Part 6

Kaikki kauhunkuvat silmissäni minua peloitti jäädä yksin huoneeseeni ja niin otin peiton ja paneuduin maata sisareni viereen. Kolme päivää kestäneiden kärsimysten nääntämänä minä nukahdin pian, jättäen kynttilät palamaan ja Kiran nyyhkyttämään.

* * * * *

Seuraavana aamuna tunsin kaikesta huolimatta itseni tyytyväiseksi auringon ensi säteiden tunkeutuessa huoneeseen, joka sekin näytti kauniimmalta kuin eilen. Mutta minua tyrmistytti se ajatus, että isäni saattaisi tulla. Herätin vielä nukkuvan Kiran, ja ehdotin hänelle pakoa. Hän oli yhtä mieltä kanssani. Hän istui tylsänä vuoteen laidalla, silmät punaisina, kasvot turvonneina. Arvelin hänen ehkä katuvan ja kysyin sitä häneltä.

»Ei», vastasi hän, »olen epätoivoissani siitä, että isä pääsi pakoon... Jos hän olisi »lähtenyt» poikansa kanssa, asuisimme nyt kotona... Tämä rumuus inhoittaa minua...»

Ja hän loi halveksivan katseen ympäri huonetta. Lähdimme ulos. Istuen oven ulkopuolella poltteli hotellinpitäjä vesipiippuaan raikkaassa aamuilmassa. Hän nousi ja kumarsi syvään.

»Saanko kysyä, miksi lähdette ulos näin varhain?» kysyi hän hyvin kunnioittavasti turkinkielellä.

»Abu Hassan, me pelkäämme poliisia ja isäämme», vastasi Kira samalla kielellä.

»Minä vastaan turvallisuudestanne, neitiseni, kunhan vain pysytte hiljaa talossani».

Ja vilkaisten taakseen hän lisäsi hyvin hiljaa:

»Siksi te olettekin täällä».

En koskaan ole päässyt selville siitä, mikä hän oli miehiään, enkä hänen suhteestaan äitini perheeseen; sen vain tiedän, ettei kukaan häirinnyt meitä hänen luonaan eikä isästäni näkynyt jälkeäkään. Ja kun pelkomme oli haihtunut, etäännyimme talosta kiellosta huolimatta. Silloin alkoi tuo kaunis ja surunvoittoinen elämä, jota kesti kuukauden, ja joka oli niin täynnä aurinkoa ja joutilasta harhailua.

Tämä oli meille jotakin uutta, tuntematonta nautintoa, outoa elämää, ja me olimme kuin kaksi linnunpoikasta, jotka pakenevat häkistään koetellakseen siipiensä kantavuutta, ja syöksyvät kiihkeinä kohti valoa...

Talon takapuolella oli toinen, tosin hyvin likainen, mutta meille mukava uloskäytävä, sillä siten me saatoimme tulla ja mennä kenenkään näkemättä. Tämä pieni ovi johti pahanpäiväisille, kallionkupeeseen hakatuille portaille, ja nämä portaat olivat aivan ikkunaimme alla. Totuttuamme onnettomuuteen me päättelimme nauraen, että täällä oli sittenkin parempi kuin kotona, missä ei ollut portaita ikkunoiden alla.

Aamuisin me katosimme heti aamiaisen jälkeen ja palasimme vasta keskipäivällä. Ruoka tuotiin meille huoneisiimme. Iltapäivät vietimme niinikään ulkona. Kun elonkorjuu juuri oli päättynyt, oli Kiran mielestä hauska koota vehnänkorsia, sitoa ne lyhteiksi ja antaa köyhille tähkänpoimijoille, joiden selät olivat jäykät paljosta kumartumisesta. Tai sitten me juoksentelimme niityillä, missä tuhannet lampaat kävivät laitumella ja siirtyivät lakkaamatta paikasta toiseen, jättäen jälkensä maahan ja villaansa pensaisiin. Vanhoja naisia kulki pensaikosta pensaikkoon villaa kooten. Me teimme samoin, ja toimme iloisina saaliimme heille.

