Kuningas Suomessa: Historiallinen romaani

Part 10

Chapter 102,871 wordsPublic domain

Tänään ei Martti ollut parhaalla kirjoitustuulellaan. Edellisenä päivänä oli näet Viipurista jäljestäpäin Kyminkartanoon ratsastanut airuena nuori Klaus Fleming, liittyen hänkin kuninkaan seurueeseen, ja nuoret herrat olivat siellä yökauden pelihtineet ja valvottaneet häntäkin. Ja Klaus-herra oli taas häntä kiusoitellut, uhkaillut ratsastaa edeltä Turkuun ja siepata häneltä morsiamen pois hänen nenänsä edestä... sellaista tyhjänpäiväistä vallasherrain rehentelevää vallattomuutta ja ärsytyshalua! Mutta Martin ajatukset olivat kuitenkin siitä taas kulkeutuneet kotikaupunkiin ja siellä alkaviin uusiin oloihin, teinikouluun ja Aningaisten kortteliin ja Kertun iloisiin silmiin... sekä hänen ylimieliseen niskanheittoonsa...

Niissä muistoissa ja mietteissä pyöriskelivät nuoren miehen ajatukset, eikä häneltä kirjeen laadinta Viipurin uusille päälliköille nyt oikein luistanut. Hanhensulka lakkasi tuontuostakin sihittämästä ja silloin Martti silmäili tuvan yli peränurkkaan, missä oli nahkasin peitetty vuode. Siellä lepäsi kuningas vällyjensä välissä ja Martti katseli työnsä lomaan, nukkuiko ukko... Ei nukkunut, silmät auki siinä makasi ja käänsi päätään aina, kun sulan sihinä keskeytyi.

-- Eikö Herman Fleming vielä ole saapunut? kysäisi kuningas väliin peittojensa alta. -- Käypäs kuulemassa, poika.

Martti poistui ulos tiedustamaan. Ei ollut Hämeen odotettu linnanvouti vielä tullut kuningasta vastaan. Siellä jokiahteella teutaroivat vain Juhana-prinssi ja Klaus-herra, vyörytellen jyrkänteeltä suuria kiviä virtaan, ja Martissa elpyi uuteen voimaan hänen äskeinen ajatustensa kierto. Olipa hänestä oikeastaan tarpeetonta, että Klaus-herra oli taas liittynyt kuninkaan matkueeseen, Turkuun palatakseen, -- olisi pysynyt, hurja mies, siellä sotatiloilla...! Nuori kirjuri palasi taas pirttiin ja koetti syventyä kirjoitustyöhönsä.

Tätä matkaa Viipurista oli jo tehty monta päivää, vaikkei oltu ehditty pitemmälle kuin Kymijoelle. Kuninkaan alkuperäinen aikomus oli ollut viipyä Viipurissa, sen puolustusta järjestämässä, ensi rekikeliin asti, sillä laivojen varaan hän ei nyt syysmyrskyjen aikana ollut tahtonut millään hinnalla uskoa henkeään. Mutta niin tukalalta oli hänestä, vielä oman sotaväen palattuakin, tuntunut olo tuossa kaukaisessa linnassa, jota piirittämään vihollinen saattoi saapua minä päivänä tahansa, että hän piankin oli päättänyt vetelistä syysteistä ja märistä ilmoista huolimatta lähteä hevospelillä, ratsastamalla, vaeltamaan vanhaa rantatietä myöten Viipurista Turkuun. Tätä päätöstä oli kiirehtinyt vielä ikävä vieras, joka laivaston mukana oli kulkeutunut Nevalta Viipuriin: rutto oli ruvennut kaupungissa ja linnassa raivoamaan ja kaatamaan sen asukkaita, nuoria ja vanhoja. Kiireellä oli kuninkaan seurueineen paettava tätä itämaista vierasta ja jo pari viikkoa sotaväen paluun jälkeen hän lähtikin pitkälle ratsastusmatkalleen "tuosta kirotusta kolosta", vakuuttaen pyhästi, ettei hän sinne enää koskaan palaa. Sitä ennen hän oli määrännyt Viipuriin uudet, ruotsalaiset päälliköt, lankomiehensä Abraham Leijonhufvudin, vanhan Griipin sekä Pietari Baggen, ja ainoastaan heidän alaisikseen eversteiksi suomalaiset Klaus Hornin ja Niilo Boijen.

