Part 11

Hiukan raskasmielinen ja tavallista vaiteliaampi oli Kustaa-kuningas astuessaan tänä iltana työhuoneestaan seurueen keskelle suurtupaan, eikä hän heti aluksi voinut täysin sulautua siellä vallitsevaan, hilpeän vallattomaan mielialaan. Viimeisen jälkijoukon saapumisen johdosta oli siellä näet ruvettu kertomaan tarinoita matkan vaiheista ja vaivoista, joista nyt oli jäljellä vain huvittavat, vaihtelevat muistot. Kerrottiin niistä Kymijoella mellastaneista talonpojista, jotka nyt Herman Flemingin komentamina kuuluivat kiltisti ja nöyrästi suorittavan aseharjoituksiaan, ja laskettiin pientä pilaa niistä ruotsalaisista herroista, jotka siellä lopen säikähtyneinä olivat päätäpahkaa hyökänneet venheisiin, peläten joutuvansa raakalaisten nyljettäviksi...

Kuningaskin nauroi pian näille jutuille niin, että vatsa hyllyi, ja Henrik Horn huomautti ivallisesti:

-- Ne ovat hyvänahkaisia nahjuksia, nuo suomalaiset, sillä kertaa vain olivat hiukan humalassa ja kovaäänisiä. Näihin talonpoikiin pystyy muuten hyvä, rauhallinen sana aina paremmin kuin karjunta ja kirous -- ruoskasta puhumattakaan!

Nuori Klaus Fleming tunsi tämän pistoksen sattuvan itseensä ja ärähti vastaan:

-- Ei, talonpoikia täytyy aina kohdella kovuudella ja kurilla, -- jos hellität vähääkään, olet hukassa!

-- Mitä vielä, vastasi siihen nyt Juhana-prinssi. -- Minähän puhuttelin mekkomiehiä ystävällisesti, ja he sulivat heti.

Ruotsin herrat olivat kuitenkin toista mieltä. Heistä oli suomalaisessa rahvaassa jotakin salakavalaa, jotakin peitettyä ilkeyttä.

-- Minä en tahtoisi heidän seurassaan yksin asustaa yhtään päivää enkä yötä, selitti Steen-herra, jota melkein puistatti. -- En tuntisi olevani hetkeäkään levollinen.

-- Joutavaa, intti Juhana-prinssi. -- Minä viihdyn tämän rahvaan keskuudessa erinomaisen hyvin; sen suljetussa luonteessa on minusta jotakin puoleensa vetävää, sydämellistä. Voisin varsin hyvin jäädä tähän maahan suomalaisten seurassa elämään.

-- Jääkää, Juhana-prinssi, huudahti Henrik-herra leikillisesti. -- Kyllä te täällä ystäviä löydätte, pelkkiä ystäviä!

Jo puuttui Kustaa-kuningaskin tähän tarinaan:

-- Omituista, että voit niin viihtyä täällä Suomessa, Juhana. Minä olen päivinäni ollut monenlaisessa liemessä, elänyt talonpoikana talonpoikain kanssa, asunut heidän tuvissaan ja jättänyt henkeni heidän huostaansa. Mutta Ruotsissa -- täällä en sitä tekisi. Jo yksin taipaleiden teko tässä ilottomassa, synkässä maassa minua kiusaa ja väsyttää.

Henrik Klaunpoika koetti selittää:

-- Te olette, kuningas, saanut kokemuksenne tästä maasta epäsuotuisissa olosuhteissa. Sodan hyörinässä, myrskyssä merellä, ratsun selässä syysrännässä... Tämä maa voi sentään hymyilläkin!

-- Ei se johdu siitä, Henrik, vastaili kuningas verkalleen. -- En tarkoita vain luontoa, olen räntäsateella ratsastanut Ruotsissakin. En voi sulautua tähän maahan enkä sen väestöön... täällä on kaikki niin tylyä ja kylmää.

