Part 7

Istuttaessa tuntia myöhemmin viinilasin ääressä Adrienin pienessä öljylampun valaisemassa huoneessa, Stavro, nuoren ystävänsä vilpittömyydestä lämmenneenä poltti viimeiset öljypisarat siitä pyhästä lampusta, joka tukee tulisieluja, ja alkoi puhua:

»Nyt kun olen antanut sinun ymmärtää, että harjoitan nykyisin tuollaista »piipuntekijä — nälkätaiteilija» -ammattia, tiedän, hyvä Adrien, että vain surkea tilani estää sinua pyytämästä jatkoa Kiran tarinaan, tai paremmin sanoen, silloisen pikku Dragomirin tarinaan. Ja sinun vuoksesi palaan mielelläni tuohon kaukaiseen aikaan, vaikka onkin aina surullista penkoa vanhoja matkakirstuja.

Paetessani Konstantinopolissa Nazim Effendin laivasta, mahdoin olla noin viisitoistavuotias... Olin kaunis, olin typerä ja loisteliaasti puettu kuin turkkilainen ruhtinas. Yksistään vaatteeni olivat arabialaisen rotuhevosen arvoiset. Niin oli ryöstäjäni vakuuttanut... Sitten minulla oli kello, joka oli vartavasten minua varten tilattu ja itsensä sulttaanin kellosepän valmistama; sormeni olivat täpötäynnä sormuksia, fetsini kokonaan kullalla kirjailtu ja taskuissani kahmaloittain turkkilaista rahaa, joka painoi housuni riipuksiin. Minulla oli millä elää kymmenen vuotta, vaikken olisi vaivautunut nostamaan oljenkorttakaan.

Mutta raha yksin ei elämiseen riitä. Sielussani asui suuri tuska, ja sydämessäni vielä suurempi lapsellisuus, kaksi hirmuvaltiasta, jotka lopulta aina vievät tunneihmiseltä järjen. Tuska, se oli kaipaus, minkä Kiran ja äitini, noiden elämälleni välttämättömien olentojen menettäminen oli jättänyt mieleeni, ja lapsellisuus oli hullu uskoni, että päästyäni vain vapaaksi ihmiset auttaisivat minua löytämään heidät jälleen, ja minä olin valmis mihin uhrauksiin tahansa löytääkseni heidät. Itsetiedottomasti olin valmis uhraamaan vaikka ruumiinikin, nyt turmellun ja paheeseen tottuneen ruumiini, sillä elämässä tottuu kaikkeen ja paheeseen helpommin kuin mihinkään muuhun, joka aluksi on vaikeaa. Tämä on siinä määrin totta, että vankina ollessani ajattelin useammin kuin kerran: »Ah, olisivatpa Kira ja äiti täällä, en pyytäisi parempaa kuin saada jäädä tänne!»

Olin niin onnellinen, huomatessani kuin ihmeen kautta päässeeni pakoon kultaisesta vankilastani, että — suokoon taivaan Herra minulle anteeksi! — unohdin hetkeksi sekä Kiran että äitini! En enää peljännyt hirmuvaltiastani. Hänen aluksensa nosti ankkurin juuri sillä hetkellä, jolloin minä, käyttäen hyväkseni hänen varomattomuuttaan, astuin jalkani maalle. Ja kauan aikaa minä aamunkoitteessa juoksin pitkin Bosporin rantaa huitoen käsivarsillani ja syytäen hänen jälkeensä solvauksia: [Vain itämailla tunnettu hyvin loukkaava käsivarren liike, joka tehdään siten, että ojennetaan käsi hajasormin päin toisen kasvoja.] »Mene! Mene alimpaan helvettiin! Sinä voideltu raato! Ja nostattakoon laupias Jumala suuren myrskyn ollessasi yksin Mustallamerellä. Ja syököön kalat turvonneen ruumiisi! Amen!»

