Part 13

Suurtuvasta pälyivät sadat silmät sinne kaikkein pyhimpään, jonne jokaisen olisi tehnyt mieli päästä istumaan, ja Marttikin tähysteli sinne ahnaasti avoimesta ovesta lihavain porvariemäntäin hartioiden lomitse. Siellähän istui Klaus-herrakin vastapäätä Juhana-prinssiä ja viljeli ahkerasti viinikannua. Martti tunsi kaikki nämä ylhäiset pöytäkuntalaiset, joille talonväki piti seuraa, -- yhtä nuorta naista vain, joka oli istutettu Klaus-herran ja talonemännän väliin, ei hän heti ollut tuntea. Hän katsoi, uteliaisuutensa viritessä, tarkempaan. Se oli nuori, solakka, korkeapovinen neito, jolla oli paksu, ruskea, aaltoileva tukka ja suuret, ruskeat silmät -- onko se joku hoviseurueesta? -- Ei, johan Martti hänet tunsi, kun neito päätään käänsi, -- sehän oli oman kylän väkeä, Hannus-vainajan, entisen tuomiorovastin tytär, hänen omia lapsuudentovereitaan. Katsopas Kaarinaa! Tyttö oli väliajoin ollut sukulaisissaan maalla, kotvaan ei ollut Martti häntä nähnytkään, mutta nyt hän kuuluu taas viime aikoina asuneen Turussa, sisarensa miehen, pormestari Olavi Bruunin talossa.

Martti ei siirtänyt silmiään siitä pöydän kolkasta, vaan katseli tarkkaavasti tapausten menoa. Tähän koreaan neitoseen oli näet Klaus-herra ilmeisesti jo heti pitojen alussa iskenyt silmänsä, pitäen häntä liehakoimisillaan juhlapöydässä lämpimänä -- sen jo toisetkin näkyivät huomaavan. Ja ruskeatukkainen neito viskeli nuorelle ylimykselle vastalahjaksi koreimpia silmänluontejaan.

-- Vai Kaarina Hannuntytär täällä, kuiskailtiin porvarien pöydissä, ja pieneen hymyyn vetäytyivät pyyleväin emäntäin suupielet. Kyllähän se lintu tunnettiin; hän oli omituinen taiteajan ilmiö Turussa. Pappiskodissa oli hän lapsena kasvanut, ankarassa kurissa ja nuhteessa, mutta jo silloin oli hän ollut herkkä antautumaan seikkailuihin nousevan ajan vapaampien tuulahdusten mukana. Isä kuoli, tyttö joutui maailmalle, liiteli siellä kuin perhonen ikäistensä iloissa, mutta keveämpänä ja ilmavampana kuin muut... Mutta liehuessaan näin vapaana nuorten joukossa ei hän toki liian pitkälle eksynyt... hän oli perinyt isänsä taitavuuden ja lahjakkuuden... Hänellä oli jo ollut monta lemmentarinaakin, mutta aina niin, että hän käänsi pyörälle nuorten miesten päät ja lehahti sitten itse irti silmukoista, valiten taas uuden uhrin.

-- Vai Kaarina nyt Klaus-herran käpälissä, -- kuinkapa nyt tämä tyttö niistä selvinnee, junkkari on intohimoinen ja raju! -- Niin puheli Martti itsekseen yhä kasvavalla jännityksellä. -- Mutta neito on taitava -- koettakaapas!

Martin kalvakoille poskille rupesi kohoilemaan väriä, hän rupesi vähitellen aavistamaan Innamaan Valpurin sotajuonen. Terhakka nainen oli nähtävästi päättänyt kietoa Klaun uuteen paulaan, jolloin nuori ylimys ilman muuta hellittäisi entisestä otteestaan, -- hän aikoi parantaa junkkarin lemmenhurman toisella, vielä voimakkaammalla. Vastamyrkkyä! Tuo ovela nainen oli sitä junkkarille juottaakseen kutsunut Kaarinan pitoihinsa ja sijoittanut hänet oikein ylimyspöytään -- onnistuneeko juoni?