Kerran retkemme ulottui niihin kahteen kukkulaan saakka, missä äiti oli jättänyt meidät, ja nyt vasta huomasimme, että olimme tuona iltana unohtaneet sinne eväskäärömme. Kulkukoirat olivat repineet sen ja syöneet sisällön. Jäljellä oli vain kääreen riekaleita.

Me itkimme. Onnettomuutemme muisto oli sitäkin raskaampi, kun jo olimme sen unohtamaisillamme. Mutta nämä lapsekkaan tuskan hetket vaihtuivat pian jälleen pursuavaksi iloksi, joka paisutti rintaamme. »Untuvissa» kasvaneina, niinkuin Cosma-eno oli sanonut, anssarikukkina, me tunsimme vain ne ilot, mitkä äitimme huone oli tarjonnut, me tunsimme vain tanssin, laulun, keimailun ja herkuttelun. Tuo kaikki oli kaunista. Mutta nyt meille selvisi, että oli olemassa ulkomaailma, ja että tuo valonkylläinen, tuoksuntäysi ulkomaailma oli vieläkin kauniimpi. Tähän saakka emme olleet tietäneet, millaista oli tavoitella perhosta, hyväillen silitellä vihreää heinäsirkkaa, pyydystää isoja, pitkäsarvisia hyönteisiä, kuunnella lintujen kuoroa niiden suunnattomassa salissa, kuulla illan tullen näkymättömän sirkan sirittävän kilpaa etäisen paimenhuilun kanssa, ja nähdä mehiläisen peräytyvän kukan kuvusta, jalat siitepölyn kultaamina. Ja etenkään emme olleet aavistaneet, mitä hurmaa sydän tuntee, kun tuuli kesäisten kenttien yli kulkiessaan hyväillen koskettaa ruumista.

Kaikkea tätä me saimme kokea, ja makeat leivokset unohtuivat mielestämme. Unohtuivat tanssin huuma, vesipiippujen sauhu ja yrttien tuoksu. Unohtui raadeltu äitimme ja kostonhimo. Kiran hipiä ruskettui muutamassa päivässä, eikä kauniimpaa naista kuin hän, ole koskaan karkeloinut Luojan kedoilla, silmissään kostea kiilto, hiukset tuulessa hulmuten, helmat vallattomasti kohotettuina, rinnat hekumallisesti paljaina Auringon jumalalle...

* * * * *

Tällävälin kierteli huhu esikaupungissa: vakuutettiin täytenä totena, että äitini ihailijat olivat tappaneet veljen ja leikanneet isältä vasemman korvan. Mainittiinpa vielä nimeltä kaksi _mussafiria_, jotka, omituista kyllä, sattuivat juuri tuona yönä nousemaan laivaan matkustaakseen Stambuliin. Ymmärsimme tästä, ettei isäni ollut ilmaissut murhaajaa eikä nostanut kannetta.

Hänen välinpitämättömyytensä rauhoittamina me ryhdyimme uusin innoin jatkamaan romanttista elämäämme. Mutta pian Kira alkoi osoittaa haluttomuuden oireita. Se johtui, nähkääs, siitä, että kunnon _mussafirimme_ alkoivat luovia uuden asuntomme ympärillä ja pitivät serenaadeja satamanpuolisten ikkunaimme alla, jossa ohikulkijoita oli vähän. Vaivoin pysytellen porrasaskelmilla, jotka lohkeilivat lakkaamatta, heitä tuli ilta illalta yhä useampia. Ja kuinka hullunkurisilta näyttivätkään nuo kallionkupeella riipuskelevat miehet siinä melutessaan, aikaansaaden eri soitimillaan mitä hirvittävimmän epäsoinnun, sättien toisiaan kuin markkinavarkaat ja kierien joskus alas rinnettä kuin täysinäiset säkit.