Kuninkaan matkanteko Viipurista oli alunpitäen ollut hidasta. Seurue oli suuri, siihen kun oli ollut otettava mukaan ne suomalaiset aatelisrouvat, jotka äsken olivat saapuneet Viipuriin sotaretkeltä palanneita miehiään tervehtimään, mutta joita ei enää voitu sinne jättää, kun odotettiin venäläisten pian tekevän hyökkäyksen. Hankalaa oli tälle joukolle saada hevosia ja yösijaa. Sitäpaitsi ei vanha kuningas kestänyt, varsinkaan nyt syyskelillä, pitkiä päivämatkoja, ja hänen oli alituiseen pysähdyttävä hallitusasioitakin hoitamaan. Airuet lentelivät näet koko ajan edestakaisin matkueesta itään ja länteen, tuoden kuninkaalle tietoja ja vieden hänen määräyksiään.

Täällä Kymijoella oli edessä taas muutaman päivän viivytys. Sillä joki oli tulvillaan ja suuren seurueen sekä sen kuormaston lauttaaminen vuolaan virran yli vei aikansa.

Siksi nyt lepäiltiin joen itäpuolisissa rantataloissa, joihin etukäteen oli kuninkaalle ja hänen seurueelleen varattu majapaikat. Ja täällä, maakuntain rajalla, odotti kuningas vastaansa Hämeenlinnan käskynhaltijaa Herman Flemingiä, Louhisaaren herraa.

Kotvan kuluttua lautta taas palasi joen länsirannalta ja sen mukana tuli vihdoin odotettu maaherra. Herman Fleming oli keski-ikäinen, tyyniluontoisen ja itsetietoisen näköinen mies, enemmän kuitenkin maalaisylimys kuin soturi.

Kuningas nousi silloin nahkastensa sisästä matalalta vuoteelta, mistä hän äsken oli sanellut käskykirjettä Viipurin sotapäälliköille, ja oikoi hetkisen kangistuneita raajojaan. Hän oli paksussa matkapuvussa, suuret kannussaappaat jaloissa ja keskiruumiin ympäri oli moneen kertaan kääritty leveä, kudottu villavyö. Hänen heikot silmänsä siristivät, hänen oli puolihämärässä tuvassa vaikea nähdä mitään ja vasta tuokion kuluttua hän huomasi keskilattialle pysähtyneen, kuningastaan tervehtivän Louhisaaren herran:

-- Niin, Jumala antakoon hyvän päivän. Olemme sinut kutsuneet tänne eräiden varokeinojen johdosta, joihin vihollisen hyökkäyksen varalta on tässäkin osassa maata ajoissa ryhdyttävä.

-- Vihollisen? hämmästeli Herman herra. -- Odotetaanko vihollisen hyökkäystä ja tännekö asti?

-- Siitähän ei voi olla varmuutta, selitti kuningas, istahtaen pöydän ääreen. -- Venäläiset kokoavat joukkojaan kostaakseen äskeisen onnettoman Inkerin-retkemme. Jumala suokoon, etteivät he saisi käsiinsä Viipuriamme, jossa sotaväkemme on, mutta he voivat sen kiertääkin ja hyökätä tänne Etelä-Suomeen, -- miksi ei? Olemme sen vuoksi harkinneet parhaaksi asettaa toisen puolustuslinjan tämän joen ja varsinkin valtateiden varsille. Vihollista ei saa laskea ainakaan tätä edemmäs ryöstelemään.