Niinpian kuin painajainen purjealuksen muodossa oli kadonnut näkyvistäni, valtasi minut hurja riemu, ja minä aloin juosta sinne tänne pitkin Galatan likaisia katuja, tallaten lukemattomia syyhyisiä koiria hännälle, törmäten katukaupustelijoita vastaan, kaataen kumoon sokeita pyhiinvaeltajia ja katukäytävillä peittelevien vesipiippuja. Tämä johtui siitä, että minulla oli uudet silmät ja odottamaton vapaus. Ohikulkijat luulivat minua mielipuoleksi ja eräs heistä pysähdytti minut, koskematta kuitenkaan minuun, tervehti kunnioittavasti ja puhutteli minua niin kohteliain sanoin, että minun täytyi nauraa:

»Sallikaa minun sanoa teille, beyn poika, ettei ole isänne arvon mukaista antautua tuollaisiin huvituksiin! Mikä on jalo nimenne? Ja missä on _opettajanne_?»

»Mitä merkitsee »jalo» ja »opettaja», kysyin minä, kohennellen housujani, jotka valuivat polviin saakka.

Ja muitta mutkitta käänsin hänelle selkäni. Eräs mies ratsasti laukkaa ja hevosen omistaja juoksi perässä, pidellen kiinni hevosen hännästä. Tämä huvitti minua suuresti, ja minä noudatin hänen esimerkkiään, kunnes olin pakahtumaisillani.

Tämä vapauteni ensimäinen päivä oli ainoa tuona aikana, jolloin iloni oli eheä, vailla pienintäkään huolta ja vaivaa. Olisin tahtonut tehdä tuhansia asioita yht'aikaa: juosta pitkin siltoja, mennä Kultaiseen Sarveen, poiketa kahviloihin, missä naiset tanssivat paljain vatsoin, nousta mutkittelevia katuja, jotka johtavat Peraan. Mutta päätin sittenkin lähteä ratsastamaan ja valitsin kauneimman hevosen. Sen omistaja oli huomaavainen ja avulias. Hän auttoi minut satulaan ja sovitti jalustimet pituuteni mukaisiksi. Huomattuaan ennenpitkää, etten osannut ratsastaa enkä näyttänyt olevan selvillä matkan maalista, hän neuvoi minulle, miten suitsia oli pideltävä ja kysyi, mihin halusin mennä.

»Kaikkialle!» vastasin minä, kohoten seisomaan jalustimille.

»Kaikkialleko?» sanoi hän ihmeissään, »mutta eihän teidän ylhäisyytenne voi mennä kaikkialle yhtaikaa. On valittava joku tie».

»No niin, ratsastakaamme sitten noita kukkuloita kohti, jotka kuvastuvat Bosporiin».

Ja hänen neuvojensa mukaan suuntasimme kulkumme Yldiz-Kioskia ja Dolma-Baktshea kohti, joiden näkeminen lumosi silmäni ja tuuditti sieluni kauas todellisuuden mailta. Näinä pitkinä suloisina tunteina hevosen verkalleen astellessa ja ihmenäkyjen kulkiessa puoleksi suljettujen silmieni ohi, ei ruumiini, sieluni, todellinen minäni enää ollut tässä maailmassa. Koko menneisyys häipyi pois... Unohdin, kuka olin... Unohdin miehen, joka talutti hevosta suitsista eikä sanonut sanaakaan, yhtävähän kuin minäkään kysyin häneltä mitään. Koko tämän unohtumattoman retken aikana en kertaakaan avannut suutani. Ja ikäänkuin unessa tunsin sitten hevosen pysähtyvän, ja vieraalta kuulostava ääni sanoi:

»Effendi, on myöhäinen. Kohta on jo pimeä. Ja minulla on nälkä, samoinkuin elukallakin. Onko teidät saatettava asuntoonne?»

Ymmärsin, että minun oli laskeuduttava satulasta, ja aivan hämmentyneenä teinkin niin. Säärissä tuntuva kipu sai minut kadottamaan tasapainon ja minä putosin istuvilleni maahan.

