Part 5

Mutta surullisinta oli havaita, että minua vartioitiin joka puolelta ja että pako oli mahdoton. Iltapäivällä väänsin vielä tahkoa, ja kun voimani pettivät, potkaisi veljeni minua ohikulkiessaan. Hän ja isäni, samoinkuin kaikki työmiehet, ahersivat nahkaesiliinat vyöllään, tullen ja mennen vakavina, jöröinä, rypyssä kulmin, keskellä tätä harmautta, missä kuului vain työkalujen ääntä, selityksiä tai lyhyitä käskyjä.

Illalla minut suljettiin huoneeseen, jonka ikkuna oli varustettu rautaristikolla. Maaten lattialla olkipatjalla minä vietin yöni pimeässä ja itkin ajatellessani noita rakkaita olentoja, jotka olivat vielä onnettomampia kuin minä.

Seuraava päivä oli edellisen kaltainen. Sydän täynnä tuskaa minä mietin itsekseni, voisiko isäni julmuus mennä niin pitkälle, että hän jättäisi nuo piestyt ja sairaat naiset tykkänään unohduksiin. Illan tultua minä päätin itkeä vähemmän ja koettaa pelastautua hinnalla millä tahansa.

Pihalla olin nähnyt eri kokoisia tikapuita ja kopissani oli röykkiö karkeatekoisia rattaanpuolia: siinä piili todellakin vapaus. Palvelijatar toi päivällisen, joka oli leipää ja juustoa, ja sanoi ilkeästi:

»Täällä ei ole yhtä mukavaa kuin kotona, vai kuinka? Näes, elämä ei ole vain huvia, siinä on kärsimystäkin, he, he, he!»

Ja hän sulki oven jälkeensä. Nukahdin heti. Kun heräsin, oli vielä yö. Makasin valveilla ja itkin, muistaessani äitini verentahraamia kasvoja. Sitten kukko alkoi kiekua, ja näin aamun sarastavan. Talo uinui unten helmassa. Avasin nopeasti ikkunan ja irroitin hiljaa rattaanpuolalla rautaristikon, joka ei ollut kovin paksu. Pihassa oli kirves iskettynä puunrunkoon. Kiskaisin sen irti, otin pienet tikapuut kainalooni, nousin toisia myöten ylös ja kiipesin yli aidan. Toiselle puolelle päästyäni juoksin minkä jalat kantoivat pitkin satamaan vievää tietä.

Oli tuskin päivä, kun saavuin sen kallionrinteen juurelle, jonka partaalla talomme nukkui epätoivon unta. Ja nyt aloin kiivetä tätä rinnettä, jota pitkin olin sitä ennen vain liukunut alas.

Ylös päästyäni asetin tikapuut seinää vasten ja sydämeni rajusti lyödessä iskin nyrkilläni ikkunaruutuun, joka meni helisten sirpaleiksi. Hetkiseksi minut valtasi voimakas mielenliikutus, kun samassa kuulin Kiran vienon äänen huutavan komerosta:

»Sinäkö se olet, Dragomir?»

Kuullessani rakkaan siskoni näin huutavan minua nimeltä, värisytti minua ja huusin vastaan:

»Minä se olen! Tulen vapauttamaan teitä!»

Ja minä tunkeuduin sisään aukosta ja avasin salvan. Kalpeana, kasvot itkusta turvonneina Kira heittäytyi kaulaani ja kysyi kiihkeästi:

»Entä äiti?... Entä äiti?»

»Hänet on teljetty kellariin. Meidän on vedettävä hänet sieltä päivänvaloon ja paettava!»

Ovi oli lukittu ulkoapäin avaimella. Avasin ikkunan ja hyppäsin pihaan. Väänsin kirveellä irti kellarinluukun säpit ja laskeuduin Kiran seuraamana alas portaita. Homeen, hapankaalin ja mädäntyneiden vihannesten haju pisti nenäämme, sillä pariin kolmeen vuoteen ei kukaan ollut käynyt kellarissa. Siellä mateli kilpikonnia, ja niiden munia — hiukan suurempia kuin linnunmunat — oli rivissä seinävierillä. Keskellä tätä kurjuutta oli äitini viettänyt kaksi vuorokautta.