-- Tässäkinkö tuvassa, isä, hyväin suomalaisten miesten seurassa? veisteli Juhana.

-- Tunnen hyviä suomalaisia miehiä, joihin luotan, Horneja, Flemingejä... enkä tahtoisi vieroa kansanmiehiäkään, ovathan he alamaisiani. Mutta en voi heistä pitää; heidän puheensa, jota en ymmärrä, minua jo puistattaa...

Juhana-prinssi intoili:

-- Minä ymmärrän jo heitä vähän ja tahdon oppia heitä ymmärtämään enemmänkin. Isä, salli minun jäädä tänne Suomeen, minä tuon tämän kansan lähemmäs sinuakin. Tämä on uusi maa ja erillinen kansa, sillä on tietysti omituisuutensa, mutta minä tunnen, että löytäisin tien sen sydämeen...

-- Sinäkö, poikani...! Kyösti-kuningas pysähtyi pitkäksi kotvaksi katselemaan lemmikkipoikaansa, jonka poskille viini ja vilkkaaksi käynyt keskustelu oli nostanut kauniit ruusut. Omituista, miten tämä keskustelun käänne ikäänkuin sulautui yhteen hänen äskeisten, hiljaisten mietteittensä kanssa, noiden mietteiden, että riitaiset veljekset olisi toisistaan erotettava... Mitähän jos sijoittaisi Juhanan tänne Suomeen, silloinhan hän ei ainakaan joutuisi joka päivä toraan kiivasluontoisen veljensä kanssa, olisihan meri välissä...! Ehkä poika täällä hyvinkin menestyisi, kaikki hän on voittanut puolelleen...

-- Sinäkö tänne -- ja mitä tekemään? toisti kuningas tuokion kuluttua uudelleen.

-- Tänne käskynhaltijaksi, Horn neuvonantajaksi, tulisin varmasti täällä hyvin toimeen.

-- Sen uskomme täydelleen, vakuuttivat seurassa olevat suomalaiset, yksin Klaus Flemingkin, joka oli illan kuluessa juonut monta viinipikaria ja niiden lämmittämänä nyt nousi pystyyn ja lausui prinssille:

-- Terve, Suomen herttua, alamaisesi kumartavat sinulle! Me kokoamme täällä ympärillesi voittamattoman sotajoukon ja hallitsemme sillä tätä maata kuin luja ja ankara isäntä kartanoaan!

-- Ei, Klaus, me huojennamme täällä kansan veroja ja rasituksia, vastasi prinssi yhtä innostuneena. -- Ja me nostamme tämän viljavan maan kukoistukseen!

Vanha kuningas oli taas vaipunut omiin ajatuksiinsa ja kuunteli vain kuin kaukaista huminaa tuota nuorten intoilua. Niistä ajatuksistaan ikäänkuin heräten hän nyt virkahti:

-- Nuori olet, Juhana, vielä ominpäin tänne jäämään, nuoren mielen kuvittelua ovat puheesi. Mutta sinä viihdyt tässä maassa, hyvä on, kenties joskus palaamme tähän mielessäsi vironneeseen ajatukseen, kenties...

Hän puhui leppoisasti, kaunis kiilto muuten sameissa silmissään. Tämän iltajuttelun varrella oli hän mielestään keksinyt aatteen taimen, jota hän tahtoi edelleen hoitaa ja vaalia, -- ehkäpä oli se kerran toteutettuna ratkaiseva hänen perhettään pilkkovat riitaisuudet ja kokoava hänen suvulleen pysyvän aseman maassa. Se ajatus oli ehkä todella kehittämisen arvoinen. --

Kuningas astui pöydän päästä nuorten luo ja puhui heille nyt harvinaisen pehmoiseen sävyyn:

-- Mutta teidän nuorten täytyy saada täällä Suomessa myöskin iällenne kuuluvaa huvitusta, soittoa, karkeloa. Täällä Helsingissä me sitä tuskin saamme toimeen, mutta me kirjoitamme Turkuun, että sinne kuningattaren saapumiseksi järjestetään sopivat vastaanotot, -- porvaritkin voivat siellä epäilemättä saada aikaan hauskoja joulupitoja.

