Part 9

Noudin kiireesti pieniä sytykepuita ja paperia, tein nuotion ikkunalaudalle ja pistin siihen tulen. Väristen kauttaaltani tekoni kauheutta, minä hetkistä myöhemmin katselin, kuinka liekit nuoleksivat ikkunapuitteita, huone täyttyi savulla ja puisto kävi valoisaksi. Puristin molemmin käsin leukojani, jotten olisi huutanut apua. Tehden äärimmäisen ponnistuksen, minä sieppasin hiilihangon, väänsin irti kaksi rautatankoa, jotka putosivat lattialle, vetäen mukanaan hehkuvia hiiliä. Minä kokosin kuumeisesti kalleuteni, hyppäsin puistoon ja aloin juosta aitausta kohti, minkä jalat kantoivat...

Mutta hämmentynyt kun olin, en hämärässä heti löytänyt aukkoa. Silloin kauhistuin, pääni meni sekaisin, juoksentelin edestakaisin, siirtelin oksia sinne tänne, repien verille kasvoni ja käteni. Ilosta huudahtaen minä viimein keksin halkeaman ja hypähdin ulkopuolelle.

* * * * *

Kauniitten kultakolikoitteni avulla minä kaksi tuntia myöhemmin löysin itseni Aasian puoliselta rannalta, ja katselin sieltä päivänkoitteessa Peran oikeanpuolista kukkulaa, josta suunnattomat tulenkielekkeet kohosivat kostavina kohti taivasta!... Yksi tulipalo lisää tuossa tulipalojen vainoamassa Konstantinopolissa...

Tämän vapauteni ensi päivän ehtoona nousin postivaunuista erään majatalon portilla pienessä turkkilaisessa kylässä. Kaksi iltaa myöhemmin panin maata Smyrnassa ja viikko senjälkeen polttelin vesipiippuani ison kahvilan pengermällä Beirutissa.

Mutta tarinani ei vielä ole lopussa...

* * * * *

Nyt arvelin ymmärtäväni elämää siinä määrin, etten enää antaisi vetää itseäni nenästä. Olin kuusitoistavuotias ja minulla oli omat kokemukseni. Näiden kokemusten perustalla jaoin koko yhteiskunnan kolmeen luokkaan. Ensiksi tulivat lempeät ja rakastavat olennot, jollaisia olivat Kira ja äitini; sitten isäni kaltaiset raakalaiset, ja lopuksi ne, jotka olivat jalomielisiä Mustafa-beyn tapaan. Oli siis oltava varuillaan.

Ja pengermällä minä varoin joutumasta miellyttävännäköisiä shakinpelaajia liian lähelle. Ajattelin Susi-parkaani, joka niin kauan torjui hyväilyjäni, ja tein niinkuin sekin ja väistin aina käsiä, jotka pyrkivät hyväilemään nuoria kasvojani.

Voi! Minä väistyin niin kauas, niin kauas, että ennenkuin huomasinkaan, putosin jo toiseen kuoppaan; sillä noihin kolmeen luokkaan ei sisältynyt koko elämä.

Olin vuokrannut huoneen aivan Konsertti-Kahvilan kauniin pengermän yläpuolelta, Beirutin ainoan torin varrelta. Kahvila oli aamusta iltaan täynnä mitä kansainvälisintä yleisöä. Maan hienostoa lukuunottamatta, jota vältin, oli tämän paikan viehätyksenä varieteessa esiintyvä taiteilijaseurue. He olivat kaikki elämänhaluisia, niin miehet kuin naisetkin, nuoret ja vanhat, kauniit ja rumat. Kaikkialla tartuttavaa naurua, kaikkialla iloista leikinlaskua.

Jokaiselle kahvilan vakinaiselle vieraalle heillä oli ystävällinen sana, jokainen sai osansa. Kun minäkin olin vakinainen vieras, sain sanani minäkin. Ja minun osani koitui sievoiseksi...