»Tahdotteko jäädä siihen istumaan?» kysyi mies. Nyökkäsin myöntäen päätäni ja vedin taskustani kultarahan ja annoin sen hänelle. Tiesin, että oli maksettava, mutta minulla ei ollut pienintäkään käsitystä rahan eikä elämän tarpeiden arvosta.

»Se on kolme _tsherekiä_ [turkkilainen hopea- ja kupariraha], sanoi hän, »eikö teillä ole sopivaa?»

Koneellisesti aioin antaa hänelle vielä kaksi kultarahaa. Mutta hän huudahti:

»Effendi, tehän jo tahdoitte antaa minulle liikaa, enkä luule voivani antaa teille takaisin».

»No, pitäkää koko raha», mutisin minä.

»Ah, ei!... Tarvitsisin kokonaisen viikon ansaitakseni näin paljon».

»Se ei tee mitään, pitäkää se vain...»

»Allahin nimessä, ei!» huusi hän. »Korkea isänne olisi oikeutettu lyöttämään pääni poikki! Ei, ei!»

Ja vetäen esille kaikki, mitä hänellä oli _kemirissään_, hän kaatoi syliini mielestäni suunnattoman määrän erilaisia rahoja. Sitten hän kumarsi hyvästiksi turkkilaiseen tapaan, nousi ratsulleen ja katosi.

Jäin istumaan siihen vihreälle nurmikolle tien viereen, joka kulki siistinä ja kauniina pitkin kanavan vartta. Tyyneen vedenkalvoon kiintyneenä joi katseeni itämaisten tarujen ihmekuvia: palatsit ja havupuut loivat laskevan auringon valossa varjonsa hämärtyvän Bosporin peiliin, mikä pitensi ne loppumattomiin, ja etäämpänä loisteli kokonainen asteikko kirkkaita värejä kullankeltaisesta kuparinruskeaan ja tulipunaiseen, häipyen sinipunervia kukkuloita kohti, jotka kuvastuivat ylösalaisin mereen.

Oliko maa todella näin kaunis? Tähän saakka en ollut sitä tietänyt. Näin sen ensi kertaa... Äitini salonki ja Nazim Effendin keinuva vankila täyttivät koko menneen elämäni. Ja siinä määrin minä antauduin tuon satumaisen päivän ja sitä seuranneen unelmoivan hämyn lumoihin, että oli jo melkein pimeä, kun ohitseni lipuvasta veneestä kuuluva kaunis ja surunvoittoinen laulu havahdutti minut. Missä olin? Mistä saisin ruokaa? Mistä yösijan? Missä olivat Kira ja äiti?... Mihin suuntaisin askeleeni löytääkseni ystävällisyyttä?...

Nyyhkytys paisutti rintaani ja minä itkin ääneen, kuumain kyynelten kostuttaessa kasvojani.

Soutaja kuuli itkuni ja suuntasi veneensä minua kohti, mutta päästyään parin metrin päähän rannasta hän kurkoitti kaulaansa, tarkasti minua hetkisen tutkivasti ja loittoni sitten, huutaen kreikankielellä:

»Ohoi! Veikkoseni. Et liene kovinkaan onneton, sillä olethan aivan kullalla silattu!»

Tuon illan jälkeen en aina luota ihmisiin, joilla on kaunis ääni.

Kaupunkiin vievällä autiolla tiellä minä itkin ilmoille koko hätäni, säälimättömälle elämälle alttiiksi saatetun herkän lapsenmieleni koko tuskan. Ei kulta, joka painoi taskujani eikä sormiani koristavat kallisarvoiset sormukset enempää kuin ruhtinaallinen kellonikaan pystyneet neuvomaan tai lohduttamaan minua. Niiden arvo himmeni iäksi silmissäni. Olisin antanut kaiken, vieläpä paidan päältäni sille, joka olisi tuonut luokseni, — ei Kiraa ja äitiäni, — vaan edes suortuvan heidän hiuksistaan; se olisi antanut minulle enemmän voimia kuin tuo kirottu metalli. Se olisi lämmittänyt sydäntäni enemmän kuin nuo kalliit kivet.