Löysimme hänet seisomassa pää käärittynä riepuihin, jotka hän oli repinyt risaisista vaatteistaan. Autoimme hänet niljaisia portaita ylös. Ja kun ulkona näimme, mitä oli jäljellä häikäisevän kauriista äidistämme, lankesimme hänen jalkoihinsa, niinkuin langetaan marttyyrin jalkoihin. Toinen silmä oli siteessä, mutta tulehtuneet kasvot, murskattu nenä, haljenneet huulet ja hyytyneen veren peittämä kaula ja rinta osoittivat, missä tilassa hän oli. Myöskin kädet olivat veriset ja yksi sormista poikki.

Hän nosti meidät ylös ja sanoi raukeasti:

»Paetkaamme ennen kaikkea!... Ja ottakaa mukaan hiukan ruokaa».

Me palasimme sisään, missä naiset kiireesti peseytyivät ja pukeutuivat. Äitini otti mukaansa lippaan, jossa säilytettiin kalleuksia ja rahaa, ja me laskeuduimme hitaasti alas rinnettä, heitettyämme tikapuut sisäpuolelle ja suljettuamme ikkunan, josta niin monet _mussafirit_ olivat pelastautuneet. Kohtalo oli määrännyt, että talon haltijattaren itsensä oli lopuksi poistuttava sitä tietä.

Tuntia myöhemmin olimme Cazassuun vievällä tiellä, aivan viljapeltoihin peittyneinä. Saavuttuamme kahden kukkulan luo, joita siihen aikaan sanottiin nimellä _tabie_ [linnake, vallike], äitini pysähtyi. Istuessamme siinä ruohikossa kukkuloiden suojassa, jotka estivät meitä näkymästä tielle, äiti puhui suunnilleen näin:

»Lapseni... Olin valmistautunut kokemaan paljon kovaa isänne taholta, mutta en olisi luullut hänen voivan raadella minua näin, antamatta minulle samalla kuoliniskua, sillä tietäkää, että vasen silmäni on melkein poissa kuopastaan. Tämä on minulle pahempaa kuin kuolema... Jumala on luonut minut elämän iloja varten, samoinkuin myyrä on luotu elämään kaukana valosta. Ja samoinkuin tällä eläimellä on kaikki, mitä se tarvitsee tullakseen toimeen maan sisässä, samoin oli minullakin kaikkea, mitä tarvitsin voidakseni nauttia elämän riemuista. Olin tehnyt sen lupauksen, että päättäisin päiväni, jos minut pakotettaisiin muuhun elämään, kuin mihin tunsin edellytyksiä ruumiissani. Tänään muistan tuon lupaukseni. Minä jätän teidät... Lähden kauas luotanne hoitamaan itseäni. Jos voin pelastaa silmäni ja poistaa rumentavat jäljet kasvoistani, jään eloon ja saatte vielä minut nähdä... Jos menetän silmäni, ette näe minua enää koskaan. Ja nyt kuunnelkaa, mitä sanon: sinä, Kira, jollet — niinkuin luulen — tunne kutsumusta hyveeseen, mikä on Jumalasta ja mihin on antauduttava ilomielin, niin älä ole hyveellinen, tekopyhä ja kova, älä nouse Luojaasi vastaan, vaan ole mieluummin sellainen, miksi hän on sinut luonut: rakasta nautintoa, vieläpä irstailuakin, mutta älä koskaan ole sydämetön! On parempi niin. Ja sinä, Dragomir, jollet voi olla hyveellinen, niin ole sellainen kuin ovat äitisi ja sisaresi, ole vaikkapa varas, mutta varas, jolla on sydäntä, sillä, lapseni, ihminen ilman sydäntä on kuollut, joka estää eläviä elämästä. Sellainen oli isänne...