Nämä taiteilijat olivat italialaisia, kreikkalaisia ja ranskalaisia. He asuivat samassa hotellissa kuin minäkin. Minun huonettani vastapäätä, vain kapean käytävän eroittamana, asusti nuori kreikkalainen pari, joka lauloi erinomaisesti. Mies oli minusta vastenmielinen, mutta naisen olisi voinut ahmaista sinänsä. Ja minä ahminkin häntä salavihkaa silmilläni. Hän huomasi sen. Yksin ja melkein vaatteitta pukeutumishommissa ollen, hän jätti aina ovensa avoimeksi niinä aikoina, jolloin minun oli tapana lähteä huoneestani. Minä kainostelin ja suljin silmäni, mikäli mahdollista, mutta jokin minua voimakkaampi pakoitti minut jälleen avaamaan ne.

Ja kun eräänä päivänä, sivuutimme toisemme hämärässä käytävässä, sulki hän minut syliinsä, antoi minulle kelpo suudelman ja sanoi:

»Nuori mies, te olette liian kaino, te tarvitsette rohkaisua!»

Moisesta seikkailusta hämmentyneenä tuumiskelin huoneeseen päästyäni: No niin! Mitähän pahaa olisi siinä, että nuori nainen suutelee _nuorta miestä_? Sillä nyt olin »nuori mies». Hän oli sanonut niin; vaatteeni, riippumattomuuteni, kalliit juomani todistivat sitä. Järkeni ei vain sitä todistanut, sillä se sekosi peräti.

Eräänä iltapäivänä katselin ikkunastani torilla tungeksivaa väenpaljoutta ja ajattelin laulajattareni näyttelemistä ääntä, ilmehtimistä, jotka muistuttivat niin kipeästi Kiran eleitä, — kun ovi avautui ja laulajatar astui sisään. Minä pelästyin.

»Älä pelkää mitään, pienokaiseni! Hän on tuolla alhaalla, syventyneenä peliin, jossa on suuret panokset».

Hän kietoi käsivartensa kaulaani. Minä vastustelin:

»En tahdo, että jäätte tänne!»

»Mitä kuulenkaan? Sinä ajat minut pois? Ja minä rakastan sinua... ja luulin sinunkin rakastavan minua», sanoi hän hellästi, suudellen minua. Jäin hänen vierelleen vuoteelle enkä tuntenut oloani niinkään vaikeaksi. Enkä tiedä, kuinka kaikki kävi, mutta samalla kun hän hyväili minua, hän avasi oven ja veti jostakin nopeasti sisään tarjottimen, jolla oli pullo minulle tuntematonta viiniä ja leivoksia. Ne maistuivat mielestäni suloisilta! Hän tilasi lisää. Minä pidin hänelle seuraa, osaksi herkkusuisuuttani, mutta vielä enemmän uhmamielisyyttäni. Ja taas seurasi hyväilyjä ja suudelmia.

Mutta hänen liehakointinsa meni mielestäni liian pitkälle, ja minä kainostelin.

»Tiedätkös, poikaseni!» huudahti hän. »Sinusta ei ole mihinkään! Sinun iälläsi!

Ja rauhoittaakseen minua hän muutti puheenaihetta kysyen:

»Oletko Turkin alamainen?»

»En tiedä...»

»Mutta millaiset paperit sinulla sitten on?»

»Minulla ei ole papereita».

»Mitä? Matkustatko Turkissa papereitta. Mutta sehän on hyvin varomatonta, ystäväni. Sinut voidaan pidättää!»

Minä kauhistuin. Jos minulle olisi sanottu, että Mustafa-beyn poliisi oli ovella, ei kauhuni olisi ollut suurempi.

Pyysin häntä vaikenemaan asiasta. Hän lupasi suojella minua. Jälleen suojelija! Mikä häpeä! Eikö siis missään saattanut elää vapaana, ilmansuojelusta?

Ja synkät ajatukset saivat minussa jälleen vallan.

