Part 12

-- Sitä toivomme, kunpa pääsisimme hänen puheilleen.

-- Siinä koetamme teitä auttaa, puhui piispa lohduttaen. -- Martti Pietarinpoika, näiden talonpoikain asian saat sinä ottaa ajaaksesi, sinähän näytätkin heidän valituksiaan tarkkaavasti kuunnelleen.

Sen olikin Martti tehnyt. Aivan huomattavalla harrastuksella oli hän seurannut miesten puheita heidän ensi sanoistaan asti ja hän oli heidän asiaansa yhä enemmän kiintynyt. Silmät pyöreinä ahmi hän kaikki esitetyt selitykset. Omituista, muisteli hän, koskihan juuri tätä takamaa-asiaa se kirje, jonka hän ensimmäisenä oli kuninkaalle suomentanut ja jonka sisältöä hän jo silloin oli kummastellut. Omituista, nämä miehethän kertoivat juuri niistä tapauksista ja taisteluista, joista isävainaja oli hänelle hänen lapsena ollessaan jutellut, -- niistä heimotaisteluista, joissa hänenkin esi-isänsä olivat olleet mukana Sysikorven laidassa.

Piispa kyseli nyt tarkemmin miesten kotioloja ja mistä asti he olivat.

-- Sysikorvesta ollaan ja vielä etempääkin, Vahvajärveltä. Sielläpäin varsinkin on eläminen perusteltu erämaihin. Sen vähän, mitä kotipelto kasvaa, vie kruunu veroinansa.

Kuultuaan miesten kotipaikan kiintyi Martti yhä enemmän heidän kuvauksiinsa, -- juuri nämä seuduthan isä vainaja oli sukunsa kotiseuduksi maininnut. Samassa sen muisti piispa Agricolakin, hymähtäen Martille:

-- Vahvajärven Juuritaipaleella oli isäsi koti, Martti, sieltä oli piispa Arvid hänet poikana tuonut. Sinä tapaat tässä ehkä heimolaisiasi, tutustupas heihin!

Kehoituksittakin sen Martti teki ja pian selvisi, että suksimiesten joukossa tosiaan oli sukulaismiehiä. Sitä eivät talonpojat heti olleet ymmärtää, mutta vähitellen rupesivat tuon vanhan tietäväisäijän leveät kasvot loistamaan ja hänen äsken vihaisista silmistään välähti iloa, kun hän Martin selitykset kuultuaan huudahti:

-- Hä, oletko sinä Sillan Pietarin poika! Veljeni hän oli, niin ylhäinen pappi kuin olikin.

-- Ja te siis olisitte setäni... Jyrki... isäni puhui teistä usein.

-- Sillantaipaleen Jyrki, sama mies, ja tämä nuorempi tässä on toisen velivainajani poika Esko. Näin isäsi monta kertaa Turussa käydessäni, oltiin tietysti aina majamiehinä hänen pappilassaan. Sillä oli komeat pappilat ja anetalot silloin, liekö sinulla vielä mitään niistä jälellä.

-- Ei ole mitään.

-- Sitä muistelen kuulleeni. Pietarilla oli lapsia sinua vanhempiakin, mutta kerrottiin niidenkin kuolleen.

-- Yksin olen, selitti Martti sukulaismiehille, kertoen lyhyesti lyhyen elämänsä tarinan.

Mutta setä viittasi hänen soturipukuunsa ja miekkavyöhönsä, virkkaen:

-- Ja sotauralleko nyt aiot?

-- Olen kuninkaan airut ja olin mukana Inkerin sodassa...

-- Etpä tavannut siellä meidän kylän miehiä...? No, monta ei niitä siellä olekaan, sillä toiset karkasivat takasalolle, kun tuli sotaväen otto.