»Nyt teidän on jäätävä tähän auringonlaskuun saakka. Jos nousisi sade tai ukonilma, niin älkää etsikö suojaa puiden alta, vaan kätkeytykää syvennykseen, jonka näette kukkulan kupeessa. Vähän jälkeen iltasoiton tulee kaksi ratsastavaa miestä noutamaan teidät ja ottamaan teidät suojelukseensa. He ovat veljeni, kaksi sydämen ja kunnian miestä. En voi viedä teitä heidän luokseen, sillä te olette vielä lapsia, ja voisitte tahtomattanne paljastaa heidät. Mutta jolleivät he saapuisi ennen auringonlaskua, niin palatkaa kaupunkiin ja vedotkaa sen ravintoloitsijan vieraanvaraisuuteen, joka piti huolen ruoastamme. Mutta älkää poistuko huoneestanne, ennenkuin veljeni tulevat! Vielä on sydämelläni jotakin: ruumiinne on alttiina kauheille taudeille. Jumalan armosta en minä ettekä te tunne näitä kärsimyksiä, mutta lukemattomat ihmiset riutuvat niiden taakan alla. Muistakaa heitä onnessanne ja luovuttakaa joka vuosi osa rahoistanne laitokselle, jossa näitä sairaita hoidetaan! Jätän teille paljon rahaa veljieni huostaan...»

Näin sanoessaan hän otti lippaastaan kaksi sormusta, jotka hän solmi silkkinenäliinan kulmaan ja pisti Kiran povelle, suuteli meitä niin pitkään, pitkään, ja kääntyi menemään, kokonaan kätkeytyneenä huppupäähineella varustettuun kauhtanaansa.

Ehdittyään noin kolmenkymmenen askeleen päähän meistä hän kääntyi katsomaan taakseen, painoi molemmat kädet huulilleen ja ojentaen sitten ylös käsivartensa viittasi etusormellaan kohti taivaanlakea, kääntyi ja katosi näkyvistämme.

»Mitä tuo merkitsi?» kysyin minä Kiralta.

»Rakas veljeni, se merkitsi sitä, että me näemme toisemme jälleen taivaassa», vastasi hän.

Senjälkeen en ole nähnyt äitiäni...

* * * * *

Yksin jääneinä me unohdimme, että olimme nälkäisiä, ja itkimme sylitysten, kunnes vaivuimme väsymyksen ja helteen uuvuttamina hyväätekevään uneen. Herättyämme meistä tuntui siltä, kuin emme enää olisi kuuluneet tähän maailmaan, että oli tapahtunut jotakin kauheaa, emmekä enää tietäneet, ahdistiko meitä painajainen, vai oliko tähänastinen elämämme ollut vain unta. Kevein hengähdyksin kuljetti tukahduttava länsituuli luoksemme tuoksuja edessämme leviäviltä pelloilta, ja perhoset, sudenkorennot ja ampiaiset ahdistelivat meitä lakkaamatta täynnä elämisen iloa, johon emme voineet yhtyä.

Tuli iltasoiton aika... Painuen kohti taivaanrantaa aurinko alkoi kadottaa loistettaan... Kävimme levottomiksi ja katseemme suuntautuivat tutkivina autiolle tielle, mihin äiti eli kadonnut. Nousimme kukkulalle, ja nyt näimme tomupilven kohoavan ilmaan kaukana Cazassuun vievällä tiellä. Muutaman minuutin kuluttua tuli näkyviin kaksi ratsastajaa, jotka ajoivat täyttä laukkaa, jättäen tomujuovan jälkeensä. Juoksin alas kukkulalta, peljäten hevosten polkevan minut jalkoihinsa, sillä kavioiden rytmikäs kapse kantautui jo korviini. Mutta Kira ei seurannut minua. Seisoen harjanteella, kevyt hame tuulessa liehuen, hän huiskutti nenäliinaansa ja huusi riemusta, ratsastajien kiivaasti lähestyessä. Peltoon tultuaan he taluttivat hevosia suitsista, ja irroitettuaan kuolaimet päästivät ne valloilleen kukkuloiden väliin, jotka estivät niitä näkymästä tielle.