-- Varustuslinjan, -- miten se on tapahtuva? kysyi Herman-herra, aavistaen saavansa tässä aikamoisen urakan suoritettavakseen.

-- On kaadettava murroksia ja rakennettava hirsivarustuksia, jotka sitten miehitetään talonpoikaisnostoväellä.

Kustaa Vaasa oli nuoruudessaan, taistellessaan Taalainmaan talonpoikain mukana, oppinut näiltä murrosten kaatamisen vihollisten eteenpäinpääsyn ehkäisemiseksi, ja hän suositti vieläkin usein tätä sodankäyntitapaa sotapäälliköilleen, jotka kuitenkin nyt, tykkien tultua enemmän käytäntöön, pitivät sellaisia varustuksia varsin tehottomina. Herman-herra ei kuitenkaan nyt siihen puoleen kiinnittänyt huomiotaan, vaan kysyi huolestuneena toista asiaa:

-- Mistä saadaan väkeä näitä töitä suorittamaan ja varustuksia vartioimaan?

-- Siitä juuri sinun onkin kaikkein ensiksi huolta pidettävä. Tältä paikkakunnalta on viipymättä kirjoitettava ja nostettava talonpoikaismiehiä tätä omaa seutukuntaansa puolustamaan.

Fleming pudisteli päätään.

-- Täältä, niinkuin muualtakin Suomesta, on juuri kirjoitettu joka neljäs mies sotaväkeen ja viety Viipuriin. Pelkään, että käy vaikeaksi saada useampia, jo äskeistä ottoa on kansa pitänyt ylen raskaana.

-- Toivon, ettei se niskoittele esivaltaansa vastaan, -- siitä muuten vastaat sinä, virkahti kuningas kärtyisämmin. -- Väkeä täytyy saada!

-- Ei kansa niskuroi, mutta taloja on vaikea jättää miehettömiksi.

Nyt kuningas jo kavahti:

-- Ne on jätettävä, jos me sen katsomme välttämättömäksi maan puolustuksen nimessä. Ja minä näytän heti, että miehiä kyllä saadaan. -- Hän käännähti Martin puoleen ja virkkoi: -- Käskepäs Henrik Klaunpoika puheillemme.

Henrik Horn, vapautettuna sotapalveluksesta, seurasi nyt kuninkaan saattuetta matkalla kotiinsa. Tämä tyyni järjen mies oli ensiksi kyllä loukkautunut kuninkaan häneen Viipurissa kohdistamasta moitteesta, mutta oli kuitenkin pian rauhoittunut. Ja kuningas puolestaan oli monella tavalla osoittanut, ettei hän tätä älyn miestä tahtonut syrjäyttää eikä saattaa epäsuosioonsa, vaan halusi pitää hänet luonaan, neuvonantajanaan, niin kauan kuin itse oleskeli Suomessa. Kustaa olikin jättänyt muut Ruotsista hänen mukanaan tulleet neuvoksensa päälliköntoimiin Viipuriin, ainoastaan Svante Sture ja Steen Leijonhufvud kulkivat nyt hänen seurassaan.

-- Mitä miehiä oli se joutilas joukko, joka eilen, Kymenkartanosta lähtiessämme, seisoskeli kylänmäellä ja räyhäili? kysyi Kustaa, kun Henrik Horn oli saapunut tupaan.

-- Ne olivat kai lähitalojen miehiä, jotka olivat pistäytyneet kyläkapakassa kuninkaan kunniaksi.

-- Siinä oli miehiä parikymmentä, sellaiset voidaan heti kirjoittaa varusväkeen.

-- Miten? kysyi Henrik-herra kummissaan.

-- Sinä ajat sinne nuoren Flemingin ja muutamien henkivartijaimme kanssa, ja te panette toimeen ylimääräisen väenkirjoituksen. Kyllä toisissa kylissä sitten seurataan tätä jo alullepantua käskyämme.