Kiraa ja minua huvitti katsella ikkunoistamme noita narreja, jotka kaikki tahtoivat tavata häntä. Abu-Hassan kaatoi saavittain kylmää vettä heidän niskaansa, mutta koska rakkaus on vettä voimakkaampi, jatkoivat he meidän huvittamistamme. Saattaakseen heidän päänsä yhä enemmän pyörälle Kira alkoi jälleen koristella itseään ja keimailla. Ja näin minä sain tehdä aamuiset retkeni yksin. Tein sen mielelläni, mutta en enää uskaltautunut yhtä kauas. Tonava veti minua vastustamattomasti puoleensa. Olin täyttänyt yksitoista vuotta, mutta en vielä koskaan ollut liukunut pitkin joen pintaa veneissä, joiden soutajat lauloivat riutuvia laulujaan virran kiidättäessä heitä.

Tuohon aikaan ei satamassa ollut laivalaituria, ja sai kulkea kymmenen jopa kaksikymmentäkin askelta, ennenkuin vesi ulottui rinnan tasalle. Päästäkseen veneeseen oli kuljettava pitkin kapeaa puista laituria. Etäällä ankkuroivat purjeveneet hankasivat keulaansa ison sillan puisiin ponttooneihin. Vilisevä joukko turkkilaisia, armenialaisia ja romanialaisia lastaajia kulki kantamuksineen edestakaisin näillä silloilla, jotka notkuivat heidän allaan.

Aluksi katselin etäältä tuota maailmaa, mutta sitten liityin kaupungin neljää, viittä eri kansallisuutta edustavaan poikalaumaan, ja miellyin heidän leikkeihinsä. Etenkin oli minusta hauska nähdä heidän uivan aivan alastomina kuin pienet ruskeat pirunpoikaset. Olisin tahtonut uida heidän kanssaan, mutta minua peloitti nähdessäni kuinka he painiskelivat vedessä, painaen toisensa sukkeluksiin, kunnes olivat tukehtumaisillaan. Ja kerran he kantoivat rannalle pienen vaaleaverisen pojan, joka oli melkein tukehtunut eikä hengittänyt enää.

Silloin minä jätin heidät ja aloin katsella _barcagdeita_, jotka veneissään maaten paistattivat päivää, tupakoivat tai laulelivat. Ja kerran minä pyysin turkinkielellä, että eräs heistä veisi minut purjehtimaan. Hän vastasi, että ennenkuin pääsi purjehtimaan, oli maksettava muutama _para_. Ja minä kun en edes tietänyt, mitä raha ja maksaminen olikaan! Hän piti minua typeränä ja selitti ansaitsevansa elatuksensa kuljettamalla ihmisiä veneessään. Näin hänen puhuessaan joskus katsovan silmää vilkuttaen johonkin takanani, ja hypistellen siistiä pukuani hän sitten huudahti:

»Ah, noita rikkaiden lapsia! He eivät edes tiedä, että elämiseen tarvitaan rahaa!»

Silloin minä käännyin katsomaan taakseni ja näin jonkun matkan päässä vanhan, upeasti puetun turkkilaisen nojaavan kyhmyiseen keppiinsä ja kuuntelevan keskusteluamme. Hän viittasi minua luokseen ja sanoi:

»Oletko turkkilainen? Puhut hyvin kieltä».

»En», vastasin, »olen romanialainen».

Hän kyseli minulta kauan yhtä ja toista, tuttavallisesti ja avoimesti. Mutta minä en vastannut kaikkiin hänen kysymyksiinsä. Kuitenkaan hän ei ollut minulle vastenmielinen... Ah, miksi en aavistanut onnettomuutta?»

Edessäni seisoi inhoittava olento, joka turmeli Kiran ja minun elämäni: _Nazim Effendi_, purjealuksen omistaja, haaremien lihanhankkija, jollaisia oli niin paljon siihen aikaan!...