-- Pidoista kyllä teinitkin pitävät huolen, virkahti Henrik Klaunpoika.

-- Hyvä, laittakaamme siitä Turkuun ajoissa sana...

Näin tahtoi kuningas kääntää keskustelun keveämpiin kysymyksiin. Mutta monen mieleen oli Juhana-prinssin pyyntö saada jäädä käskynhaltijaksi Suomeen painunut syvälle ja samoin kuninkaan suhtautuminen siihen, -- hän ei ollut sitä jyrkästi vastustanut. Ja Kustaa Vaasan omassa mielessä se ajatus askarteli vielä sitkeästi hänen vetäydyttyään makuuhuoneeseensa ja siellä taas muistellessaan äsken Ruotsista saamiaan kirjeitä. Maata mennessään hän kuitenkin muisti, että asiat aamulla, kun yö on nukuttu, esiintyvät usein aivan toisessa valossa, kenties on niin laita tämänkin mietteen. Ja siihen ajatukseen hän nukahti.

Mutta hän nukkui tänä yönä levottomasti. Oliko hän siinä vilkkaan juttelun varrella tullut syöneeksi liikoja, vai vaivasiko häntä muu painajainen, -- hän kääntelehti vuoteellaan ja heräili usein. Suurtuvassa kuuluivat nuoret herrat vielä iltayöstä remuavan viinikannun ääressä. Mutta Kustaa oli unensa horroksissa kuulevinaan molempain poikainsa torailevan -- johan ne taas tappelivatkin! Eerikin silmät verestivät, hänen hengityksensä läähätti ja hänen pitkät, luisevat sormensa, joilla hän veljeään tavoitti, olivat kouristuksenomaisesti koukussa. Nyt ne käyristyneet sormet tapasivat Juhanaa kurkusta, puristivat -- Eerikin kasvot olivat vihasta väärässä, suu vaahdossa, hänellä oli taas kohtauksensa... Ja Juhana lyyhähti avutonna läjään hurjan veljensä alle ja hänen hennot piirteensä vääntyivät tuskasta...

-- Apuun... erottakaa heidät...!

Vanha kuningas heräsi omaan huudahdukseensa. Hän oli hiestä märkänä, oli kohonnut istumaan vuoteelleen ja haparoi käsillään pimeässä... Se oli siis vain unta, mutta kamalaa unta, hyi, -- ja se voisi joskus toteutuakin, ellei sitä ajoissa estetä. Pahaa unta... hän oli varmasti syönyt liiaksi porsaanpaistia. Mutta sittenkin, ne pojat on toisistaan erotettava...!

Ukko kääntyi kyljelleen ja nukkui tähän päätelmäänsä rauhallisesti.

XIV

Syvemmälle kuin kenenkään muun, oli nuoren Martti Pietarinpojan herkkään mieleen painunut tuona marraskuun iltana Helsingin kuninkaankartanossa tapahtunut merkillinen keskustelu, jota hänkin kuninkaan kirjurina oli joutunut kuulemaan. Häntä hurmasi varsinkin ajatus, että nuori, lahjakas prinssi, joka suhtautui niin suopeasti suomalaisiin, asettuisi ruhtinaaksi tähän maahan, joka siten lähtisi omaa kehitystään kulkemaan... Hän muisti taas niin selvästi piispa Agricolan ja mestari Härkäpään venheessä Taivassalon ja Vehmaan välisellä taipaleella esittämät mietelmät, ja ne kaikki punoutuivat hänen mielikuvituksessaan tosin hämäräksi, mutta samalla omituisen kiehtovaksi kokonaisuudeksi.

