Part 24

Ja liikkeen tilasta ja voitosta ei Klaus Baasille annettu vihiä: häntä pidettiin syrjässä juuri pääasioista. Eräänä päivänä hän näki pulpetillaan kirjeen, joka oli tietysti unohtunut erehdyksestä siihen hänen silmäiltäväkseen. Berlinissä asuvat pojat kirjoittivat ukolle entisestä vuotuisesta avustuksesta ja lausuivat ajatuksensa, että avustus oli nyt liian pieni: vakauttaakseen liikettään he tarvitsivat isältä suurempaa vuotuista tukea. Klaus Baas oli tutustunut pikimmiltään häissä kahteen lankoonsa: silloin hän ei ollut tahtonut tunnustaa, ettei hän noista kalpeista ja veltoista ja pöyhkeistä herrasmiehistä oikein pitänyt. Mutta kun hän nyt luki tämän kirjeen ja näki heidät ajatuksissaan taas edessään, niin hän tunnusti suoraan, että he olivat miehiksi kerrassa kehnoja eikä heistä tulisi milloinkaan mitään. Hän sanoi siksi apelle, että nuo vuotuiset kannatukset olivat suorastaan vaarallisia, sillä ne kasvattivat pojissa velttoutta ja huikentelevaisuutta. Mutta ukko vain taputti häntä olalle ja vastasi: "Voi Klaus, älä sinä sellaista! Sinähän peloittelet minua! Jaksanhan minä sen suorittaa, ja tokipa minun täytyy omia lapsiani auttaa! Tiedän kyllä, että meidän muorilla on pää täynnä sellaisia höyrähdyksiä, jotka ovat pilanneet ne pojat jo lapsena. Mutta minkä minä sille voin: hän on heidän äitinsä. Enhän voi sanoa: älkää te tehkö toisianne hassuiksi ja älkää uskoko päättömiä? Alan tulla jo vanhaksi enkä tahdo riidellä lasten ja naisten kanssa! Antaa sen nyt olla sillänsä! Kun meistä vanhuksista aika jättää, niin voithan sitten järjestellä mielesi mukaan!"

Klaus Baas oli onnellinen, kun sai joskus iltapuolla juoda vaimonsa kanssa kotona kahden kesken kahvia. Kukkaset, joita Martje mielellään vaali, rehottivat akkunalla, ja kanarianlintu, josta Martje piti paljon, liverteli ja viserteli kohti kurkkua häkissään. Martje toi kahvin niin hienosti ja sievästi ja puheli hyvällä tuulella ollessaan niin hennolla, herttaisella, hiukan samealla äänellä, kaikellaista pikku asiaa, kodin ja tuttujen piiristä. Ja kodikasta oli istuskella illoin yhdessä: Klaus Baas suuria Hampurin lehtiä lukien ja Martje nyplypatjansa ääressä. Siedettävää oli mennä vaikkapa jo illallisellekin appelaan -- ja niin tapahtui usein -- ja rupatella siellä niitä näitä: anoppi pojistaan, sisar seitsensinetti-lippaasta, appi yhdistyksistä: pikku nuorikko unohti silloin tilansa ja istui hiljaisena ja tyytyväisenä nyplykalikoineen. Eivätkä nekään olleet aivan hukkaan menneitä torstai-iltoja, jolloin hän meni ukon kanssa keilaklubiin, vaikka hänestä olikin juuri saman tekevää, kuinka monta hän tai muut heittivät. Hänen nuoruuteensa katsoen, -- hän oli vasta seitsemänkolmatta, -- oli näet suuremmoista, että nuo kaupungin arvokkaimmat vanhukset, jotka hommasivat siellä yhtä ja toista järkevääkin, pitivät häntä vertaisenaan ja puhelivat hänen kanssaan kuin toverinsa ainakin.

