Part 23

Sitten hänen täytyi nousta pöydästä ja lähteä, kun Heini Peters hupsu kiirehti ja väitti vielä, että he olivat istuneet täällä kahvin juonnissa jo yli kaksi tuntia. Klaus Baas ojensi nyt neidolle kätensä ja huomasi autuudekseen, ettei hän sitä vetänyt takaisin, vaikka se oli kauankin hänen kädessään. Martje saattoi heitä ulko-ovelle ja nojaili siinä ovenpieleen -- oi miten hän oli siro ja hieno -- ja puheli heidän kanssaan vähän aikaa, heidän seisoessaan kadulla. Ja nyt sai Klaus Baas vielä kerta antaa Martjelle kättä ja hakea vielä kerta hänen silmiään, ja löytää ne ja hurmautua. Mutta sitten hänen täytyi mennä.

Heti hän alkoi pommittaa kysymyksillä Heiniä Petersiä ja sai kuulla tytöstä pelkkää hyvää. Hän ei tullut ajatelleeksi, ettei Heini Peters ollut suinkaan kelpaava arvostelija eikä hän juuri hänen sanojaan kuunnellutkaan. Hän oli itse nähnyt Martjen ja hänen kotinsa! Oliko herttaisempaa, kunnioitettavampaa kotia ilman alla. "Kerrassaan kelpo väkeä!" sanoi Heini Peters vakuuttavasti. "Kaupungin kantaväkeä, kunnioitettuja ja varakkaita. Vanhin poika, joka on Kielissä puutavaraliikkeessä, on kyllä kuivanlainen ja arkipäiväinen eikä oikein miellyttävä. Mutta toiset: hienoja poikia; heillä on Berlinissä soitinkauppa. Vanhimmalla tyttärellä on takanaan onneton avioliitto ja hän on hiukkasen fantastinen; se on äidin ominaisuutta."

"Mutta sanopas", kysyi Klaus Baas tulistuneena, mikä johtui kai vielä Intian auringosta, "miten on mahdollista, että niin suloinen ja kaunis tyttö on jäänyt naimattomaksi?"

Heini Peters levitti käsiänsä ja sanoi juhlallisen epätoivoisesti: "Siksi, että ihmiset ovat niin hassuja!... Mutta hän on vasta kolmenkolmatta ja on hiukan kaino ja arka niinkuin näit. Hänen täytyy saada luottoa. Minä ottaisin puolisoksi hänet kohta, mutta hyvä ystäväni Busch sanoo: sinä et ole vielä kypsynyt avioliittoon, sinun sydämesi on vielä liian huikenteleva!"

"Äh!" ärähti Klaus Baas, "juokse suolle Buschinesi!"...

Sitten hän kävi joka päivä puuhovin perheessä, joko yksin tai Heini Petersin kanssa: aamupäivällä juomassa lasin teetä, kello kolme kupin kahvia, kello kuusi taas lasin teetä. Nuo kuppi- ja lasi-istunnot kestivät pitkän aikaa: puuhovilaisilla ei tuntunut olevan kiirettä milloinkaan. Hupaisaa oli kävellä isännän kanssa taapelitarhassa ja puhella Pommerin parruista, Ruotsin hongista ja Preussin rimoista -- tai ylimalkaan silmäillä maaseutulaisliikettäkin ja näyttää, miten helposti hyvä liikemies perehtyy toiseenkin ammattialaan. Ja kuinka tuo ukko oli selvillä kaikesta, mikä koski omaa kaupunkia: sen hallinnosta, sen yhdistyksistä, joka talosta! Ja hänen arvosteluissaan oli pontta ja perää! -- Herttaista oli puhella rouvan kanssa, joka tunnit pitkät istui akkunan luona kapulapitsiä nypläten -- ja vilkaisten vähä väliä romaaniin, joka oli auki nyplypatjan vieressä. Miten herttaisesti hän kertoi romaanistaan: prinsessoista, jotka menivät aina naimisiin sikopaimenten kanssa, ja tuhkapöperöistä, kreivien morsiamista! Entä omista lapsistaan! Mitä hyväsydämistä, kunnon väkeä he olivat! Niin, sellaisissa perheissä on vanhan sivistyksen leima! Rouvan vaari oli näet ollut valtioneuvos, tai mikä lie ollut. Mutta mikä oli Klaus Baasin vaari? Mäkitupalainen! Toinen pojista oli luvannut äidille Italian matkan, toinen oli kutsunut hänet jo etukäteen häihinsä: erään korkean upseerin tytär oli näet hänelle suosiollinen. Ja miten hassua oli, kun isä hauskan epäilevästi tokaisi väliin: "No no, muori... Kunhan tuo nyt olisi totta!"