Ateria jatkui, yhä uusia ruokalajeja kannettiin esiin paistinhuoneesta ja jopa rupesivat herkut Martistakin maistumaan. Hän silmäili jo syödessään salavihkaa Kerttuakin, joka oli sijoitettu suurtupaan isänsä ja äitinsä viereen, -- niin pieneltä ja aralta näytti nyt siellä hänen ahtaalle litistetty kyyhkysensä tuohon toiseen, uhkeaan impeen verrattuna. Kerttukin kurottausi ilmeisesti yhä uudelleen silmäilläkseen sinne ylimysten pöytään, hänkin oli siis jo havainnut nuoren Flemingin uuden mieltymyksen ja hänen katseensa olivat siitä käyneet ujoiksi ja melkein kaihomielisiksi.

Mutta pian kiintyi uteliaiden tarkkaajain huomio toiseenkin seikkaan. Eihän yksin Klaus Eerikinpoika liehitellyt tuota ruskeatukkaista, turkulaista porvarityttöä, Juhana-prinssinkin silmät näkyivät tarttuneen samaan upeaan kaunottareen. Hän osoitti pöydän yli varsin selvästi tätä huomiotaan, puuttuen vähän väliä Klaus-herran ja Kaarinan välisiin tarinoihin. Ja pian sai Klaus-herra istua äänetönnä, kuunnellen prinssin tytölle lausumia kohteliaisuuksia.

Tämä huvittava ilmiö oli ennen pitkää Innamaan tuvissa yleisimmän huomion ja supattavan keskustelun aiheena, sen Martti mielihyvällä totesi. Katseiden ja kasvavain juttujen koko ryöppy suuntausi sinne sisäsuojaan ja Köyhän-Kyrön pieni, hempeä sinisilmä, josta äsken linnan teinipidoissa niin paljon rupateltiin, oli jo kokonaan unohtunut.

Aterian päätyttyä Klaus-herra seurasi, kasvoiltaan jo viinin punertamana, kiinteästi uutta tuttavaansa, liehuen hänen ympärillään kuin mettiäinen kukkasen kimpussa. Mutta kohtapa saapui siihenkin kuherteluun taas prinssikin kolmanneksi. Ja kun karkelo alkoi, keikkui kaunis Kaarina sulavana ja notkeana vuoroin kummankin toverina, joskin hän, sikäli kuin ilta kului, yhä useammin kainona sipsutti kuninkaallisen taluttajansa käsipuolessa.

Sitä nyt kaikki ihmettelivät, mutta Innamaan pyylevä emäntä oli itsekin hämillään. Hän oli aterian päätyttyä voitonvarmana suojeluspyhimyksenä ohimennessään suihkaissut Martin korvaan:

-- Näetkö, järjestin asian niinkuin lupasin, -- voit kohta taas käydä Kerttusi luo!

Ja Martti oli iloisena ja kiitollisena, joskin samalla vielä epäillen ja ihmetellen, vastannut:

-- Näen, täti, te osaatte loihtia!

Mutta illan jatkuessa ei Innamaan emäntä enää ollutkaan tuloksestaan yhtä varma eikä itseensä yhtä tyytyväinen. Häntä rupesi huolettamaan Juhana-prinssin ilmeinen mieltymys Kaarinaan, huolettamaan sekä Klaus-herran rajun luonnon, että myöskin kuninkaan vuoksi, jonka hän pelkäsi tätä mieltymystä paheksuvan. Hänen juonestaan oli ollut aavistamaton tulos, jonka kantavuutta hän itsekään ei vielä osannut mitata. Jopa huomasikin Vappu-emäntä melkoisella levottomuudella nuoren kuningattaren käyvän kuninkaan luo, tapaavan häntä hellästi kädestä, -- Katarina Stenbock oli ottanut aviolliseksi päätehtäväkseen hellyydellä ja ystävyydellä hoidella ja hoivata vanhaa miestään --, viittaavan Juhana-prinssiin, joka juuri lämpimissään kuljetti kaunista porvaristyttöä tanssin tahdissa, ja supattavan jotakin hänen korvaansa. Mutta levoton emäntä rauhoittui koko joukon kuullessaan kuninkaan huolettomasti vastaavan:

-- Anna hänen huvitella, nuoruus vaatii osansa...! Vaikkapa vielä pihkaantuisikin, se tekee hänelle, mietiskelijälle, hyvää!

Vaikka Juhana-prinssi tällä Suomen-retkellään yleensä oli esiintynyt reippaana ja virkeänä, oli hän kumminkin lapsuudestaan saakka tunnettu hiljaiseksi, umpimieliseksi mietiskelijäksi, joka nuorten leikkiessä usein vetäytyi yksinäisyyteen kirjojensa ääreen -- hän oli jo nuorena vaipunut hänkin tähtien tutkintaan ja muihin aikansa salatieteisiin. Varsinkin naisten seuraa hän oli aina ujona, melkein liiankin ujona, välttänyt. Ensi kerran nyt kuningas näki lemmikkipoikansa osoittavan ilmeistä harrastusta neitosta kohtaan, ja se huomio häntä suorastaan ilahdutti -- poika miehistyy joka suhteessa!

-- Entäpä jos siitä sukeutuisi kiinteämpi suhde, virkkoi nuori kuningatar, joka, vaikka itse oli nousukas asemassaan, kuitenkin jo oli kuninkaallisesta arvosta ja sopivaisuudesta perin arka.

-- Mitä vielä, vastasi Kustaa naurahtaen. -- Ei kuninkaallinen prinssi voi rakastua näihin tämän maan "saapasjalkoihin" taikka "suolenkääntäjiin" -- en tiedä muuten mikä tämän neitosen nimi on. Anna pojan huvitella, se on ohimenevää pilaa!

Karkelo oli hetkeksi siirtynyt sisähuoneesta suurtupaan, jossa porvarit sitä ihaillen katselivat. Taas tuli yksi ja toinen ylimysnuorukainen pyytämään jonkun seinämällä istuvan porvarityttärenkin tanssiin. Sieltä tuli siten Klaus-herrakin, ja hänen katseensa harhailivat hakevina ympäri huoneen. Ne kohdistuivat siihenkin nurkkaan, missä Kerttu isänsä ja äitinsä vieressä alakuloisena istui, ja Martti katseli jo sydän kurkussa, iskisikö kotkan kynsi taas hänen kyyhkyseensä. Mutta ei, Klaun hakeva katse sivuutti kylmästi senkin kolkan, niinkuin muutkin suurtuvan tytöt, ja pysähtyi intohimoisena taas siihen ruskeatukkaiseen kaunottareen, joka äsken oli vapautunut kuninkaallisen prinssin käsistä ja jonka Klaus silloin heti korjasi toverikseen. Ja taas kulki karkelo takaisin sisätupaan.

Silloin rohkaisi Martti mielensä, astui rauhallisesti Kyrön Heikin perheen luo, istahti Kertun viereen, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja virkkoi:

-- Kaarina Hannuntytär näyttää täällä voittaneen kuninkaanpojan suosion.

-- Niinkuin muidenkin...

Martti kuuli Kertun hengityksen lyhyenä läähättävän, näki hänen silmissään, joissa tavallisesti oli sinistä, nauravaa iloa, nyt tumman alakuloisuuden ja oli melkein kuulevinaan veren hänen suonissaan takovan. Tytön ajatuksia hän ei voinut lukea, hän vain aavisti syyn hänen kiihtymykseensä ja virkkoi melkein loukkaantuneena:

-- Suretko sitä, Kerttu...?