Sellaista se on se talonpoikain sotainnostus, jota herrat kuninkaalle kehuivat, mietti Agricola tätä keskustelua sivulta kuunnellen. Mutta pappilan emäntä oli sillä välin kantanut ruokia pöytään pitkämatkaisille hiihtäjillekin, ja aterioidessaan he kertoivat nyt veljenpojalle ja orpanalle sukunsa vaiheista salolla. Satakunta vuotta sitten oli yksinäinen perhe asettunut uutisviljelijäksi Vahvajärvelle ja nyt oli siitä idusta jo kylä kasvanut. Mutta lujassa oli eläminen salolla. Voutien verot ja rasitukset olivat raskaat. Mutta olisi sittenkin eletty, ellei olisi tullut tätä viimeistä kolausta.

-- Me menehdymme siellä, jos meiltä viedään takamaat, huoahti kolmas matkamies.

-- Taikka sitten... yritti Esko huudahtaa, mutta katkaisi sanottavansa kesken.

-- Taikka mitä, orpana?

-- Taikka ryhdymme omin neuvoin erämaitamme puolustamaan. Niin tekivät isämme ennenvanhaan, ja pakko oli savolaisten peräytyä.

Siihen tarinaan puuttui taas Turun piispakin, lausuen varsin ankarasti:

-- Mitä puhut, poika! Etkö ymmärrä, että sellainen omavaltaisuus kohdistuisi kruunuakin ja kuningasta vastaan?

-- En tiedä ketä vastaan, mutta sellainen on siellä miesten mieli, että jos ei muu auta, niin otamme savolaisilta omamme.

Eskon ääni kajahti päättäväiseltä, siitä saattoi jo kuulla, että tällaisesta aikeesta on ollut tuskastuneiden hämäläisten kesken puhetta. Martti muisteli isänsä kuvauksia suvun juurevasta kantaisästä, kovasta Karmalan ukosta, joka heimoaan johti taisteluissa, ja hänestä tuntui, että tässä nuorukaisessa oli samaa sisua ja terästä. Mutta nuoren miehen uhka painoi piispan miettiväksi. Hän tiesi, että kansassa oli siellä täällä sisämaassa viha ylimyssortoa ja virkavallan kiskontaa vastaan jo pursunut yli äyräittensä. Olihan käräjäkestitysten ja verorasitusten johdosta varsinainen kapina äsken puhjennut Lapvedellä -- asevoimin se oli tukahdutettava. Ja tämä erämaa-asia oli jo sekin aiheuttanut väkivaltaisuuksia; pari vuotta sitten olivat Jämsän hämäläiset käyneet tulella ja tapparoilla takamailleen pesittyneiden, vieraiden tungettelijain kimppuun. Siitä voisi syntyä laajempikin roihu, jos kansan vanhoja elintapoja liiaksi kiristetään, ja tästä tietenkin vain aiheutuisi uutta onnettomuutta hänen köyhän hiippakuntansa laitakulmille. Piispa päätti sen vuoksi koettaa vaikutustaan tuollaisen tuhon ehkäisemiseksi. Hän tiesi kyllä, kuinka intohimoisesti Kustaa Vaasa ajoi erämaiden pysyvää asuttamista -- olihan hän äskenkin erottanut virkamiehiä, jotka eivät tarpeellisella ponnella toteuttaneet hänen asutuskäskyjään --, mutta kenties maan isä suostuisi edes joihinkin lievennyksiin.

Rauhoitellen ja varoitellen kuohahtanutta salolaisnuorukaista, lausui hän heille rohkaisevasti:

-- Rauhan tietä teidän on kuljettava. Kertokaa huolenne ja hätänne avomielisesti kuninkaalle, me koetamme osaltamme asiaanne auttaa, mikäli voimme.

Martti neuvoi sukulaismiehilleen majapaikan Turussa, missä hän lupasi heitä opastaa kuninkaan luo, ja näin rohkaistuin toivein miehet lähtivät levänneinä taas hiihtämään länttä kohti. Heillä oli eväskonttiensa lisäksi kullakin seljässään raskaat taakat nahkakiihtelyksiä, Turun tavaroihin vaihdettaviksi, mutta he olivat tottuneet erämailla taakkoja kantamaan, ja kepeästi lähtivät heidän suksensa luistamaan vanhalle Turun tielle.

