Part 8

Osa hänestä oli urkkijoiden mukana, jotka oli palkattu häntä etsimään. Nuo noidat vakuuttivat minulle toinen toistaan varmempina, että Kira oli kymmenessä haaremissa yht'aikaa.

Heidän ihmeteltävän tarkat kuvauksensa ja yksityiskohtaiset selostuksensa näkemiensä haareminaisten ulkonäöstä saivat sydämeni lyömään kuolettavan kiihkeästi. Nielin heidän sanansa herkkäuskoisena kuin kuusivuotias lapsi, ja usein heittäydyin heidän kaulaansa, huudahtaen:

»Hän se varmaankin on!... Juuri sellainen on sisareni!... Koettakaa päästä hänen lähelleen ja lausukaa nimeni: _Dragomir_. Ja koettakaa kaikin keinoin saada hänen valokuvansa».

Mutta tarvittiin rahaa päästäkseen puhuttelemaan haareminaista ja saadakseen hänen valokuvansa, ja paljon rahaa sulkeakseen uteliaat silmät, tukkiakseen valppaat korvat, avatakseen hyvinvartioidut ovet.

Seisoen keskellä huonetta, kädet taskuissa, bey kuunteli ja hymyili, silmissä tutkiva ja ivallinen tuike. Minä heittäydyin rukoillen hänen jalkoihinsa. Ja hän siroitteli auliisti ympärilleen kultaa ja hopeaa aina asian tärkeyden mukaan.

Ja taas seurasi pitkiä odotuksen päiviä, tyhjiä, surullisia tunteja, joista puuttui elämän tuntu. Ainoa, jota epätoivossani etsin, oli eloisa »Kiralinani». Sen selässä istuen ja usein sen silkkistä kaulaa syleillen minä antauduin noilla loputtomilla retkillä säteilevinä aamuina tai iltahämärässä haaveiden valtaan, jotka herättivät minussa kipeää kaipuuta ja hullua riemua.

Vierelläni ratsastava, hampaita myöten aseistettu palvelija ei jättäytynyt tuumankaan vertaa jäljelleni. Syyllisyydentietoisella äänettömyydellään, missä ei ollut tilaa tuttavallisuudelle, hän loukkasi viimeistä rakkauteni ilmaisua.

Näin kului aika keväästä syksyyn, toukokuusta syyskuuhun, ja sitten minun toivoni äkkiä sammui.

Tuodut valokuvat eivät esittäneet Kiraa, eikä _Dragomirin_ nimi, jota kuiskailtiin noiden onnettomien vankien korviin, herättänyt mitään vastakaikua heidän sydäntensä synkissä labyrinteissä. En enää kuunnellut noiden naisten hunajaisia puheita, ja käden käänteessä heidät ajettiin ulos.

Mutta onnettomuus ei tule yksin. Tiedustelut äitini löytämiseksi Konstantinopolissa osoittautuivat niinikään tuloksettomiksi. Ahdistellessani beytä kysymyksillä, täytyi hänen myöntää se todeksi. Hyvän tahtonsa todisteeksi hän kutsutti luokseen turkkilaisen poliisipäällikön, oikean jättiläisen, jolla oli riippuvat viikset ja maantierosvon silmät, ja joka tervehtiessään iski kantapäänsä yhteen ja huusi niin jyrisevällä äänellä, että olin paiskautua kumoon sen voimasta:

»Niinkauan kuin Stambuli on ollut olemassa, ei ainoakaan silmäpuoli romaniatar ole astunut sinne jalkaansa!»

Se oli enemmän kuin vakuuttavaa.

Minut valtasi epätoivo, niinpian kuin kangastus häipyi. Kostuttaen kyynelilläni beyn sulotuoksuisia käsiä, minä rukoilin häntä antamaan minun lähteä. Hän vastusteli, sanoen:

»Mihin jouduttekaan, jos lähdette täältä? Olette typerä kuin lammas. Onnettomuudeksi olette sitäpaitsi nuori ja kaunis, mitkä ominaisuudet tuottavat menestystä Turkissa vain yhtyessään viisauteen. Jääkää tänne! Täällä teillä on kaikkea, mitä tarvitsette, ja enemmän kuin syntyperänne edellyttää».

