Part 25

Pyylevä emäntä tuli alushameisillaan avaamaan, ja Klaus Baas meni hänen luokseen ja supatti hiljaa, millaista matkalaista hän toi. Emäntä pyöritti säälivästi päätänsä ja sanoi: "No hyvä kun oltiin edes vielä valveilla; sisarentyttöni tuli tänään meille, ja sen kanssa rupatellessa meni tässä aika niin, että valvottiin näin myöhään." Ja emäntä tuli vaunuille ja sanoi Floralle: "Tulepa nyt pois, saat kupin lämmintä kahvia."

Mutta sairas lakkasi laulamasta ja sipsahti ylpeästi: "Noin epähienostiko pyydetään, hyvä rouva! Tohdin huomauttaa, että minä olen prinsessa."

"No etten nyt arvannut", päivitteli muheva emäntä, sanomattoman hellällä ja ymmärtäväisellä äänellä, "että te olitte prinsessa. Olkaa nyt, prinsessa, niin hyvä ja tulkaa juomaan kuppi kuumaa ja lämmittelemään jalkojanne."

Silloin pieni, surkea sairas laskeusi arvokkaasti vaunuista, pitäen valppaasti lipasta kädessään, ja meni sisään, pulska emäntä vakavana jälestä; matalassa ravintolan tuvassa, jossa oli ruskean kiiltävät huonekalut, emäntä houkutteli Floran istumaan palavan roihun luo ja toi siihen pikku pöydän ja kahvia. Klaus Baas istui sairaan viereen. Sitten kaatoi emäntä kahvia omaankin kuppiinsa, mutta istahti kuskin viereen pitkän pöydän päähän sanoen: "Eihän sovi tällaisen meikäläisen istua prinsessan pöytään." Sairasta alkoi pirtin kuuma ilma uuvuttaa ja hän katsoa harrotti unisesti eteensä.

Vähän ajan päästä astui pirttiin kookas, komea tyttö, emännän ilmeinen nuoruuden kuva: samat säännölliset, täyteliäät kasvot ja luonteva ja voimakas käynnin sulo ja silmien kauneus. Hän hypisteli vielä puseronsa nappeja ja katseli uteliaasti yökulkijoita ja meni ottamaan kahvia.

Silloin sairas kohotti päätänsä ja sanoi: "Kaunis olento, emäntä."

"Niin kyllä, Jumala paratkoon, prinsessa", vastasi emäntä, "mutta eipä häntä muuten kannata kehua!"

Kaunis olento vilkaisi ällistyneenä prinsessaan ja rauhallisen kysyvästi Klaus Baasiin; mutta sairas kysäisi uteliaana emännältä: "Mitenkä niin? Onko se huora?"

"Ei, prinsessa", vastasi emäntä, "mutta se on vähän noin... uskovainen ja vähän suruton."

Sairas jatkoi alentuvaisesti: "Onko tytöllä mitä tointa? Olen juuri saanut ansaitsemani perintöosuuden, jota minulta kauan pidätettiin, ja tarvitsen kamaripiikaa."

"Siunaa ja varjele!" huudahti emäntä. "Siihen ei siitä ole ollenkaan: lyö kaikki siruiksi mitä eteen sattuu. Sitä paitsi sillä on jo ammatti. Se on seppä."

"Seppä?" toisti sairas nyrpistellen, "kuinka saattaakaan: kädet nokeutuvat!"

"Se on kultaseppä", jatkoi emäntä.

"Ah!" huudahti nyt sairas ihastuen. "Sittenpä hän voikin tehdä minulle palveluksen!" Flora avasi lippaansa, kaivoi sieltä kaikellaista joutavaa pikku kamaa: parin korvarenkaita, kaulaketjut, muutamia pieniä rintaneuloja, ja sanoi tarvitsevansa kultakruunun, ja levitti nuo kilunkalut eteensä pöydälle.