Samaa tietä oli Turun tuomioherrain, joita nyt Martti Pietarinpoika seurasi, vähän myöhemmin lähdettävä ajamaan. Ilma oli yhä pakastumaan päin, luntakin oli jo, vaikka joulukuu oli vasta alullaan, sisämaassa riittämään asti, järvet olivat vahvassa jäässä, talvikeli oli mitä parhain.

Suomen piispat erosivat taas toisistaan siinä Hauhon pappilan pihalla lähteäkseen ajamaan kumpikin omalle taholleen. He olivat saapuneet sinne hiukan karsaina toisilleen, vieraantuneina ja ärtyneinä, mutta he olivat taas lämminneet yhteisistä muistoistaan ja yhteisistä tehtävistään. He käsittivät taas entistä selvemmin, kuinka paljon heillä, juuri heillä, oli tehtävää tämän taloudellisessa puristuksessa ja henkisessä köyhyydessä vielä elävän kansan herättämiseksi ja kohottamiseksi -- elleivät he sitä tee, jää se kyllä muilta tekemättä. Hyvinä ystävinä, täydessä keskinäisessä ymmärtämyksessä syleilivät Mikael Agricola ja Paavali Juusten toisiaan vielä kerran Hauhon pappilan pihalla ja nousivat rekiinsä Ja kahdelta taholta soi kohta hiljeneväin kulkusten ääni Hämeen talvisessa luonnossa.

XV

Vilkas liike ja moninainen surina soi Turun vanhassa linnassa, kun Martti Pietarinpoika eräänä päivänä heti joulun jäljestä hiukan neuvotonna käveli sen äsken siistityissä, entiseen verraten komeissa juhlasuojissa, tietämättä itse minne mennä ja mihin ryhtyä. Siellä juostiin rappusissa, paukutettiin ovia, hoputettiin, naurettiin -- kiirettä oli joka taholla.

Näin oli ollut aina siitä asti, kun kuningas muutamia päiviä ennen joulua saapui Helsingistä Turkuun, tavaten siellä jo vastassaan puolisonsa, nuoren ja hempeän Katarina Stenbockin, joka oli sinne Tukholmasta äsken purjehtinut hovinaisineen ja seuralaisineen. Kohta oli silloin tullut eloa ja väriä vanhaan linnaan, jossa samalla hetkellä oli tunnettavissa leppoisampi mielialakin. Itse vanha kuningaskin oli ikäänkuin nuortunut, notkein jaloin hän seurasi suloista puolisoaan linnan saleissa ja leperteli hänelle pehmoisesti kuin rakastunut sulho. Linnassa oli siitä saapumispäivästä asti pitkin joulupyhiä yhtenään pidetty juhlapitoja, kaikki kirjoitustyöt ja hallitushuolet olivat saaneet levätä. Martti Pietarinpoikaa ei oltu kertaakaan tarvittu kirjurinapuun ja hän oli Turkuun palattuaan tuskin kuningasta tavannutkaan, vaikka hän nyt asusti itse linnassa ja siten tuli olleeksi mukana sen hyörinässä.

Kuitenkin olisi Martin välttämättä juuri nyt pitänyt tavata kuningasta -- sitä varten hän niin levottomana liikuskeli siellä etuhuoneissa, toivoen pääsevänsä edes jossakin lomassa hetkeksi vanhan suosijansa puheille. Sillä nuo Sysikorven talonpojat, jotka jo pari viikkoa olivat viipyneet Turussa, odottivat tilaisuutta päästä itsensä maanvaarin puheille, ja Martin olisi ollut heille se tilaisuus hankittava. Mutta juuri nyt ei hän siinä onnistunut; Kustaa Vaasa oleskeli, milloin ei pitoja pidetty, kaiket päivät sisähuoneissa vaimonsa ja lastensa luona, -- monet muutkin asiamiehet häntä nyt turhaan tavoittelivat.