Muutamia päiviä myöhemmin saikin Martti jo aivan yksityiskohtaisesti kertoa kaikki mielenkiintoiset kuulemansa ja havaintonsa noille hengenmiehille, suosijoilleen. Hänet oli näet kuningas lähettänyt airuena Helsingistä Turkuun ja Martti oli lähtenyt sinne Hämeen kautta, kun rannikon vanhalla, tavallisimmin käytetyllä valtatiellä oli kelirikko pahimmoillaan, jota vastoin sisämaassa jo -- joulukuu oli alullaan -- oli hyvä rekikeli. Tällä matkalla hän oli yöpynyt Hauhon pappilaan ja siellä ihmeekseen tavannut Suomen molemmat piispat tuomioherroineen.

Sattumalta eivät nämä miehet idästä ja lännestä olleet siellä yhtyneet. He olivat ennakkosopimuksesta talven ensi kelillä saapuneet hiippakuntainsa laitaseudulle sopimaan niiden rajoista, joista kahtiajaon jälkeen oli syntynyt erimielisyyttä. Rajan tuli kulkea siitä juuri Hämeen halki ja piispa Agricola, joka muutenkin oli myrtynyt koko jaosta, oli valitellut, että Juusten oli ruvennut kantamaan kymmenysveroa Viipuriin liian kaukaa lännestä. Tapaamispaikaksi oli valittu Hauho, jonka pappina toimi Paavali Juustenin veli Severi, hiljainen maapastori, -- tämä siis nyt piti Suomen molempia piispoja vierainaan. Tuo raja- ja vaikutuspiirikysymys, jota aikaisemmin oli käsitelty hiukan purevaksi kärjistyneessä kirjeenvaihdossa, oli joksikin ajaksi jäähdyttänyt Suomen molempain piispain, vanhain työtoverusten ja ystävysten, välit. Mutta tavatessaan nyt toisensa henkilökohtaisesti ensi kerran eron jälkeen he heti saivat kaikki väärinkäsitykset väistymään. Martti Pietarinpojan saapuessa pieneen hämäläispappilaan, jonka ainoassa tuvassa vieraita kestittiin ja makuutettiin ja jossa perheen iso lapsilauma telmi, oli koko rajakysymys jo rauhallisesti sovittu. Oli sen jälkeen parhaina ystävinä muisteltu menneitä, yhteisiä taisteluita puhdistetun opin puolesta Skytte-vainajan paavillisperuisen kirkkohallinnon aikana ja valiteltu viimeisten aikojen opintyölle tuottamaa taantumusta.

Nuoren airuen saapuminen ja hänen vilkkaat kuvauksensa kuninkaan matkoilta, hänen mielialastaan Suomea kohtaan ja Juhana-prinssin suunnitelmista, antoivat nyt hengenmiesten keskusteluille uuden suunnan.

-- Kyösti-kuninkaan vastenmielisyys Suomea kohtaan näkyy siis tällä matkalla pikemmin lisääntyneen kuin lientyneen, totesi Agricola airuen kuvausten johdosta. -- Niin, se sotaretki, johon hän oli niin hanakka, ei muodostunutkaan miksikään voittokuluksi.

-- Ja Viipurin viikot tympäisivät häntä pahasti, selitti Juusten, kertoen muistelmia noilta linnalaisillekin rasittavilta viikoilta. -- Mutta Juhana-prinssiin näkyy matka tehneen toisenlaisen vaikutuksen.

-- Nuoren mielen unelmoimista ja virvatulta! -- arveli tuomiorovasti Canutus, joka ei Martin kertomiin juomapöytäjuttuihin paljoakaan rakentanut.

Härkäpään olivat nuoren airuen kuvaukset sitä vastoin saaneet innostumaan.

-- Älkäämme suhtautuko kylmästi tähän ilmiöön, puhui hän, -- siinä voi piillä tulevaisuuden siemen, jota meidän olisi vaalittava. Sillä käyväthän nuo nuorukaisunelmat, johtuivatpa kunnianhimosta, seikkailunhalusta tai mistä tahansa, yhteen meidän omien, hiljaisten unelmiemme kanssa. Agricola ymmärsi hyvin, mihin hänen tulisieluinen ystävänsä viittasi, mutta hidasluonteinen Juusten kysyi empien:

-- Mitä tarkoitat?