Olin toivoton. Nämä sanat kaikuivat korvissani kuin kuolinkellojen soitto. Mutta bey meni yhä pitemmälle ystävällisyydessään. Tietäen, että ratsastaminen oli heikkouteni, hän tilasi minulle ratsastuspuvun, osti minulle kauniin pyssyn, joka sai nimekseen »peloittava Kira» [pyssy on niinikään romaniankielessä femininisukuinen], ja näin varustettuina me eräänä aamuna lähdimme kahden palvelijan seuraamana ratsastamaan Andrinopoliin vievää valtatietä.

»Näytän teille hirvien ja kotkien asuinsijat», sanoi hän minulle. »Ja saattepa nähdä, että elämä on kaunis ilman naistakin, sillä vielä ette tiedä, että kauneinkin nainen on lopulta vain lutka».

Tämä solvaisu sattui minuun kuin tikarinpisto ja saattoi Mustafa-beyn inhoittavaksi silmissäni. Peitin parhaani mukaan tunteeni, mutta siinä tuokiossa heräsi mielessäni paon ajatus.

Tähän tarjoutui erinomainen tilaisuus: olimme lähteneet kaksiviikkoiselle metsästysretkelle lähimpään Balkanvuoristoon, Mariza-joen varrella oleville syysmetsästysalueille, mitkä kuuluivat beyn tiluksiin.

Minulla oli kolme eri suunnitelmaa. Joko koettaisin pettää valppaat vartijani ja paeta turkkilaisen talonpojan valepuvussa tai ostaisin vapauteni, ja jos nämä molemmat yritykset epäonnistuisivat, jäi minulle kolmas epätoivoinen keino: _Kiralinani_ koivet. Beyn arvostelujen mukaan se oli ensiluokkainen kilpajuoksija. Vakuuttautuakseni tästä, minä pyysin saada kilpailla Mustatan arabialaisen juoksijan kanssa. Iloissaan siitä, että olin hyvällä tuulella, hän suostui ja antoi minulle kolmensadan askeleen etumatkan, luvaten saavut taa minut kylässä, joka näkyi noin kolmen kilometrin päässä.

Beyn laukaistua pistoolinsa lähtömerkiksi, minä painoin kannukseni »Kiralinan» kupeisiin. Se hypähti takajaloilleen, puri kuolaimia ja läksi kuin tuuli. Hellitin suitsia ja iskeydyin lujasti satulaan. Tuuli vinkui kohisten korvissani, niin että turhaan koetin eroittaa kilpailevan hevosen kavioiden ääntä. Kun en tietänyt, missä määrin matka sujui, löin raivokkaasti ratsupiiskallani hevosta vatsaan. Maa pyöri silmissäni. Harmahtava tie pakeni allani kuin noiduttuna.

Pian tuli kylä näkyviin, saavuin sinne, ajoin sen läpi ja jätin sen taakseni, asukkaiden säikähtyneiden katseitten seuraamana. Linnut, kanat ja ankat, jotka sattuivat tielleni, joutuivat ratsuni tallattaviksi.

Viimein minut saavutettiin kilometrin päässä kylästä. Hetkistä myöhemmin saapuivat vuorostaan palvelijat, tuoden pyssyni, jonka putoamista en edes ollut huomannut.

»Olen voitettu», sanoi bey, kättäni puristaen. »Pyytäkää, mitä haluatte ja minä maksan».

»No niin», sanoin minä, »antakaa minulle kilometrin etumatka ja luvatkaa, ettette etsi minua, jos ette saavuta minua seuraavassa kylässä».