Mutta vähitellen, päivän liittyessä samankaltaisena toiseen ja kokemuksen valaistessa selvemmäksi todellisuutta, hälveni ruusunvärinen utu, joilla hänen nuoruutensa ja keveä luonteensa oli koettanut verhota näitä ventovieraita ihmisiä ja pieniä oloja. Hän tuli järkevämmäksi ja hänellä oli ikäväkin. Hän väistyi nyt erilleen muista ja eleli yksinänsä, ja kun hän kerran pääsi hengen yksinäisyyteen, niin hän alkoi arvostella oloja yhä kylmemmin. Ja silloin ei ollut hyvällä tolalla kerrassa mikään! Hän huomasi, että hän noina neljänä kesäpäivänä kaukaisesta idästä tultuaan oli saanut kauniin, mutta väärän kuvan kaikesta tässä kaupungissa, apen perheestä ja liikkeestä. Hänen silmänsä eivät näet silloin vielä olleet ehtineet tottua kotiseutua arvostelemaan. Ensin hän niskoitteli tätä huomiotaan vastaan: hän tahtoi pysyttää sen kuvan vielä kullattuna, vihreän ja sinisen houkuttelevana. Ja vähän aikaa se pysyikin. Mutta kaikessa tapauksessa se haalistui haalistumistaan.

Hyvä edes, ettei pikku vaimo haalistunut! Ei toki, siitä ei puhettakaan! Se olisi ollut hirvittävää! Kyllähän Martje oli tosin monessa suhteessa äitiinsä ja siskoonsa: tuollaista kotona paloittelemista, tuollaista elämänarkaa, jota hän ei ikinä ollut aavistanut samasta suloisesta tytöstä, jonka hän hautakummulta veti elämänsä tielle! Hänestä ei ollut oikein paikallaan se, ettei vaimo välittänyt kerrassa ollenkaan kirjoista, aivan kuin ei olisi häneen lainkaan koskenut, mitä maailmassa oli ennen häntä tapahtunut tai ajateltu. Ikävää oli sekin, ettei Martje halunnut kuulla hänen innokkaista tulevaisuuden tuumistaan ja liikkeen laajentamisesta tahi jonkun omintakeisen yrityksen alkamisesta ja vihdoin Hampuriin muuttamisesta. Niin, ne puheet ihan kauhistuttivat Martjea. Klaus Baas oli haaveksinut, että hänen vaimonsa olisi yhdenvertainen toveri. Mutta luonnollisesti tuli ottaa huomioon hänen nykyinen tilansa. Kunhan se aika menee ohi ja hän saa terveen lapsen syliinsä, niin hän löytää horjumattoman perustansa ja tulee terveeksi, iloiseksi, pyyleväksi emännäksi!

Ja se aika tuli, ja Martje synnytti suurella kauhulla ja vaivalla pienen, terveen tytön. Ja hän toipui hitaasti ja vaivalloisesti. Mutta iloisemmaksi ja varmemmaksi hän ei ollenkaan muuttunut. Hän valitteli alinomaa heikonnutta terveyttänsä ja oli alituisessa hädässä lapsestaan ja oli levollinen ja joltisenkin iloinen ainoastaan kun näki äidin ja sisaren, parasta jos molemmat, vaalimassa itseään ja lasta. Ja kun lapsi keväämmällä oli niin varttunut, että äiti voi kulettaa sen apen puolelle, niin nuorikko istui siellä melkein kaiket päivät, äitinsä ja siskonsa luona. Ja mies sai käydä appelassa perhettään ihailemassa -- pakisemassa minkä mitäkin pientä, kahvitarjottimen ja nyplypatjojen välissä. Anoppi kertoi merkillisen terävistä pojistaan: kuinka toinen oli jo konttorioppilaana paljastanut petollisen konttoristin ja pelastanut päällikkönsä häpeällisestä vararikosta; ja kuinka toinen tässä joku vuosi sitten oli saada kauniin ja upporikkaan neidon puolisokseen, mutta kurja ystävä oli juonillaan rikkonut suhteet. Ja kuihtunut leski vihki haihattelevin silmin ja yhä selvemmin sanoin Klaus Baasin merkillisen lippaansa syviin salaisuuksiin: eräs pohatta, johon hän oli naimisissa ollessaan tutustunut, oli näet sen hänelle testamentannut, ja se sisälsi puolen miljoonaa dukaattia; mutta pohatta vainaan häijy nepa ei ilmaissut, missä lipas oli, eikä lähettänyt omistajalle avainta. Ja Klaus Baasin kalpeakasvoinen, kaita vaimo, kertoi ystävättäristään ja kehräili heidän elämäntarinoitansa, laajasti ja pitkän juhlallisesti kuin oman lapsensa elämän lankaa. Usein oli siellä tuttuja kaupunkilaisia: joku täti tai etäinen sukulainen tai naapurin rouva, joka kuletteli kaupungin lakkarilehteä talosta taloon. Mutta kun Klaus Baas astui sisään, vilkaisi hänen pikku vaimonsa häneen levottomasti, ikäänkuin kysyäkseen: ethän vain nyt viitsi häiritä hauskaa iltaamme? Ja Klaus Baas huomasi seuran tulevan vähäsanaisemmaksi ja aremmaksi, joten hän piankin poistui -- ponnistaen kaiken sisunsa tukehduttaakseen tunnustusta: hänen vaimonsakin ihmeellinen, armas kuva haalistui!