Outo ja omituinen yritys se oli saapuvilla olevista herroista, ja he katsahtivat aika noloina toisiinsa. Mutta kun kuningas itsepäisesti vaati käskynsä täytettäväksi ja suunnittelemansa varustustyöt heti aloitettaviksi, nousi Horn, joskin haluttomasti, satulaan, kutsuen Klaus Flemingin ja puolikymmentä huovia mukaansa. Täytyihän koettaa...! Mutta hän hymähti näitä uusia varustussuunnitelmia ajatellessaan: eihän vara venettä kaada. Mutta kyllä nämä murrokset ovat sitä varten, että vanha mies saisi nukkua rauhallisemmin Turun kuin tuonoin Viipurin linnassa! Sillävälin kuningas, annettuaan Herman Flemingille tarkat ohjeet murrosten rakentamisesta ja määrättyään hänen rinnalleen Svante Sturen Kymin varustusten huoltajaksi ja päälliköksi, kävi taas kirjallisiin toimiinsa. Hän luetti sihteerillään uudelleen muutamia saapuneita kirjeitä ja jäi niiden ääreen hetkeksi miettimään. Sitten hän ikäänkuin uuden mielijohteen saatuaan hypähti pystyyn, mitteli tuokion suurilla saappaillaan pirtin permantoa ja huudahti kirjurilleen:

-- Nyt saat, Martti, laatia vähän merkillisemmän kirjeen. Teroitapas hyväksi sulkasi, poika, ja osoita, osaatko sorvata taitavan ja kohteliaan kirjeen. Koetetaanpas, -- venäläistulkkimme saa sen sitten hioa aitovenäläiseen asuun.

Kuningas istahti pöydän ääreen, kirjuriaan vastapäätä, kohdisti häneen raukeat silmänsä ja puhui hetken itsekseen:

-- Juuri niin, on aina parempi koettaa väistää selkkausta ja selittää kaikki parhain päin... Ehkä se tepsiikin, -- eikä voida meitä ainakaan hyvän tahdon puutteesta soimata.

Sitten kävi Kustaa sanelemaan kirjettä tsaari Iivanalle Moskovaan.

Hän aloitti kirjeensä kohteliain ja koristeellisin lausein, aivankuin sulassa rauhassa ja ystävällisissä väleissä elävälle naapurihallitsijalle. Valtakuntain välisellä rajalla on, jatkoi hän sitten, tapahtunut erinäisiä, valitettavia kahakoita ja sotatoimia, jotka ovat johtuneet molemminpuolisesta väärinymmärryksestä sekä vallattoman sotaväen omavaltaisuuksista. Kuningas valitti, etteivät hänen Suomessa olevat sotapäällikkönsä ole olleet tehtävänsä tasalla, vaan ovat antaneet rajakahakkain houkutella itsensä maltittomiin tekoihin.

Martin hanhensulka mahtoi kulkea hiukan tavallista hitaammin ja epävarmemmin, kun hän näitä väitteitä pani paperille, sillä tällä paikalla iski kuningas häneen taas ankaran, soimaavan silmäyksen.

-- Miksi et kirjoita, poika, onhan se asianmukaista ja totta. Nämä päälliköt, Bagget ja Boijet ja muut, nehän sodan aiheuttivat, ja me tahdomme saattaa sen tsaarinkin tietoon.

Martti ei tietysti vastannut mitään, mutta Kustaa selitti hänelle edelleen ikäänkuin puolustautuen:

-- Hä, -- niin, lopuksihan me kyllä suostuimme, mutta meidät oli johdettu harhaan, syy on jäävä syyllisten niskoille... eikähän suuriruhtinaan tarvitse yksityiskohtia tuntea. Kirjoita sinä vain ja lisää, että näiden herrain omavaltaisuutta rankaisemaan olemme me poikamme kanssa nyt saapuneet Suomeen..., -- olemmehan heitä jo rankaisseetkin. Tätä tietä voimme kenties saada rauhanhieronnan alkuun...