Kira riensi nopeasti alas rinnettä, riuhtaisi siteen päästään ja kauniin kullankeltaisen tukan valahtaessa olkapäille hän heittäytyi tuntemattomien enojensa jalkoihin, jotka seisoivat edessämme pitkinä ja hartiakkaina kuin kaksi tuuheaa tammea. He olivat kookkaita kuin jättiläiset, näköjään neljänkymmenen ja viidenkymmenen välillä, toinen hiukan toista nuorempi. Päässä heillä oli turbaanit, ja hiukset olivat leikatut päänahkaa myöten. Parta ja viikset peittivät kokonaan suun. Suurten silmien katse oli läpitunkeva, sietämätön, mutta kirkas ja suora. Heidän karvaiset kätensä näyttivät karhunkäpäliltä. He olivat mustia kuin paholaiset, puettuna kun olivat _ghebaan_ [talonpoikien käyttämä kauhtana], joka peitti heidät kaulasta polviin saakka.

Hetkisen he seisoivat näin katsellen meitä, minua, joka seisoin siinä kuin olisin nähnyt edessäni kaksi taruolentoa, ja Kiraa, joka makasi heidän jaloissaan. Sitten he riisuivat vaippansa ja näin heidän olevan puettuina turkkilaisittain hihattomaan takkiin, roimahousuihin ja leveään punaiseen villavyöhön. Mutta vielä enemmän kauhistuin huomatessani heidän olevan asestettuina hampaita myöten kuin oikeat kreikkalaiset rosvot: olalla lyhytpiippuiset pyssyt, vyössä pistoolit ja isot puukot.

Salaman välkähdyksenä herää Kirassa tällä hetkellä kauhea intohimo. Yhdellä ainoalla rukouksella, jolla hän kääntyy näiden voimakkaiden miesten puoleen, hän tuhoaa kokonaisen perheen, joutuen itsekin oman kostonhimonsa uhriksi.

Vanhempi miehistä nosti Kiran seisoalleen, ja pannen kätensä hänen olkapäilleen katsoi häntä silmiin. Viiksien heikosta värähdyksestä arvasin huulten niiden alla hymyilevän. Mutta kirkkaampana kuvastui hymy hänen silmistään. Metallisointuisella ja matalalla äänellä hän sanoi romaniaksi:

»Tyttöseni! Mitä kieltä puhut mieluiten, turkinkreikan- vaiko romaniankieltä?»

»Romaniankieltä», vastasi tyttö empimättä, katsellen häntä ihmeteltävän rohkeasti.

»Ja nimesi?»

»Kira».

»Kas näin, Kiralina, minä suutelen sinua enona, mutta onnellinen se kuolevainen, joka saa poimia huultesi kirsikat rakastajana!...»

Hän suuteli tyttöä ja työnsi hänet sitten veljensä luo.

»Ja sinä, kelpo Dragomir, näytätpä kovin säikähtyneeltä» sanoi hän, suudellen minua.

Ja laskien pyssynsä maahan vaippansa päälle hän lisäsi:

»Partammeko sinua noin peloittavat?»

Näin sanoen hän heittäytyi pitkäkseen ruohikkoon ja veti minut luokseen. En uskaltanut vastata mitään. Hän tiukkasi yhä:

»Tiedätkö, Dragomir, mitä pelko on?»

»Kyllä», vastasin arasti.

»Mitä sinä pelkäät?...»

»Aseitanne, teillä on niitä liikaa».

Hän purskahti kaikuvaan nauruun:

»Ha! ha! ha!... Kunnon Dragomir! Ei ole koskaan liiaksi aseistettu, kun on huonoissa väleissä Jumalan ja hänen maallisen oikeutensa kanssa! Mutta sinun iälläsi ei tällaista ymmärretä...»

Tällöin Kira heittäytyi polvilleen, risti kätensä kuin rukoukseen ja huusi:

»Minä ymmärrän, minä!»

»Ja mitä ymmärrät muka sinä, Kira Kiralina, suloinen ruusunnuppu?»

»Ymmärrän, että ihmiset ovat pahoja ja että sinä rankaiset heitä!...»

»Hyvä, Kiralina!» huusi hän, paukauttaen käsiään yhteen. »Hautoisiko nuori sydämesi kostoa?»

»Niin, pyhää ja oikeutettua kostoa!»