Linnan suojissa harhaillessaan yhdytti Martti nyt sitävastoin Juhana-prinssin, joka siellä reippaana puuhaili luistin- ja ajoretkiä. Prinssi tervehti häntä ystävällisesti -- eräänlainen hiljainen tuttavallisuus oli heidän välilleen punoutunut siitä asti, kun Martti oli Pähkinälinnan edustalla käännyttänyt hänen hevosensa, joka seikkailu heillä oli salaisuutenaan, siitä kun ei vieläkään oltu kenellekään puhuttu.

-- Tänään antavat teinit täällä linnassa esityksiään, kertoi prinssi hilpeästi, -- sinä tapaat siten täällä entisiä tovereitasi. Ja sen jälkeen taas karkeloidaan.

-- Pääsevätkö porvariperheetkin taas mukaan? kysyi Martti, tuumiskellen, tapaisiko hän täällä ehkä muitakin tuttaviaan.

-- Pääsevät -- kutsu sinäkin vain tuttaviasi. Kuules, sinullahan oli sievä tyttötuttava kesällä täällä Turussa, onko hän porvaristyttäriä?

-- On kyllä.

-- No, tuo hänet vanhempineen tänne teinipitoihin ja kuhertele taas kerran sinäkin...!

Tämä kutsu rupesi nyt Martin mieltä askarruttamaan ja pian painostamaankin. Edellisten päiväin juhlissa, joihin eräitä Turun varakkaimpia porvarisperheitä oli kutsuttu, oli hän kaipauksella ajatellut, että jospa hänen Kerttunsakin olisi täällä kukkeiden neitosten parvessa, -- hän ei ollut Turkuun palattuaan tyttöään vielä paljoa tavannutkaan. Mutta nyt tuo äkkikutsu pani Martin pyörälle: oliko hänen todella tuotava Köyhän Kyrön vaatimaton perhe tänne linnan upeihin pitoihin ja oliko hänen tuotava Kerttunsakin tänne taas vallasnuorukaisten liehakoitavaksi...? Olisi ehkä ollut parempi, ettei hän kysymyksellään olisi tuota kutsua aiheuttanut, -- sehän on nyt kuin käsky! Ja kun se kerran nyt on annettu, lienee se vietävä perille...

Kun ei Martilla ollut toiveita tänäänkään päästä kuninkaan puheille, läksi hän linnasta kaupungille tätä asiataan toimittamaan -- talo Aningaisten kulmalla häntä yhä voimakkaasti veti. Linnan arkipuolellakin, jossa hän nyt asetakkiinsa ja miekkavyöhönsä pukeutui, oli nyt kaikkialla aivan toinen siivo ja komento kuin kesällä kuninkaan saapuessa. Portaat ja käytävät oli valkaistu, ovet ja parempaan huoneiden seinätkin verhoilla peitetty, yksin pihatkin oli puhdistettu ja siistitty, kaikki kuninkaan Viipurin-matkan aikana. Jokaisella ulko-ovella ja portin pielessä seisoi nyt kypäräniekkoja henkivartioita vahdissa ja linnan vanhat arkinihditkin liikkuivat siellä uusissa vaatteissaan ja kiilloitetuissa nahkavöissään. Sopi siellä nyt kuninkaallisen perheen elellä ja pitää pitoja; -- Simo Tuomaanpojankin näki Martti, linnasta lähtiessään, aivan ylpeänä ja pää pystyssä kävelevän siellä kaiken aikaansaamansa komeuden keskellä!

Hiukan empien vei Martti entiseen majataloonsa prinssin kutsut. Siellä nämä kutsut samoin kuin niiden tuojakin vastaanotettiin riemulla -- entinen köyhä huonemies oli taas mieluisa vieras. Kiireellä käytiin Kyrölässä valmistuksiin ja jo ensimmäisten vierasten joukossa saapui linnaan Heikki Kyrö vaimoineen ja tyttärineen, kaikki pyntättyinä niin hienoiksi kuin varat sallivat -- useimmat muut porvarit olivat tietenkin sentään paljoa upeammin puetut. Ja Martti sai juhlan alussa tytöltään kiitollisia, ystävällisiä katseita. Mutta sitten nämä katseet häipyivät väen vilinään.