-- Sinua kai tämä kaikki ilahduttaa! Kerttu singautti ne sanat sähisten, ikäänkuin suuttuneena, kiusaantuneena. Mutta Martti ei ollut sitä oivaltavinaan, vastasi vain rauhallisesti:

-- Ilahduttaa kyllä, Kerttu. Sillä näiden ylhäisten herrain liehittely on vain heidän uhreilleen turmioksi; sellainen olisi voinut särkeä sinun onnesi -- ja minunkin.

Siihen tyttö ei vastannut. Hänen sisässään näkyi riehuvan tumma taistelu, kenties yhtä ankara kuin Martissa itsessään vielä äsken, ja tämän kävi silloin pientä Kerttuaan sääli. Hän ei ajatellut, että tyttö oli ollut valmis hylkäämään hänen vanhan ystävyytensä parista ylimysjunkkarin mairesanasta, ei sitäkään, että Kerttu häntä yhä ynseydellä kohteli, Martti näki vain murheen harson tyttönsä ennen kirkkailla kasvoilla ja olisi ollut valmis mihin tahansa saadakseen niihin entisen kirkkauden.

Vierekkäin he siinä istuivat ylhäisten menoa katsellen, ja salavihkaa puristi hän silloin Kertun kättä. Tämä ei vastannut, istui vain liikahtamatta kuin kylmä patsas. Martti siirtyi vaistomaisesti vähän loitommas istumaan.

Tuokion kuluttua teki jo kuningas perheineen lähtöä tästä porvariskodista, jota hän oli käynnillään onnellistuttanut. Juhana viivähti vielä nuorten karkelossa ja kun hänen vihdoin oli äitipuolensa kutsusta irtaannuttava neitosestaan, notkisti hän Kaarinan edessä ritarimaisesti toisen polvensa, suuteli ihailtunsa kämmentä ja virkkoi huomattavalla lämmöllä:

-- Pian tavataan taas, kaunis Kaarina!

Sen pani koko juhlarahvas merkille liehittelyjutun huomattavimpana tuloksena. Kuningatar kääntyi poispäin hiukan nyrpeissään, mutta isä kuningas nauroi niin että parta heilui, virkkaen:

-- Se kuuluu hänen ikäänsä, vuosien varsilla se tauti karisee pois!

Tuota kohtausta katseli poistuvia saattelevain vallasnuorukaisten joukosta myöskin Klaus Fleming, harmaana kasvoiltaan, leuat yhteen puristettuina, ja hän runteli litteäksi sen hopeamaljan jalustan, jota hän piteli kädessään. Hänen silmistään kiilsi samalla ilkeä, kostonjanoinen, raju intohimo, sellainen vihreä väike, jonka Martti muisti kerran ennen Pyhän Nikolain kellarin edustalla nähneensä. Tuon katseenko lie Kerttukin nähnyt, joka tapauksessa häntä väräytti ikäänkuin pieni pelon puistatus, hän tapaili Martin kämmentä vierestään ja painoi sitä sormillaan. Ei Martti ollut varma, tarkoittiko tyttö sillä mitään, mutta hän kuvitteli saaneensa nyt vastauksen äskeiseen puserrukseensa ja iloitsi siitä. Ja kun Kyrön väki hetken kuluttua toisten porvarien kanssa sanoi jäähyväisiä Innamaan emännälle, ei hänestä Kerttu enää ollut niin alakuloinen kuin äsken, melkeinpä tuntui hänen silmänluonnissaan taaskin heikkoa päiväpaisteen sarastusta. Mutta Kertun äiti oli nyrpeä ja synkkä; hänelle ja hänen huoneelleen oli tämä ilta ollut surkea nöyryytys, sillä ylimysnuorukaisen osoittama suosio porvaristyttärelle oli, vaikkapa se olisi ollutkin vain pilantekoa, kuitenkin suvulle kunniaksi. Naisellisella vaistollaan aavisti juoruille arka Elisa-muori tämän illan tapahtumissa jotakin Innamaan ovelan emännän juonta ja hän virkkoikin hyvästellessään tälle kirpeästi:

-- Kiitos kaikesta huomaavaisuudestasi meille ja tyttärellemme -- koetamme sen muistaa!