Ja kuningas jatkoi kohteliaan kirjeensä sanelemista, ehdottaen lopuksi, että molemmin puolin asetettaisiin neuvottelijat sopimaan pysyväisestä, "ikuisesta" rauhasta. Kirjeen valmistuttua luetti hän sen kirjurillaan, myhähti tyytyväisenä, korjasi jonkin sanan vielä ystävällisemmäksi, ja virkkoi:

-- Juuri niin, tästä tulee hyvä juttu. Ja nyt saat sinäkin levätä.

Martti lähtikin jo mielellään puolipimeästä tuvasta. Hän oli jo väsynyt, ja tämä viimeinen kirje oli häntä suorastaan tympäissyt... se kirje ei ollut hänestä totuuden eikä kuninkaan arvon mukainen... Mutta mitäpä se häneen kuului...

Sateinen marraskuun päivä oli tällävälin kirkastunut. Kauniina heloitti rannan syyskeltainen vesakko virran kimaltavaa kalvoa vastaan ja taempana oleva havumetsä, joka illalla tälle joelle saavuttaessa oli tuntunut niin tummalta, synkältä ja raskaalta, sekin nyt hohteli iloisemmin päivän paisteessa. Huovien hevoset söivät nurmea rantaniityllä ja miehet loikoilivat törmällä päivää paistattamassa.

Mutta sieltä metsästä, vainioiden takaa, joiden halki kylätie kulki, rupesi samassa kuulumaan omituista mökää, vihaista karjuntaa ja kumeita kirouksia. Martti meni lähemmäs tupien taa katsomaan ja samaan aikaan ryntäsi kuninkaan seurueeseen kuuluvia muitakin henkilöitä eri pirteistä, joihin he olivat majoitetut, tuosta melusta selkoa ottamaan. Vainioiden takaisella veräjällä oli jotakin tappelun nujakkaa; miehiä seisoi siellä aidalla ja aitovierellä, taittaen aseikseen aidanseipäitä, huoveja ratsasteli heidän ympärillään karkeasti kiroillen. Näytti siltä kuin ratsumiehet olisivat tahtoneet ajaa rantapihalle miesjoukkoa, joka teki tenää...

Jo joutui Juhana-prinssikin sitä melua kuulemaan. Mutta hänen perästään juosta köpitti samassa itse kuningaskin hätääntyneenä, kutsuen ankaralla äänellä poikaansa pois kylätieltä, ja kysellen tiukasti:

-- Mitä tämä on? Tappeluako, kapinaako, nousevatko talonpojat asein meitä vastaan?

-- Mitä lie humalaista joukkoa, vastasi Sparre kuningasta rauhoitellen. -- Nuori Klaus-herra näkyy niitä siellä komentavan.

-- Mitä varten? Niskuroivatko talonpojat vai aikovatko he hyökätä tänne, uteli kuningas levottomana. -- Missä on Henrik Horn, hänen tulee tästä vastata!

Ja kun ei kukaan osannut kyllin pian tehdä kuninkaalle tapahtumasta tarkempaa selkoa, huusi hän jyrähtävällä äänellä:

-- Henkivartijani, nouskaa heti satulaan meitä puolustamaan! Kuinka meidät jätetään näin vartioimatta!

Rantapihalla oli syntynyt yleinen hälinä; henkivartijat hakivat niitylle liekaan pantuja hevosiaan ja kävivät niitä satuloimaan. Mutta sillä välin melu veräjältä jo taukosikin ja Henrik Horn astui hetken kuluttua pihaan kuninkaalle selityksiä antamaan.