Hän näytti kärsivältä sanoessaan:

»Oletteko noin kyllästynyt minuun? Ja mitä teiltä sitten puuttuu? Naisiako? Tarjoan teille niitäkin niin paljon kuin haluatte omasta haaremistani tai vaikkapa neljätoistavuotiaita neitseitä. Tämä maa on niitä täpötäynnä, kaiken värisiä, kaiken rotuisia, eivätkä he pyydä parempaa kuin saada olla orjattariamme, sillä jokainen neitsyt tapaa kerran jonkun hölmön...»

»Mustafa-bey», huudahdin minä, »ettekö usko, että vapaus on kalliimpi kuin orjuus, ja että »hölmö», jota rakastaa, on enemmän arvoinen kuin ruhtinas, jota inhoaa?»

»Se on kyllä oikein», vastasi hän. »Mutta älkää huoliko siitä, mikä on oikein, vaan siitä, mikä on hyvä. Hallitsemme yksinvaltiaan oikeudella näitä laajoja maa-alueita, _eläimet_ [bête = hölmö, eläin] mukaanlaskettuina. Ottakaamme siis se, mikä tarjoutuu meille typeränä kuin eläin!»

Tänä hetkenä silmäni avautuivat näkemään elämää. Bey oli todella oikeassa kyynillisyydessään: kaikki tarjoutui »eläimellisen» typeränä hänen kaikkivallalleen.

Turkkilaisissa niinkuin bulgarialaisissakin maissa sekä muhamettilaiset että kristityt, niin rikkaat kuin köyhätkin olivat vain hänen tottelevaisia orjiaan. Ja jos nuori tyttö meidän saapuessamme piilottautui, ei isä pyytänyt parempaa, saavuttaakseen tuon mahtimiehen suosion, kuin saada uhrata hänet, yhtä helposti kuin hän tarjosi meille parhaan vuoteensa ja kauneimman lampaansa.

Tämä kohtaus sai minut yhä kiihkeämmin kaipaamaan vapautta. Minä tunsin itseni syylliseksi sen ylellisen elämän vuoksi, jota vietin. Nuoressa sydämessäni heräsi tarve hankkia itselleni riippumaton ammatti, voidakseni ansaita elatukseni kunniallisesti. Siitä lähtien en ajatellut muuta kuin pakoa. Mutta tilaisuutta ei sattunut, ja illalla olin yhtä toivoton kuin olin ollut edellisenäkin iltana.

Minua vartioitiin mitä ankarimmin. Päivisin pitkillä ja väsyttävillä metsästysretkillä ratsasti bey aina vierelläni tai ratsastivat sitten palvelijat molemmilla puolillani. Öisin nukuin surullisen suojelijani huoneessa ilman pienintäkään pelastautumisen mahdollisuutta. Näin raukeni ensimäinen pakosuunnitelmani. Toinen, vapauteni ostaminen, epäonnistui vuorostaan.

Eräänä rankkasateisena päivänä beyn pelatessa shakkia isännän kanssa, pelasin minäkin palvelijani kanssa. Me olimme yksin. Päästäkseni mihin pyrin, olin haikea, tunteileva ja toin varovasti esiin haluni paeta. Hän ei ollut kuulevinaankaan. Silloin lupasin hänelle kaikki rahani ja kalleuteni. Hän kieltäytyi.

»Kuinka, Ahmed, sanotaanhan Tuhkissa voitavan rahalla ostaa mitä tahansa».

»Voidaanpa kyllä...» mutisi hän. »Mutta myyjän on saatava tarpeeksi voidakseen vuorostaan ostaa oma päänsä... Eikä teillä ole niin paljoa».

* * * * *

Minulle ei nyt jäänyt muuta keinoa kuin panna henkeni alttiiksi epätoivoisessa paossa. Tiesin voivani tulla ammutuksi kuin koira enkä kuitenkaan epäillyt minuuttiakaan.