Hän tiesi, että tuo naisten kolmisin olo oli sangen vaarallista, ja sentähden hän kerran, kun vanhukset olivat kahden kotona, käytti tilaisuutta hyväkseen ja puhui asiasta. Hän sanoi tässä äskettäin sattuneensa ohikulkiessaan vilkaisemaan heidän vanhemman tyttärensä ikkunaan ja oli silloin nähnyt lesken siellä penkomassa laatikoitaan, ja Flora oli ollut niin kummallisen näköinen ja niin kiihkoissaan, että hän pelkäsi pahinta. Mutta vanhukset eivät tahtoneet hänen sanojansa kuunnellakaan: äiti piteli korviaan ja hoki, ettei hän jaksanut kestää tällaista; ja appi suuttui hänelle ensi kertaa ja oikein tosissaan, kuin vävy olisi häntä hävyttömästi loukannut.

Klaus Baas meni puuhovin poikki kotiin ja haki vaimoansa, mutta tapasi hänet vasta puutarhasta samasta lehtimajasta, jossa he noin kaksi vuotta sitten kauniina, lämpimänä kesäpäivänä olivat kihlautuneet. Klaus Baas oli vielä äskeisestä keskustelusta kiihdyksissä ja omasta ja puolisonsa kohtalosta huolissaan. Hänellä oli oikein sisällinen pakko saada Martje eroamaan omaisistaan, ja niinpä hän nyt ensi kertaa ilmaisi suoraan ja peittelemättä hänelle ajatuksensa heistä! Hän sanoi, ettei hän pitänyt ollenkaan Martjen berliniläisistä veljistä, että he nakertelivat isänsä liikkeen tuloja, -- missä määrin, sitä hän ei tiennyt: kaikessa tapauksessa hänen täytyi tehdä työtä noiden vetelysten, eikä itsensä, vaimonsa ja lastensa hyväksi. Ja tätä jokapäiväistä perheen kesken hautumista ja ainaista hullutuksista keskustelemista hän piti hyvin arveluttavana varsinkin vanhemmalle sisarelle, mutta myös Martjelle; ja tuossa lipaslorussakaan ei ollut toden sanaa! Ja kun hän näin kiihdyksissään koetti näyttää asian vaimolleen niin selvässä ja todenmukaisessa valossa kuin mahdollista, selvisivät siinä hänen omatkin ajatuksensa yhä enemmän. Hän ikäänkuin valaisi ja tutki kirkkaalla kynttilällä joka loukon, ja kauhistui taas näkemiään, kauhistui entistä enemmän. Ja huolissaan hän sitten vaikeni.