-- Mitä tarkoitat? kysyi Vappu ilmeisesti yrmeiseltä naapuriltaan.

-- Ymmärrät sen itse ja ymmärrän minäkin. Kyllähän Vappu-emäntä sen ymmärsikin ja hän kuiskasi Martille tämän hankkiutuessa lähtemään:

-- Tällä kertaa juoneni onnistui, mutta pidä varasi, lintu ei ole vielä häkissäsi.

-- Koetan vaalia pulmustani, vastasi Martti, ja lupasi sen sydämelläänkin.

Mutta ennenkuin Martti ehti siinä väentungoksessa poistua Innamaan pidoista, kuuli hän vielä sisätuvasta, jossa ylimysherrat yhä viipyivät viinikannujen ääressä, kovaäänistä puhetta ja tunsi selvästi Klaus-herran äänen, joka karjahteli:

-- Suu tuppeen, tietäkää, että Klaus Fleming ei kärsi pilaa!

Joku oli mahtanut siellä juomapöydässä pistellä häntä hänen kärsimästään tappiosta kilpailussa kuninkaallisen prinssin kanssa, ja rajun herran luonto oli siitä heti loiskahtanut, päätteli Martti poistuessaan. Mutta vielä portaille hän kuuli saman äänen uudelleen ärjähtävän: -- Kautta Maarian, Flemingin miekka puraisee, jos se kerran paljastuu. Auttakoon armias sitä, joka asettuu tämän miekan tielle, olkoon se kuka tahansa, -- hän kukistuu!

Hänen sappensa kuohuu taas, arveli Martti poistuessaan, mutta kuohuu nyt kuninkaallista prinssiä kohtaan. Sitä sisua vastaan ei auttanut köyhän kirjurin puolustautua muulla aseella kuin naisen viekkaudella. Nyt siinä ovat tasaväkisemmät vastakkain, saadaan siis nähdä, kumpi voittaa!

XVI

Sitä rennommin oli kuningas voinut omistaa joulu- ja loppiaispyhät Turussa perheelleen ja juhlapitoihin, kun kuulumiset rajaltakaan eivät olleet erittäin huolettavat. Venäläiset olivat kyllä syysmyöhällä tehneet hyökkäyksen Hantolaan ja muihin Suomenpuoleisiin rajapitäjiin, ryöstäen ne taaskin kerran, mutta mitään varsinaista taistelua ei ollut syntynyt, koska suomalainen varusväki sieltä jo oli kuninkaan käskystä siirretty pois Viipuriin.

Loppiaisten jälkeen juhlat Turussa harvenivat ja kuningas puuttui taas tarmokkaammin hallitusasioihin. Hän oli matkallaan huomannut kaikenlaisia väärinkäytöksiä ja epäkohtia, jotka koituivat osaksi kruunulle, osaksi rahvaalle vahingoksi, -- niistä oli myös valituskirjeissä hänelle huomautettu --, ja hän ryhtyi tarmokkaasti ja viivyttämättä niitä korjaamaan. Niin hän oli todennut kyydityslaitoksen Suomessa epätyydyttäväksi, monin paikoin oli hänen ollut vaikea saada seurueelleen lisää hevosia ja ajomiehiä, vaikka jo viikkoja aikaisemmin oli siitä sanoja laitettu, eikä ollut tässä maankolkassa vielä varsinaisia kievareita, mistä matkustajat saisivat ostaa heiniä ja ruokaa. Kyydityslaitos oli sen vuoksi järjestettävä tehokkaammalle kannalle, mutta samalla kuningas taas kerran ja entistä ankarammin kielsi vallasherroja vaatimasta itselleen ilmaisia kyytejä ja kestityksiä, joilla he kansaa olivat paljon kiusanneet. Vouteja kuningas oli myös huomannut olevan liian harvassa, heidän hallintoalueensa olivat liian suuret, joten kansan oli heitä asioissaan vaikea tavata. Sen vuoksi kuningas määräsi nyt useita voutikuntia jaettaviksi ja laati samalla voudeille tarkat toimintaohjeet, tahtoen estää omavaltaisuudet ja väärinkäytökset heidän puoleltaan.