Nyt vasta älysi pulska tyttö, mikä matkalaista vaivasi, ja hän heitti kauhistuneen silmäyksen Klaus Baasiin, kuin kysyäkseen: Onko tuo sinun vaimosi, tuollaisen kauniin miehen! Ja istui sitten säälien ja onnetonta kunnioittaen Floraa vastapäätä ja alkoi levitellä ja tarkastella koristuksia ja pakista laajasti ja ovelasti, miten se kruunu olisi tehtävä. Ja vilkaisi vähä väliä kummastellen ja säälivästi Klaus Baasiin. Sitten hän nousi päättävästi ja reippaasti ylös ja meni toiseen huoneesen ja kuului avaavan ja sulkevan siellä jonkin laatikon, -- ja tuli takaisin, kädessä yksinkertainen, kruunuksi käännetty ja kauniisti kuperrettu kultakiekko ja laski sen sairaan eteen pöydälle ja sanoi: "Nyt se on valmis."

Sairas kopaisi kiireesti kruunun ja sanoi Klaus Baasille: "Minä otan tämän, maksa Klaus!" ja asetti kiekon päähänsä. Kauhistavalta se näytti hänen harmailla hiuksillaan, jotka leuhottivat sekaisin hänen kuihtuneilla ohimoillaan.

Klaus Baas oli neuvotonna, mutta kaunis tyttö nyökkäsi hänelle salaa päätänsä ja sanoi hiljaa, noin kuin jotain muuta asiaa: "Sitä tarvitaan vasta ensi viikolla, laskiaisena, kun meillä on naamiaiset... Kylläpähän siitä selvitään."

Sairas huomasi kuitenkin tuon kahdenkeskisen sananvaihdon ja lausui jalon armollisesti, kruunu otsallansa: "Te olette oikein hyvä pari, Klaus. Tällainen vaimo sinulla pitäisi olla! Katso kuin hänellä on pulskat rinnat ja kauniit olkapäät! Ja silmät teillä on kummallakin kuin emähirvillä! Minulla ei ole mitään sitä vastaan: nai sinä vaan hänet! Heti paikalla... sinun pitää naida hänet, Klaus. Kyllä se sinut pitää lämpymänä."

"Kyllä maar tyttö siihen olisi valmis", sanoi emäntä. "Se on aika lailla miehiin menevä. Mutta herralla kun näkyy olevan jo toinen rouva, sormuksesta päättäen."

"Mitäs se tekee", sanoi sairas, "ottakoon vielä toisen."

"Niinpä niin", vastasi emäntä. "Se ei olisi juuri päin mäntyyn! On miehiä, joilla pitäisi olla kaksi vaimoa, ja toisilla taas ei saisi olla yhtään; ja sama on naistenkin laita. Mutta kun minä äsken sanoin rovastille samaa, niin hän arveli, että minä olen hullu."

"Hullu?" toisti sairas halveksuvasti ja painoi vanteen lujemmin päähänsä. "Minä sanon, että te olette aivan yhtä viisas kuin minäkin, mutta papit tahtovat kaikessa mestaroida oman päänsä mukaan. Onko maailma nyt mikään kanakoppi."

Klaus Baas nousi sitten ylös ja kehoitti lähtemään. Sairas nousikin ylös heti ja hyppi tanssiaskelin edeltä. Emäntä seurasi häntä. Kun Klaus Baas mennessään kääntyi ja katsahti kauniisen tyttöön, silmäili tyttö häntä yhä kummastellen ja kysyvästi ja sanoi hiljaa: "Eihän tuo ole teidän vaimonne?"

"Ei", vastasi Klaus Baas.

"Jumalan kiitos!" huudahti tyttö silloin ja katseli häntä vapaammin ja iloisemmin. "Teillä on terve vaimo?"

"Kyllä on", Klaus Baas vastasi.

"Se on hyvä", sanoi tyttö arastelematta, raikkaasti ja luonnollisesti.

Klaus Baas katsoi tytön voimakkaihin silmiin, seisoessaan kaidassa käytävässä häntä lähi, ja sanoi hiukan liikutettuna: "Olette huvitettu minun asioistani?"