Eerikki Härkäpää vastasi innostuneesti:

-- Työskentelemmehän kaikki kansamme nostattamiseksi tietoon ja itsetuntoon, -- sehän on murrosaikamme suuri ajatus. Teithän, Paavali, sitä työtä itsekin vuosikausia Turun koulussa, teroittaen teinipoikien mieleen, että heidän on koetettava saada sana eläväksi kansalle ja sitä varten opetettava sitä sen omalla kielellä -- minä seuraan tässä työssä vain sinun jälkiäsi. Näin avustamme, joskin heikosti, sitä suurtyötä, jota ystävämme Agricola on suorittanut ja suorittaa, sekä antamalla kansalle pyhät kirjat sen omalla kielellä, jotta se itse oppisi lukemaan ja ymmärtämään, että myöskin neuvomalla pappeja voimaperäiseen valistustyöhön.

-- Ja luuletko prinssin haaveiden ulottuvan tätä työtämme edistämään? kysyi Juusten epäillen.

-- En suoranaisesti, mutta sittenkin! Kun meitä Ruotsista hallitaan ruotsalaisena maakuntana, ei työmme saa ilmaa siipiensä alle, -- oman suomalaisen ruhtinaan olo täällä selventäisi käsitteitä ilman muuta, kansa olisi mukanamme ja heräisi vähitellen...

Piispa Agricola kuunteli vakavana Härkäpään esitystä, hymähti sitten ja virkkoi:

-- Haaveksit rohkeasti ja kauniisti kuten aina, -- kukapa meistä ei rinnassaan tuntisi näitä ihania unelmia! Mutta muista, Ericus, että ne ovat vielä utuisia haaveita. Mitä tarkoitat kansalla, josta puhut? Tunnethan talonpoikain ajatuspiirin, joka ulottuu hänen viimeisen pellonsarkansa ulkolaitaan, sen ulkopuolella on hänelle vain vouti ja sotaväenkirjuri, -- ehkä jossakin pilvien takana kuningas ja kruunu... Raskaan taakan alla se kansa raataa eikä voi muuta ajatella, -- vuosisataista työtä edellyttää sen herättäminen.

-- Juuri sen työn menestymistähän tarkoitankin, väitti Härkäpää. Mutta piispa jatkoi:

-- Pelkään, ettei prinssin olo Turussa tai Tukholmassa siihen paljoa vaikuta, hedelmien emme me näe kypsyvän. Tehokkaampi voisi vaikutus olla ylimystöön, vallassäätyyn, johon oman ruhtinaan päivä lähempää paistaisi. Mutta tiedämmekö mitä ja miten nämä vapaamiehet, jotka tuota talonpoikaista kansaa päivätöillä rasittavat ja veroilla näännyttävät, ajattelevat Suomesta? Oman valta-asemansa ja vaikutuksensa lisäämiseen he epäilemättä prinssin oleskelun täällä käyttäisivät.

Härkäpää ei tahtonut tähän täysin yhtyä.

-- Olet tänään raskasmielinen, mestari Mikael, väitti hän. -- Ehkä on vallasmiestemme joukossa ajatteleviakin aineksia, ei vain kansaa sortavia Flemingejä... Kuinka kerroitkaan, Juusten, eikö kuningas Viipurissa juuri moittinut suomalaisia sotaherroja siitä, että he liiaksi ajattelevat tätä omaa nurkkakuntaansa, että ovat olevinaan jotakin erikoista väkeä, suomalaisia...

-- Se on totta, myönsi Viipurin piispa, mutta ei tahtonut käsittää asiaa samaksi. Ja Agricola lisäsi:

-- Kieltämättä on noilla vallassukuisillakin jotakin paikalliskiintymystä. Muuta heillä ei ole eivätkä he edes voi kuvitella mitään yhteistuntoa suomalaisen kansan kanssa, jonka he ovat tunteneet vain halvemmaksi raatajajoukoksi.