Hän hyväili käsiäni ja sanoi:

»Kuinka kauniita sormuksia sinulla on! Etkö anna minulle yhtä niistä?»

En tietystikään voinut evätä suojelijaltani sormusta.

Elämäni oli jälleen piloilla. Ja tuskin olin nauttinut vapaudestani kahta viikkoa. Näkymätön käsi, joka ulottui Konstantinopolista Beirutiin saakka, uhkasi jälleen vapauttani.

Mutta hyvin näkyvä ja läheinen käsi ojensi minulle tuona iltana noista oudoista viineistä ja kuivista leivoksista laskun, joka vastasi kokonaisen kuukauden täysihoitoa. Laskua maksaessani minä ajattelin: »Tästä ja sormuksestani huomaan, että vapauteni sairastaa!»

Muutamia päiviä myöhemmin totesin, missä määrin se oli sairas.

Laulajatar ja hänen miehensä, jotka rakastivat ruokaryyppyä, olivat ennenpitkää pöytävieraitani ja melkein täysihoidokkejani. Eräänä päivänä, kun istuimme pelipöydän ääressä, tuli luoksemme poliisiviranomainen ja sanoi minulle:

»Asutteko täällä, herraseni?»

»Kyllä, herra», vastasin tukahtuneella äänellä.

»Olkaa sitten hyvä ja leimauttakaa huomenaamuna paperinne poliisikamarissa».

Ja hän meni tiehensä, tervehtien kohteliaasti seuralaisiani. Minä olisin tahtonut vajota maan alle.

»Älkää olko millännekään!» sanoi suojelijani. »Mieheni menee heti sanomaan Mamourille, että hän jättää teidät rauhaan. He ovat ystäviä».

Kuinka ylitsevuotava oli kiitollisuuteni!

Eikä poliisi todellakaan enää häirinnyt minua. Kiitollisuudessani mietin jo muuanna päivänä, millä muulla tavoin voisin osoittaa hänelle tyytyväisyyttäni kuin vain tarjoamalla aamiaisia, kun hän itse ehätti antamaan siihen tilaisuuden.

»Tänään minulla ei ole pelionnea, ystäväni», sanoi hän oikopäätä. »Voitteko antaa minulle kaksi Turkin kultamarkkaa?»

»Hyvin mielelläni».

Seuraavana päivänä hänellä oli yhtä huono onni kuin edellisenäkin ja hän pyysi toiset kaksi. Ja ylihuomenna saman verran. Viikon kuluttua hänen huono onnensa pani minut miettimään, sillä jos tätä menoa jatkuisi, hupenisi omaisuuteni vajaassa kolmessa kuukaudessa. Tämä terve mietintä sai minut vielä samana iltana lähtemään parin mattokauppiaan seurassa Damaskusta kohti.

Istuessani siinä hyppelehtivillä rattailla minä mietin elämän monimutkaisuutta.

»Vastedes», sanoin itsekseni, »on minun varottava naisia, jotka pyrkivät lähestymään minua pimeissä käytävissä».

Tästä matkasta tuli oikea Damaskuksen tie, sillä elämäni muuttui perinpohjin.

Näytti siltä kuin Jumala olisi pölistellyt tämän kaupungin ylle kaiken tomun maailman neljältä eri kulmalta. Vaunuista astuessani luulin uppoavani siihen sieluani myöten.

Voidakseni liikkua huomiota herättämättä olin pukeutunut kuin köyhä kreikkalainen. Tavarani kannoin mytyssä kainalossani, mutta kalleuteni ja turkkilaiset kirjani olivat _kemirissä_ [leveä vyö, jota käytetään itämailla arvoesineiden säilyttämiseen] vatsani päällä, aivan ihoa vasten. Tällaisessa valepuvussa tunsin olevani turvassa tungettelevilta suojelijoilta, ja löytääkseni halvan huoneen, suuntasin nyt kulkuni Cadem-nimistä kaupunginosaa kohti, pieniä katuja pitkin, jotka usein kulkevat kuin tunnelit ainakin talojen läpi. Kreikkalainen majatalon isäntä vastasi minulle, että jos halusin nukkua halvalla, oli minun asuttava toisen kanssa. Suostuin tähän. Nähtyäni huoneen ja jätettyäni mytyn kainalostani, minä tiedustelin, kuka nukkuisi toisessa vuoteessa.