Veräjällä nujakoineet miehet olivat samoja, joita hän Klaus Flemingin kanssa oli kylältä käynyt sotamiehiksi kirjoittamassa. Kyläkapakassa olivat miehet yhä kuninkaan vierailun kunniaksi juoneet olutta, olivat hurjalla päällä eivätkä tahtoneet lähteä sotaväkeen, väittäen, että heidän taloistaan on jo väki otettu. Henrik Horn oli ruvennut puhumaan heille järkeä, mutta kun siinä oli syntynyt väittely, oli kuumaverinen Klaus Fleming karkeasti kieltänyt talonpoikia mukisemasta ja komentanut ratsumiehensä heitä kiertämään ja pidättämään. Siitä oli syntynyt tämä rähinä, kun miesjoukkoa väkisin, pistinkeihäiden keskellä, lähdettiin kuljettamaan ilman, että se tiesi, mihin sitä näin asevoimalla vietiin. Ruotsalainen ratsumies oli sitten veräjällä lyönyt ruoskallaan vitkastelevaa kylänpoikaa, joka siitä suuttuneena oli tarttunut ryttärin peitseen ja lyönyt sen kiveen säpäleiksi; ja toisetkin talonpojat olivat silloin tarttuneet seipäisiin. Mutta kun Henrik Horn oli saanut heille suomeksi uudistetuksi kuninkaan käskyn sekä ilmoittanut, että heidät otettiin vain omaa jokivarttaan puolustamaan, olivat humalaiset miehet jo asettuneet ja heittäneet pois karahkansa.

Näitä Henrik-herran selityksiä kuunteli vanha kuningas kuitenkin vain puolella korvalla eivätkä ne häntä rauhoittaneet. Hän oli itse nähnyt miehet seiväs kädessä aidalla, oli kuullut nuo karkeat kiroukset ja vainusi vieläkin tapahtumassa jotakin pahempaa aietta.

Kalpeana hän seisoi siinä ja läähätti: -- Älä puolusta, Henrik, noita kapinoitsevia suomalaisia. Näenhän nyt itse, ne ovat rajua, raakaa väkeä, joka nousee esivaltaakin vastaan -- heihin en hetkeäkään luota!

-- Vaarattomia he sentään ovat...

-- Vai vaarattomia! Pois täältä, minä tahdon soutaa joen yli, en yhtään yötä viivy enää tämän väestön läheisyydessä!

Ja vaikka äsken riehahtanut miesjoukko nyt huovien saattamana saapui lakeana kuin lammaslauma kylätieltä pihalle päin, ei kuningas sittenkään lauhtunut. Henrik Horn meni miehiä siinä uudelleen puhuttelemaan, moittien heidän käytöstään ja selittäen, kuinka sopimattomasti he olivat esiintyneet itsensä kuninkaan saapuvilla ollessa. Katuvaisina vaivaisina loivat humalastaan äkkiä selvinneet mekkomiehet silloin silmänsä alas, katsahtaen vain vielä muutaman kerran vihaisesti nuoreen Klaus Flemingiin, joka heitä oli ruvennut hosumaan ruoskilla ja rautapeitsillä. Astuipa nuori Juhanakin, isänsä varoituksista huolimatta, näiden pihalle piiritettyjen talonpoikain luo ja tervehti heitä parilla suomalaisella sanalla... Kun miehet saivat kuulla, että tämä ystävällinen puhuttelija oli oikein kuninkaan oma poika, niin he, täysin lauhtuneina ja siivoina, hänen tervehdykseensä nöyrästi vastasivat.

Mutta vanha kuningas ei siitäkään rauhoittunut. Hänen piintynyt vastenmielisyytensä ja epäluulonsa suomalaisia kohtaan oli jälleen herännyt, hänen kiukkunsa oli leimahtanut uuteen liekkiin eikä sitä nyt voinut mikään sammuttaa. Herman Flemingille hän antoi siinä pihalla kiireisiä määräyksiä kapinoitsijain rankaisemisesta -- heidät oli kaikki otettava sotaväkeen -- Klaus Flemingille hän lausui tunnustuksensa tämän päättävästä esiintymisestä ja kävi sitten hätäisesti hoputtamaan lähtöä joelle. Hänelle oli kerrottu, että joen takana, jonkin matkaa lännempänä, alkoi jo ruotsinkielisen väestön asuma-ala ja hän tahtoi rientää sinne yöpymään, -- se väestö, jonka kieltä hän taisi, oli hänestä toki luotettavampaa ja tutunomaisempaa.