Sen totesi Juusteenkin, lausuen:

-- Niin on laita. Ja kansa puolestaan vihaa vaistomaisesti tätä pinnalla kelluvaa ylimysluokkaa, olipa se suomalaista tai muukalaista juurta, se tuntee sen polkijakseen ja jää sille vieraaksi. Kylmyyttä molemmin puolin. Ei, tuosta aatelisesta pintakerroksesta ei meidän työllemme koskaan tule olemaan apua. Muistapas, Ericus, mitä Martti kertoi nuoren Klaus Flemingin äsken ohjelmanaan lausuneen...

Vilkaseleinen, lämminmielinen maisteri Härkäpää oli käynyt melkein surumieliseksi kuunnellessaan harkitsevain esimiestensä epäilystä, joka hänen täytyi myöntää tosipohjaiseksi. Mutta hän väitteli vieläkin:

-- Olettehan oikeassa, tunnen sen itse. Mutta en sittenkään tahtoisi tappaa ajatusta, että suomalaisen vapaasäädyn parhaimmat miehet -- muistelen Henrik Hornia, muistelen nuorta Lepaan herraa -- ryhmittyessään oman suomalaisen ruhtinaan ympärille, rupeaisivat pitämään itseään tähän kansaan kuuluvana ja vähitellen oppisivat suomeksi ajattelemaankin. Mielestäni meidän ainakin olisi koetettava ohjata asioita sinnepäin. Jos itse pääsen nuoren herttuan puheille, aion kannustaa hänen haluaan päästä tänne Suomen herttuaksi.

-- Siihen meillä voi olla syytä, myönsi piispa Agricola, innokasta apumiestään samalla rohkaisten. -- Läheltä seuraten hän voisi, jos hän meitä todella ymmärtäisi, avustaa ja helpottaa työtämme, eikähän ole tuollainen epäsuorakaan apu merkitystä vailla. Mutta varokaamme kuvittelemasta liikoja, silloin pettymys tekee meidät katkeriksi. Unelmamme omaperäisestä, tehtävästään tietoisesta Suomesta, se kätkekäämme hellävaroen sydämiimme, muistaen, että olemme vasta raa'an korven ensi raivaajia.

-- Niin, maaperä on vielä melkein kokonaan muokkaamaton, huoahti piispa Juusten. -- Ajattelen Karjalaani ja omain voimaini heikkoutta. Lankeaisin epätoivoon, jos tuloksien kypsymistä ajattelisin. Mutta tuumin vain: kanto kannolta, kivi kiveltä...

-- Sellaista on työmme koko maassa, tunnusti Turun piispa. -- Eikä se tilanne taikamaisesti muutu, se voi muuttua vasta vähitellen omain miestemme työstä. --

Nuoren Martin oli näitä rakkaiden esimiestensä tarinoita kuunnellessa käynyt samoin kuin Härkäpään: hänen mielensä oli vaipunut surulliseksi. Ne äskeiset rohkeat unelmat, joiden valossa hän oli piispoille kertonut prinssin aikeista, olivat jo käyneet hauraiksi ja haalistuneet. Eikö niissä sitten ollutkaan mitään innostumisen arvoista? kysyi hän nyt alakuloisena itseltään.

Agricolakin huomasi nuoren airuen huoahtavan ja luki pettymystä ja masennusta hänen katseistaan. Silloin hän virkahti taas rohkeammin puhetovereilleen:

-- Aamuhan on joka tapauksessa jo sarastamassa Suomenkin maalle. Ja se valo kasvaa, vaikka emme sitä aina huomaakaan. Tämä sarastus oli vielä arkaa aavistusta, kun Pietari Särkilahti meille nuoruudessamme sitä osoitti, nyt näemme jo eräitä selvempiä oireita, kuten juuri tämäkin pieni pöytäkunta osoittaa. Milloin itse kansallamme, joka vielä vaeltaa arkisessa pimeydessään, on oleva heräämisen aika, sitä emme tiedä, mutta se aika tulee, olemme siitä varmat, ja juuri sen heräämisen avuksi ja sen varalta me teemme hiljaista, uskollista työtämme.