Tuo hirviö näyttäytyi minulle kauneimmassa valossaan, oli vakava, tyyni ja vähäsanainen. Hyvästellessään ja kääntyessään menemään veneeseensä, joka oli pehmeillä patjoilla ja verhoilla varustettu, hän sanoi minulle kuin ohimennen:

»Jos joskus haluat purjehtia joko yksin tai sisaresi kanssa, tarjoan mielihyvällä veneeni käytettäväksenne».

Ja hän huusi arabialaista soutajaansa, antoi tälle ohjeet ja vene lähti vesille. Minä innostuin heti tästä tarjouksesta, katuen vain sitä, etten samalla käyttänyt sitä hyväkseni. Pelkäsin, etten häntä enää tapaisi.

Juoksin minkä jalat kantoivat asuntoomme ja kiipesin kallioportaita ylös, heittäen lentosuudelmia Kiralle, jonka näin ikkunassa.

»Sinä et ole kiltti!» sanoi hän. »Sinä huvittelet ja jätät minut yksin ikävään!»

»Huomenna saat sinäkin huvitella kuin ruhtinatar turkkilaisen beyn purressa!» huusin minä, syleillen häntä.

Ja sitten kerroin henkeä vetämättä, mikä ihme minua oli kohdannut. Ah, miksei hän ollut kypsyneempi, kokeneempi kuin minä!... Hän ahmi sanani, ja niin kärsimättömänä hän odotti saavansa lipua Tonavalle loistopurressa, että vietti yönsä unettomana.

Seuraavan aamupäivän Kira käytti kokonaan itsensä ja minun pukemiseen. Puolipäivän tienoissa me menimme rannalle. Siellä oli sama arabialainen pienessä veneessä, mutta turkkilaista ei näkynyt. Kira kysyi häneltä rohkeasti:

»Oletko saanut määräyksen viedä meidät purjehtimaan?»

»Kyllä», vastasi mies, nousten seisomaan.

Kira juoksi laituria pitkin ja hypähti notkeana kuin nuori hirvi alas veneeseen. Seuratessani häntä minä kuulin erään soutajan sanovan takanani nämä sanat, jotka myöhemmin muistin onnettomuudessani:

»Mikä kaunis riista!»

Toistin nämä sanat Kiralle, tiedustellen niiden merkitystä.

»He ovat moukkia», vastasi hän.

Heikko läntinen puhalteli ja me nautimme ensi kertaa tämän hiljaisen lipumisen riemuja. Tuuli tuskin pullisti purjetta. Edettyämme rannasta, alkoi vene yhtäkkiä hyppelehtiä aavalta kantautuvilla pikku aalloilla. Pelästyneenä Kira huusi:

»Älä ohjaa keskelle jokea! Seuraa rantaa!»

Arabialainen tarttui peräsimeen ja me käännyimme rantaa kohti. Ylängön reunalla tuli näkyviin kotitalomme surullisessa autiudessaan ja sen vieressä ravintola, jossa huoneittemme ikkunat olivat avoinna. Veneemme sivuutti ne, samoinkuin sataman vilisevine ihmisjoukkoineen, lukemattomat purjeveneet, lotjat ja ponttoonit. Sitten se suuntautui yksinäistä laituria kohti ja laski sen kupeeseen. Tässä seisoi turkkilainen meitä odotellen. Hän lähestyi, kumarsi syvään Kiralle ja auttoi hänet maalle. Kira tunsi itsensä perin mairitelluksi. Miehellä oli liikkeissään sulavuutta ja käytöksessään arvokkuutta, jota oli puuttunut meluavilta _mussafireiltamme_.

Ah, sinä poloinen ihmissydän, joka annat elämisen ilon vallata itsesi! Kuinka sokeita olemmekaan! Mikä lumous estikään meitä kiinnittämästä huomiota turkkilaisen yhtäkkiseen ja epäilyttävään ilmestymiseen samoinkuin hänen taitavaan syrjässäpysymiseensä purjehtimaan lähdettäessä?