Painoin polttavaa otsaani jokaista tien vierellä kasvavaa puuta vasten, kostuttaen kyynelilläni niiden kyhmyistä kuorta. Syleilin niiden runkoa. Ja niiden jäyhä välinpitämättömyys sai minut toistelemaan lakkaamatta:

»Äiti!... Äiti!... Kira!... Äiti!... Missä te olette? Minä olen nyt vapaana... Enkä tiedä, mihin mennä... Ja on yö... Ja ihmisiä on täällä niin paljon, liian paljon. Mutta äitiä ja Kiraa ei ole!»

Eräässä tienkäänteessä viilsi voimakas valo silmiäni... Kaksi »tienavaajaa» juoksi kiireesti ohitseni paljain säärin ja käsissä palavat soihdut, huutaen yhteen ääneen:

»Väistykää!»

Ehdin töin tuskin väistyä komeiden ajopelien tieltä, kun ruoska vingahti ilmassa ja minä tunsin kipeää tuskaa kaulassa ja leuassani. Kaaduin kasvoilleni maahan. Isäni ja veljeni pahoinpitelyjen jälkeen en ollut tuntenut sellaista kipua.

Kuin sokaistuneena nousin hoippuen jaloilleni. Tie oli nyt entistä synkempi ja minut valtasi kauhu. Aloin juosta voimieni takaa, ääntä päästämättä, säikkyen kaikkea ja peljäten omaa hengitystänikin ja tuulen kohinaa korvissani. Sitten tuli näkyviin taloja, siistejä ja likaisia katuja, ihmisiä, huutavia kaupustelijoita, koiria, jotka tuskin liikkuivat paikoiltaan, ja viimein, aukealle paikalle päästyäni, minä suistuin pyörtyneenä maahan...

Heräsin siihen, että eräs mies koetti nostaa minua istumaan, ja kuun valossa näin kasvot, jotka muistuttivat Ibrahimia, katagatzilaista kravustajaa. Sydämessäni heräsi heti toivo Kiran ja äitini löytämisestä. Kiedoin käsivarteni hänen kaulaansa, joka hajusi rasvalta ja tupakalta, ja huusin nyyhkyttäen:

»Olen kadottanut sisareni ja äitini, ja olen niin onneton!... Auttakaa minua löytämään heidät ja minä annan teille kaiken kullan, mikä minulla on taskuissani, kaikki sormukseni, ja kelloni ja vaatteeni...»

»Allahin nimessä, älkää huutako noin!» kuiskasi vanhus, painaen kostean kätensä suulleni. Ja nostaen minut jaloilleni hän sanoi:

»Tulkaa kanssani». Minä seurasin häntä. Silloin huomasin, että hänellä oli käsivarrellaan kori täynnä _rahatlucumia_, jolla hän ansaitsi leipänsä.

Kuljimme puolisen tuntia, hän vaieten, minä täysin tylsänä. Tuohon iltaan mennessä eivät jalkani koskaan olleet kahlanneet sellaisessa loassa eivätkä silmäni nähneet niin likaisia katuja eikä niin kauhistuttavaa kurjuutta. Viimein hän veti minut mukanaan jonkinlaiseen kojuun, jossa ainoana sisustuksena oli kurja vuode lattialla ja sen vieressä vesimaljakko. Siinä kaikki.

»Kertokaa nyt minulle tarinanne», sanoi hän, laskien maahan korinsa ja istuutuen turkkilaiseen tapaan vuoteelle.

Vähemmässä kuin tunnissa kerroin hänelle tarinani lyhyesti, mutta kokonaan ja mitään peittelemättä, äitini kodista alkaen aina laivasta pakenemiseeni saakka. Hän kuunteli minua sanaakaan sanomatta. Lopetettuani hän nousi ja sanoi minulle osoittaen olkipatjaa:

»Pankaa tuohon maata. Se on kaikki, mitä minulla on teille sanottavaa tänä iltana».