Ja näin sanoen hän tarttui maassa makaavaan raskaaseen pyssyyn, suuteli sitä ja huusi:

»Tämä sinun on vielä tänä iltana laukaistava kohti isäni rintaa!... Ja veljeni tekee oikeutta vanhemmalle veljelleni! Tehkää se, minä vannotan teitä äitini nimeen, joka on jättänyt meidät! Kostakaa kahden orvon puolesta, ja olen orjattarenne! Ottakaa minut mukaanne!...»

Eno otti aseen hänen käsistään ja sanoi vakavaksi käyden:

»Kira, Jumala on erehtynyt tehdessään sinusta naisen!... Kostosta puhuttaessa arvelin, että haluaisit toimittaa selkäsaunan joillekin ihailijoille, jotka ehkä ovat suudelleet sinua vastoin tahtoasi. Mutta sinä puhutkin asioista, jotka jo ovat askarruttaneet ajatuksiamme, ja kaadat öljyä tuleen...»

Hetken vaiettuaan hän lisäsi:

»Sanohan, sinä pieni paholainen, etkö kuitenkin tyrmistyisi, jos näkisit tänä yönä isäsi pään seulaksi ammuttuna?»

Silmät suurina ja hehkuvin poskin tyttö vastasi:

»Minä kastaisin käteni hänen vereensä ja pesisin sillä kasvoni!...»

Eno rypisti kulmiaan ja jäi tuijottamaan laskevan auringon tulikehrään, kuin olisi hän kuunnellut paimenpillin ääntä, joka valitti jostakin kaukaa. Sitten hän alkoi puhua veljensä kanssa kreikankieltä katkoen omituisesti sanat, jotta häntä ei olisi ymmärretty.

Hevoset kulkivat ympärillämme ruohoa haukkoen ja päristellen, säyseinä kuin kaksi lammasta, yön laskeutuessa tummenevien kukkuloiden ylle.

Kaikki vaikenivat... Viileä ilma pani Kiran värisemään, ja jatkaen yhä puhettaan matalalla äänellä eno otti molemmat vaipat ja kääri meidät niihin. Näin me istuimme pimeään saakka. Silloin molemmat miehet nousivat. Vanhempi sanoi sisarelleni:

»No niin, Kira Kiralina, sinä pieni suloinen kyykäärme: tapahtukoon tahtosi!... Toivomuksesi on saanut vereni kiehumaan. Vielä tänä yönä me yritämme...»

Kira polvistui ja suuteli hänen kättään. Minä tein samoin, tarttuen kädestä toista veljeäni, joka kysyi minulta:

»Dragomir, vaaditko sinäkin kostoa?»

»Minä vihaan isääni ja veljeäni», sanoin minä. Vanhempi hyppäsi satulaan ja nosti Kiran eteensä, kun taas nuorempi istutti minut taakseen hevosen selkään ja sitoi nahkahihnalla kiinni itseensä. Pelloilla ajettiin käyden, mutta tielle päästyä iski edellinen kannuksensa hevosen kylkiin, joka porhalsi laukkaan, meidän seuratessamme parinkymmenen askeleen päässä heidän jäljessään.

Näin ajettiin sen verran aikaa, mikä menee savukkeen polttamiseen. Kun oli saavuttu kaupungin lähistölle, käännyttiin vasempaan vievälle tielle, joka laskee suoraan Tonavan rantaan. Outo yöllinen ratsastus sai minut hetkittäin luulemaan, että paholainen kuljetti minua muassaan. Häikäisevässä kuutamossa, joka hopeoi tien, hulmusivat Kiran hiukset ilmassa kuin hajonnut kuontalo.

Hetkistä myöhemmin me aloimme laskeutua alas rinnettä. Kun joen välkkyvä vyö tuli näkyviin, hiljensivät hevoset hurjaa vauhtiaan ja pysähtyivät äkkiä seljametsikön laitaan. Olimme _Katagatz_-nimisellä paikalla, tunnin jalkamatkan päässä satamasta ja kodistamme. Laskeutumatta alas satulasta lähestyivät miehet toisiaan ja puhuivat keskenään jotakin, jota en ymmärtänyt. Sitten vanhempi pani kaksi sormea suulleen ja päästi pitkän, kimeän vihellyksen ja lyhyen väliajan jälkeen vielä kaksi hyvin lyhyttä.