»Mies samaa maata kuin sinäkin», vastasi kreikkalainen töykeästi. Tuska ahdisti rintaani. Maani, Kira, äiti, häipyivät kauas sumuun, kadoten saavuttamattomiin. Ja minä, joka olin kiskaistu juurineni omasta maaperästäni, mitä etsin minä tästä synkästä kaupungista? Millä keinoin luulin vielä voivani löytää sisareni? Ja kuinka ansaitsisin elatukseni, kun rahani olisivat lopussa?

Lisäksi olin ilman passia. Siinä toinen pulma. Minut voitaisiin pidättää. Ja kuka auttaisi minut vankilasta? Majatalon pihalla istui miehiä turkkilaiseen tapaan kukkien reunustaman suihkulähteen ympärillä, poltellen, juoden maidonvalkeaa viinaa ja näyttäen onnellisilta. Nuo ihmiset olivat kotonaan. He tunsivat toisensa, auttoivat toinen toistaan, jakoivat keskenään ilot ja surut. Entä minä? Mitä minä olin heille? Tuntematon. Kukapa tulisi huoneeseen, missä tuntematon kuolee (kuolee sairauteen tai suruun), kysymään häneltä, kaipaako hänen sielunsa jotakin?

Vaistomaisesti tunnustelin _kemiriäni_, missä minulla oli rahani, ainoa ystäväni. Mutta raha on ystävä, joka jättää meidät petollisesti, ilman kaipausta ja surua, enkä tietänyt, millä tavoin sen jälleen saisi palaamaan kemiriin. Toista oli Kira! Hän ei olisi jättänyt minua mistään hinnasta maailmassa. Me olimme eroittamattomat. Oliko toista sellaista Kiraa kaikkien näiden ihmisten joukossa, jotka täyttivät kaupungit ja kylät? Ehkä. Mutta heillä oli omat Dragomirinsa, ja heille minä olin vain muukalainen, joka kulkee ohi, johon luodaan utelias katse, ja joka unohdetaan.

Lohdutuksekseni tilasin lasin viinaa, sitten vielä toisen. Tuli päivällisaika. Söin jotakin ja join lasin viiniä, sitten vielä toisen. Ja sydän epävarmana nousin huoneeseeni viimein.

Noin kolmekymmenvuotias mies istui siellä puolipukeissa vuoteensa laidalla. Pöydällä paloi öljylamppu. Vuoteet siisteyteen nähden epäilyttäviä. Sumea peili. Ei mitään pesutelinettä.

Toivotin kreikankielellä hyvää iltaa ja tarkastelin vuodettani.

»Se on siirrettävä hiukan etemmäs seinästä», sanoi mies minulle kuin vanhalle tutulle. »Täällä on lutikoita. Ja lamppu on jätettävä palamaan yöksi, sillä lutikat pelkäävät valoa, kuten pöllötkin».

»Lutikat?» sanoin kysyvästi, sillä en lainkaan tietänyt, millaisia eläviä ne olivat. »Mitä ne ovat?»

»Etkö tiedä, mitä lutikat ovat? No niin, saat nähdä tänä yönä. Mutta sanohan, missä olet nukkunut tähän asti, kun et niitä tunne. Minä puolestani en tiedä, millainen on vuode ilman lutikoita!»

»Purevatko lutikat?» tiedustelin minä, tätä uutta vihollista peläten.

»Hiukan», vastasi hän välinpitämättömästi.

Olin väsynyt ja halusin riisuutua ja panna maata, mutta kumma kainous esti minua tekemästä sitä tuon muukalaisen nähden. Hän huomasi sen, sillä hän meni pienentämään lamppua. Kun olin puoli pimeässä pujahtanut peiton alle, nousi hän jälleen ja väänsi valon suuremmaksi.