Tyttö kesti katseen, vaikka hänen poskilleen nousikin hieno puna. "Ah, minä vain tarkoitin... tietysti teillä on terve ja voimakas vaimo... muuten"...

"Muuten mitä?" toisti Klaus Baas.

Tyttö vetäysi aivan seinää vasten ja vastasi ylpeästi, koko Eevan ihanuudessaan: "Muuten vieroittaisin minä teidät vaimostanne."

Ja Klaus Baasissa leimahti samassa korska intohimo ja hän iski hallitsevan katseensa tyttöön ja sanoi: "Tosiaan sinä olet sellainen kuin tätisi sanoi: uskovainen ja hiukan suruton... Tiedätkö itse sen? Minä riemuitsen, että tutustuin sinuun!" Ja hän ojensi tytölle kätensä.

Silloin tyttö melkein kuin pieneni ja hän vaikeni ja horjui Klaus Baasin puristaessa hänen kättään ja katsoessa häntä. Ja sitten hän meni edeltä ja näytti tulta vaunuihin nousijoille.

Nyt istui Klaus Baas jälleen heikkopäisen vieressä, joka milloin kaiveli laatikkoaan, milloin kohosi haaveellisten mielikuviensa siiville ja joskus teki epäluuloisia kysymyksiä. Jälleen hän oli harmaan kuulaassa yössä, joka kattoi aavaa alankoa ja tummia inehmoisten asuntoja, -- ja jälleen juoksi kuu lakeuden äärillä ja kiilui vaunun akkunassa.

Mutta Klaus Baas ei vain voinut irroittaa ajatuksiansa somasta, tummasta ravintolasta, jossa tytön silmät olivat loistaneet kuin kirkkahat kynttilät! Kas sellaisia terveitä, voimakkaita, raikkaita ihmisiä! Mikä pontevuus olkapäissä, povessa, lantioissa! Kuinka he käsittivät hienosti ja älykkäästi tämän aran asian! Aivan kuin heidän käsityksensä olisi ulottunut koko äärettömään, vivahdusrikkaasen luontoon, kuin he itse olisivat tunteneet olevansa täyteläisen, suuren luonnon osa! Miten riemuisaa mahtaisi olla kävellä, puhella sen tytön kanssa! Millainen terve veitikka: aina iloinen, näkee kaiken, tuntee kaiken, soittaa sielullaan kaikki sävelet, laulut, ajatukset taivaasta hamaan maahan saakka! Mitä sanoisi hän, jos saisi nähdä hänen omaisensa, jotka olivat puuhovilla! Kohottaisi pontevasti kauniita olkapäitään ja lausuisi: Puoli-ihmisiä! Jos kertoisin hänelle, miten he eilisiltana piiloutuivat nyplypatjain taakse: hänen kauniista silmistään kuultaisi halveksiva sääli. Ja jos hän näkisi minun vaimoni, hän ajattelisi: Aivan tämän perheen tapainen, ei sovi ollenkaan hänelle!

Martje ei sopinut hänelle! Ja hän oli kuitenkin pitänyt niin kovasti hänestä, silloin, neljä vuotta sitten! Niin kuvaamattomasi! Miten oli tämä mahdollista? Hän oli vielä ollut niin kypsymätön, vaikka oli jo kuudenkolmatta vanha! Hän tiesi yhtä ja toista kaupoista ja liikkeistä, mutta elämästä ei mitään. Hän oli kuin tuhma idealisti, oikea luontoa vierova saksalaisnuorukainen ainakin, tehnyt naisesta vain kuvan, kuin kaikesta muustakin. Mutta se kuva oli aivan väärä. Silloisen kehitysasteensa mukaisesti hän oli etsinyt itsensä vastineeksi vain jotakin sievää, siroa, aran hentoa; hän oli tahtonut olla auttaja ja sankari! Martjessa ei ollut rotua, joka voi omasta itsestään antaa voimaa ja kasvua. Hänessä ei ollut tulta eikä tervettä selvyyttä. Hän oli Klaus Baasille pieni, aivan liian pieni kuningaskunta! Nuorukainen ei ollut tiennyt, että hänestä kerran varttuisi väkevä ja laajanäköinen mies: todellisuutta himoitseva, tahtoonsa turvautuva, joka tarvitsi lujaa ja rauhallista vaimoa, tervettä ja voimakasta toveria, vaikkapa äkäistäkin, -- oikeaa kaunista, arvokasta valtakuntaa.