Tämä hämmästytti minua hiukan, mutta olin varmasti vakuutettu siitä, että hän auttaisi minua löytämään kaipaamani olennot. Heittäydyin vuoteelle kuin pölkky, ja nukahdin, hyväntekijääni katsellen, joka kyyrötti nurkassa silmät minuun tähdättyinä.

Varhain seuraavana aamuna hän herätti minut sanoen:

»Nyt on lähdettävä...»

»Kiraako etsimään?» kysyin minä kiihkeästi.

»Ei, lapseni, ei Kiraa etsimään, vaan teidän on lähdettävä yksin enkä enää koskaan tahdo tavata teitä, sillä teidän kultanne, jalokivenne ja vaatteenne tuovat onnettomuutta mukanaan. Auttakoon teitä Allah!»

Ja sulkien ovensa hän jätti minut siihen seisomaan, edeten korineen.

* * * * *

Tuo vanhus, samoinkuin aikaisemmin tapaamani soutaja ja ratsunvuokraaja olivat parhaat ja ainoat rehelliset ihmiset, jotka olin kohtaava pitkiin aikoihin, ja tämä vapauteni ensi päivä oli ainutlaatuinen, ja sen muisto lämmitti vielä myöhemminkin sydäntäni.

Tästä hetkestä lähtien vei heti ensi askeleeni minua kuilua kohti.

Näin julmasti hyljättynä oli hämminkini niin suuri, että päättelin miehen olevan mielipuolen eikä minulla ollut voimaa edes itkeä ja tuskitella. Järkeni kieltäytyi uskomasta tuollaista ilkeyttä. Ensi ajatukseni oli lähteä etsimään ihmisiä, joiden sydän olisi vähemmän kova. Elämä odotti vain saadakseen palvella minua parhaimman mukaan. En tiedä, mikä lapsellinen päähänpisto sai minut uskomaan, että äitini vielä hoiteli kasvojaan ja silmäänsä jossakin sairaalassa. Päättelin mielessäni, että minun oli alettava etsiskelyni tästä. Tämä tuuma päässäni minä aloin kulkea eteenpäin, tiedustellen vastaantulijoilta, missä päin oli kaupungin keskusta. Kaikki neuvoivat minua Peraan, mihin saavuin tuntia ennen keskipäivää.

Kun olin niin nälkäinen, että tuskin pysyin jaloillani, päätin etsiä jotain syötävää ja käännyin eräälle sivukadulle, josta tuli paistetun lampaanlihan miellyttävä tuoksu. Lähellä kulmaa, pienen myymälän edustalla, eräs mies lietsoi tulta kivihiiliuuniin, jonka päällä paistui vartaaseen pistettyinä pieniä lihakimpaleita. Fetsi takaraivolle työnnettynä, paita avoinna, niin että kuparinruskea karvainen rinta tuli näkyviin, kauppias hääräili ja touhusi siinä silmiään pyöritellen ja huutaen ohikulkijoille:

»_Kebabia!... Kebabia!_»

Menin myymälään, joka oli tyhjä ja pyysin leipää ja _kebabia_. Likaisen puupöydän ääressä minä ahmaisin puolisen naulaa leipää, kolme pientä varrasta lihaa, ja join vettä. Vetäen sitten taskustani kourallisen hopea- ja kuparirahoja, minä kehoitin kauppiasta valitsemaan rahat, sanoen:

»Ottakaa tästä aterian hinta».

Kauppias ällistyi, mitteli minua katseellaan, vilkaisi ovelle ja sieppasi sitten nopeasti kultarahan ja sujahutti sen kukkaroonsa. Poistuessani sanoin itsekseni:

»On kaksi mahdollisuutta: joko maksaa ateria enemmän kuin koko päivän ratsastus tai sitten tuo vintiö ei pelännyt, että »isälläni olisi oikeus lyöttää hänen päänsä poikki!»