Olimme metsäisessä vuoriseudussa, mikä oli hyvin suotuisaa aikeelleni. Varhain seuraavana päivänä aloimme kiivetä kuusimetsässä vaivalloista vuoristotietä, viiden ratsumiehen seurassa, joiden oli määrä järjestää ajometsästys. Jotta palvelija ei ehtisi kertomaan isännälleen eilisiltana tekemästäni ehdotuksesta, päätin koettaa onneani heti tilaisuuden sattuessa, mikä sattuikin pian.

Joukkue pysähtyi metsän aukeamassa, jonka keskellä uinui pieni järvi.

»Tässä on vuorikauriiden juomapaikka», sanoi opas. Ja hän erkani meistä, mukanaan neljä miestään. Molemmat palvelijat asetettiin paikoilleen ja he saivat käskyn ampua määräaikana, ajaakseen riistan beyn pyssyn kantamille. Kaikkien näin hajaantuessa näin vapauteni koittavan. Oli helpompi paeta yhtä miestä kuin kokonaista joukkuetta.

Olimme väijyksissä vuoren rotkossa ja saatoimme nähdä sen paikan, josta takaa-ajettu otus tulisi esiin.

»Saatte ampua vain siinä tapauksessa, että otus pääsee minulta pakoon tai jos se kulkee aivan nenänne ohi», sanoi bey minulle, »sillä 'hirmuinen Kira' ei liene niinkään peloittava teidän käsissänne».

Minä en todellakaan osannut ampua.

Oli ehkä kulunut tunti, kun pamahti laukaus, sitten kaksi tahi kolme. Valmiina ampumaan bey tähysti seutua, ja yhtäkkiä, kuin maasta nousseena, ilmestyi tielle kaunis hirvi. Mutta vain hetkinen ja se katosi oikealle, missä Ahmed odotti sitä.

»Se on meidän!» huusi bey minulle. »Minä juoksen ampumaan sitä sivusta päin! Jääkää tähän sulkemaan siltä tie ja käännyttämään se takaisin!»

»Jää itse ja tuossa saat pyssysikin!» huusin minä, nähdessäni hänen loittonevan täyttä laukkaa. Ja heittäen luotani pyssyn ja metsästystorven, käännyin laskettamaan jyrkännettä laaksoon päin, sukeltautuen tiheään kuusikkoon. Kun hetkistä myöhemmin tulin hyvälle tielle, annoin ratsuni kiitää, minkä kaviot kantoivat. Vapauteni tai kuolemani riippui tästä ratsastuksesta.

»Kiran rakkaus auttakoon minua!» rukoilin minä, painautuen hevosen kaulaa vasten.

* * * * *

Lienen ehtinyt ainakin viiden peninkulman päähän metsästyspaikasta, kun syysauringon häikäisevässä valossa pysähdyin lehtoon Maritzan rannalle. Annoin hevoseni syödä ruohikossa ja levähtää. Uupuneena ja onnesta huumautuneena minä heittäydyin pitkäkseni hevosloimen päälle. Mutta pelko piteli minua rautapihdein. Töllien asukkaat ja puunhakkaajat olivat nähneet minut matkallani. Ja kysyin lakkaamatta itseltäni: »Olenko vapaa vai en?»

Näin edessäni laajan, kauniin maan enkä tietänyt, saisinko mieleni mukaan nousta ja lähteä, käyttää vapaasti omia sääriäni. Näkymättömän käden varjo uhkasi minua: se voisi tarttua minua kauluksesta ja pidättää minut.

Uni tuli avukseni. Silmäni painuivat kiinni. Kun ne jälleen avautuivat, olin vähemmän avun tarpeessa kuin nukahtaessani, sillä Mustafa-bey istui turkkilaiseen tapaan vieressäni ja valvoi onneani. Minun pyyhkäistessäni silmiäni kuin unen painajaista karkoittaakseni, hän osoitti pientä hirvennahkalaukkua ja sanoi:

»Kas tuossa, Dragomir, olen tuonut aamiaisenne... Teidän on varmaankin nälkä».