Ja lapsi tuli äitiinsä: sehän oli otettu vastaan halutta ja ilotta sulettu syliin.

Millaisena oli tuo tyttö seisonut hänen edessään, -- selin eteisen seinään, hänen silmäinsä voittamana, kuitenkin voittajana! Mimmoinen mahtaisi hän olla lemmen hetkellä! Hääyönä toisenlainen kuin Martje Ruhland neljä vuotta sitten! Kuinka hän siinä oli seissut! Kuinka häntä katsonut! Ei julkeasti, ei halukkaasti! Ei: kuin terve, vapaa, kirkas ihminen. Minä: ihminen niinkuin sinäkin! Ah moista ihanaa, rakasta naista! Mahtoi olla autuasta olla sellaisen naisen valtiaana! Ainaista, uutta, riemukasta ottelua, ainaista ihanaa kiistaa, voittoa! Siinä ei murtanut ruumista eikä sielua!

Sairas oli sillä välin painautunut lähemmäksi häntä ja lallatellut vähän aikaa: "Ruhtinas, mun puolisoin" ja nukahtanut sitten hänen syliinsä, pulskan tytön kultakiekko kallellaan sekavilla, harmailla hiuksilla.

Päivän vaietessa, sumuisena, kosteana aamuna, vierivät vaunut houruinhoitolan pihaan.

* * * * *

Kun Klaus Baas illan suussa palasi pikku kaupunkiin ja meni yksityiskonttoriinsa, niin hän tapasi pikku vaimonsa ruokasalissa jäykkänä ja kasvot kalseina ja kylminä, pitsitöineen kattolampun alla, pöydän ääressä; hänen silmänsä olivat itkettyneet ja pöhöttyneet. Klaus Baas kertoi nyt lyhyesti matkasta ja ihmetteli, ettei Martje häneen katsonutkaan. Ja Klaus Baas kysyi: "Mikä nyt, Martje?"

Martje vastasi oudon kylmästi: "Hanna täti ja rouva Bidermann sanovat, että sinä olet Floran sairauteen syypää. Ja äiti sanoo kanssa... ja sinä teet vielä meidät kaikki hulluiksi."

"Minä?" huudahti Klaus Baas hämmästyen ja löi kädellään rintaansa.

"Niin, sinä!... Aina sinä hyppäät ja hääräät ja suunnittelet ja hulluttelet... Sinä se teit hänet niin rauhattomaksi ja sekapäiseksi!"

Sanaa suustaan saamatta ja lamautuneena istahti Klaus Baas Martjea vastapäätä pöydän ääreen ja tuijotti maahan ja koetti selvittää ajatuksiaan. Mutta sitten purkausi vihan puuska, ja hän sanoi kolkon kylmästi: "Entäpä te?... Lykkäättekö te syyn minun niskoille, kun olette itse niin vaivaisia, avuttomia, niin surkeita! Isäsi ei jaksa nousta aamulla aikaisin ylös! Äitisi ei siedä nähdä sairaita! Veljesi eivät voi elättää henkeään! Sinä et voi elää ilman äitiäsi, isääsi! Lapsesi ei voi pistää itse lusikkaa suuhunsa! Jokainen teistä ei jotain voi! Minä? Minä voin kaikkea, paitsi tukistaa kaljupäätä ukkoa. Kaikkea! Kaikkea, mikä on järjellistä, oikeaa, miehekästä! Minä voin nousta ylös ennen kukon laulua, voin auttaa sairasta hädässä, voin tehdä rahaa, voin elää vaikka pohjoisnavalla jos tarve tulee! Minä voin -- kaikkea! Mutta minä voin myös -- vaikka surmata ihmisen, joka ei anna minun elää, elää kirkkaana, järkevänä, ja särkee onneni! Kuule nyt se, Martje Ruhland: minä... minä tahdon käydä omaa tietäni! Ja sinä: joko käyt minun kanssani, kelpo toverina, yhtä selvänä, yhtä reippain askelin, tai jää!! Minä tahdon vapautta sielulleni, minä tahdon oikeutta!"

