitettu ja taas oli uusi sotaväenotto koko Länsi-Suomessa määrätty maan puolustusta varten. Mutta apuväen lähdettyä oli kaikki jälleen hiljaista, -- liian hiljaista.

Viipurista ei enää tullut mitään tietoja -- arveltiin linnan jo olevan umpisaarroksissa, ellei se ollut jo antautunutkin --, ja ne välilliset tiedot ja huhut, joita Turkuun aika-ajoin idästä päin lennähti, eivät suinkaan olleet omiaan mieliä rauhoittamaan. Kerrottiin vihollisjoukkojen kulkevan ryöstelemässä kaukana Viipurin länsipuolella, jopa Savoa ja Hämettäkin myöten. Näissä vihollisparvissa oli julmia tatareja ja kalmukkeja, puoli-ihmisiä, jotka myrskypilvinä ajelivat pienillä ratsuillaan pitkin maakuntia polttaen ja hävittäen kaiken elämän edestään. Ne samoilivat, niin kerrottiin, talviteitä myöten sanomattomalla nopeudella: yö väliä, niin olivat jo ehtineet kirkolta kirkolle!

Näitä tietoja kertoilivat pian ne pelästyneet pakolaiset, aatelisrouvat lapsineen, voudit ja muut virkamiehet, jotka hätäisinä sisämaasta ajoivat Turkuun. He eivät kyllä olleet itse vihollisia nähneet, mutta he kertoivat niiden olevan vyörymässä länteen päin. Kylistä, jonne vihollinen jo oli saapunut, se oli ajanut asukkaat, niin miehet kuin naiset, vankeinaan Venäjälle.

Nämä tiedot, olivatpa ne sitten tosia tai huhuun perustuvia, kerrottiin kuninkaalle sitä mukaa kuin ne saapuivat, ja aste asteelta ne lisäsivät vanhan Kustaan mielenlevottomuutta. Hän hautoi niitä juttuja yöt päivät ja tuska ja hätä sai hänet yhä enemmän valtoihinsa. Ja vähitellen rupesi häntä taas myöskin hänen oma ja perheensä turvallisuus huolettamaan. Miksi olikaan hän lähettänyt pois omiakin vähiä henkivartioitaan Jaakko Heikinpojan mukana Viipuriin? Miksi oli annettu karsia Turun linnasta melkein kaikki sen tykit ja käsipyssytkin? Kuka takaa, etteivät nuo julmat kalmukit nopeilla ratsuillaan jonakin päivänä karauta Turkuun asti, -- olisivathan ryssät tyhmiä, elleivät koettaisi kaapata Ruotsin kuningasta perheineen vangikseen!

Huh, kuinka vanhuksen päätä poltti, kun hän vaipui näihin mietteisiin, ja kuinka ylivoimaisiksi nuo ajatukset toisinaan saattoivat paisua...! Vangeiksi...? Siihenkö se erämaalaidan tietäjävelhokin äsken viittasi pyrstötähden merkkejä tulkitessaan?

Ei, ei, ne olivat turhia kauhunkuvia, sen tiesi kuningasvanhus itse, ja hän karkoitti ne kerran toisensa perästä luotaan. Mutta ne palasivat takaisin ja entistä kaameampina, varsinkin unettomina öinä, kun hän vuoteellaan vääntelihe ja pohti mielessään kaikkia ajateltavia mahdollisuuksia, -- silloin hän käsitti nuo kuvitelmansa täysin aiheellisiksi ja päteviksi. Eikä hänen nuori puolisonsakaan kaikella lempeydellään silloin saanut hänen mieltään tyynnytetyksi.

Taas uuden pakolaissanoman saavuttua, joka kertoi tatarilaisten hävityksestä Hämeessä, kolmen, neljän päivämatkan päässä Turusta, kävi kuninkaalle mielensä levottomuus ylivoimaiseksi. Juhana-prinssi oli juuri ollut karhunmetsästyksellä sisämaassa ja ukko kuvitteli jo, että prinssi oli ehkä joutunut vihollisten kierrokseen. Ja miksei he muutkin minä päivänä tahansa? -- Silloin Martti sai käskyn kutsua Henrik Hornin Kankaisista linnaan taaskin neuvottelemaan yhdessä kuninkaan ja hänen neuvostonsa kanssa uhkaavasta tilanteesta. Kuningattareenkin oli pelko jo tarttunut, hän, samoin kuin muut hovin rouvat, ikävöi jo hartaasti takaisin Ruotsiin, turvaan kaikilta kalmukeilta, ja se ikävä taas lisäsi yleistä levottomuutta.