»Luulisipa, että olet nuori tyttö!» sanoi hän nauraen. Tämä ystävällisyys herätti minussa luottamusta, ja minä nukahdin tuona iltana melko tyytyväisenä, _kemiri_ pääni alla.

Seuraavana aamuna en tietänyt enempää kuin edellisenä iltanakaan, mitä lutikan purema oli, mutta toverini osoitti veritahraa tyynylläni. Melkein iloisena minä pukeuduin rivakasti hänen nähtensä.

Pihalta kuului puhetta ja naurun remakkaa. Katsoin ulos ikkunasta ja näin suihkukaivon ympärillä joukon miehiä, jotka imivät suuria _tshibukeja_ ja hörppivät kahvia. Piha oli kostutettu ja lakaistu. Raikas ilma tunki keuhkoihini, kaiken ja kaikkien yllä väikkyi kellertävä, salaperäinen, vain itämaille ominainen valo.

Panin kapineeni kokoon. Sydämessäni uinuva lempeä vihollinen heräsi:

»Haluatteko juoda kahvia kanssani?» sanoin tuntemattomalle.

Alhaalla me pakinoimme, tuprutellen _tshibukeistamme_ valtavia savupilviä. Hän uskoi minulle ensinnä huolensa, kertoen olevansa ilman rahaa, työtön ja velkaantunut. Silloin minäkin ilmaisin hänelle suruni ja sanoin:

»Minä olen hukannut paperini. Jos voitte sanoa minulle, kuinka saan uudet tilalle, annan teille vaivoistanne turkkilaisen kultamarkan».

Hänen kasvonsa kirkastuivat.

»Se käy kyllä päinsä!» sanoi hän hiljaa. »Täällä on »yleinen kirjuri», joka hankkii sellaisia, mutta hän vaatii paljon rahaa».

»Kuinka paljon?» huudahdin minä onnellisena.

»Neljä kultamarkkaa».

»Minä maksan ne! Ja te saatte lupaamani palkkion».

Tuntia myöhemmin kookas valkopartainen »kirjuri» vannoi päänsä kautta viranomaisen edessä nähneensä minun syntyvän Stambulissa sinä ja sinä armon vuonna, että nimeni oli »Stavro», ja että siis olin »sulttaanin meidän Herramme, nöyrä alamainen».

Virkamies kuunteli hymyillen, tarttui sitten kynään, kirjoitti pitkän sepustuksen kauniilla arabialaisella käsialalla, pani alle nimensä, antoi vanhuksen tehdä samoin, painoi siihen hallitsijan sinetin ja ojensi minulle tuon kallisarvoisen taikakalun.

»Hänelle on annettava juomarahaa», kuiskasi kirjuri korvaani. Panin pöydälle kultamarkan.

»Se ei riitä», sanoi vanhus. Lisäsin vielä toisen, kääntyen aina nurkkaan päin _kemiriäni_ kaivelemaan. Ulkona maksoin tuon syntymäni väärän todistajan. Jäätyäni yksin toverini kanssa, me kiertelimme pitkin kaupunkia, söimme ja joimme.

Humaltuneina ja iloisina me molemmat palasimme illalla asuntoomme, missä minä, vähät välittämättä lutikoista, nukahdin kuin tukki, piilotettuani kuitenkin ensin kemirini pääni alle.

Herätessäni hämmästyin kovin huomatessani, että olin yksin huoneessa. Mutta hämmästys muuttui muuksi, kun havaitsin kemirini, tuon petollisen ja sydämettömän ystävän, myöskin hylänneen minut, jättäen taskuuni vain kolme _megdediä_ [1 megdedi = 4 frangia 20 cent.] ja tuon kirotun taikakalun...

* * * * *

Nyt ei enää ollut kysymys itkusta! Nyt oli edessä kuolema...