* * * * *

Tuomioherrat istuivat vielä äskeisen mielialansa valloissa, kun pappilan tupaan ilmoitettiin, että eräät pitkämatkaiset talonpojat, jotka olivat kuulleet Turun piispan täällä vierailevan, pyrkivät hänen puheilleen. Heidät laskettiin heti sisään.

Miehet olivat tulleet Pohjois-Hämeen latvoilta ja kertoivat hiihtävänsä nyt ensi kelillä Turkuun asti ajamaan muuatta koko heidän kulmakunnallaan kipeätä asiata, joka viime suvena oli muuttunut heille aivan sietämättömäksi.

-- Olette siis erämaa-asioilla, virkahti piispa, joka jo entisistä valituksista tiesi, mikä näiden hänen hiippakuntansa kaukaisimpain asukasten mieltä näihin aikoihin eniten painoi. -- Joko tulivat savolaiset taas kalajärvillenne?

-- Tulivat ja jäivät, -- veivät meiltä takamaamme, selittivät miehet masennuksissaan. -- Ja kehuivat, että heillä on siihen kruunun lupa. Sitä lähdimme nyt kuulustelemaan.

-- Syntyikö tappeluja taas?

-- Ei vielä pahempia, vastasi nuori, roteva mies joukosta kaikuvalla, melkein uhmaavalla äänellä. -- Mutta voi syntyä, ellei ojennusta saada toimeen.

Ja miehet kertoivat nyt piispoille huolensa ja onnettomuutensa.

Savolaiset olivat jo kauan, miltei ikimuistoisista ajoista asti, himoinneet hämäläisten takamaita pohjoisessa Lapinkorvessa, mutta milloin kruunun avulla, milloin omin asein oli hämäläisten toki onnistunut säilyttää erämaansa, missä vuosittain kävivät pyyntimatkoilla. Viime vuosina olivat savolaiset kuitenkin taas tulleet rohkeammiksi, väittäen Savonlinnan käskynhaltijan usuttaneenkin heitä Lapinkorpeen, mutta vasta tänä kesänä se tapahtui lopullinen ihme: kun Hämeen miehet tavallisuuden mukaan nousivat eräjärvilleen, missä heillä oli huhdat ja saunat, olivat savolaiset jo salmivesillä vastassa.

-- Eivätkä laskeneet teitä saunoillenne?

-- Eivät antaneet meidän verkkojamme kastellakaan, kehuivat vain, että maat ja apajat ovat heidän... Ja kun me vetosimme vanhaan oikeuteemme, niin he vetivät esiin kruunun lupakirjat...

-- Kenen antamat ne kirjat olivat, kysyi Härkäpää, hänkin jo asiaan innostuen.

-- Kuninkaan nimissä sanoivat ne annetuksi ja Savon uudesta linnasta kertoivat kirjat saaneensa. Tähänhän me emme olisi tyytyneet, mutta kun saavuimme salolle erikseen pieninä venekuntina, emme vastarintaankaan kyenneet. Tyhjinä meidän oli palattava. Talven eväät, riistat ja kapahauet, jäivät saamatta, nälkätalvi on meillä nyt edessä. Siksi lähdimme koko seutukunnan puolesta kysymään: onko tämä todella esivallan tahto?