Klaus Baasin alkaessa innokasta selitystään oli Martje kumartunut leikkimään lapsensa kanssa, joka istui hietikossa hänen helmoissaan; sitten hän nosti tytön syliinsä ja pyyhki sen kädet hiekasta ja järjesteli sen pukua; mutta kun mies viimein vaikeni, virkkoi Martje avuttomasti ja tylsästi kuin hänen oli tapana: "Mitä sinä oikein tarkoitat, Klaus? Mitä minä sille voin? Jos on totta, mitä puhuit veljistä: anna nyt heidän saada vähän vuosirahaa, hehän ovat yksien vanhempain lapsia. Ja anna Floran jutella lippaastaan. Miksi sinä minua hirvittelet, Klaus? Ja sellainenhan sinä olet aina, vaikket puhukaan, pelkillä silmilläsi. Minä ihan pelkään sinua! Herranen aika, ainahan on kaikki mennyt hyvin, monta monituista vuotta. Isähän pitää huolta liikkeestä. Mistä se nyt yhtäkkiä tuho tulisi? Ei kai nyt taivas rupea pikeä tippumaan!"

Klaus Baas nauroi harmistuneena tuolle kummalle vertaukselle ja sanoi: "Eihän käy laatuun, Martje, että sinä olet kaiken ikäsi elämän totisten ilmiöiden ja huolten ulkopuolella. Koeta nyt kerran, minun mielikseni, katsella ympärillesi itse: ankarasti ja toden totisesti."

Martje silitteli lapsensa vaaleaa päätä ja katseli ihmettelevin, haaveellisin silmin hietaan, ja virkkoi sitten soinnuttomasti: "Ei sinun pitäisi niin minua kiusata, Klaus. Mitä se nyt auttaa, jos sinä siitä minulle kerrot? Minä tulen vaan niin surulliseksi ja loukatuksi. Minä olen niin usein loukkautunut ja suuttunut sinulle, kun sinä aina tuota samaa. Ja vaikket sitä sanokaan, senhän näkee silmistäsi. Sinä olet aina niin kova ja paljon vaativa. Sinä olet ylimalkaan niin erilainen kuin me."

Nyt pudisti Klaus Baas päätänsä ja nousi ylös, ei lisännyt sanaakaan, vaan meni kalpeana ja vaieten työhönsä.

Siitä päivästä alkaen hän vetäysi yhä enemmän erilleen ja istui monet illat ja monet pyhäpäivät yksin kirjainsa parissa pienessä salissaan, jossa oli uudet, kankeat huonekalut ja paljon pitsiverhoja ja jos jonkinlaisia hetaleita: Martjen mielitavaraa. Joskus oli vaimo hänen sanattomana seuranaan, mutta tavallisesti hän oleksi vanhempiensa luona. Klaus Baas luki seuraavina kolmena vuonna paljon, vakaalla ja tulisella innolla. Nyt olivat nuoruuden kuvitelmat kadonneet: häntä eivät huvittaneet enää vähääkään korkeat ihanteet ja haaveksitut riemut ja tuskat. Hän ei ajatellutkaan tutkia Schilleriä ja muuta korkeaa runoutta: hän oli vallan kiukuissaan moisille tyhjille kirjoille. Hänen haaveksiva ja ihanteellinen luonteensa oli petetty: ankarassa todellisuuden tuskassaan se kaipasi selvää arkisuuden näkemystä ja tuntemusta.

Vasta näinä vuosina, joina hän ei ottanut osaa pikkukaupungin elämään, hän saavutti, lähemmäs kolmekymmenen vuotiaana, monipuolisemmat ja perinpohjaisemmat tiedot maailmasta ja sen ilmiöistä. Hän luki elämäkertoja ja matkakuvauksia, luonnontieteellisiä kirjoja, esityksiä liike-elämästä sekä erästä laajaa ihmiskunnan historiaa; hän seurasi otsa rypyssä suurten Hampurin lehtien avulla aikansa tärkeitä tapahtumia ja hyörinää. Ja ne suuret aukot, joita lukiessa alinomaa ilmestyi, hän koetti täyttää tutkimalla erästä isoa tietokirjaa. Ja hän mietti vähä väliä totisena, kuinka hän voisi kääntää elämänsä jälleen oikealle tolalle ja kuinka sen kohottaisi.