Kiireellä panetti hän majatalossa tavaransa kokoon ja tilasi lautan viemään itseään ja poikaansa viipymättä joen yli. Tästä hälinästä hätääntyivät toisetkin kuninkaan seurueeseen kuuluvat ruotsalaiset; heidän keskuudessaan syntyi melkein pakokauhu. He eivät ymmärtäneet, mitä oikein oli tapahtunut, mitä oli puhuttu ja mitä vielä saattoi olla tulossa, he luulivat henkensä edelleenkin olevan vaarassa ja ryntäsivät suinpäin rantatörmää alas. Ja kun lautalle, joka vihdoinkin saapui kuningasta noutamaan, ei mahtunut kuin tämä itse kaikkein läheisimpineen, hyökkäsivät he rannalla oleviin pikku venheisiin ja lähtivät niiden varassa kulkemaan tulvivan, vuolaan virran yli, missä hengenvaara todellakin oli tarjolla.

-- Pois tältä rannalta! huutelivat he vain toisilleen, ja tämä huuto vaikutti taas vuorostaan kuninkaaseen hätäännyttävästi.

-- Lautta irti rannasta, komensi hän moneen kertaan ja kärsimättömänä, kun airomiehet nuhjustelivat.

Vihdoin lautta irtaantui rannasta ja virta lähti sitä painamaan alaspäin. Siinäkin ilmiössä epäili ukko jotakin suomalaisten lauttamiesten pirullista juonta -- miksi he eivät souda suoraan joen yli!

Hänen päätään huimasi virran veto ja hän kysyi kalpeana vieressään kirjelipasta kuljettavalta Martti-kirjurilta, mitä tämä meno merkitsee. Martti viittasi lähestyvään vastaiseen rantaan ja osoitti, kuinka airomiehet olkansa takaa kiskoivat raskasta lauttaa eteenpäin, mutta ei sekään vanhusta tyynnyttänyt. Vasta kun lautta oli kiinnitetty toisen rannan paaluihin ja ukko päässyt kuivin nahoin maihin, hän hengähti helpotuksesta ja katsahti virran taa kuin vältettyyn vaaraan.

Kuninkaan omaa, lujatekoista, leveälanteista tammaa ei vielä oltu ehditty saada joen yli, mutta hän ei jäänyt sitä odottamaan. Hän nousi ensimmäisen saatavissa olevan kyytiratsun selkään ja lähti niiden harvojen saattomiestensä seuraamana, jotka olivat jo ehtineet joen taa, kiireellä ratsastamaan länteen päin.

XIII

Kustaa Vaasalla oli tarkoitus tällä maitse tekemällään matkalla myöskin tarkastaa ja tuomita erinäisiä vireillä olleita maariitoja, ja sitä varten hän viivähti muutamin paikoin tavallista pitempään. Hän oli näet näihin aikoihin Suomen eri osissa panettanut toimeen tilojen tarkastuksen, saadakseen selville, paljonko kruunun, kirkon ja talonpoikain tiloja oli vääryydellä joutunut yksityisten suurtilallisten ja varsinkin vallassukujen käsiin. Hänen tarkastusmiehenään oli tarkka ja lahjomaton Jaakko Teitti juuri Uudellamaalla laatimassa asianmukaisia luetteloita, ja kuningas oli päättänyt äsken perustamassaan Helsingin kaupungissa pitää niistä asioista kuninkaankäräjät, peruuttaakseen anastajilta kruunulle kaikki sille sekä entiselle paavilliselle kirkolle kuuluneet tilat. Tätä varten hän oli ennakolta lähettämäinsä airueiden kautta varustautunut viipymään Helsingissä muutamia viikkoja, ja oli hän kutsunut sinne talvehtimaan myöskin sotalaivastonsa, jota hän ei uskaltanut jättää Viipurin lahteen.