Ja miten intresantti tuo leski oli, tuo vanhin tytär, joka tuli vähitellen yhä selväpiirteisemmäksi ja alkoi hämärin sanoin, suuret tummat silmät hapuillen, puhua, tosin vielä hiukan hämärästi, ihmisistä, joiden rikkaudet olivat vääryydellä saatuja: mutta kyllä oli niitä, jotka tunsivat heidän rikoksensa ja kerran riistäisivät heiltä tuon seitsenlukkoisen lippaan! Silloin isä nauraa höhötti herttaista, leppoisaa nauruaan: "No sinäkin, senkin lipastelija... aina samaa lopotusta!"... Entä pikku kulta sitten! Miten kiltisti hän istui äitiä vastapäätä akkunan luona ja miten nyplykalikat hyppelivät hänen kauniissa käsissään! Miten somana ja kauniina hän väikkyi kodikkaissa huoneissa! Voi herttaisin jumalanluoma!... Todentotta: ken sai istua tässä piirissä, ken sai nimittää itseään tämän perheen jäseneksi -- katkeran nuoruuden, kovan nelivuotisen vieraalla maalla olon jälkeen, ja ventovieraiden kylmän seuran, hän voi kerskua olevansa autuas.

Iltaisin hän istui lampun ääressä pienessä kamarissa, jonka Heini Peters oli hänen asunnokseen varustanut, istui eikä voinut mennä levolle: luki kauniita lemmenlauluja ja runokirjoja, joiden rivejä Heini Peters oli piirrellyt sinikynällä, hienosti huolellisesti viivoitellut, vanhoja ja uusia runoja: Chloeta ja Daphnea -- kuka noiden onnellisten nimiä muistikaan -- aina Friederikeen ja Erikaan saakka. Ja vielä vuoteelta hän katseli niitä monia kuvia, joilla Heini Peters oli kammion seinät koristanut: hienoja naisia kaikellaisissa vaipoissa ja harsoissa; hautausmaita; suurta pääkalloa, jonka muodosti lähempää katsoen kaksi kaunista neitosta: kolkot silmäkolot olivat näet heidän sievät, kiharaiset päänsä. Heini Peters ihaili suuresti vertauksellista, kuvaannollista!

Kun Klaus Baas meni neljännen päivän iltana Martjen luo -- oli hiljainen, tyyni sää ja ilmassa uhkaavan ukkosen ja myrskyn painostus -- ja oikaisi tutun tavalla suoraan kastanjakujalta tarhan poikki puistoon, niin hän näki Martjen yksinänsä lehtimajassa. Tyttö aikoi kavahtua ylös ja hiipiä pois, mutta Klaus Baas pyysi häntä jäämään, ja istui penkille sopivan matkan päähän arasta neidosta ja kyseli häneltä sydän jyskyttäen minkä mitäkin: taudeista ja vaaroista, joista hän oli pelastunut, hänen leikkitovereistaan, hänen pikku matkoistaan. Martje tuli silloin vähän rohkeammaksi ja nojausi rinnoin pieneen ympyräiseen pöytään ja piti pikku kättään pöydällä ja aukoi sitä ja piti vuoroin nyrkissä. Klaus Baas kumartui nyt hieman ja alkoi puhella hänen käsistään: kuinka kauniisti tuo punakivisormus sointuu hänen tummaan hipiäänsä. Ja jyskivin sydämin hän painoi kätensä lujasti pienelle neidonkätöselle, joka heti paikalla herkesi liikkumasta, kuin kiinni saatu, kauhistunut perho, joka ei enää siipiään avaa. Silloin kuohahti Klaus Baasin sydän ja hän pudisti kätöstä ja sanoi: "Minä rakastan sinua, rakastan sinua... Sano... pidätkö sinä minusta yhtään?"

Martje katsoi häntä peläten ja henkäisi: "Mutta minä en lähde Hampuriin! Tahdon jäädä äidin luokse!"