Syystalvella tarjottiin hänelle erään hyvin järjestetyn, mutta veltonlaisesti hoidetun maalaispankin johtajan paikkaa; pankki toivoi näet hänen, nuoren, ripeän miehen, kykenevän pelastamaan pankin aseman, jota uhkasi erääsen melkoiseen naapurikaupunkiin pian perustettava toinen pankki. Mutta kun hän tiesi, että sitä uutta pankkia perustamassa ja tukemassa oli kaikkein merkittävimmät rahamiehet ja yritteliäin intelligenssi, niin hän ei huolinutkaan tarjottua tointa, appensa suureksi kummaksi ja harmiksi. Sen sijaan hän tavoitteli ja saikin sen uuden pankin paikallisasiamiehen toimen, ja hän heittäysi nyt tähän hommaan sellaisen miehen koko innolla, jonka toimintahalua ja tarmoa taistelevat yritykset kiihdyttävät. Nyt hän sai katsoa omaakin etuaan, ja jo saman talven varrella hänet tunnustettiin uutteraksi ja tarkkasilmäiseksi työskentelijäksi, ja keväällä hän saavutti johtokunnan luottamuksen siihen määrin, että hänelle uskottiin satunnaisia erikoistehtäviä. Ja kun pankin liike viisaalla johdolla alkoi kasvaa ja se entistä enemmän tarvitsi kokeneen liikemiehen tukea, sillä johtohenkilöthän olivat enimmäkseen maaseutulaisia -- ja koska Klaus Baas pienemmissä tehtävissä oli kunnostautunut ja herrat pitivät terveluontoisesta, valppaasta asioitsijasta suuresti, niin tahdottiin häntä pian aina johtokunnan kokouksiinkin. Hän saavutti nyt arvoa ja henkilöllistä ihmistuntemusta ja kokosi vielä työstänsä sievoisesti rahaa, jota hän pani korkoja tuottamaan pankkiin ja muihin pieniin yrityksiin. Hän vetäysi vähitellen yhä enemmän pois puutavaraliikkeestä; ja päätti kaikessa hiljaisuudessa, että hän rupee näin saadulla pääomalla kerran osakkaaksi johonkin liikeyritykseen Hampurissa ja pelastaa siten itsensä ja vaimonsa omaisten läheisyydestä. Siinä salaisessa tarkoituksessa hän alkoi nyt käydä tavallista useammin Hampurissa, jossa oli tosin pistäytynyt ennenkin joskus äitinsä luona tai pankkiasioissa; mutta nyt hän ilmestyi tuon tuostakin pörssiin ja käväisi konttoreissa, joissa tiesi olevan tuttuja; ja hän piti yllä kaikkia tuttavuussuhteita ja vartioi ja odotti tilaisuutta, jolloin hän voisi kykynsä ja pienen pääomansa avulla päästä jonkin liikkeen osakkaaksi.

Appi oli hänelle leppoisa kuin ennenkin ja naureskeli: "Aiotko paisua kymmenessä vuodessa pohataksi? Et käy enää meillä, sinua ei näy keilaklubilla; sinä hyörit kuin mettinen työssä. Onko tuollainen elämää? Pistäytyisit joskus taas meillä kahvilla; naisväkihän on hyvillään, kun herrasmies vähän heitä haastattelee. Ylimalkaan: voisit olla ystävällisempi naisille!"

Klaus Baas puolusti itseään ja sanoi: "Kyllähän se niin on, appi, mutta vaikea on mykkänä kuunnellakin, saamatta puuttua itse asiaan. Anna lääkärin tutkia Flora ja lähetä hänet hoitolaan! Älä anna enää pojille rahaa. Sinä ne vain pilaat."