Ja hetkistä myöhemmin, hevosten hiljalleen ravatessa, hän huudahti:

»Ah, että voittekin tehdä minulle tuollaisia kepposia! Ettekö tiedä, että kenet muhamettilainen kerran ottaa pyydykseensä, hänet Jumala unohtaa?»

* * * * *

Saavuttuamme muutamia päiviä myöhemmin Konstantinopoliin, sanoi bey minun kuulteni kahdelle palvelijalle:

»Te teette kaksi kertaa viikossa herra Dragomirin kanssa tunnin kestävän ratsastusretken, jolloin on aina ajettava juosten, ja te vastaatte hänestä päällänne. Annan teille käskyn ampua hänen hevostaan vatsaan, jos hän yrittääkään paeta».

Ja minun puoleeni kääntyen hän lisäsi:

»Sisällä on teillä niinikään vapaus liikkua vain omissa huoneissanne».

Palvelijalla ei ollut suurtakaan vaivaa näiden rakastettavien ohjeiden noudattamisessa, sillä vielä samana päivänä minä sairastuin ja jouduin vuoteen omaksi. Kokonaisen viikon makasin tiedottomana kuumehoureessa.

Kun jälleen virkosin, oli huoneeni muutettu oikeaksi sairaalaksi. Kaksi lääkäriä valvoi vuorotellen vuoteeni ääressä. Mustafa-bey itse oli poissa suunniltaan. Korkean arvonsa unohtaen hän heittäytyi polvilleen viereeni, pyytäen minulta anteeksi.

»Annatteko minun lähteä?» kysyin minä.

»Mutta sehän on mahdotonta, aarteeni! Pyytäkää kaikkea muuta, mitä ikinä haluatte!...»

»Sitten minä haluan kuolla!» sanoin, seinään päin kääntyen.

Niin, minä halusin kuolla. Mutta kuolema ei tule, milloin vain haluamme... Kolme viikkoa myöhemmin nousin vuoteesta ja nyt alkoi hidas toipuminen. Tämän kuukauden aikana jättivät pelottavat hermokohtaukset minut rauhaan vain milloin vajosin surumieliseen tylsyydentilaan.

Kaikki lahjat, jotka bey toi minulle, poljin jalkoihini, rikoin palasiksi ja revin. Heitin ikkunan rautaristikkoa vasten kauniin vesipiippuni ja murensin rannerenkaan! siruiksi. Viimein revin rikki vaatteeni hirmuvaltiaan vain näyttäytyessäkin huoneessani.

Ja kuitenkin hyvin suloinen, viaton ja odottamaton huvi toi hiukan rauhaa tasapainonsa kadottaneeseen olemukseeni.

Oli talvi, Bosporin lauha ja aisteja hivelevä talvi. Kun vietin päivät päästään yksin huoneessani, oli ainoa huvini katsella puistoon alakerrassa sijaitsevan asuntoni kolmesta suuresta ikkunasta. Saadakseni hiukan elämää tähän puiston autioon kolkkaan, minä heittelin ulos ikkunoista ruoan tähteitä, kuten leipää, hedelmiä ja lihaa, houkutellakseni luokseni lintuja. Pian tulikin joukko varpusia ja korppeja nokkimaan niitä hätäisesti ikkunoitteni alle.

Eräänä päivänä näin ihmeekseni ison koiran puiden alla. Se pysytteli kunnioittavan välimatkan päässä ikkunoista, nuuski ilmaa, ja kun kutsuin sitä, veti se häntänsä koipien väliin ja luikki surkeana tiehensä.

»Tuokin on varmaan maistanut ihmisten hellyyttä!» ajattelin minä.