Martjen pikku kädet herposivat nyt nyplypatjalta ja kyyneleet virtasivat hänen silmistänsä ja ylpeys ja suuttumus olivat aivan haihtuneet. Hän sanoi: "Aina minä olen tiennyt, että sinä olet parempi kuin yksikään meistä, sitä ei sinun tarvitse näin sanoa. Sentähdenhän minä olen sinua aina pelännytkin. Yölläkin, nukkuessani, minua peloittaa ja ajattelen: mitähän keksinee hän nyt unissaankin!... Enkä minä tahdo lapsia enää, en, en. En voi! Sekin on juopa meidän välillämme."

Klaus Baasia liikutti ja järkytti tuo surkea vaikerrus, ja Martjea ja itseään rohkaistakseen hän sanoi hellästi: "Mutta sinähän olet toisellainen kuin nuo muut! Sinä olet sittenkin terveempi, rehellisempi kuin he."

Mutta Martje pudisti tuskissaan pikku päätänsä, ja hänen somat kasvonsa olivat epätoivoiset: "Ei, ei, Klaus, minä olen aivan samallainen! Kyllä tiedän, että sinä pidät minusta, sillä sinä ajattelet: pian minä saan auki salalippaan ja siinäpä on aarteita! Mutta sinä erehdyt, sillä siinä ei ole mitään, josta voisit iloita. Minä olen vanhempieni lapsi, ikinä me emme ymmärrä toisiamme. Ja se on niin kauheaa; sillä minä pidän sinusta niin kovasti, kovasti!"

Martjen kyyneleet virtasivat kuumina hienolle, sievälle pitsille, jota hän nypläsi, ja hän näytti itkiessään säälittävän surkealta: koko hänen kasvonsa kuvastivat tuskaa, hän itki ikionnettomana. Klaus Baasin kävi sanomattomasti sääliksi ja hän hyväili poloista ja kuivasi hänen kyyneleensä ja sanoi: "No, mutta... rauhoituhan nyt... minä olin julma! Kaikki käy vielä hyvin. Ajattelepas meitä: meitä kahta?! Me, jotka rakastimme niin suuresti toisiamme, kun solmimme liiton!! Huomaahan vain: meidän täytyy oppia toisiamme ymmärtämään. Pyydän vain yhtä: luota sinä minuun! Pysy sinä minun rinnallani, Martje! Minä vien sinut turvallisesti elämän määrään."

Mutta Martje vain pudisti toivottomasti päätänsä.

XVIII.

Kaikki olisi ehkä vielä kääntynyt parhain päin, jos vaimo olisi synnyttänyt hänelle useampia lapsia: hänen kaipaamansa ja mieleisensä pojan. Mutta hänen kohtunsa oli ensimäisen synnytyksen jälkeen sulettu, ja hän kohdisti nyt pienen, vaivaisen rakkautensa ainoaan lapseensa. Monasti Martje jo aamusta päivin katosi tytön kanssa appelaan äidin luo, joka oli tullut sairaalloiseksi, ja istui hänen vuoteensa ääressä tuntikaudet ja luki ääneen jotakin romaania tai kuunteli kahvitätien loruja, ja sillaikaa lapsi leikki leluillansa pöydällä.