Näiden uusien määräysten laatiminen ja kirjoittaminen -- tärkeimmät niistä tahtoi kuningas myöskin suomeksi laadituttaa rahvaalle luettaviksi -- antoi taas työtä kirjurinapulaisillekin ja siksi kutsuttiin Martti Pietarinpoikakin taas kuninkaan kansliahuoneisiin töihin. Tätä tilaisuutta päätti Martti käyttää, esittääkseen kuninkaalle vihdoinkin sysikorpelaisten sukulaistensa erämaa-asian ja pyytääkseen heille pääsyä kuninkaan puheille. Kaikki hallinnolliset toimenpiteet, joihin kuningas tällä Suomen-matkallaan ryhtyi, kävivät yleensä kansaa, talonpoikia, turvaavaan henkeen ja kaikkinaisia väärinkäytöksiä vastaan, ja Martti uskoi sen vuoksi nyt enteensä hyviksi, kun tässäkin asiassa oli ajettava talonpoikain oikeuksia ja toivomuksia. Mutta siinä hän erehtyi. Jo kerran juhlien lomassa oli Martti yrittänyt puhua kuninkaalle erämaa-asiasta, mutta tämä oli sen silloin kohta lykännyt luotaan. Nyt hän eräänä päivänä loppiaisen jälkeen, ollessaan kirjoitustöissä, erikoisesti tätä varten ilmoittautui kuninkaalle, pyytäen saada puhua tärkeästä asiasta.

-- No mitä tärkeitä asioita sinulla voi olla? virkkoi kuningas ystävällisesti. -- Onko lemmen asioita vai palkka-asioita?

-- Ei sellaisia... erään sukulaisteni toivomuksen vain pyytäisin teidän majesteetillenne esittää, virkkoi Martti paljoa aremmin kuin usein ennen kuninkaalle vastaillessaan.

-- Sukulaistesi -- eihän sinulla ollut ketään sukulaisia, ihmetteli Kustaa, muistaen vielä heidän tapaamisensa Taivassalon rannassa. -- Orpohan olet, niinhän kerroit itse.

-- Niin luulin itsekin. Nyt äsken on kumminkin setäni, josta en ennen mitään tiennyt, saapunut kaukaa sisämaasta kaupunkiin.

-- Sepä löytö! Tottahan sinun setääsi täytyy auttaa. Mikä hän on miehiään?

-- Talonpoika... Heitä on täällä kolme miestä.

-- Mistä ovat ne miehet kotoisin?

-- Sysikorvesta, erämaan laidasta.

Heti kun kuningas kuuli erämaata mainittavan höristi hän korviaan ja hänen otsansa vetäytyi poimuihin, -- hän näytti kohta aavistaneen asian. Erämaakysymyksestä oli hänelle Ruotsiin asti saapunut paljon valituksia, se oli ollut erittäin vaikea järjestelykysymys, joka oli vaatinut häneltä paljon kirjeenvaihtoa ja paljon tarmoa. Melkoista kylmemmin nyt kuningas virkahti:

-- Ja mitä nämä salolaiset meiltä haluavat?

-- He pyytävät itse päästä teidän majesteettinne puheille.

-- Mitä varten? tiukkasi kuningas melkein ärtyen. -- Tahdon tietää heidän asiansa. Tulevatko he valittamaan erämaistaan?