Klaus nauroi riemusta ja ihastuksesta ja rakkaudesta: "Ah kullan murunen! Sinä sydänkäpynen!... Siitä sovitaan! Kunhan vain pidät minusta! Se sinun täytyy heti minulle sanoa!" Ja hän kumartui Martjen puoleen ja haki hänen silmiään.

Martje nosti liikuttavan arasti päätään ja katsoi häntä silmiin, mutta pelokkaasti, kuin olisi Klaus nyt ollut vielä paljon vaarallisempi kuin ennen, ja toisti äskeiset sanansa: "Mutta minä en tahdo pois äidin luota."

Armas pelko, joka väristi neitoa ja kuvastui koko hänen kasvoissaan, kiihdytti Klaus Baasin aivan vimmaan; hän veti Martjen sulosanoja kuiskien varovasti luokseen. Martje mukautui hetkiseksi, mutta sitten hän taas vetäytyi irti kärsimättömänä... "Minun täytyy nyt mennä..." Hän pakeni, ja kun Klaus astui lehtimajasta, ei häntä enää näkynyt.

Klaus Baas seisoi hetken paikallaan onnen hurmiossa. Sitten hän kääntyi ripeästi ja meni kuin ainakin ihminen, joka heti tahtoo saada ainoan, välttämättömän onnensa, lautatarhaan, jossa isä oli, ja selitti hänelle heti, mitä häneltä tahtoi, ja kertoi Pommerin kolmituumalankku-taapelien välissä vanhemmistaan, lapsuudestaan, oppivuosistaan, tulevaisuuden toiveistaan.

Isä kuunteli häntä suopeasti hymyillen ja sanoi: "Me näimme jo, että niin se käy. Huomasimme, että piditte lapsukaisestamme ja hän teistä; me olemme siitä jo keskustelleet. Tulkaa nyt vaan sisään."

Kun Klaus Baas astui tuohon kodikkaasen huoneesen, jossa oli minkä mitäkin pikku korua: liikoja pöytiä ja hyllyjä ja kuvia, kukkajalustoita, nyplypatjoja, ja kun isä kertoi tapahtuman, laski äiti kädet helmaansa ja purskahti itkuun: hänen oli niin kauhean vaikea antaa miehelään lastansa, vaikka hän Klaus Baasiin luottikin, jo siksi, että hän oli hyvän Heini Petersin monivuotinen ystävä; mutta se särki kuitenkin niin onnettomasti äidin sydäntä. Vanhempi sisko vuodatti myös kyyneleitä ja sanoi, että hänestäkin oli vaikeaa laskea lapsi-parkaa kotoa; ja horisi sitten honkiin lippaastaan: kunhan se lipasjuttu selviäisi, niin hän ostaisi lapselle morsiuslahjaksi jonkun kultaisen kalleuden: ihmeellisen, vallan prinsessalle sopivan! Isä kepsutteli huoneessa edestakaisin, kaatamatta ainoaakaan kukkajalustaa ja pikku pöytää, ja pakisi lempeästi: "Älähän nyt itke, muori, täytyyhän sen kerran tapahtua. Ja sehän on nyt niin hyvin, niin hyvin. Ja älä nyt sinä viitsi siitä lippaastasi taas, Flora! Menepäs sen sijaan, hae, missä se lapsukainen piiloitteleikse."

Silloin Klaus Baas juoksi perhehuoneesta ja löysi Martjen keittiöstä, tavalliseen tapaansa auttelemassa illallista varustettaessa. Martje antoi Klaus Baasin viedä itsensä perhehuoneesen, mutta oli niin hämillään, ja keksi heti itselleen puuhaa ja kuleksimista, ikäänkuin keskustelu ei olisi koskenut häntä lainkaan.

Nyt sanottiin Klaus Baasille, että he kaikki toivoivat hänen liittyvän heidän puutavaraliikkeesensä ja että hän voisi pikku Martjen kanssa muuttaa asumaan pieneen, sievään rakennukseen, joka oli puuhovin toisella puolla kauniissa puutarhassa. Nuoremmat pojat eivät näet olleet kumpikaan välittäneet liikkeestä, ja vanhin ei tullut oikein toimeen isänsä kanssa, vaan halusi pysyä Kielissä kelpo virassaan; joten nyt oli kerrassaan mainiota, kun saatiin liikemies vävyksi. Ja koska hän vielä, niinkuin he olivat huomanneet, oli hieno mies ja osasi seurustella ihmisten kanssa, niin parempaa ei voinut toivoa.