Silloin heilautti ukko kättänsä ja sanoi lauhkeasti, mutta kieltävästi: "Älä sinä, veikkonen! Maalaathan pirun keskelle seinää! Älä toki meitä sellaisella peloittele! Ja etenkin: säästä pikku vaimoasi!"

Siihen se taas katkesi.

Ja eräänä päivänä illan suussa -- tuota surkeaa, auringotonta helmikuun ilmaa oli ollut kaksi viikkoa -- pelätty tuli! Klaus Baas istui juuri pienessä omassa konttorissaan, jonka hän oli järjestänyt pankkitointa varten omaan taloonsa, ja neuvoi innostuneena uutta nuorta apulaista, joka hänen nyttemmin oli täytynyt hankkia; vaimo oli kuin ainakin tähän aikaan päivästä lapsen kanssa appelassa: -- silloin hyppää piika kartanon puolta hengästyneenä ja kertoo Klaus Baasille kauhuissaan, että Flora rouva on niin merkillinen. Klaus Baas tulisi heti toiselle puolle.

Klaus Baas kavahti ylös ja juoksi appelaan ja näki silloin vanhukset ja puolisonsa arkihuoneen nurkassa nyplypatjain takana, piilossa yhdessä ryhmässä: he tuijottivat kaikki kauhuissaan ja sanattomina vastapäiseen makuukamariin, josta ovi vei vanhimman tyttären huoneesen. Sieltä kuului nyt kummallista laulua. Klaus Baas meni heti makuuhuoneesen ja sieltä lesken kamariin, ja näki pienen leskiraukan istuvan paitasillaan vuoteella, ompelevan mustan pyhäleninkinsä helmaan leveää, kullanväristä hetaletta: hänen edessään oli vanha, kankaalla päällystetty laatikko, joka oli kai ennen ollut hänen nukketupanaan, kukkurallaan kaikellaista kiiltävää kamaa: arvottomia koristuksia, metallirasioita, joitakin hopeasolkia ja muuta sellaista. Hän lauloi niinkuin olisi käyskennellyt luonnon helmassa keskellä viheriäistä niittyä: kovalla, vapaalla äänellä, joka tuntui hyvin oudolta, kun hän aina ennen oli niin salaperäinen ja hiljaisen haaveksiva. Hän lauloi: "Ah, jo saapuu pääskyt taas", ja neula lenteli, ja hän keikutteli päätänsä kauniin laulun tahtiin. Harvan, harmahtavan tukkansa hän oli avannut ja levittänyt hartioille niinkuin lapsilla pidetään. Tuossa ilmeisen heikkopäisyyden kuvassa oli niin paljon puhdasta ja lapsellisen viatonta, että Klaus Baasissa heräsi lämmin sääli ja hän kysyi nyt ystävällisesti ja kirkkaasti: "No, kälyseni, mitäs siinä teet? Näytätpä vallan onnelliselta?!"

Flora kohotti päätänsä ja sanoi hilpeästi: "Hyvää päivää Klaus! Päivää vaan, päivää! Minä olen nyt saanut sen kirjeen! Katsopas: otapas ja lue! Minä en jouda."

Hän antoi Klaus Baasille kirjeen, jonka hän oli selvästikin kirjoittanut itse. Sen mukaan oli nyt lipas eräässä hotellissa Hampurissa hänen noudettavanaan. Allekirjoitus mahdottomia harakanvarpaita.

"Kuka tulee teistä mukaan? Sinä? Sillä nuo muut ovat niin omituisia! Ei niillä ole sielukkuutta, jotta voisivat mukautua tähän muutokseen. Klaus, lähde vaan mukaan sinä, vanha junkkari ja musikantti!"

"Tietysti lähden", vastasi Klaus Baas, "se on selvä! Koristahan itsesi oikein hienoksi! Minä menen sillaikaa tilaamaan vaunut."