Seuraavina päivinä se tuli jälleen ja uskaltausi hiukan lähemmäs. Jotta en olisi pelästyttänyt sitä pysyttelin piilossa ja heitin ulos suurimman osan rikkaasta ateriastani. Viimein se alkoi tutustua minuun. Kun puhuttelin sitä ystävällisesti, suvaitsi se vastata häntäänsä heiluttamalla, ja läksi sitten pois, antaen minun ymmärtää, että minun oli siksi päivää tyydyttävä tähän... Myönsin sen olevan oikeassa, sillä kokemusteni perustalla olin itsekin päättänyt olla hiukan varovaisempi ystävieni valinnassa, jos taivas jonakin päivänä auttaisi minua pääsemään jälleen vapaaksi.

Tuo koira oli sielultaan hyvin hienostunut. Vaikka se olikin nälkäinen, söi se rauhallisesti, näytti moittivan sitä, että sen täytyi ottaa ruokansa maasta, pureskeli hitaasti eikä koskaan jyrsinyt luita. Se kantoi varmaankin sydämessään katkeraa kaunaa. Miksi se ei esimerkiksi ottanut vastaan ihmisten armopaloja? (Kuten tiedetään, on Konstantinopolissa jokaisella muhamettilaisella omat katukoiransa, jotka seuraavat häntä kerran päivässä leipämyymälään, missä saavat leipäosuutensa.) Oliko siinä tämän mielestä jotakin häpeällistä? Oliko sille mieluisempaa juoksennella etsimässä riippumattomampaa leipää? Vai oliko sille vastenmielistä liittyä kurjaan koiralaumaan?

* * * * *

Ristin sen _sudeksi_, mikä nimi vastasi sen villiä ja yksinäistä elämää, ja koetin äärimmäisen varovasti voittaa sen ystävyyden. Se oli kitsas suosiostaan. Mutta kullakin on oma elämänsä, omat haavansa, oma elämänviisautensa, ja minä pidin arvossa sen varovaa käytöstä. Näyttääkseni, että ymmärsin sitä, en enää heittänyt lihaa sellaisenaan maahan, vaan käärin sen paperiin. Luultavasti se huomasi tämän, sillä ensi kertaa se päätti istuutua takakäpälilleen ja katseli minua kasvoihin, pysytellen kuitenkin kepin ulottumaa etempänä.

Susi oli väriltään ruskea, rodultaan epämääräinen ja kohtalaisen vahvarakenteinen. Mitä sen siisteyteen tulee, niin, kautta kunniani, siinä suhteessa on mukauduttava elämän kovuuteen... Se piti suuret mustat silmänsä vain hiukan raollaan elämän surkeudelle — varmaankin paremmin nähdäkseen — ja niiden ilmettä oli vaikea määritellä. Ainakaan ne eivät olleet lempeät, eivätkä edes suvaitsevaiset.

Moitin sen kylmää välinpitämättömyyttä, sen itsepäistä tyyneyttä, ja ojentaen epätoivoissani käteni ikkunaristikkojen läpi luottamusta kerjäten, minä sanoin sille:

»Susi parkani, oletko todella kärsinyt niin paljon, että sydämesi on noin kovettunut? Uskon kyllä, että nahkasi on saanut tuta inhimillisen ystävyyden nurjuutta, ja että sinullakin on ollut kaunis vesipiippusi, rannerenkaasi, pyssysi ja ratsusi, ja sittemmin sairautesi ja lääkärisi, mutta nyt olet viimeinkin vapaa, sillävälin kun minä olen teljettynä rautaristikkojen taa ilman vapauden toivoa. Susi-veliseni, tule lähemmäs ja salli minun silittää itseäsi!»

En tahdo väittää, että koirat Turkissa puhuisivat romaniankieltä, mutta voin vakuuttaa, että kuunneltuaan monet viikot epätoivoisia valituksiani tuli susi eräänä päivänä urheasti luokseni ja pisti käpälänsä käteeni — ja tuona päivänä sain elämäni kaikkein vilpittömimmän kädenlyönnin.