Klaus Baas kuunteli heidän kuvauksiaan silmät riemusta loistaen ja sanoi olevansa sanomattoman kiitollinen, kun he ottivat hänet näin perheesensä, jossa hän tiesi viihtyvänsä niin mainion hyvin. Hänen oppivuotensa olivat olleet kovat; viimeksi ne yksinäiset Intian ajat. Niinpä olikin häntä tähän taloon kiinnittänyt yhtä paljon kuin Martje itse ja hänen rakkautensa, se ystävyys, jolla hänet kaikki olivat tänne ottaneet vastaan. Nyt kuunteli rouva häntä vesissä silmin, ja isä taputti häntä tuttavallisesti olalle.

Iltahämärissä pari tuntia myöhemmin lähti Klaus Baas sieltä, ja Martje saatteli häntä kädestä ovelle. Siellä kietoi Klaus Baas varovasti kätensä hänen vyötäisillensä ja kumartui hänen puoleensa ja supisi hänen kanssaan hiljakseen: mikä onni häntä yhtäkkiä oli kohdannut, miten Martje askaroisi jo kuuden viikon kuluttua hänen puolisonaan tuolla pikku talossa, miten hän näkisi konttorinsa akkunasta suoraan kodin akkunoihin, ja kuinka he iltaisin kävelisivät yhdessä kastanjakujalla. Martje nojasi rauhallisena hänen käsivarteensa ja kuunteli vaieten, ikäänkuin leppoista sadetta, joka Klaus Baasin puhuessa paraikaa rapisi. Ja kun Klaus Baas kysyi, oliko Martje nyt iloinen, niin hän nyykäytti myöntävästi päätänsä. Ja kun hän sitten vielä tutki hänen sieluaan, niin hän huomasi, että hän iloitsi siitä kun sai jäädä tänne vanhempien luokse; sillä kun puhe koski tätä seikkaa, niin hän tuli huomattavasti luottavaisemmaksi ja antoi Klaun vetää itseään rintaansa vasten, jopa suudellakin. Mutta kuitenkin ihmetteli nuorukainen hänen rauhallisuuttaan, melkeinpä välinpitämättömyyttään, -- hän oli jo näet kokenut, että tytön pitäisi hengittää kullan sylissä kiihkeämmin, -- ja hän syleili Martjea rajummin ja suuteli hellemmin häntä; mutta silloin vetäysi neito hänen sylistään varovasti ja leppeästi pois. Klaus jätti nyt hänet rauhaan ja naurahteli itsekseen: "Odotapas, kyllä tulet toiselle tuulelle, kunhan asumme tuolla toisella puolla ja olet emäntäni!" Ja Klaus Baas puristi ja pudisti hänen käsiänsä; mutta Martje ei hänen hurmiosta palavia silmiänsä nähnyt.

Kun Klaus Baas sitten käveli yksinäänkin kastanjakujaa pitkin pois, laskeutui äskeisen ihanan kiihtymyksen ja riemun hyrsky hämmästyttävän pian. Hän tuli aivan järkeväksi ja rauhalliseksi; sellaista kylmyyttä hän ei ollut kokenut noihin neljään viime päivään. Yhtäkkiä hänestä tuntui siltä kuin hän olisi astunut tärkeän, niin, elämänsä tärkeimmän askelen asiaa kylliksi harkitsematta. Hän pysähtyi yhtäkkiä kuin puulla päähän lyöty: kylmät mietteet täyttivät koko hänen sielunsa. Hän vertaili tapahtumaa entiseen elämäänsä; hän kuvitteli äitinsä sen näkijäksi, ja Pendjahtalissa[76] nukkuvan kylmät silmät -- ja oman itsensä. Vai niin oli nyt kohtalo hänen onnensa keikauttanut! Hänestä tuntui ilkeältä, hän suoraan sanoen häpesi. Hän ei ollut takonut onneaan itse, hän oli ajelehtinut kuin lastu laineilla ja joutunut sattumalta jonnekin rannalle, minne vain tuuli vei...