Hän palasi perhehuoneesen, jossa toiset tuijottivat häntä silmät selällään, ja sanoi apelle, että apen oli mentävä nyt heti lääkärin luo ja kerrottava miten asiat olivat, ja sitten, ellei lääkäri nimenomaan kieltäisi, tilattava vaunut, ja hän veisi itse vielä tänään sairaan Schleswigiin.[77] Nyt naiset kirkaisivat ja pitelivät korviaan ja uikuttelivat ja rukoilivat vävyä saattamaan heidät täältä pikku rakennukseen, kunnes sairas olisi viety pois. Klaus Baas nyökkäsi päätänsä, avasi oven ja talutti heidät ulos; isäkään ei tahtonut enää nähdä lastansa: sanoi, ettei ikinä sitten saisi unta silmäänsä.

Tunnin päästä vieri jo Klaus Baas sairaan kanssa umpinaisissa vaunuissa Schleswigiä kohti. Floran heikkopäisyys oli puhennut ja varttunut rehevästi. Silkillä vuorattu kirstu oli se hänen lippaansa, ja hän penkoi siitä kaksin käsin kiiltävää kilunkalua ja rupatti ja lauloi kaiken aikaa innoissaan, ja riemuitsi Hampuriin tulosta, jossa häntä muka paraikaa odotettiin. Klaus Baas istui vieressä ja kuunteli milloin sekavaa, kiihtyvää lorua, milloin tuijotti tärisevästä akkunasta öiselle, kuutamoiselle lakeudelle, eivätkä hänen ajatuksensa olleet suinkaan suloisia. Tässä sitä siis nyt oltiin! Eikä loppunut surkeus siihen, että tämä poloinen oli saatettu Schleswigiin! Sinne oli suoritettava vuotuisesti viisi-, kuusisataa markkaa. Ja sitten ne langot! Jumala ties, mitä sanomia heiltä ehkä paraikaa kiiti Berlinistä pohjoista kohti, hänen viedessään heikkopäistä sisarta lakeuksien ja nummien poikki itään! Toinen langoista oli nainut mies; hänellä oli lapsiakin, jotka alkoivat pian sanoa Klaus Baasia enokseen ja vaatia häneltä apuakin, sillä isä ei kykenisi heitä vaalimaan. Sairas oli varmaan perinyt taudin äidiltään. Ja isä oli niin heikko ja veltto mies ja tosielämän pelkuri. Senkin olivat lapset saaneet periä! Tautinen, madonsyömä suku! Dekadenssia! Se sana karmi hänen selkäpiitänsä. Dekadenssi! Sellaista se siis oli dekadenssi! Monasti hän oli sen sanan lukenut ja käyttänyt itsekin sitä, aavistamatta kuitenkaan sen merkitystä ja sisältöä. Ja nyt se istui kuin hirviö hänen vieressänsä. Hän oli liittynyt verellään sortuviin, dekadenttisukuun. Ja hänen pieni vaimonsa... niin... hänen pieni vaimonsa oli sen suvun oikea vesa... ja hänen lapsensa, tyttö parkansa, oli samallainen kuin äiti... sama raskas, välinpitämätön ääni, ei iloa, ylpeyttä, ei kirkasta rohkeutta... Sairas pani kätensä hänen kaulaansa ja lauloi ohuella äänellään piirirallia. Kuu kulki maanrajassa matalalla, juoksi öisen tasangon äärellä ja kiilui rämisevässä akkunassa. Klaus Baasilla oli aikaa kohtaloansa ajatella.