Näissä teinijuhlissa olikin näet paljon vieraita, enemmän kuin ennen. Lukuunottamatta paikkakunnan vapaasäätyisiä ja papiston edustajia oli "puoli Turkua" kutsuttu linnaan kuulemaan teinien joululauluja, näkemään kuningasta ja kuningatarta ja paistattamaan itseään hovin hohteessa. Sankka ja kirjava oli siten se yleisö, joka ryhmittyi vaakunasaliin, missä esitykset oli annettava. Porvarilliset perheineen olivat siellä kuitenkin kuin lautamiehinä seinävierustoilla ja takalistossa, mistä he silmät suurina katselivat hovin menoa ja loistoa; vallassäätyiset liikkuivat vapaammin vaakunasalin keskilattialla ja seurustelivat esitysten lomassa keveästi hovilaisten ja kuninkaallistenkin kanssa.

Teinipojat näyttelivät perälavalla, latinalaisia laulujaan laulaen, venytettyä, taruperäistä esitystä Betlehemistä, Juudaan maalta, ja enemmän kuin heitä katselivat porvarit mielenkiinnolla hoviin kuuluvain miesten ja naisten kirjavia pukuja ja sulavia liikkeitä, kumarruksia ja polvennotkistuksia. Varsinkin kun alkoi karkelo, jossa polvisukkaiset, röyhelökauluksiset herrat säkkipillien säestyksellä sirosti kuljettivat lattialla hienoliepeisiä naisia ja sulavasti notkauttivat vuoroin jalkojaan, vuoroin käsiään, olivat porvarien penkit yhtenä silmänä. Entäpä sitten kun yksi ja toinen ylimysnuorukaisista ja sotaherroista tuli pyytämään heidänkin tyttäriään tanssiin ja sormiaan sievästi siristäen talutti heidät lattialle! Siellähän pyörähteli jo Kyrön Kerttukin, joka suloudellaan taas oli kiinnittänyt huomiota puoleensa. Johan sen saattoi arvatakin. Martti Pietarinpoika katseli sitä kiiluvin silmin ja sieraimet värähtävinä oviloukosta... Kuka häntä siinä taluttaa...? -- niin, tietenkin Kuitian Klaus, joka täten taas on tavannut kesäisen "keijukaisensa"... Sitäkö varten se tyttö oli tänne kutsuttava...! Kasvavan levottomuuden ja mustan kateen mujut rupesivat kohta nuoren miehen mieltä möyristämään, katkeruus ja suuttumus sitä kouristeli, -- suuttumus itseensä, Kerttuun ja tuohon röyhkeilevään ylimykseen. Paha-aavisteiset mielikuvat painiskelivat hänen sydämessään koko karkelon ajan.

Ja sitä kidutusta kesti kauan. Sillä nuori Fleming, joka joskus heitti oviloukkoon ilkkuvan, vahingoniloisen silmäyksen, kutsui Kertun heti uuteenkin karkeloon, niin että se herätti huomiota porvarien ja vallasnaistenkin joukossa, ja nauratteli tyttöä tanssin väliajoillakin leperryksillään. Kuitian junkkari oli tyttöön takertunut kuin takiainen, eikä Kerttukaan yhtään yritellyt pitää miestä loitommalla!