Henrik Klaunpoika kuunteli kummissaan noita vanhan kuninkaan liioiteltuja kuvitelmia. Hän oli kyllä itsekin jonkun verran huolissaan venäläisjoukkojen liikkumisesta, sillä saattoivathan ne hävittäen hyökätä esimerkiksi Hattulaan asti, Jossa hänen vastanainut tyttärensä asui Lepaan kartanossa. Mutta Turkuun saakka! -- Henrik herra arveli ne sellaiset jutut aluksi vain hovin naisten koti-ikävästä johtuviksi jaarituksiksi. Mutta kuningas hälvensi pian sen harhaluulon.

-- Me emme voi täällä enää viipyä, ymmärrätkö, meidän täytyy palata Ruotsiin, tuskaili hän Hornille. Asema käy täällä vaaranalaiseksi, me emme saa antautua uhkapeliin.

Neuvosherrat koettivat rauhoittavasti selittää, että eihän ole toki tullut tietoa Viipurin kukistumisesta, joka niin monesti on ryssän hyökkäykset kestänyt; onhan sitäpaitsi puolustuslinja Kymijoellakin, -- eihän vihollisen saapumisesta Turunmaahan missään tapauksessa vielä ainakaan ole pelkoa.

-- Kuka sen takaa! virkkoi kuningas, joka omissa mietelmissään jo moneen kertaan oli nuo vastasyyt esittänyt ja kumonnut. -- Vihollinen voi hyökätä tänne, sanokaamme viikon, kahden taikka kolmen perästä, -- mitä voimia on meillä tässä talviluonnossa sitä torjuaksemme? Kouran täysi henkivartioita, sama määrä vanhoja, asekelvottomia linnannihtejä -- niihin suomalaisiin nostoväkijoukkoihin, joita ehkä maakunnasta ehdittäisiin saada kokoon, emme paljoa luota. Satakunta tataria karauttaa vain tänne nopeilla ratsuillaan, laskettelee jäätä pitkin linnaan saakka, ja me olemme satimessa!

Levottomuuttaan jo kauan hiljakseen kärsinyt ja siitä rasittunut kuningas muuttui vallan hahmoltaan noita vaaroja neuvonantajilleen kuvaillessaan. Silmät vuosivat vettä, kasvojen lihakset nytkähtivät ja parta tärähti hänen puhuessaan ja toistellessaan:

-- Meidän on matkustettava täältä Tukholmaan ja viipymättä!

-- Nytkö talvikelillä? kysäisi Henrik Klaunpoika päätään pudistaen.

-- Niin, olipa keli mikä tahansa! Henkemme on valtakunnalle kallis ja meillä on täällä kalleimpamme mukanamme.

-- Miten voidaan nyt päästä Ahvenanmeren yli? ihmetteli Horn. -- Se on jäässä, mutta kantaako jää kaikkialla?

-- Siitä teidän on juuri minulle neuvot annettava ja tiedot hankittava, sitä varten olen teidät tänne kutsunut. Vai tahdotteko tahallanne saattaa meidät täällä onnettomuuteen?

-- Siitä Jumala varjelkoon, huudahti Steen Leijonhufvud alamaisimmasti, -- hän jo itsekin ikävöi hartaasti Ruotsiin. -- Toimenpiteisiin kuninkaan paluumatkaa varten joko Ahvenanmeren yli tai Pohjanlahden ympäri on viipymättä ryhdyttävä.

Suomen herrat pudistelivat yhä päätään. Talvimatka kumpaa tietä tahansa on, vaivoista puhumattakaan, vanhalle, kivuloiselle kuninkaalle ilmeisesti vaarallisempi kuin viipyminen Turun suojatussa linnassa, sanoivat he. Se matka voi sitäpaitsi olla mahdotonkin. Mutta kuningas ei enää tahtonut tästä vastarinnasta eikä esitetyistä vastasyistä mitään tietää.

-- Te suomalaiset olette aina "mahdottomat". Mutta enhän ole teiltä kysynytkään, onko minun tässä pussissa viivyttävä talvikausi vai ei, kysyn vain, kumpaa tietä meidän on matkustettava kotiin.