Hän aprikoi, hän mietti, hän haki. Ja etsivät ajatukset veivät hänet loitolle niistä ihmisistä, joihin hän nyt kuului, loitolle kaikista ihmisistä, -- ainoastaan sen kauttahan muodostuu kokonainen ihminen. Ja hän oli yksin ja muisteli ihmisiä ja syntyperäänsä ja elämänsä kohtaloita. Kaipa se niin oli, että hän itse oli Baas-suvun jäsenenä ja isänsä kaltaisena ajatellut ja kulkenut maailmassa hieman liian kiireesti ja hilpeästi, liian raisusti ja mielikuvien johdolla! Sellaiselle tielle olivat väärä koulu ja kiero kirkko hänet puijanneet! Mitä olivat ne hänelle kuvitelleet? Pelkkiä ihmeitä, sankaritöitä, korkeinta hyvettä, idealismia, pelkkää "taivahaista" ja "päältä pitkän pilven rannan"! Ne olivat tyrkyttäneet kahta evankeliumia, Vapahtajan ja Schillerin! Mutta sanaakaan ei siitä, mikä ilmestyy heti koulusta päästyä meille välttämätönnä elämän ehtona! Ei sanaakaan ruumiin ja sielun oikeasta, maanomaisesta, vaivanalaisesta luonteesta! Ei mitään rodusta, ei suvusta, kasvatuksesta, perinnäisyydestä! Ei lehteä todellista, puhdasta elämän tietoa!... "Mitä sanoit, kälyseni? Vai niin, että kellot rupeavat soimaan kun tullaan Hampuriin? Tyttö parka, kunhan et erehtyisi! Michel-pojalla on rauta raivo ja heristää päätään vain milloin tahtoo."

Oi mikä onnen poika olisin, jos rinnallani olisi oiva toveri ja jaloissani telmisi terveitä, kauniita lapsia! Hihhei! Ryntäisin ulos rattailtani ja loikkisin yli ketojen ja tappelisin koko maailmaa ja kaikkia sen pahoja henkiä vastaan, vaikka heitä kohoisi joka haudasta ja hornan syvyydestä! Ja nyt, kahleissa, vankina! Nyt täytyy olla ikäni tuollaisten parissa: vaalia vanhoja ja kuopata heidät, syöttää Berlinin pyöveleitä ja hoidella heidän poikiaan. Ja minun rinnallani: aina, aina, ijankaikkisesti, tuo vaivainen, ahdasajatuksinen, arka nainen! Sairaalan johtajana kaiken ikäni! Miten ne olivat menneet piiloon yhteen nippuun, nyplytyynyjen taakse!! Pelkäsivät tällaista pientä sairasparkaa! "No laulapa nyt Flora, hei kälyseni! Lauletaanpas yhdessä... muistatkos tämän: 'Anna Susanna, nous' pois, tee tulta! Ei, mamma kulta, on kalliita puut!'... Sitä lauloivat tytöt ennen, kun me pieninä leikittiin kirkkomaalla puistikossa."

"Ei, minä laulan: Ihanassa Juuttein maassa, Vähän Beltin rannalla!"

"No hyvä on sekin, laula pois. Anna tulla vaan!"

Lauhkealuontoisena hän oli tähän saakka noudattanut liiaksi näiden omaistensa mieltä. Sitä hän ei vasta tekisi. Hänen oli heistä päästävä irti! Hän tahtoi tästä lähin kulkea omaa tietänsä, varmana siitä, että hän oli heistä tervein, hänen asiansa oli oikeampi. Hänen oli opetettava ja houkuteltava pikku vaimonsa seuraamaan häntä! Niin lie vielä mahdollista saada Martjesta hänen laisensa oikea ihminen. Hän tahtoi ja hänen täytyi pelastaa Martje! Hän oli kuitenkin hänen oma rakas vaimonsa!

Puoliyön seutuvilla Klaus Baas sanoi kuskille, että pitäisi pistäytyä ensi majataloon syöttämään hevosta ja nauttimaan itse tilkka kahvia. Harmaantunut kuski, joka oli jo ennen tehnyt Schleswigiin sellaisia surullisia matkoja, sanoi että pian tuleekin hyvä majatalo. Ja jonkun ajan päästä he tulivat isonlaiseen kylään, joka nukkui sikeää unta, seisauttivat hevoset ravintolan kohdalla ja alkoivat kolkutella ovea ja pyrkivät sisään.