Toivoen löytäväni ihmisen, joka ryhtyisi ystävällisesti auttamaan minua, suuntasin kulkuni suurinta kahvilaa kohti. Ajattelin näin:

»On viisainta kääntyä suurten ja ylhäisten puoleen, heidän ei tarvitse varastaa minulta, eikä ulkoasuni ja kultani peloita heitä».

Päätelmäni oli oikea. Mutta ennenkuin astuin sisään, menin ja asetin jalkani kengänkiilloittajan laatikolle, niinkuin näin tekevän muidenkin, joiden kengät olivat lokaiset kuten omani. Ja tällä kertaa olin ovela: panin merkille, millaisen rahan muut heittivät kiilloittajalle, ja minä annoin _metelikin_, kaikkein pienimmän rahan, niinkuin hekin. Kiiltäen siisteyttä minä astuin sitten sisään.

Äänten, pelinappuloiden ja rulettien hirvittävä melu pyörrytti päätäni. Pöytien ympärillä, missä kaikkialla pelattiin, oli tuskin ainoatakaan vapaata paikkaa. Täällä oli todellakin vain suuria ja ylhäisiä, sekä siviili- että sotilashenkilöltä. Kuljin edestakaisin pöytien lomitse. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota minuun ja komeaan asuuni, eivät edes tarjoilijat.

»Kuinka miellyttävää onkaan», ajattelin minä, »kun on tekemisissä hyvinkasvatettujen ihmisten kanssa. Tuntee olonsa paljon vapaammaksi kuin köyhäin seurassa».

Ja huomatessani vapaan paikan kahden shakinpelaajan vieressä, minä istuuduin siihen ja tilasin kahvia ja vesipiipun. Jälleen tarkkasin, mitä muut maksoivat tilauksistaan, ja havaitsin suureksi hämmästyksekseni, että yhdellä ainoalla tsherekillä sai kymmenen kahviannosta ja yhtä monta vesipiippua, juomarahat siihen luettuna.

Tarkastelin molempien pelaajien kasvoja, joista toinen oli upseeri, toinen siviilihenkilö, kumpikin vielä nuoria ja hyvin peliinsä syventyneitä. He tuijottivat pelinappuloihin niin tiukasti, että päätäni alkoi kivistää sitä katsellessakin. He tuntuivat minusta miellyttäviltä, etenkin tuo hiukan karskinnäköinen upseeri, jonka vieressä istuin. He puhuivat vähän, mutta heidän turkinkielensä oli hyvin huoliteltua, mikä miellytti minua, samalla kun se jääti sydäntäni, sillä yhtä huoliteltua oli ollut Nazim Effendin kieli. Mutta upseerinunivormu rauhoitti minua.

»Hän on varmaankin sankari», ajattelin minä katsellen hänen kunniamerkkien peittämää rintaansa. Ja muitta mutkitta minä kumarruin hänen puoleensa ja sanoin:

»Suokaa anteeksi, herra, mutta saanko kysyä?»

Edes katsomatta minuun hän viittasi etusormellaan minua vaikenemaan.

Tämä epäonnistuminen, mikä johtui tuttavallisesta käytöksestäni, lisäsi vain luottamustani, ja hetkisen kuluttua minä kumarruin uudelleen puhuttelemaan häntä. Mutta ennenkuin ehdin avata suutani, hän teki saman ehkäisevän liikkeen sormellaan, siirtäen samalla nappulaa toisella kädellään. Silloin minä tein rohkean hyökkäyksen, ja sanoin:

»Anteeksi, herra, mutta tiedättekö, missä hoidetaan sellaisia, joilta silmät ovat puhjenneet?»

»Kenen silmät ovat puhjenneet?» huusi hän, kääntyen niin äkkiä minuun päin, että peräydyin säikähtyneenä.

»Äitini...» änkytin minä.

»Äitisi silmät ovat puhjenneet? Ja kuka ne on puhkaissut?» kysyi hän, mitellen minua katseellaan kiireestä kantapäähän.