Niinpä asettautui hän eräänä marraskuun päivänä rasittavan, lumisohjussa ja rapakossa suoritetun taipaleen jälkeen Vantaanjoen saareen rakennettuun ja nyt tarpeenmukaisesti siistittyyn kuninkaankartanoon, jonne hänen Kymijoelle jääneet jälkijoukkonsakin vähitellen saapuivat.

Vantaan etelärannalle rykelöityvä Helsingin kaupunki oli vasta puolen vuosikymmenen ikäinen, ja vaikka sinne hallituksen mahtikäskystä jo olikin siirtynyt eräitä porvareita Porvoosta, Raaseporista ja Raumalta asti, oli siellä joen suun ja Helsinginkosken välisellä rantaäyräällä kumminkin vasta pieni rivi mataloita puutaloja saunoineen ja navettoineen. Kirkko oli tekeillä mantereenpuoleiselle kentälle ja samoin ensi satama-aitat jokisuulle. Mutta kuninkaankartano -- sellaisia karjataloja oli Kustaa Vaasa perustanut mallitaloiksi talonpojille useita Suomen eri osiin -- oli jo kutakuinkin kunnossa; olipa itse saaren ympäri rakennettu puinen hakulikin, jonka merenpuoleiseen, matalahkoon torniin oli tykkejäkin sijoitettu korkean vieraan turvaksi.

Turvalliseksi ja hauskaksi tunsikin Kustaa Vaasa oleskelunsa tässä rauhallisessa paikassa. Hän suoritti tilantarkastuksia Jaakko Teitin kanssa, hoiti kirjeenvaihtoa itään ja länteen, ja kun päivän työ oli tehty, sytytettiin suurtuvan takkaan roihuava tervastuli ja kuninkaan seurue istahti syömään ja juomaan niitä herkkuja, joita erityisenä verona oli tätä vierailua varten maakunnasta kannettu.

Eräänä päivänä oli pikaviesti tuonut hänelle Tukholmasta kirjeitä, jotka toisaalta ilahduttivat hänen mieltään, toisaalta painoivat sen murheelliseksi. Nuori kuningatar ilmoitti olevansa nuorempain lasten kanssa lähdössä kuninkaan luo Suomeen, toivoen jo parin viikon perästä olevansa Turussa. Siitä kirjeestä ukko lämpeni. Mutta toinen kirje kertoi hänen vanhimmasta pojastaan, Eerikistä, jonka hän oli jättänyt kotiin hallitustehtäviin perehtymään. Tämä häilyväluonteinen, kiivas, riitaan taipuvainen prinssi oli siellä taas tehnyt kaikenlaisia kolttosia, hullutellut naisten kanssa, suututtanut valtaneuvoksia ja osoittanut mahtiaan. Niin, tämä vanhin poika, kruununperijä, aiheutti vanhalle kuninkaalle usein ja paljon huolta. Eerik oli liian usein ihmisten kanssa ja varsinkin veljiensä kanssa riitakannalla, hän oli epäluuloinen ja ärtyisä... alituiset perhekinat, jotka olivat hänestä lähtöisin, vallitsivat kuninkaallisessa hovissa, -- osaksi juuri niitä pakoon oli kuningas viime kesänä päättänyt lähteäkin matkalle Suomeen, ottaen toisen poikansa Juhanan mukaansa. Vasta saapunut kirje pani nyt hänet ajattelemaan, minkähänlaiseksi helvetiksi se elämä taas muuttuukaan hänen palattuaan kotiinsa... Toraa tietysti veljesten kesken, alituisia kotikäräjiä... Entäpä kun hän sitten itse putoo pois, minkähänlaisessa kissan ja koiran sovussa siellä veljekset silloin rupeavatkaan elämään... häpeäksi ja vahingoksi valtakunnalle! -- Erottaa ne veljekset pitäisi toisistaan, huoahti vanhus yksinäisissä mietteissään. - Mutta miten?