Hukkaan meni Martilta tämän illan ilo. Ei hän enää kuullut entisten toveriensa uusia teiniesityksiä, ei kyennyt hän ihailemaan hovilaisten loistoa eikä sallinut hänen sydämensä hänen myöhemminkään illalla, jolloin nuoret ylimykset jo vihdoin olivat häipyneet naisten luota viinikulhojen ääreen, mennä Kertun luo häntä puhuttelemaan. Ylpeys ja kurkkuun pakkautuva tuska sen esti. Hän seisoi vain melkein liikahtamattomana siinä oven siimeksessä, mihin hän alkujaan oli asettunut, seisoi kalpeana kasvoiltaan, silmät palavina... Eipä hän olisi uskonut itsekään, että Klaus-herran uhka ja karkea pila, joksi hän tuon hienostelun ymmärsi, olisi häneen niin syvästi vaikuttanut. Rakkaaksi oli Kyrön tyttö hänelle käynyt, ja häpeä ja pilkka tuli nyt lisäksi. Siinä seistessään hän kuvitteli, että entiset teinitoverit, jotka kylläkin tunsivat hänen mieltymyksensä Kerttuun, salavihkaa hymähtivät hänen kärsimyksilleen ja että tutut porvariemännät, toiset ivaten, toiset säälien, katselivat vuoroin häntä, vuoroin Kerttua...

Varmasti he niin tekivätkin. Siellä näet supateltiin silmäpelin ohessa jo vilkkaasti seinustapenkeillä; yksi ja toinen porvarinainen kävi puhuttelemassa Kyrön Heikin emäntää, jokunen suihkasi sanasen Kertunkin korvaan, mutta tämä nauroi vain mitä herttaisinta nauruaan... niin, olipa Martti näkevinään hänen kasvoillaan selvää ihastustakin. Juorut olivat nähtävästi jo lähteneet liikkeelle, pahat kielet valmiit myrkyttämään hänen hiljaiset unelmansa ja ottamaan maineen hilpeältä tytöltä, jota vallasjunkkari oli huomattavasti liehitellyt. Ja tulipa sieltä eräs pyylevä emäntä pian Marttiakin ovelle puhuttelemaan. Silloin karahtivat punaisiksi Martin kalpeat kasvot.

Se tulija oli rikkaan Innamaan toimekas emäntä, isävainajan parhaita perhetuttavia, jonka pöydässä Martti oli teiniaikanaan monta ateriaa syönyt, saaden orpopoikana Innamaan Vapulta muutenkin osakseen monenlaista ystävyyttä. Hän kuiskasi nyt Martille:

-- Huomaanpa, kuinka ovat asiat. Klaus-herra koettaa kietoa Kertun lankoihinsa ja juorut ovat jo käynnissä. Mutta ole huoletta, minä järjestän asiat sekä sinun että Kertun vuoksi ja teidän hyväksenne -- tunnenhan välinne!

Ihmeissään sitä Martti kuunteli. Hän oli itse uhmaillen aikonut huomenna mennä Kyrön Heikin kotiin Kerttua varoittamaan, mutta hänet jähmetytti nyt tyttöparan silmäin palo ja mustan kivun mato raateli hänen tarmonsa voimattomaksi. Olipa hän jo miettinyt sitäkin, kenen puoleen kääntyisi neuvoa pyytäen, sillä hän käsitti velvollisuudekseen jotenkin puolustaa tyttöään ja onneaan, mutta eipä hän, orporaukka, keksinyt ketään auttajaa. Nyt tuli Vappu-emäntä itse hänen luokseen -- mitähän se merkitsi?

Kyllähän Martti tiesi, että Innamaan tarmokas emäntä, joka hoiti mainiosti oman talonsa asiat, järjesteli samalla kotikaupungissaan paljon muidenkin asioita, sekä asianomaisten pyynnöstä että väliin pyytämättäkin. Mutta että hän noin vain järjestäisi nuorten vähäpätöisiä lemmen asioita, joista eivät asianomaiset vielä itsekään olleet aivan selvillä, sitä ei hän ollut odottanut. Miksi hän sen tekisi? Eikä Martti ymmärtänyt myöskään, mitä Vappukaan mahtaisi Klaus-herran pirullisuudelle. Melkeinpä pisti tuon muuten hyväntahtoisen emännän tarjous tällä hetkellä vihaksi. Mutta tukeva, toiminnanhaluinen nainen jatkoi:

-- Älä ole tietääksesikään, -- minua tämä pikkujuttu huvittaa. Kuule! Kuningas ja kuningatar ovat luvanneet tulla ensi lauantaina meidän taloon vieraisiin...