»Eivät molemmat», sopersin arasti, »vain toinen».

»Ja missä se tapahtui? Milloin? Millä tavoin?»

»Sen teki isäni pahoinpidellessään häntä Brailassa, Romaniassa... Siitä on nyt kaksi vuotta».

Upseeri näytti suuttuneelta. Ystävänsä puoleen kääntyen hän toisti kärsimättömästi sanani:

»Nainen, jota on piesty Romaniassa kaksi vuotta sitten, on menettänyt silmänsä ja häntä etsitään nyt Konstantinopolista!... Ymmärrätkö tällaista Mustata?»

»Ymmärränpä niinkin!» huudahti toinen, ja asiaa olisi tutkittava tarkemmin, mutta ei täällä».

Ja hän lisäsi poskeani silittäen:

»Ensin on autettava tätä lasta. Lähtekäämme siis täältä».

Ulos tultuamme hän huusi ajurin, ja me nousimme kolmisin vaunuihin.

Tätä toista ja viimeistä kertaa, jolloin jouduin tekemisiin huoliteltua kieltä käyttävien rikkaitten kanssa, seurasi puoli vuotta täynnä suloisia toiveita, katkeria pettymyksiä, joltistakin vapautta ja mitä suurinta ylellisyyttä.

Noustuamme vaunuista Mustafa-beyn ovella, hyvästeli upseeri ystävänsä. Minuun hän vain loi vakavan ja halveksivan katseen, ja vasta useita vuosia myöhemmin tapasin uudelleen tämän miehen olosuhteissa, joista puhun etempänä. Arvostelin häntä ankarasti ja sanoin beylle lapsellisessa intomielisyydessäni:

»Teidän ystävänne on ylpeä...»

»Niin, hän on tosiaankin ylpeä, mutta hyvä».

(Mustafa-bey puhui hyvyydestä!)

Talo oli iso huvila kaupungin ulkopuolella, ja sitä ympäröivä laaja puisto ulottui Bosporiin saakka. Hiljainen talo, joka ikäänkuin vaikeroi rikkauden painon alla, täynnä näkymättömiä, haudanhiljaisia palvelijoita. Mutta suljettu ilmapiiri, mikä vallitsee jokaisessa itämaisessa asunnossa, herätti minussa luottamusta. Sitä lisäsi suuressa määrin beyn äärimmäinen hienotunteisuus. Hänessä ei ollut hiventäkään Nazimin kavaluudesta. Hän oli herttainen, vastustamaton, kohtelias ja tuttavallinen, niinkauan kuin toivo eli minussa, enkä voisi vielä tänä päivänäkään moittia häntä mistään en edes siitäkään, ettei hän voinut täyttää mahdotonta toivettani — jos hän olisi kerta kaikkiaan ajanut minut ulos ovesta, niinpian kuin toivoni sammui. Mutta sellainen hirmuvaltias on itämaalaisen intohimo, että se turmelee jaloimmatkin sydämet, johtaen ne — milloin kavaluuden, milloin väkivallan tietä — samaan roistomaisuuteen.

Mustafa-bey ymmärsi tarinani paljoa paremmin kuin muut senjälkeen. Olen vakuutettu siitä, että se liikutti häntä syvästi, sillä useammin kuin kerran hänen silmänsä kostuivat minun kertoessani.

Hän lupasi tehdä kaiken voitavansa.

»Jos äitinne on Konstantinopolissa», sanoi hän, käsiäni hyväillen, »saan sen tietää sairaaloista ja poliisilta. Mitä Kiraan tulee, niin lähetän kaikkein valppaimminkin vartioituihin haaremeihin urkkijoita, jotka ovat näkymättömiä kuin ilma ja ovelia kuin kettu. Jos hänet löydetään, takaan hänen pääsevän pakenemaan; Turkissa saa kullalla, mitä haluaa».