Klaus Baas pyysi vaimoaan viemään tyttöä toki joskus kävelylle vapaasen luontoon, tai antamaan sen leikitellä muiden lasten kanssa puistossa ja valikoimaan itselleenkin terveiden rouvain ja tyttöjen seuraa. Martje taipuikin hänen pyyntöönsä, mutta siitä tuli vain keinotekoinen yritys. Uusissa tutuissa hänellä oli milloin mitäkin moittimista: ne olivat muka epähienoja ja liian suorasuisia, ja liian äänekkäitä. Ja siihen se taas jäi: jälleen istui Martje äitinsä vuoteen vieressä ja nyplypatjan ääressä. Klaus Baasista kävi tuo nyplynappulain hiljainen kalina pian suorastaan sietämättömäksi. Ja pieni, siro pitsimalli, jota Martje oli kopioinut jo pitkät ajat, oli hänestä mainio kuva Martjen koko ahtaasta, pikku-somasta, harrastuksettomasta elämästä.

Jos Klaus Baas olisi ollut pintapuolinen ja itsekäs mies ja ei olisi kaivannut paljoa henkevyyttä kuin monet muut, niin hän olisi antanut vaimonsa olla rauhassa. Sillä olihan siellä muun muassa eräskin virkamies, toimelias ja kelpo ihminen, joka oli ammattinsa puolesta sangen usein matkoilla: hän ei nähnyt vaimoansa liian usein eikä puhellut paljoa hänen kanssaan, hän istui toimistossa taikka kyytirattailla, rouva oli sillä aikaa lastenkamarissa ja keittiössä tai ystävätärten luona vieraisilla. Ja kummallakin oli elämän piiriä aivan tarpeeksi. Klaus Baaskin oli usein matkoilla: joko maaseutukundien luona tai pankkiasioissa naapurikaupungeissa taikka Hampurissa, ja hänkin koetti löytää päivän toimista kaiken elämän sisältönsä. Mutta kun hän illoin palasi kotiin, hän kaipasi elämän toveria, joka jakaisi hänen lukemattomat uudet ajatuksensa hänen kanssaan: mutta tapasikin pikku naisen, joka istui kuin hämähäkki kutomainsa keskellä ja katsoi häneen vierastaen ja kummastellen. Varmaankin kysyivät anoppi ja tädit usein Martjelta, mitenkä oikeastaan oli Klaus Baasin puuhain laita ja mitä hän touhusi? Ja monasti Martje kai kuuli ennustettavan, että Klaus Baasin yritykset romahtavat piankin loistavasti alas ja tulee vararikko. Ja kun Klaus Baas kerran sopivassa tilaisuudessa kertoi Martjelle, miten paljon hän oli nyt voittanut, niin toinen vastasi tylsästi ja arasti: "Mutta onhan me ennenkin tultu toimeen, Klaus... ja onko tämä oikein hyväksi..."

Silloin kuohahti miehen sappi ja hän läksytti vaimoaan ja sanoi, että herätköön hänkin kerran ja älköön torkkuko ja antako vanhojen ämmäin syöttää itselleen mitä tahansa, vaan kiintyköön mieheensä ja hänen harrastuksiinsa. Martje vetisteli. Miksi, miksi vaati Klaus häneltä muuta kuin mitä hän oli, tämä loppumaton ristiriita raatelee hänet kuoliaaksi. Ja nyt tuli monta surullista päivää; vaimo istui tosin iltaisin kotona, mutta istui tuppisuuna ja ilottomana ja tuijotteli pikku pitsimalliinsa. Vasta monen päivän päästä hän tuli hiukan luonnollisemmaksi ja iloisemmaksi. Ja katosi sitten taas appelaan.