Vielä tänä päivänä tunnen rinnassani saman puristuksen, saman tyhjyyden, joka tuona aamuna oli tappaa minut.

Paitahihasillani minä kuljeskelin huoneessa sinne tänne ja, tietämättä itsekään syytä, kumarruin katsomaan ulos ikkunasta. Samat ihmiset kuin eilenkin istuivat tupakoiden suihkukaivon ympärillä. He näyttivät mielestäni ruumisarkkua vartioivilta haudankaivajilta. Ja minä astuin koneellisesti eteenpäin, luullen laskeutuvina alas portaita, ja syöksyin tyhjyyteen. Nousin heti jaloilleni, mutta kasvoni vuotivat verta ja olin tukehtua. Kun isäntä vieraineen juoksi luokseni, sain vain sanotuksi:

»Ke — ke — miri...»

Minulta kyseltiin yhteen ääneen jos jotakin. En yhä vieläkään voinut sanoa muuta kuin: »_Kemiri_».

»Mitähän hän tarkoittanee _kemirillään_?»

He valelivat päätäni kylmällä vedellä, pesivät veren kasvoistani ja pakoittivat minut nielemään hiukan viinaa.

»Puhu nyt suusi puhtaaksi!» huusi isäntä, ravistaen minua olkapäästä.

»Kemiri», vaikeroin minä lakkaamatta.

»Luulenpa, että toisessa vuoteessa nukkunut veijari on kiitokseksi eilisestä kestitsemisestä varastanut hänen kemirinsä», päätteli hän.

Ja kun tahdoin kaiken aikaa vain nousta ja lähteä, pakoitti hän minut istumaan tuolille, mihin lyyhistyin tuskani ristiinnaulitsemana, käsivarret riipuksissa. Hän koetti lohduttaa minua sanomalla:

»No niin, sinua on kohdannut onnettomuus... Rahasi on varastettu. Mutta sellaisen vuoksi ei maksa heittää henkeään! Sillä ei pääse pitkälle... Paljonko sinulla oli rahaa?»

»_Kemiri_», toistelin minä yhä.

»Sepä se! Poika ei enää osaa sanoa muuta kuin »_kemiri_».

Tämän sanottuaan isäntä nousi huoneeseeni ja toi vaatteeni.

»Pue nyt päällesi!» sanoi hän.

Ikäänkuin olisin ollut halpautunut, minä annoin hänen pukea itseni kiireestä kantapäähän. Tutkiessaan taskujani hän löysi syntymätodistukseni ja rahani.

»Kas vaan!» huudahti hän, »etpä olekaan niin köyhä! Sinullahan on kolme _megdediä_... Ja nimesi on Stavro. No niin, Stavro, kun on noin paljon rahaa, ei kuole nälkään. Mitä työtä osaat tehdä?» »Kemiri...»

»Kirottu _kemiri_!» kiljasi hän suuttuneena. Ja pannen kaikki jälleen taskuihin! hän poistui, sanoen:

»Kun kaikki käy ympäri, ei sinulla ollut tuossa kemirissä edes kamelin hintaa, sillä silloin et olisi etsinyt yösijaa minun luotani».

Minulla oli kemirissäni paljon enemmän kuin kamelin hinta. Minulla oli kahdeksankymmentäkolme turkkilaista kultamarkkaa, yhdeksän jalokivisormusta ja kello! Ja tällainen omaisuus hallussani olin todellakin etsinyt yösijaa hänen luotaan!...

Ei pidä lainkaan paikkaansa se väite, että inhimillinen olento ymmärtää elämää. Hänen järkensä ei paljoonkaan pysty, eikä hänen puhelahjansa tee häntä vähemmän typeräksi. Mutta kun on kysymyksessä lähimmäisen onnettomuuden arvaaminen ja ymmärtäminen, voittavat he tyhmyydessä eläimetkin.