Hän osoittautui vieläkin taitavammaksi. Hänen tyyneytensä, hillitty käytöksensä ja valkoinen partansa sai Kiran menemään mielettömyydessään niin pitkälle, että hän pyysi päästä näkemään hänen purjealustaan. Sitä mies oli odottanutkin, mutta varmana saaliistaan hän vastasi mitä moitteettomimmalla turkinkielellä:

»Ei aivan tällä hetkellä, ihastuttava neiti! Alukseni on lastaamassa joen toisella puolen Macinin suulla, ja kun ette ole tottuneet keinumiseen, voisitte tulla pahoinvointisiksi. Mutta tyydytän uteliaisuutenne lähitulevaisuudessa... Sillävälin olen onnellinen, voidessani tarjota pienen purjeveneeni käytettäväksenne, ja minulle tuottaisi kunniaa, jos todella näkisin teidän purjehtivan sillä».

Näin sanoen hän kumarsi niin, että hänen silkkiset vaatteensa aaltoilivat, kosketti käsillään otsaansa, huuliansa ja rintaansa, ja astui veneeseen.

* * * * *

Tämä uusi huvi sai meidät unohtamaan äidin, isän, enot, _mussafirit_ ja itse Jumalankin. Me heittäydyimme ruumiinemme ja sieluinemme tämän kunnianmiehen käsiin. Kolme päivää peräkkäin me keinuimme Tonavalla, uskaltautuen yhä kauemmas ja kauemmas, ja niin me eräänä päivänä melkein huomaamattamme löysimme itsemme toiselta rannalta. Ja viimeinkin tuli uteliaisuutemme tyydytetyksi; me olimme purjealuksessa. Se oli iso ja uudenuutukainen. Tervan haju tunkeutui nenäämme, ja arabialaisen selittelyt purjeiden, mastojen ja touvien merkityksestä menivät ohi korviemme.

Nazim Effendi otti meidät vastaan loisteliaassa hytissään puettuna silkkiseen kauhtanaan ja sandaaleihin. Koskaan emme olleet nähneet sellaista itämaisten mattojen, kupariesineiden ja kullallakirjailtujen tyynyjen runsautta eikä sellaista aseiden moninaisuutta: siinä oli pyssyjä, käyriä, turkkilaisia miekkoja, pistooleita, jotka kaikki olivat korutyötä, somistettuja kullalla, hopealla ja norsunluulla. Tuntemattomien hajuvesien tuoksu hiveli suloisesti sieraimiamme. Mattojen peittämillä seinillä riippui kunniapaikalla sulttaani Abdul-Medjidin valokuva ja Turkin valtakunnan vaakuna, kauniilla arabialaisella käsialalla kirjoitettuja Koraanin lauseita, ja häikäisevän kauniiden odaliskien kuvia, joihin Kiran silmät kiintyivät, ja hän huudahti:

»Kuinka kauniita he ovat!»

»Te olette yhtä kaunis, neitiseni!» sanoi turkkilainen mairitellen.

Meille tarjottiin herkullisia turkkilaisia leivoksia, kahvia koristeellisista _felidjaneista_ ja poltettavaksi vesipiippuja, täytteenään tuoksuvaa _tumbakia_.

Isäntämme oli hyvin huomaavainen, iloinen, täynnä hyvyyttä. Hän tiedusteli Kiralta hienotunteisesti sukulaisiamme, ja tämä, vaikkei sanonutkaan kaikkea, sanoi kuitenkin liikaa. Hän kiirehti etenkin saattamaan hänen tietoonsa, että hän rakasti tanssia, ja tyytyväisenä päiväänsä Nazim Effendi nousi ja sanoi hyvästelyssään meitä:

»No niin, saatte tanssiakin täällä, millein haluatte!»

Ja meidät saatettiin takaisin Romanian puoliselle rannalle.