Olin onnellinen, — tai, jos niin halutaan, tunsin jälleen hyväätekevää iloa, mikä vierailee vain kuolemattomissa sieluissa, painakoonpa niitä sitten millainen suru tahansa. Mutta en millään muotoa tahtonut paljastaa suden ystävyyttä. Jotta se ei itse varomattomuudellaan aiheuttaisi sitä, olin opettanut sen ymmärtämään, ettei ollut mitään syötävää, jos ikkunat olivat suljetut. Se ymmärsi minua niin hyvin, että se myöhemmin, ikkunain ollessa suljettuina, kaarsi kaukaa ja meni tiehensä. Samoin oli laita, jos sanoin sille: »Nyt, ystäväni, saat lähteä... Ja tule huomenna jälleen katsomaan minua!» Se läksi heti, kun suljin ikkunan, ja poistui rauhallisena ja tyytyväisenä, lainkaan vastustelematta.

Mustafa-bey ja palvelijani kävivät määräaikoina luonani tervehtimässä tai palvelemassa minua. Hermostuneisuuteni vuoksi nämä käynnit olivat lyhyitä. Etenkin beyn läsnäolo sai minut suunniltani, ja tuskin hän oli päässyt sisään, kun hän jo puikki tiehensä. Hänen huoneistonsa oli minun huoneitteni vieressä, mutta meitä eroitti suuri tupakkahuone. Varmemmaksi vakuudeksi kiersin oven lukkoon avaimella.

Suden aiheuttama ilo sai aikaan käänteen mielentilassani. Tulin sovinnollisemmaksi. Vastapainoksi bey tuhlasi minulle suosiotaan. Niinpä sain luvan kävellä joka päivä puistossa, tietystikin palvelijan seuraamana.

Pari näistä suosionosoituksista kävi minulle kohtalokkaaksi ja niillä oli arvaamaton vaikutus koko elämääni.

Ensiksikin bey toi taloon väkijuomat, joita ennestään tuskin tunsin. Onnettomuudeksi maistui mieto likööri miellyttävältä suussani. Humalassa häipyi minulta surullisen todellisuuden tietoisuus; minä heittäydyin virran vietäväksi. Tämä toi minulle lohtua, ja minä pyysin lisää. Hän tarjosi minulle niin paljon kuin vain halusin ja otti itsekin osansa. Me joimme itsemme humalaan. Ja ryömien nelinkontin suuren tupakkahuoneen matolla, me ulvoimme kuin eläimet. Bey etenkin muuttui tuntemattomaksi. Hänen kasvoissaan ei enää ollut mitään inhimillistä, ja kun hän eräänä iltana tapaili hampain varvastani, löin häntä kasvoihin hiilihangolla. Hän jäi tyynenä paikoilleen, antoi veren juosta pitkin kasvojaan ja nuoleksi sitä huulillaan. Minä syljin häntä kasvoihin. Hän nuoli yhä.

Mutta näiden hurjastelujen jälkeiset päivät olivat minulle kauheita. Pää lyijynraskaana, kasvot kelmeinä, sydän väristen, minä makasin vaikeroiden vuoteessa keskipäivään saakka. Päivänvalo kidutti minua. Bey sulki sen huoneesta raskailla verhoilla. Ja kun huonetta jälleen valaisivat lukemattomat kynttilät ja ilman täytti mirhamin tuoksu, alkoi sama hulluus uudelleen.

Myöhään eräänä iltana, humalan ollessa korkeimmillaan, liiteli huoneeseen neljä nuorta tyttöä, mukanaan rummut ja kastanjetit, ja aloitti heti huimaavan tanssin. Sydämeni hypähti riemusta!... Siinä oli tosiaankin neljä Kiraa, loistavasti puettuina kuin itämaiset ruhtinattaret, mutta kasvoilla kevyet hunnut.

Hypähdin pystyyn, kaataen kahvini, liköörilasini ja vesipiippuni ja heittäydyin heidän jalkoihinsa. Maaten pitkänäni keskellä huonetta suljetuin silmin, minä tunsin heidän hameittensa keveän kosketuksen, ja tuntemattomien hajuvesien tuoksu hiveli sieramiani. Sitten menetin tajuntani...