Usein näemme kadulla miehen, jonka kasvot ovat kelmeät ja katse epätoivoinen, tai vaikkapa itkevän naisen. Jos olisimme ylevämpiä olentoja, pitäisi meidän pysähdyttää tuo mies tai tuo nainen ja tarjota heille pikaista apua. Tällainen ylevyys kohottaisi minun mielestäni ihmisen eläintä korkeammalle. Sellaista ei ole!

En enää tarkoin muista, — sillä siitä on jo viisikymmentä vuotta, — kuinka nousin tuolilta ja lähdin majatalon pihasta, jonka poikki kuljin ajatuksettomana, ja jatkoin matkaani läpi koko kaupungin. Mutta tiedän vain, ettei ainoakaan käsi laskeutunut tämän synkkäkatseisen nuorukaisen olkapäälle, joka kulki koneellisesti pitkin katuja; ei ainoakaan ääni, eivät ainoatkaan ihmiskasvot ilmaisseet mielenkiintoa häntä kohtaan. Ja tällaisessa tiedottomuuden tilassa jouduin tuona kauniina huhtikuun aamuna _Baptuma_-nimiselle puistokadulle Damaskuksessa.

Minut palauttivat tajuihini arabialaisen kuskin raivokkaat kiroukset, hän kun oli vähällä ajaa ylitseni. Tunnustelin vyötäni, jossa ei enää ollut _kemiriä_.

Sydämeni vapisi kuin pyydystetty lintu, ja kurkkuuni nousi pala, joka salpasi henkeäni. Tämä käden liike synnytti minussa hermoväristyksen. Joka kerta kun kosketin vyötäni, säpsähti sydämeni, ja minun täytyi lakkaamatta vakuuttaa itselleni, että minua oli todellakin kohdannut ilkityö, ja ettei minulla enää ollut _kemiriäni_. Kun suuret surut kohtaavat herkkää sydäntä, on sen vaikea tottua siihen ajatukseen, että onnettomuus on tapahtunut ja ettei mitään enää ole tehtävissä.

Ohitseni kulki kansaa: onnellisia pareja, naisia lapsineen, rauhallisia ja tyytyväisennäköisiä miehiä. He katsoivat minua kasvoihin ja kulkivat ohi. He eivät nähneet mitään. He eivät ymmärtäneet mitään. Ja minä olin kuolemaisillani. Minun oli yksin kannettava onnettomuus, joka oli ylivoimainen iälleni, sydämelleni ja kokemattomuudelleni.

Kuljin yhä eteenpäin. Tulin ulos metsästä. Syyrialainen maaseutu tomuisine teineen ja beduiinihökkeleineen oli mielestäni eloton kuin oma ruumiini. Katseeni ei löytänyt mitään kiinnekohtaa, ja kun käteni sattui koskettamaan vyötäni, toistivat aivoni jälleen: »Minulla ei ole enää _kemiriä_...» Ja taas puristi tuska kurkkuani.

Arabialainen lapsi ajoi hitaasti ohitseni istuen kahareisin aasin selässä ja taluttaen nuorasta kamelia, jolla oli selässään kaksi keinuvaa kantamusta. Tämä ruma eläin litteine käärmeensilmineen peloitti minua. Etäämpänä tuli vastaani mustapartainen, villinnäköinen beduiini, joka ajoi täyttä laukkaa ja pysähtyi kysymään minulta jotakin arabiankielellä. En osannut vastata hänelle mitään. Hän katosi näkyvistäni, jättäen jälkeensä miellyttävän vaikutuksen, sillä hänen kaunis päänsä johti mieleeni Cosman.

Pian saavuin kylään, missä asumukset olivat perin alkeellisia ja missä miehet maassa istuen sorvasivat puita, käytellen paljaita jalkojaan yhtä taitavasti kuin käsiäänkin. Mustiin kaapuihin puetut, likaiset, hunnutetut naiset, — todellisia variksenpelättimiä, — kantoivat päänsä päällä soikeita savimaljoja, ja tahraiset ja laihat lapset kirkuivat leikkiessään kuin pienet paholaiset. Eräs mies otti parhaillaan pieniä litteitä leipiä savesta kyhätystä uunista, joka oli puolittain maan sisässä. Tunsin nenässäni paistetun leivän hajun.