Hetkisen kuluttua tuli seljapuiden välistä näkyviin vanha valkopartainen turkkilainen, joka lähestyi meitä, laahustaen puukenkiään, ja tervehdi, pannen käsivarret ristiin rintansa yli.

Enoni vastasivat turkinkielellä:

»Hyvää iltaa, Ibrahim».

Hän otti hevosia suitsista ja me seurasimme häntä. Aivan seljametsikön toisella puolen, Tonavan rannalla, oli hänen olkikattoinen majansa, jota tulvavedet huuhtelivat. Hän oli kravun kalastaja, harjoittaen samalla pientä vesimelonin viljelystä. Hänen kolmannen ammattinsa voi helposti arvata. Hän vei hevoset meriruo'oista kyhättyyn vajaan ja meni sitten majaansa, johon toinen enoistani seurasi häntä, viipyen sisällä vain hetkisen. Sitten hän tuli ulos yksin, nosti Kiran syliinsä ja lähti kiireesti matkaan. Hänen veljensä teki samoin minulle. Ja kantaen meitä näin kuin kahta pikku lasta, miehet suuntasivat kulkunsa jokivartta pitkin satamaa kohti. Heidän jalkansa upposivat kosteaan liejuun. Ja askelten alla rasahtelivat kuivuneet oksat.

* * * * *

Kallion juurelle saavuttuamme aloimme kiivetä ylös sitä pitkin. Talo oli pimeänä, ja me huomasimme, että särkynyt ikkuna oli tukittu laudoilla. Enomme kuuntelivat, löivät sitten laudat sisään pyssynperällä, ja me tunkeuduimme sisään. Vanhin sanoi meille:

»Menemme pihaan ja piilottaudumme kellariin. Tarvittaessa jäämme sinne aamuun saakka. Sulkekaa ikkuna, sytyttäkää kuusi tai seitsemän kynttilää, syökää jotakin, ja paneutukaa riisuutumatta maata sohvalle, ymmärrättekö, sohvalle, mutta älkää sammuttako valoa! Jos he tulevat ja alkavat kysellä teiltä jotakin, vastatkaa heille mitä tahansa: he eivät kauan vaivaa teitä kyselyillään. Mutta siirtäkää hiukan verhoja pihanpuolisten ikkunain edestä! Se on hyvin tärkeää!... Älkääkä unohtako pysytellä sohvalla».

He katosivat ikkunasta.

Ah, tämän yön tunteja! Vaikka eläisin tuhat vuotta, muistaisin vielä kuollessanikin nuo kauheat hetket...

Vihasin säälimätöntä isääni, samoinkuin tuota olentoa, joka oli hänen kaltaisensa. Mutta... viha saattaa toivomaan jonkun ihmisen kuolemaa, kun taas murhaamiseen vaaditaan... niin, mitä? En tiedä! Aioin sanoa, että siihen vaaditaan julmuutta; mutta eihän Kira ollut julma, siitä olin varma.

Entä sitten?... Kuinka surullista on olla ihminen ja ymmärtää elämää vähemmän kuin eläimet! Miksi asustaa ihmisrinnassa sääli vihan ohella?...

Ja miksi rakastetaan? Ja miksi murhataan?... Miksi saavat meissä vallan tunteet, jotka tuottavat pahaa muille ja itsellemme?...

Jäätyämme yksin ja sytytettyämme kynttilät katsoin ensi työkseni Kiraa silmiin. Näin hänen yhä olevan yhtä kiihkeän murhanhalussaan. Hänelle se oli kuin juhlaa. Hän oli haltioissaan. Hän pukeutui avokaulaiseen pukuun ja maalasi kasvonsa, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä _mussafirien_ vastaanottaminen, eikä lakannut hetkeksikään laulelemasta. Hänellä oli vasemmassa poskessa pähkinän kokoinen sinertävänpunainen läiskä.

»Suutele sitä», hän sanoi minulle. »Kun laukaus tänä yönä pamahtaa, katoaa se pois».

»Kira», sanoin minä, haavaa suudellen, »emmekö sittenkin kutsu enojamme ja lähde täältä pois?...»