Olin tyytyväinen ja ylpeä löydöstäni enkä epäillyt mitään... Kira oli vielä tyytyväisempi ja epäili sitäkin vähemmän. Me luovuimme kaikista entisistä tottumuksistamme, kaikista mielipuuhistamme. Tuo salaperäinen purjealus nieli koko elämämme. Me purjehdimme joka päivä pienellä veneellä, ja asustimme huoneissamme vain öisin ja aterioidessamme. Ja mikä vieläkin parempi! Kiran mielestä eivät hänen pukunsa nyt olleet kyllin loisteliaita ja huoneet olivat hänestä sietämättömät. Hän toivoi, että Cosma-eno pian suoriutuisi isästä, jotta hän saisi ottaa haltuunsa talonsa ja omaisuutensa, olla hieno nainen, ja ottaa vastaan — ei _mussafireja_ — vaan vieraita sellaisia kuin Nazim Effendi! Pikku raukka!

Kokonaisen viikon ajan me kävimme näin vierailuilla turkkilaisen kajuutassa, tanssimme ja huvittelimme. Me tulimme tuttavallisiksi ja kotiuduimme. Kira vannoi, että »siinä vasta on oikea isä»! Turkkilainen veti kirstuistaan esille loisteliaita odaliski-pukuja ja levitti ne ihastuneiden silmiemme eteen. Pukipahan eräänä päivänä Kiran ylle yhden niistä. Hän olikin oikea odaliski, samanlainen kuin kuvat tuolla seinillä! Jotta minä en olisi käynyt kateelliseksi, kiinnitti turkkilainen huomiota minuunkin, puki minut turkkilaisittain fetsiin, roimahousuihin ja kirjailtuun vyöhön pistooleineen. Näin koristeltuina ei paljoakaan puuttunut, ettemme pyytäneet nostamaan ankkuria ja purjehtimaan pois.

Sen hän vielä tekikin. Mutta ikäänkuin leikitelläkseen kanssamme hän riisui jälleen vaatteet yltämme, sulki ne kirstuihinsa, ja tuona iltana lähetti meidät vielä vesi kielellä kotiin.

Seuraavana aamuna — viimeisenä, jonka vietimme Romanian kamaralla — Kira itki raivosta: isä eli yhä eikä Cosma-enosta näkynyt jälkeäkään.

Oli vielä aikainen, kun kuulimme käheän äänen huutavan ikkunaimme alla:

»Tuoreita krapuja!... Krapuja!...»

Viimeinkin! Ehkä hyviäkin uutisia!

Siinä olikin jo kravustajamme. Juoksimme alas portaita. Kumarana vuosien ja epäilemättä myös syntiensä painosta maleksi vanha Ibrahim ikkunaimme alla, pälyillen kuin varas. Me kuljimme hänen jäljessään _Katagatziin_ päin; täällä, kaukana satamasta, hän suhahti korvaamme:

»Voi teitä onnettomia! Isänne kätyrit ovat väijyksistä ampuneet Cosman. Hänen veljensä haavoittui, mutta pääsi pakenemaan ratsain!»

Ah, kuinka vuotivatkaan kyyneleemme! _Ursita_ oli pitänyt sanansa! Mihin nyt joutuisimme? Isä, jolla nyt ei ollut mitään peljättävää, ryöstäisi meidät aivan varmaan.

Kuoleman kauhu valtasi meidät. Parempi oli heittäytyä Tonavaan kuin palata asuntoomme! Mutta rannalla odotti meitä pieni purjevene; ja purjealuksessa me heittäydyimme Nazim Effendin syliin, kuin olisimme olleet hänen lapsiaan.

Kasvot kyynelissä kylpien Kira kertoi tälle isälle koko totuuden, samoinkuin viimeisen onnettomuutemme, ja huudahti epätoivoissaan:

»Ennemmin heittäydymme jokeen, kuin palaamme kotiin!»

»Mutta eihän ole syytä epätoivoon, lapseni», sanoi viettelijä, »olette isoisänne puolelta turkkilaista sukuperää. No niin, otan teidät kanssani Stambuliin, jossa äitinne varmaan on hoitamassa haavoittunutta silmäänsä. Me löydämme hänet ja te olette onnellisia!»