Sen oli jo Marttikin äsken kuullut. Kuningas oli nykyisen yleisen hyväntuulensa vallitessa todellakin luvannut vierailla parissa turkulaisessa porvaritalossakin, rikkaassa Innamaassa ennen kaikkea. Mutta mitä se kuului tähän asiaan, sitä ei Martti käsittänyt -- eikä siitä oikeastaan välittänytkään. Mutta topakka nainen jatkoi:

-- Tule sinne sinäkin... niin, tulet kyllä muutenkin, mutta tule nyt erityisesti!

-- En tiedä onko siitä kenellekään hauskuutta, edes itsellenikään, vastasi Martti alakuloisesti.

-- On monelle, saat nähdä, siksipä asiaan ryhdynkin, vakuutti puuhakas emäntä. -- Olet nyt arassa paikassa, poikani, siitä voisi aiheutua monenlaista ikävyyttä, mutta ole huoletta, minä selvitän vyyhden. Tällaiset asiat on hoidettava pehmoisesti ja ovelasti. Sinä et nyt ymmärrä, tule vain ylihuomenna meille, ehkä silloin jo ymmärrät... ja ehkä silloin minua kiitätkin...!

Martti ei tosiaankaan ymmärtänyt muuta, kuin että toimi-intoinen nainen oli kai tässä keksinyt jonkun tehtävän ehtymättömälle toimeliaisuudelleen, tahtoen osoittaa siinä oveluuttaan. Ja se ei Marttia, joka näki tyttönsä kylmenevän, paljoakaan lohduttanut.

Mutta älyten tylsäksi seisomisensa siinä oviloukossa hän lähti ulos, vieraiden vielä viipyessä linnassa. Hänen täytyi jäähdyttää polttelevia ohimoltaan ja polttelevia ajatuksiaan. Joulukuisen yön umpipimeään hohtelivat tänä iltana tulet Turun linnan kaikista ikkunoista, kun siellä kuninkaan juhlia jatkettiin. Kummastellen sitä katselivat jäälle ja rantatörmille keräytyneet paikkakuntalaiset, jotka olivat tottuneet näkemään linnansa torneineen synkkänä ja elottomana hahmoittuvan hallavaa taivaanrantaa vastaan. Ja kun vieraat linnasta piankin lähtivät, saattelivat nihdit, roimuavat soihdut kädessään, heitä pihoille ja linnansillalle asti, mistä noustiin rekiin ja ajettiin alas jäälle; paloipa monen reenkin sevillä kuin yössä kiitävä liekki. Monisointuisena, kirkkaana ja terävänä -- ulkona yksin kävelevän nuorukaisen mielestä vallan vihlovana -- helähti kulkusten kilinä halki hiljaisen talviyön, kun vieraat kilvaten ajoivat kaupunkiin kuninkaan pidoista.

* * * * *

Mutta vielä heleämmin soivat linnan hevosten monet tiu'ut, kun kuningas lapsineen, hovineen ja seuralaisineen paria päivää myöhemmin ajoi kaupunkiin paljon puhuttuihin ja suurella touhulla valmistettuihin Innamaan pitoihin.