Näin puhuivat kaukaa hiihtäneet talonpojat kiihtyneinä. Heistä oli äänessä vuoroin vanhahko, harteikas äijä, jonka leveät leuat aivan tutisivat mielenliikutuksesta, vuoroin edellämainittu roteva nuorukainen, jonka sanoissa usein oli terävä, syyttävä sävy. Edellisessä oli -- niin kuiskasi joukon kolmas mies Martille, -- tietäjän vikaakin, hän kyllä voisi taioillaankin tehdä savolaisille kepposet, ja jälkimmäinen oli taas hanakka käymään tappeluun tungettelijoita vastaan. Mutta nyt he kuitenkin koettavat vielä rauhan keinoja, jota varten olivat matkalla hallitusherrain puheille, aikeessa mennä kuinka korkealle tahansa. Mutta tänne he olivat poikenneet ensiksi puhuttelemaan piispaa, jolta toivoivat saavansa neuvoa ja apua.

Piispa Agricola katsahti hiukan alakuloisesti seuralaisiinsa, huomauttaen heille hiljaa latinaksi, että tässä meillä nyt on edessämme kappale suomalaista kansaa, -- heimoriitoihin ja takamaatappeluihinsa pilkottua, taloushuoliinsa vajonnutta, -- siinä sen tieto kansallisesta kokonaisuudestaan, siinä sen harrastusten huippu! Mutta välittäjäin huoli ja hätä säälitti häntä samalla. Hän tunsi jonkin verran tuota erämaakysymystä ja johtaakseen keskustelun asialliselle pohjalle hän kysyi:

-- On kai teille jo aikaisemmin kuulutettu kuninkaan määräys, että erämaat on nyt vakinaisesti asutettava?

-- Onhan siitä jotakin kuultu. Ajelihan se Savon linnan ontuva herra tässä toissa talvena itse porolla erämaillamme ja on siellä ollut muitakin herroja maita katselemassa. Mitä lienevät siellä määräilleet savolaisten hyväksi, me emme vain ole uskoneet, että meiltä omamme otettaisiin takamailta enempää kuin rintamailtakaan.

Piispa ymmärsi hyvin talonpoikain yksiviivaisen katsantokannan, mutta ymmärsi myös hallituksen asutustarkoituksen, ja koetti selittää:

-- Kuningas ei tahdo, että takamaita enää pidetään, hän haluaa lähettää erämaille vakinaiset asukkaat, jotka siellä eläisivät vuodet umpeensa. Teitä hämäläisiäkin on kehoitettu sinne muuttamaan, miksette ole rakentaneet sinne pirttejä kotivävyillenne ja nuoremmille pojillenne?

-- Onhan se meidän oma asia, miten maitamme asumme.

Piispa huomasi, että hänen kävi vaikeaksi selittää talonpojille, että Kustaa-kuningas tahtoi julistaa kaiken maan ja ennen kaikkea kaiken viljelemättömän maan kruunun omaksi. Sillä hän töksähti aina vain siihen talonpoikain kallionlujaan uskoon, etteihän kukaan, kruunukaan, voi antaa heidän maitaan pois toiselle. Hän neuvoi näitä hitaita hämäläisiä, joita savolaiset ilmeisesti jutkauttelivat, nyt edes kiireellä asutuksen kautta pelastamaan itselleen takamaistaan mitä vielä pelastaa voi. Mutta talonpojat eivät siihen tyytyneet, he olivat lähteneet hakemaan oikeuttaan.

-- On kai maassa vielä oikeus, huudahti tuo teräväsilmäinen nuorukainen. -- Kirkonmiehet katsahtivat toisiinsa. He tiesivät oikeuden tällaisissa asioissa riippuvan Kustaa-kuninkaan maanisällisestä vallantäydellisyydestä ja siitä, minkä hän kulloinkin tahtoi oikeudeksi selittää. Niinhän olivat menneet kruunulle kirkon tilat ja pappien tulot oikeuden nimessä, niin peruutettiin nyt juuri eräiltä ylimyksiltä tiloja ja annettiin toisille. Mutta tätä kaikkea oli vaikea oppimattomille maamiehille selittää ja siksi Mikael-piispa vihdoin virkkoi:

-- Nythän on Kyösti-kuningas Suomessa, nythän teidän sopii häntä itseään tavata. Ehkä hän ottaa huomioon huolenne ja hätänne.