Kun jälleen heräsin vuoteessani, en tahtonut uskoa silmiäni, aistejani, en tajuta rumaa todellisuutta... Neljä mitä inhoittavinta, vanhaa, ryppyistä, iljettävän alastonta naikkosta hyväili ja suuteli minua, kiskoen minua puoleen ja toiseen ja peittäen kasvoni ja ruumiini syljellään. Minä torjuin heitä luotani ja huusin apua. Tästä heidän hellyytensä vain yltyi. Silloin minä riistäydyin heidän käsistään, tempasin hiilihangon ja löin murskaksi peilit, maljakot ja koruesineet, kaiken, mitä tielleni sattui.

Nuo inhoittavat kuvatukset pakenivat kauhuissaan, juosten kertomaan Mustafa-beylle, että en nähnyt näissä huuhkajanaamaisissa noidissa äskeisiä kauniita, nuoria tyttöjä.

Tämän irstailun jälkeen sulkeuduin vuorokaudeksi huoneeseeni, kieltäytyen ottamasta vastaan ketään. Ruoka ehosti mieltäni ja minä annoin kaiken Sudelle, jolle kerroin alennukseni.

Viimein, kun sydämeni oli pakahtua siitä häpeästä, mihin bey tahtoi minut syöstä, päätin hirttää itseni ja pyysin saada tavata isäntääni sanoakseni hänelle, että jollei hän päästäisi minua vapaaksi, toteuttaisin aikeeni keinoilla millä tahansa. Minulle vastattiin, että bey oli lähtenyt kymmenpäiväiselle matkalle. Tämä odottamaton uutinen oli minulle suuri yllätys ja suunnaton huojennus. Siinä paikassa päätin yrittää paeta.

Oli maaliskuu. Beyn lähdön jälkeisenä päivänä minä kävelin palvelijani seuraamana puistossa, kun mielessäni äkkiä heräsi kysymys: »_Mistä koira pääsi puistoon?_» Sitä ympäröi vanha, korkea kiviaitaus ja pääportti oli aina suljettu. Jossakin täytyi siis olla aukko. Aloin varovasti tehdä havaintoja ja, aivan oikein, seuratessani muratin ja pensaikon peittämää seinää, minä huomasin, että lehdet olivat eräässä kohden tallatut. Saatuani palvelijan jollakin tekosyyllä jäämään käytävälle, minä tunkeuduin pensastoon ja huomasin muurin alaosaan syntyneen suuren vieremän, mistä siis oli vapaa pääsy maaseudulle päin, missä oli kaikkein vähiten liikettä. Panin merkille paikan: se oli vastapäätä ikkunoitani.

Samana iltana istuessani kuin ainakin vanki linnassaan, aivoni olivat kuin tulessa. Vapaus oli tuossa, vain parin sadan askeleen päässä huoneestani. Kuinka pääsisin tuon rautaristikon läpi, joka oli kiinnitetty tammisiin ikkunapuitteisiin?

Sammutettuani valon, minä tein työtä puoliyöhön saakka, ponnistellen itseni uuvuksiin koettaessani vääntää irti ristikkoa ja vuollen veitsellä ikkunapieltä, saadakseni siten raudan irtautumaan. Turha vaiva! Olin poissa suunniltani. Ulkona täysikuu, tyyni luonto, ilmaa, vapautta... Täällä vankeutta, irstailua, väkivaltaa... Ajattelin beyn paluuta ja noitatanssin uudistumista. Minua tukehdutti. Huone oli mielestäni kuin helvetti, missä hornanhenget myllersivät. Väristys kävi pitkin selkäpiitäni, kylmä hiki nousi kasvoilleni ja minua puistatti niin, että purin kieleni verille.

Kello näytti kahta aamulla. Talossa haudan hiljaisuus.