Kylästä poistuessani huomasin koiran seuraavan uskollisesti kintereilläni. Minä pysähdyin. Se pysähtyi, ja me katsoimme toisiamme silmiin. Koira oli väriltään tummanharmaa, Suden kokoinen, mutta tuolta raukalta puuttui Suden arvokkuus, ylpeä käytös ja tyyneys. Se painoi nöyränä päänsä alas ja lyyhistyi maahan pelosta. Sen silmien ilme oli epävarma, nöyrä, ja levoton. Säälin sitä ja silitin sen päätä. Se nuoli kättäni. Sen kanssa ei ollut vaikea tulla toimeen.

Palasin uunin luo ja ostin kahdella metelikiliä neljä pientä litteää leipää. Se ahmaisi kaikki neljä pureskelematta. Ostin vielä toiset neljä, panin ne taskuuni ja aloin jatkaa päämäärätöntä kulkuani. Se seurasi minua kuten ennenkin.

Pieni, hiekkainen, aivan hedelmätön ja autio vuorenkukkula kohosi edessäni. Pian saavuin sen luo ja aloin nousta rinnettä. Mutta hengästyin pian ja istuuduin, koira vierelläni. Edessäni lepäävä Damaskus, jonka kupoolit ja minareetit kohosivat laajojen pengermien yli, näytti minusta suunnattomalta, valkean tomun kattamalta hautausmaalta.

Luokseni ei kantautunut pienintäkään melua. Päässäni jyskyttivät haavoitetun sydämeni kiihkeät lyönnit. Silmäni sumenivat. Damaskus ja maailma häipyivät pois. Menneisyyteen katsellen minä näin päivänselvänä lapsuuteni kodin. Tuon etäisen ajan suloinen elämä levittäytyi suljettujen silmieni eteen. Elin uudelleen kaikki menneet onnelliset päivät yksityiskohtiaan myöten, lapsuuteni hämärimmistä muistoista alkaen aina kaameaan murhayöhön ja ryöstöön saakka.

Ja yhtäkkiä välähti aivoissani ajatus, että Kira ja minä saimme onnettomuudellamme sovittaa sen, että olimme yllyttäneet rikokseen ja olleet avullisina sen toimeenpanossa. Olimme toivoneet isän ja veljen kuolemaa. Se oli kuolemansynti. Nyt Jumala rankaisi meitä, Kiraa orjuudella, minua tuhoisalla vapaudella...

Kun avasin silmäni, niin kauhistuin. Taivas oli auringonlaskun puolella veripunainen. Alhaalla riippuvat, maksoittuneen veren väriset pilvet liikehtivät hitaasti, saaden mitä kummallisimpia, toinen toistaan peloittavampia muotoja.

Pienen luolan edustalla, missä olin istua kyyröttänyt, minä heittäydyin maahan, kätkien kasvot käsiini. Rukoilin kauan, pyytäen anteeksi Jumalalta, isältäni, murhatun veljeni sielulta.

Ja yön varjot lankesivat katuvan nuorukaisen yli, jolla oli onnettomuustoverinaan koira, jonka sattuma oli tuonut hänen tielleen.

Rukous ja katumus tuo huojennusta uskoville sieluille. Sain rauhan muutamaksi tunniksi. Mutta aamunkoitteessa on hiekka-aavikoilla jäätävän kylmä. Kun aurinko kohosi Levantin taivaalle, puistatti ankara vilu ruumistani, niin että pelkäsin kylmettymisestä saavani kuoleman taudin. Sanoin itselleni: »Jos kuolen katuvaisena, antaa Jumala minulle anteeksi eikä sieluni joudu iäiseen kadotukseen».

Nousin ja lähdin paluumatkalle. Tiellä söin yhden leivistä ja annoin muut kolme koiralle, joka oli nälkiintyneempi kuin minä.