Hän kävi hiljaiseksi ja kuunteli sielunsa ääntä: "Oliko se nyt oleva aivan niin?" Hän kuuli sadepisarain rapsahtavan lehmusten lehdille ja sitten putoavan maahan... putoavan, maahan, maahan... Niin putoisivat hänen elämänsä päivät, verkalleen, samaisina, mukavasti... Toista oli hän ajatellut ennen: huimaa, yrittelevää, kohti pilviä kohoavaa! Ah ne nuoruuden kimeltävät aatteet! Mielikuvia! Niin, jos Karl Eschen olisi elänyt, tai edes Trimborn olisi ollut Hampurissa! Mutta nyt, näin! Ei varoja, ei suhteita! Suuri tulevaisuus ei viittonut täällä: puutavaraliike pikku kaupungissa. Mutta liike oli hyvä ja varmalla pohjalla: ahkeruudella ja kyvyllä sitä voisi laajentaa! Ja ennen kaikkea: Martje Ruhland! Martje Ruhland!! Ah armas jo tuo nimi! Tuhannen kertaa armaampi vielä hän itse! Tuo naisten suloisin, hänen, hänen ikiomansa! Hän oli löytänyt sen, joka tyydytti hänen vuosikautisen, kuuman kaipuunsa: kaunis, puhdas nainen! Täydellisesti!

Klaus Baas kulki pari askelta, ja töksähti sitten taas, ja ajatteli: Mutta miksi minä en iloitse? Olinhan niin autuas juuri näinä odotuksen päivinä? Koko kaipuuni ja koko onneni oli saada vain hänet?

Pisarat rapsahtelivat raskaina, epäröivinä ja ikäänkuin kuiskasivat: "Harvaan, harvaan... ei hätää... kaikessa harvaan ja hartaasti..."

Hän kohotti päätänsä ja katsahti kaidalle kujalle ylämäkeen... Ja taas häntä kidutti tunne, että hänen elämänsä on tästä lähin kuluva ilman merkkitapauksia, ahtailla toimialoilla... Niin hän nousi kaupungin torille omituisella tuulella: samalla alakuloisena ja autuaana.

* * * * *

Kun Klaus Baas kuusi viikkoa sen jälkeen kysyi äidiltään, eikö hän tulisi häihin, vastasi äiti lyhyesti ja kylmästi: ei ole aikaa eikä halua hypätä häitä; tulee sitten myöhemmin, jos asiat hyvin menee. Poikansa ja Hannan häävaatteista äiti piti hyvän huolen, Hanna lähti näet mukaan; mutta se huolenpito oli kylmää ja välinpitämätöntä, ikäänkuin häneltä olisi vaadittu liikaa: ajattelemaan sellaista kujetta kuin hänen poikansa häitä.

Mutta kun Klaus Baas varhain hääpäivän aamuna ojensi hänelle kätensä, -- Hanna oli jo mennyt ulos porraskäytävään, -- niin äiti heittäysi aamuisen pimeässä keittiössä yhtäkkiä hänen kaulaansa ja itki pakahtuakseen.

Klaus Baas pelästyi ja kysyi: "Äiti, mikä sinulla on?"

Silloin Antje Baas sanoi kyyneleitään nieleskellen: "Luuletko sinä, että minun on niin helppo sinusta erota? Nyt viedään sinutkin minulta. Sinulla on nyt vaimo ja pian lapset itselläsi. Ja olihan toki joku miehinen kotona!"

Klaus aikoi lohdutella, mutta Antje Baas lykkäsi hänet ulos. "Mene, mene nyt!" hän hoki.