Niin alkoi Martjessa vähitellen ilmetä erikoinen luonne, joka vahvistui ja selvisi ainaisessa ottelussa. Mutta se luonne oli uikutteleva ja herkkätuntoinen, luulevainen ja ahdas: kokonaan Klaus Baasin ja hänen ihanteensa vastakohta. Niin toistuvat heidän riitansa aina selvemmässä muodossa. Kun Klaus Baas oli kärsinyt viikkokausia tällaista surkeaa yhdyselämää ja hänen sisunsa viimein purkausi, silloin Martje itki ja oli kuvaamattoman onneton ja epätoivoissaan, ja sanoi tietävänsä, että Klaus oli voimakkaampi ja kelvollisempi kuin hän, ja että hän ei voinut koskaan tulla onnelliseksi hänen kanssansa, mutta hän ei tainnut sille mitään, vaikka se tieto kidutti häntä kauheasti. Ei hänestä ollut muuhun kuin istumaan äitinsä luona. Ja Martjen itku oli niin sydäntäsärkevää ja hänen kauniit pikku kasvonsa niin tuskallisesti vääntyneet, että Klaus Baas koetti häntä lohdutella ja sääli häntä kaikesta sielustansa, ja hänen toivonsa heräsi taas, juuri tuosta epätoivosta ja suorasta tunnustuksesta. Mutta parin päivän päästä Martje kulki jälleen vanhaa kurjaa polkuaan. Niin kävi aina. Ja vähitellen tulivat miehen tuitunpuuskain ja vaimon valituksen hetket säännöllisiksi ja uudistuivat joka kolmas neljäs viikko, kuin tilauksesta vaan!

Kaupunkiin oli muuttanut eräs samanikäinen aviopari kuin hekin ja heidän avioliittonsakin oli melkein yhtä nuori kuin heidän. Mies oli lukenut kirjamies, lyseon opettaja. Hän toivoi Klaus Baasista, nuoresta kauppiaasta, jonka reipas ulkonäkö häntä miellytti ja jonka lahjoista paljon puhuttiin, tervettä vastapainoa kamarioppineisuudelleen. Ja hänen nuori vaimonsa, joka oli hilpeä ja reipas, salli mielellään miehensä laajentaa tällä tavalla näköpiiriään, sekä halusi itsekin tutustua nuoreen, pystypäähän Klaus Baasiin. Pieni, sievä, hiukan happamen nyrpeä rouva voitiin ottaa seuraan kaupan päällisinä! Ja he tulivatkin eräänä iltana Baasiin, ikäänkuin tavalliselle kyläilylle; sitten sukeutui opettajan ja Klaus Baasin välillä pitkä, järkevä keskustelu kaikesta, mitä ilman alla löytyy. Klaus Baas oli iloissaan kun sai nyt kerrankin kuulla asioita, jotka "ihmistä kehittivät", kuten hän sanoi. Ja hänestä oli vain hauskaa kun opettajan vaimo tupsahti tuon tuostakin miesten keskusteluun kuin mikä kirkassilmäinen ruskea pentu kanatarhaan -- ja oli hyvillään, kun hänen oma vaimonsa piti suunsa kiinni. Sellaisia seurailtoja vietettiin monta viikkoa.

Mutta eräänä päivänä sanoi Martje, että tänä iltana hän ei voi tulla heidän seuraansa, hänellä on päänsärky. Ja kun Klaus Baas tiukkasi muita syitä, niin hän sanoi, ettei hän voinut sietää opettajan rouvaa; ja mies uteli lisää ja sai silloin herutetuksi ilmi, että Martje ei pitänyt rouvasta siksi, kun rouva ei ollut kertaakaan kysynyt, miten hänen sairas äitinsä nyt jaksoi. Sitä paitsi oli hänen äitinsä tänä iltana tavallista heikompi... ja hän ei ymmärtänyt ollenkaan, mitä he juttelivat. Ja Martje pyysi Klauta menemään vain yksin: hän soi hänelle mielellään sen huvin. Ja niin puhellen hän silitti hellästi pienellä, pehmoisella kädellään puolisonsa ohimoa.