-- Se on heillä asianaan, täytyi Martin myöntää, samalla jo älyten, että hänelle annettu tehtävä muodostuu nähtävästi perin visaiseksi. Ja jollakin tavoin tukeakseen asiaansa hän lisäsi kohta: -- Myöskin piispa Agricola tuntee heidän anomuksensa ja on luvannut sitä teidän majesteetillenne puolustaa.

-- Tietysti! Hän on siitä jo puhunutkin! kivahti kuningas. -- Aina kun on jokin meille vastenmielinen juttu kysymyksessä, asettuvat piispat ja papit sitä puolustamaan. Minä tunnen tämän erämaa-asian, sinun sukulaisesi ovat väärässä, mikäli tahtovat saada muutoksia meidän määräyksiimme.

-- He valittavat joutuneensa huutavaan hätään ja nälkäkuoleman partaalle.

-- Joutavia, he ovat laiskureita, jotka tahtovat elää ryöstöviljelyksestä takamailla, ryhtymättä niitä vakinaisesti asuttamaan ja viljelemään! -- Nuo sukulaisesi ovat siis nyt täällä Turussa?

-- Ovat odottaneet täällä jo useita viikkoja.

-- Pitänee kai minun sitten ottaa heidät puheilleni, -- en yleensä karkoita talonpoikia, jotka luokseni pyrkivät...

Mutta tarkempaa ei Kustaa-kuningas ehtinyt siitä vastaanotostaan määrätä, sillä samassa hänelle ilmoitettiin, että Viipurista oli saapunut sotaherroja linnaan ja kuningas käski tuoda heidät heti luokseen. Martti jäi huoneeseen odottamaan, minkä vastauksen hän saisi viedä sysikorpelaisille. Hyvää lupaavahan se vastaus ei missään tapauksessa ollut, se oli Martin mielihaikeakseen todettava, mutta hän olisi toki tahtonut tietää, milloin pitkämatkalaiset itse saavat tulla kuninkaalle asiataan esittämään.

Mutta samassa jo laskettiin viipurilaiset kuninkaan luo: Jaakko Heikinpoika ja Hannu Lepaan herra. Kustaa kuningas arvasi heti varsinaisen syyn tähän Turun-matkaan, kun näki nämä miehet yhdessä, ja virkkoi kohta hymähtäen:

-- Vai häihin sieltä Viipurista nyt tänne lähdettiin -- olen kuullut siitä Henrik Klaunpojalta. Kankaisissa jo kuuluu valmistetun suuria hääjuhlia. Teistä tulee siis langokset?

-- Niin on tarkoitus, ja Hannu tahtoo jo tänä talvena viedä emäntänsä Lepaaseen, vastaili Jaakko Heikinpoika.

Hänkin oli näet lähtenyt mukaan appelassa vietettäviin, talon nuoremman tyttären häihin. Hänen puolisonsa, Henrik-herran vanhempi tytär Kirsti, jonka hän pari vuotta sitten oli Kankaisista korjannut, oleskeli nyt miehensä viipyessä sodassa vanhassa kotitalossaan, ja Jaakko oli käyttänyt tilaisuutta päästäkseen vuoden erossaolon jälkeen häntä tervehtimään, samalla tavatakseen Kaarina Hornin ja Hannu Björninpojan upeihin häihin kokoontuvan hovin ja Suomen vapaamiehet. Hannu taas oli lopen väsynyt tuohon pitkälliseen leirielämään -- hänhän ei ollut luonteeltaan sotilas -- ja oli nyt saanut Viipurin päälliköiltä luvan palata kotitilalleen, ehdolla että hän jätti huovinsa puolustusväkeen. Siten oli, kun Henrik Klaunpoika myös oli kuninkaan mukana palannut kotiinsa Viipurista, päätetty viettää häät Kankaisissa heti uudeltavuodelta (1556), kuninkaan vielä Suomessa viipyessä. Sitä varten he nyt todella olivat Turkuun saapuneet, häät oli määrätty viikon perästä vietettäviksi.