Klaus asteli vaieten siskonsa rinnalla ja ihmetteli tätä tapahtumaa suunnattomasti. Hänen ja äidin suhde oli viime vuosina ollut vain sellainen, että heidän yhteinen velvollisuutensa oli kasvattaa orpolapset kelpo ihmisiksi: muuta ei poika ollut nähnyt ja tuntenut. Mutta nyt hän huomasi, että äiti oli rakastanut häntä pienestä saakka lapsenaankin, -- ja samalla kodin ainoana miehenä, niin, rakastetun puolisonsa elävänä kuvana. Hänessä riistettiin nyt vainaja leskeltä kokonaan! Sillä eihän isästä ollut edes kuvaa! Ovatpa ne merkillisiä, hän ajatteli, nuo äidin ja vaimon sydänsalaisuudet! Kätkeytyvät aina sini-synkkiin syvyyksiin! Tälle uudelle keksinnölleen Klaus Baas pudisti yhä päätänsä. Miten huolissaan lieneekään äiti ollut hänestä näinä monina, monina vuosina! Klaus Baas oli aina ollut niin levoton, niin itsepäinen, ylpeä, -- tyhjäntoimittaja, haaveksija! Rakas, sitkeä, ankara äiti! -- Hiljaisissa, haikeissa mietteissä sisaren vieressä astellessaan hän näki äidin nyt taas uudessa valossa: se ympäröi kuin hieno, hiukan kovapiirteinen pyhimyssäteikkö hänen harmaita hapsiaan. Nyt hän seisoi kai paraikaa lieden luona ja ajatteli poikaansa ja itki! Merkillinen, rakas äiti!

Klaus Baas rakasti nyt ensi kertaa elämässään äitiään, tunsi hänet omaksensa; ja hän sanoi itsetuntoisesti Hannalle: "Ole oikein hellä äidille! Ja huomauta erikoisesti siitä lapsille! Älä vaan unohda sanoa! Sillä saapa lyhty kädessä hakea, eikä kuitenkaan löydä sellaista äitiä! Sen minä tiedän kokemuksesta!"

* * * * *

Kun Klaus Baas iltamyöhällä seisoi nuorikkonsa kanssa keittiön kuistilla ja halusi viedä hänet viimeisten vierasten joukosta salaa tuonne puuhovin toiselle puolle, pieneen kotiin, ja silitti hellästi vaikenevan, viileän tyttösensä päätä ja poskia, niin yhtäkkiä Martje asetti armaasti kätensä hänen vyötäilleen, kuin rukoillen ikään, ja sanoi: "Anna minun jäädä vielä täksi yöksi äidin luokse, annathan!"

Klaus Baas hätkähti ja tuli oudon hiljaiseksi. Mutta kohta nousi hänen ylevä, jalo luonteensa Martjea puolustamaan: eikö ole liikuttavaa moinen lapsenrakkaus ja moinen häveliäisyys! Minun täytyy auttaa häntä vähitellen ja varovasti, niin että hänestä kasvaa vapaa, täydellinen nainen. Ja hän hyväili Martjea ja vaati vain suudelmaa ja sen Martje antoikin; ja hän meni yksin kotiinsa lautatarhan toiselle puolle. Portailla hän seisahtui vielä ja katseli taakseen päärakennukselle, jossa syttyi valo pienen neitsytkammion akkunaan, ja hän ajatteli puhtaasti, ylevästi, rakkaudella nuorta, siveää vaimoaan, -- ja hänen sydämessään uhkui kaunis päätös: olla hänelle aina hyvä, auttaa häntä, tehdä hänen puolestansa työtä!

XVII.

Hän oli hyvin varovainen ja hellä Martjea kohtaan, mutta hän oli mies ja tahtoi tuntea elämän täyteläisenä sekä ympäristössä että tuossa pienessä, punaisessa kodissa. Hän tahtoi johtaa ja olla päällikkönä, kuin ennen poikasena armeijansa edessä.

Vähitellen Martje häntä arasti lähestyikin ja noudatti hänen tahtoansa, mutta haluttomasti ja ilottomasti. Ja hän tunnusti Klaus Baasille kihlauksesta saakka rukoilleensa Jumalaa joka päivä, ettei hän vaan saisi lapsia. Hänen oma luonteensa oli jo heikko ja pieni, ja sitäpaitsi olivat pappien ja koulun julkeat opetukset alhaisesti leimanneet nämä arat kysymykset synniksi; ruma tapa, jolla niitä porvarillisessa piirissä käsiteltiin, olivat tahranneet ne suorastaan naiselle inhottaviksikin. Myös Klaus Baasin luonnetta oli tässä suhteessa koulu ja kirkko koettanut parhaansa mukaan turmella; mutta hän oli terve ihminen ja hengen ja tahdon miehenä voimakkaan aistillinen, joten hän kauan sitten oli karistanut mielestään moiset äitelät lorut, ja olisi nyt tahtonut kaikesta sydämestään iloita armaasta naisesta, joka virui hänen vieressään vuoteessa. Mutta nyt oli pikku osakas haluton ja murheellinen ja arka ja vastahakoinenkin!