Klaus Baas pudisteli päätänsä ja istui neuvottomana, sanattomana, vallan toivottomana. Martje huomasi hänen surunsa ja hätääntyi ja vakuutti nyt hennolla, valittelevalla äänellänsä, että hän tulee, hän tulee mukaan! Hän ei ollut aavistanut, että Klausta oli niin tärkeää hänen läsnäolonsa.

Klaus Baas katsoi häneen neuvottomana. "Että minusta on tärkeää sinun läsnäolosi?" hän toisti. "Että minusta on tärkeää! Martje, niin, sanopa nyt: mitä minulla on oikeastaan yhteistä sinun kanssasi? Oletko sinä minun puolisoni? Et ole, -- tai olet vasten tahtoasi! Oletko sinä minun emännöitsijäni? Hyvä piikahan hoitaa koko talouden: ne askareet sujuvat sinuttakin. Oletko minun toverini? Et! Minun harrastuksiini sinä et voi etkä tahdo ottaa osaa. Onko lapsemme yhteinen? Ei, sillä se on sinun: sinä sitä kasvatat oman ja äitisi tahdon mukaan. Mitä meillä siis on yhteistä? Ei kerrassa mitään muuta kuin keittovati!"

Hän nousi ylös ja meni akkunaan ja väänteli vihkisormustansa ja puhalteli: "Se on -- elämää! Elämää!"

Nyt alkoi Martje tapansa mukaan katkerasti itkeä, ja sitä ei Klaus Baas voinut sietää. Hän pyörähti ja meni hänen luokseen ja näki hänen istuvan pöydän ääressä kädet hervottomina pöydällä, ja hänen kyyneleisillä pikku kasvoillansa sellaisen pohjattoman tuskan ja alakuloisuuden, että sääli vihlaisi kuin veitsi hänen sydäntään ja hän veti Martjen viereensä sohvaan ja kietoi kätensä hänen vapisevain olkapäittensä ympärille.

Martje katsoi avuttomana eteensä, pienet, suloiset kasvot kalseina, kuin tulipaloon tuijotellen, ja vaikerteli ja itki: "Minä tiedän sen... että meidän täytyy erota... ja minä rakastan, rakastan sinua! Mutta minä en voi, en voi sille mitään. Etkä voi sinäkään. Ja sinähän rakastat minua, sen minä tiedän."

Klaus Baas karkoitti kauas tuon ajatuksenkin ja sanoi: "Mitä puhut nyt Martje? Erota!? Sinähän sanot itse, että me rakastamme toisiamme. Kuinka me eroisimme, eroisimme? Ei: minä en jätä sinua koskaan. Ennen vaikka kuolen! Minä olen luvannut olla ikäni sinun toverinasi. Minun sanani ei petä!"

Mutta Martje painoi kättänsä suulleen, hillitäkseen itkuaan, joka ei helpoittanut, ja hänen silmistänsä virtasivat kyyneleet, ja hän tuijotti yhä kauhistuneena eteensä. "Meidän tahtommehan on hyvä, Klaus. Ei syy siinä ole. Mutta meidän luonteemme ovat erilaiset, siksi me teemme toisillemme aina pahaa. Ajatteles: tätä kestää vielä kolme-, neljäkymmentä vuotta... Oli niin lapsellista mennä naimisiin näin. Emmehän me tunteneet toisiamme. Vasta viime vuosina on meistä tullut selviä ihmisiä, -- mutta me olemme kasvaneet erille toisistamme. Sinusta on kasvanut luja, vapaa, rohkea mies, ja minä olen painunut yhä pienemmäksi, aremmaksi. Se on se onnettomuus." Klaus Baas ihmetteli näitä sanoja, mutta hän ei tahtonut antaa toiselle myötä, vaan sanoi: "Mitä luonteista! Me olemme samalta seudulta kotoisin, meidän uskontomme on sama, me tarkoitamme molemmat hyvää. Johan nyt on hiisi, ellemme voi tulla keskenämme toimeen! Meidän täytyy vain vakaasti tahtoa. Ja kyllä me rauhoitumme ijän keralla!"