-- Yhdet jymy juhlat saamme siis entisten lisäksi vielä tänä talvena täällä Suomessa, hyvä on, puheli kuningas leikillisesti, mutta kääntyi kohta vakavammaksi:

-- Miten nyt on laita Viipurissa ja Itä-Suomessa? Ei liene mitään huolettavaa, koska olette voineet sieltä poistua?

-- Ei mitään vaaraa ole tällä hetkellä, vastasi Jaakko rauhoittaen. -- Tietoja on kyllä edelleen saapunut, että vihollinen varustautuu rajan takana, mutta sitähän se tekee aina. Mitään hyökkäystä ei ole tapahtunut. Ainoastaan Savosta on kerrottu uusista rajakahakoista, rajantakaiset ovat taas rynnänneet sinne ryöstämään.

-- Sinne täytyisi Fincken saada apua, puheli kuningas kuin itsekseen. -- Olemmehan käskeneet hänen nostattaa savolaiset aseisiin, mutta siellä on päälliköistä puute...

-- Ja sitten venäläinen airut toi Viipuriin, vähää ennen lähtöämme, tämän kirjeen, joka on käsketty avaamattomana jättää itselleen kuninkaalle.

-- Anna tänne: -- hyvä on!

Jaakko Heikinpoika veti poveltaan suuren, monilla sineteillä suljetun kirjeen, ojentaen sen kuninkaalle.

-- Olkoon siinä, katsotaan sitten... Entä mitä muuta kuuluu Viipurista?

Olihan Viipurista saapuneilla miehillä muutamia muitakin uutisia mukanaan, oli ikäviäkin. Syksyllä puhjennut rutto oli siellä yhtenään raivonnut, niittäen pois linnueelta paljon sotaväkeä ja heikontaen kaupungin muutenkin vähälukuista porvaristoa. Pari Kustaan Viipurin päälliköiksi nimittämistä ruotsalaisista valtaherroista, niiden joukossa myöskin Abraham Leijonhufvudin, oli tämä kulkutauti myös korjannut, ja oli siellä siis saatu paljon surujuhlia viettää. Nyt, pakkasten alettua, oli rutto kumminkin asettumaan päin.

-- Ne elävät siellä Sisä-Suomessa kuin porsaat pahnoissa, siksi sinne rutotkin niin helposti pesiintyvät, toraili vanhus tyytymättömänä.

Mutta yleensä nämä Viipurin viestit eivät järkyttäneet vanhan kuninkaan täällä perheensä ja hovinsa keskuudessa saavuttamaa tasapainoa. Hän oli pelännyt pahempia viestejä ja virkkoi sen vuoksi verrattain armollisesti poistuville herroille.

-- Menkää lepäämään, Kankaisissa tavataan. Ehkäpä tämä talvi saadaankin rauhassa viettää, ehkä on Moskovan tsaarikin taipuvainen rauhaan! Vieraitten lähdettyä painautui hän heti nojatuoliinsa, otti esille Viipurin herrain tuoman, monisinettisen kirjeen ja rupesi sitä avaamaan. Hän ei ollut tahtonut sitä herrain saapuvilla ollessa avata, koska hän arvasi sen suuriruhtinaan vastaukseksi hänen Kymiltä lähettämäänsä kirjeeseen, jonka sisältö oli ollut hiukan epäilyttävä. Sitten hän kutsui tulkkinsa saapuville ja rupesi hänellä avaamaansa kirjettä luettamaan.

Aivan oikein. Se oli vastaus siihen Kustaa Vaasan kirjeeseen, jossa Kustaa oli ilmoittanut koko sotaretken Pähkinälinnaa vastaan sotapäällikköjensä, Jaakko Baggen ja muiden, omin päinsä tekemäksi ja koettanut kuvata sen vain viattomaksi rajakahakaksi, joka ei voisi olla esteenä pysyvän rauhan solmimiselle valtakuntain välillä. Mutta Moskovan suuriruhtinas ei ollut katsonut asiaa yhtä viattomaksi.