Hän syleili meitä.

»Milloin te lähdette?» kysyi Kira.

»Muutaman tunnin kuluttua, heti auringonlaskun jälkeen».

Onnettomuudessamme onnellisina me lankesimme hänen jalkoihinsa ja syleilimme hänen polviaan. Olihan hän pelastajamme! Ja illalla, hirvittävän melun kantautuessa sillalta korviimme, loikoessamme kajuutassa opiumipiippua poltellen, mikä huumasi päämme ja vaivutti meidät onnellisuuden ja puolittaisen tajuttomuuden sumuun, alkoi kajuutta keinua, niin että luulimme oltavan matkalla taivaaseen.

Emme olleet matkalla taivaaseen emmekä edes Stambuliin äitiä etsimään. Meidät oli kerta kaikkiaan ryöstetty, ryöstetty omalla suostumuksellamme.

Joskus toiste kerron teille harharetkistäni vierailla mailla etsiessäni sisartani, joka heti Konstantinopoliin saavuttuamme suljettiin haaremiin.

Minut taivutti kunnianarvoisa hyväntekijä nautintonsa välineeksi ja turmeli minut iäksi. Ja Kira katosi ainaiseksi näkyvistäni, vaikka paettuani kaksivuotisen vankeuden jälkeen etsinkin häntä kaksitoista vuotta mehua myyskennellen.

Palattuani neljätoista vuotta myöhemmin Romaniaan sain kuulla, että vähän jälkeen pakomme oli eloon jäänyt enomme kostoksi sytyttänyt eräänä yönä palamaan sekä äitini että isäni talon, jotta viimemainittu ei olisi päässyt hänen käsistään. Tällä kertaa hän ei päässytkään pakoon, vaan hukkui liekkeihin.

III

DRAGOMIR

Neljä vuotta oli kulunut siitä päivästä, jolloin Adrien oli kuullut Stavrolta Kiran tarinan. Huolimatta hänen etsiskelyistään ja ponnistuksistaan onnettoman mehukauppiaan löytämiseksi, jolle hän tahtoi vakuuttaa kiintymystään ja ystävyyttään, pysyi tämä kateissa. Hän luuli hänen jo kuolleen. Ja kiihkomielisen nuorukaisemme elämä, joka nyt oli hyvin häilähtelevää, kulki kohtalon sille määräämää rataa.

Mutta tämä kohtalo asettui tykkänään palvelemaan häntä, ainakin siihen nähden, mikä elämässä eniten kiinnitti hänen mieltään: tarve saada lakkaamatta katsella ihmissielun pyörteisiin. Ja vaikkakin nämä pyörteet ovat vaikeasti havaittavissa tungokseen saakka ahdetussa ihmisryteikössä, tiesi Adrien, mistä etsiä ja löytää niitä; ja joskus hän kohtasi niitä sattumaltakin.

Niinpä hän eräänä iltana kulki raskain askelin kuolemaan saakka ikävystyneenä pitkin Darbel-Barabra-katua Kairossa, jossa hän oli oleskellut kuukauden päivät, ja poikkesi erääseen juutalaisromanialaiseen ravintolaan, — yleismaailmallinen paikka, jossa kävi asemaltaan ja moraaliltaan mitä erilaisimpia olioita. Herra Goldsteinin vieraiden kesken ei ollut olemassa mitään hengenheimolaisuutta. Kukin epäili toistaan, ja usein he inhosivat toisiaan. Mutta heitä yhdisti juutalaisen täytetty hauki ja romanialainen _tsuika_ [päärynäviina]. Adrian menetteli niinkuin muutkin, kun hänellä oli, millä maksaa, ja tuona iltana hänellä sattui olemaan. Mutta hänen vastenmielisyytensä tätä seuraa kohtaan oli ilmeinen. Välttääkseen mahdollisesti syntyvää keskustelua, hän kulki pää painuksissa ja tervehtimättä salin perälle saakka, mihin kokoontui kaikkein kurjin rahvas ja missä pöydät olivat ilman liinaa. Täältä hän kuunteli ja tarkasteli ympärillään olevia ihmisiä.