Tämän talon isäntä, merenkulkija ja laivaporvari, oli itse pieni, hiljainen ja vaatimaton mies, nousukas, suomalainen suolasaksa, joka laivoillaan kesäkaudet teki kauppamatkoja Lyypekkiin ja Rostockiin ja siten oli paisunut kaupunkinsa miltei äveriäimmäksi porvariksi. Mutta varsin yleisesti kerrottiin, että suuri ansio tähän menestykseen oli hänen rehevällä, tarmokkaalla vaimollaan, Valpurilla, joka kotona Turussa kävi kaupat, hoiti kivipuodin torin laidassa ja kestitsi maalaisia, jotka joukoittain olivat antautuneet juuri tämän talon majamiehiksi. Tämä nerokas ja teräväkielinen nainen se oli talonsa sellaiseen maineeseen nostanut, että oli saanut vaimenemaan ensi sijasta kilpailevain naapuriensa kateet, ja hänpä nytkin, kun Turussa vieraileva kuningas oli päättänyt käydä parissa porvariskodissa, ensimmäisenä oli saanut ylhäiset hovivieraat luokseen. Sitä ei ihmeteltykään, se oli kuin luonnostaan lankeavaa.

Mutta kylläpä olikin Innamaassa viikon ajan keitetty ja paistettu tämän vierailun varalta, raivattu pihat ja koristettu tuvat, lyöty tapit auki kalliimmista isännän ulkomailta tuomista tynnyreistä, sekä teurastettu vasikat jos vuonatkin.

Jo tuli lauantai-ilta. Porvarit olivat saapuneet kutsuihin ajoissa ja seisoivat suurtuvassa ahtaasti sulloutuneina, odotellen korkeita vieraita -- niiden lomassa Marttikin piiloili epäilevänä ja innottomana. Hän ei odottanut mitään Valpurinkaan puheista, hänen aivonsa olivat jo aivan väsähtäneet kaikesta kiusasta ja itsekidutuksesta, josta hän jo halusi tehdä lopun tavalla tai toisella. Odottavain joukossa hän näki kuin ventovieraat ihmiset Kyrön Heikinkin perheineen... Kertun silmät pälyivät säteilevinä ja hakevina... kylläpä Martti aavisti, ketä ne hakivat! Mutta vallasperheet ja hovilaiset oli sijoitettu sisempään, hienompaan tupaan, jonka seinille oli ripustettu kalliita verhoja ja jonka katosta säteili komea kynttiläkruunu. Molempiin tupiin oli asetettu suuret, pitkät juhlapöydät, jotka notkuivat herkkuruokien alla, mutta siellä sisähuoneessa heijastivat kynttiläin loistoa hopeiset maljat ja kullankarvaiset kulhot.

Ulko-ovella seisoi isäntäväki kumarrellen saapuville vieraille ja sijoitellen heitä ennakkoharkinnan mukaan eri huoneisiin. Sieltä lappoikin nyt parastaikaa sisään ylhäistä väkeä: Horneja, Flemingejä, Kurkia, Särkilahtia naisineen, jotka tällä kertaa kuninkaan esimerkistä olivat hekin alentuneet saapumaan porvarispitoihin. Miehet tulivat kilahtavin kannuksin ja kiiltävin solkivöin, naiset nahkasilla päärmätyissä, leveähihaisissa, hoikkavyötäreisissä juhlapuvuissaan, ja kaikki asettuivat heti heille osoitetuille paikoilleen odottamaan. Sillä kuningas perheineen ei ollut vielä saapunut.

Mutta kotvan kuluttua helähtivät ulkoa kuninkaallisten hevosten hopeatiu'ut; ovet leväytettiin selälleen, niin että kylmä talvi-ilma huurahti sisään ja sen huurun keskeltä pelmahti esiin väljiä turkkeja ja sulkaniekkoja karvalakkeja -- korkeat vieraat olivat saapuneet.

Talon pieni isäntä miltei hukkui siihen väenvilinään, mutta sen rehevä emäntä ehti kaikkialle, auttoi turkit nuoren, kukkean kuningattaren hartioilta, niiaili yhä uudelleen ja yhä syvemmäs nuorille prinsseille, suuteli nöyränä vanhan kuninkaan kättä ja saatteli sitten hienostellen ylhäiset vieraansa suoraan tuonne sisempään juhlahuoneeseen ja juhlapaikoille juhlapöytään. Ennen pitkää sinne nyt sijoittautuivat muutkin vieraat ja ateria alkoi.