Sitten hän osoitti minut huoneeseeni ja jätti minut palvelijan hoiviin, joka oli määrätty käytettäväkseni. Jalokiveni ja vaatteeni olivat hänen mielestään »liian loisteliaita, vieläpä sopimattomiakin» ja niiden tilalle annettiin »arvokkaampia». Ja kaiken tämän rakastettavuuden vastapainoksi asetettiin vain yksi ehto: en saisi käydä suurissa kahviloissa enkä kovin usein kaupungissakaan.

»Tämä tarkoittaa vain omaa parastanne», lisäsi hän. »Nazim ei luovu niin helposti saaliistaan ja saattaisi sattua, että jonakin päivänä saisitte päähänne kuonokopan, johon on tiputettu hiukan huumausainetta ja teidät heitettäisiin laivaan kuin mikäkin jauhosäkki».

Tällainen tulevaisuudenkuva kauhistutti minua. Ja siinä tuokiossa tunsin olevani sidottu häneen ja tuohon näköjään vapaaseen vankeuteen, jonka näin avautuvan nuoren elämäni tielle.

* * * * *

On monta keinoa syöstä intohimoinen sielu turmioon ja helpoin niistä on lempeä puhetapa. Ja kun koko sydämeni tuohon aikaan eli vain Kiralle, puhui Mustafa-bey vain Kirasta ja saattoi minutkin puhumaan hänestä.

Oli aivan luonnollista, että hän teki niin, sillä hän rakasti minua vilpittömästi. Mutta vieköön piru intohimoisten ihmisten vilpittömyyden! Useimmiten se on vain hekumallista huumausainetta.

Mustafa-bey alkoi sillä, että hän antoi Kiran nimen erinäisille miellyttäville esineille. Niinpä hän, saadessaan kuulla, että vesipiippu ja rannerengas ovat romaniankielessä femininisukuisia sanoja, toi minulle ensin kauneimman vesipiipun, mitä koskaan olin nähnyt, ja sitten kallisarvoisen rannerenkaan. Molempiin oli kaiverrettu sana Kira, jota en osannut lukea. Ja tuskin olin ollut talossa kuukauttakaan, kun hän eräänä päivänä puistossa kävellessämme talutti luokseni kauniin, nuoren ratsun, joka oli siro, oikullinen ja kärsimätön kuten Kirakin.

»Kas tässä», sanoi hän, »on kaunein _Kiralina_, minkä voin teille tarjeta. Se on teidän!»

Hän auttoi minut satulaan, ja totutti minua hevosen äkkipikaisiin liikkeisiin. Ajaen hänen ja palvelijani välillä, jotka myös olivat ratsain, me retkeilimme huvilan pohjoispuolella olevissa maalauksellisen kauniissa seuduissa.

Yksi seikka oli varma ja lohdullinen: tuona surullisen hyvinvoinnin lyhyenä ajanjaksona en koskaan huumautunut siinä määrin, että olisin kolme päivää peräkkäin unohtanut minua lapsena kohdanneen kovan onnen. Kuitenkaan ei ole vähemmän totta, että sydän-parkani usein etsi unohdusta. Kuinka olisi toisin voinutkaan olla? Beyn toivorikkaisiin sanoihin luottaen vietin päivät vesipiippuni ja ratsuni seurassa, enkä eronnut tuosta somasta eläimestä muulloin kuin nukkuessani ja syödessäni, ja ennenpitkää sen erikoinen ja oikukas luonnonlaatu saattoi minut uskomaan, että Kira rakasti minua sen välityksellä. Tuo jalo eläin puolestaan piti minusta ja kiintyi minuun niin, että pani toimeen oikean metakan tallissa, milloin satuin unohtumaan beyn kanssa pelin ääreen enkä lähtenytkään tavanmukaiselle ratsastusretkelle.

Näin siis Kiran ratsuni kauniissa mustissa silmissä, näin hänet jokapäiväisissä pikkuesineissä, joita pitelin, Kira oli keskustelumme aiheena, Kira oli puoleksi talossa.