»Kuinka tuo mies onkaan Stavron näköinen!» sanoi hän itsekseen, syödessään siinä sormin haukeaan, ja vilkaisten salavihkaa vastakkaisessa nurkassa sivuttain istuvaan mieheen. Tuo huonosti puettu, parroittunut, iäkäs mies istui hievahtamatta, leuka käden varassa ja katseli välinpitämättömästi ovelle päin, _tsuika_-lasi edessään. Hänen ulkoasunsa oli omiaan kääntämään ihmisten katseet pois hänestä, ja kuitenkin — voimatta ollenkaan uskoa Stavron oleskelevan Egyptissä — Adrien tunsi sydämensä sykähtävän myötätunnosta tuota yksinäistä ja hiljaista vanhusta kohtaan. Hän olisi tahtonut nähdä hänet edestäpäin, mutta mies ei liikahtanutkaan, kuin olisi hän jähmettynyt paikoilleen. Silloin hän päätti käyttää hyväkseen itämaista tapaa, joka sallii tuntemattoman tarjota toiselle samansäätyiselle tai alempiarvoiselle tuntemattomalle vain myötätunnon osoitukseksi jotain nautittavaa, ja hän kutsui luokseen tarjoilijan, pyytäen tämän viemään hänen puolestaan nurkassa istuvalle miehelle lasin tsuikaa; siitä seuraisi todennäköisesti kiittelemiset ja toivottelut. Mutta hän näkikin ihmeekseen tuntemattoman kieltäytyvän ottamasta vastaan juomaa, jota ei ollut tilannut.

»Se on tuon herran puolesta tuolla», sanoi poika, Adrienia osoittaen.

»Se on yhdentekevää», vastasi mies edes katsomatta osoitettuun suuntaan.

Mutta äänen sointu riitti ilmaisemaan Adrienille Stavron ja hän meni ja kosketti liikutettuna hänen olkapäätään. Istuutuen hänen viereensä hän kuiskasi tuskin kuuluvasti hänen korvaansa:

»Onko se mahdollista? Sinäkö se olet? Täällä?»

»Etkö sitten tietänyt sitä?» kysyi vuorostaan Stavro, katsellen häntä ilman ihmettelyä ja epäillen.

»Mitä?» huudahti Adrien suuttuneena. »Sinä näit minun tulevan sisään etkä hypännyt kaulaani? Ja kieltäydyt ottamasta vastaan myötätunnon lasia, joka tuodaan pöydällesi? Onko sinusta tullut hirviö näinä viime vuosina?»

»Tällaiseksi tulee sellaisen elämän ehtoolla, jota minä olen viettänyt: myötätunto ei enää riitä...»

»Ja arveletko minun tuntevan sinua kohtaan vain myötätuntoa?»

»Minä puhunkin myötätunnon laseista tai myötätunnosta, joka ilmenee lasin välityksellä. Mitä sinuun tulee...»

»Mitä minuun tulee?»

»Ensiksikin on olemassa se oleellinen tosiasia, että sinä nouset rinnettä, kun minä jo laskeudun toista ja välillämme on vuorenhuippu. Ja toiseksi...

Stavro loi ympärilleen varovan katseen ja vaikeni.

»Eikö sinun ole nälkä, Stavro?» kysyi Adrien lämpimästi.

»On, minun on nälkä».

»Haluatko syödä täytettyä haukea? Se on hyvää täällä».

»Haukea, kilpikonnaa tai elefanttia, se on yhdentekevää, mutta jotakin myötätuntoisempaa kuin lasi _tsuikaa_, jonka olisin voinut itsekin maksaa», vastasi Stavro. Ja hän pyyhkäisi väsyneesti kädellään uurteisia kasvojaan.

* * * * *