Klaus Baas tiesi luonnon vaistosta, että nuori nainen on tietystikin onnellinen kun saa lapsen rakastamansa miehen kanssa; ja hän toivoi, että kun se tapahtuisi, niin kaikki kääntyy vielä parhain päin, ja hän uskoi, että silloin haihtuu tuo arkuus ja ahtauskin ja sijaan tulee naisellinen rauha ja laajuus, jota hän niin suuresti rakasti. Mutta kun Martje jonkun kuukauden päästä, ainaisista surkeista rukouksistaan huolimatta, tuli raskaaksi, niin hän itki pakahtuakseen ja oli aivan lohduton ja pelkäsi ja vapisi ja höpisi päivät päästään kuolemasta eikä ollut yhtään iloinen. Klaus Baas oli rohkea, ponteva mies, joka oikein kaipasi vaivaa ja tehtäviä: tässäpä nyt oli hyvä tilaisuus! Ja hän lohdutteli Martjea kaikilla tavoin. Mitkä sanavarastot hän käytti! Mitä kauniita ajatuksia hän lausui! Hänen elämänhalunsa ja hänen työintonsa, jo hänen hymyileväin, loistavain silmäinsä, olisi luullut voivan rohkaista arimmankin! Miten hän puolisoaan hyväili ja helli! Mutta siltä tuntui kuin juuri tuo hänen rohkeutensa ja silmäinsä loisto olisi yhä Martjea lamannut.

Kun miehen aistit, jotka olivat vuosikausia olleet kahleissa ja olivat siksi ehkäisseet myös hänen henkensä kehitystä, nyt tulivat kutakuinkin tyydytetyiksi -- yksin siitä jo, että moinen hento nainen oli aina hänen lähistöllään, vaikka enimmäkseen alakuloisena ja osaa ottamatta, -- niin hänen vapautunut miehuutensa, joka tunsi terveesti vastuunalaisuuden ja himoitsi tekoja, varustautui nyt turvaamaan vaimoa ja lastansa: hakemaan työtä ja velvollisuuksia, hankkimaan varallisuutta ja kunniaa! Klaus Baas riemuitsi katsellessaan laiturissa pientä ruotsalaista kuunaria, joka lossasi lautoja; riemuitsi, kun jykevät rattaat kohosivat lakeudelta lautatarhaan, kuormana pitkiä, Elbeä myöten uitettuja Pommerin lankkuja. Hän riemuitsi, kun hän kulki yksinkertaisten maalaisten ja kaupungin rakennusyrittelijäin kanssa taapeleiden ja satamavajain välissä, kun hän konttorissa piti kirjaa tuloista ja menoista ja loi työn lomassa silmänsä ikkunasta puuhovin toiselle puolle pikku taloon, jossa asui hänen rakas vaimonsa: hänen hellyytensä ja murheensa esine. Pian jätti appiukko liikkeen kokonaan hänen työkseen ja tunnusti suoraan iloitsevansa, kun oli saanut niin reippaan ja pystyvän apulaisen. Ja hän ei iltapäivin enää tullut ollenkaan konttoriin, vaan puuhaili kuudessa seitsemässä yhdistyksessä ja seurassa, joiden esimies hän oli.

Mutta kuitenkin Klaus Baas pian huomasi, että hänen toimintansa oli rajoitettu. Hän sai tosin tehdä työtä, mutta ei itsenäisesti ohjata ja vallita, sillä appi ei antanut hänen tehdä varovaisimpiakaan uudistuksia liikkeessä, joka oli monessa suhteessa vanhettunut. Hän ei ymmärtänyt, kun vävy selitti muutokset tarpeelliseksi yhä uhkaavamman kilpailun tähden lähikaupungin puolelta. Turhaan hän esitti, että oli tilattava tavarat suuremmilta toiminimiltä, hankittava enemmän lajeja sekä perustettava haaraliike läheiseen kirkonkylään. Mistään uudesta ei ukko pitänyt, se häiritsi hänen mukavuuttaan. Hän ei ollut tosin epäystävällinen, mutta hän ei taipunut ehdotuksiin. "Annetaan sen vaan olla, poikaseni", hän sanoi. "Siitä on minulle sellaista touhua."