»Ei», huusi hän, »ensin on äitini murha kostettava! Sitten lähdemme».

»Mutta sehän on kauheaa katsella!»

»Se on ihanaa!» huusi hän, sulkien minut syliinsä ja suudellen minua.

* * * * *

Minuutit kuluivat hitaina, kaameina kuin painajaisunessa. Minä toivoin salaa, etteivät isäni ja veljeni olisi tulleet sinä yönä eikä seuraavinakaan, ja että enoni luopuisivat kyllästyneinä aikeestaan. Mutta _ursitelien_ [kolme haltijatarta, jotka valvovat synnyinhetkellämme] päätökset ovat meidän toivomuksiamme voimakkaammat, ja kenties heidän tahtonsa ilmeni Kiran tahdossa.

Hän juoksi katsomaan itseään peilistä, kuunteli ikkunassa, suuteli kiharoitaan, tanssi huntunsa kanssa ja heittäytyi sitten oudosti nauraen tyynyille. Sitten hän kävi yhtäkkiä miettiväiseksi, nousi, meni viereiseen huoneeseen ja palasi sieltä kädessään pieni tikari.

»Katsohan tätä!» sanoi hän painokkaasti. »Jos ilmaiset enojemme olevan täällä, isken tämän sydämeeni. Ja silloin jäät yksin! Vannon sen äitini nimessä!»

Minä kauhistuin. Tuollainen ajatus ei ollut johtunut mieleenikään. Rukoilin Kiraa hartaasti:

»Vie se paikoilleen, Kira! Minä puolestani vannon, etten sano mitään...»

Mutta hän piiloitti siitä huolimatta tikarin povelleen.

Tuskin hän oli sen tehnyt, kun oven saranat päästivät surkean ulvahduksen, mikä kaikui sydämessäni kuin kuolevan voihkaisu. Kiraa värisytti, hänen silmänsä salamoivat ja heittäytyen sohvalle minun oikealle puolelleni hän kuiskasi korvaani:

»Älä katso pihaikkunoihin päin, älä katso, älä katso!»

Avain narahti lukossa, ja painautuen Kiraa vasten minä katselin jähmettyneenä kuinka isäni lähestyi otsa rypyssä, kädet nyrkkiin puristettuina, ja hänen kintereillään vanhempi veljeni.

Hän ehti hädin tuskin kysyä meiltä, osoittaen rikottua ikkunaa:

»Kuka on särkenyt tuon? Missä on äitinne?»

Silloin pamahti melkein yhtaikaa kaksi laukausta, ikkunaruudut helisivät, koko talo liikahti ja huoneen täytti paksu palaneen ruudin savu. Tänä kauheana hetkenä Kiran puristaessa minua rintaansa vasten näin vain kuinka veljeni kaatui taapäin lattialle ja isäni heittäytyi ulos sataman puolisesta ikkunasta. Kauhusta menehtymäisilläni suljin silmäni. Mutta kun jälleen avasin ne, näin veljeni makaavan maassa pää murskattuna kuin seinää vasten heitetty vesimeloni ja molempien enojeni kurottautuvan ulos ikkunasta ja ampuvan vielä neljä pistoolinlaukausta isäni jälkeen, joka oli päässyt pakoon.

Päästäen minut syleilystään Kira hypähti keskelle huonetta ja huusi:

»Te ammuitte ohi!... Te ammuitte ohi! Hän menetti vain vasemman korvansa».

Vastaukseksi he sammuttivat kaikki kynttilät ja nuorempi meni pihalle, vanhemman ohjatessa meidät ulos huoneesta. Hän istutti meidät leposohvalle ja puhui meille pilkkopimeässä näin:

»Kiralina ja Dragomir, minä suutelen nyt teitä ehkä viimeisen kerran. Isänne on kolmas mies, johon luotini ei ole osunut, ja jos minun on uskottava _ursitaani_, kohtaa minua kuolema kolmannen vihamieheni kädestä, jonka ohi ammun täysikuun aikana. Koetan kyllä suojella nahkaani, mutta kohtaloaan ei kukaan voi välttää. Kuulkaa siis!... Teidät tulee hetken kuluttua noutamaan sen ravintolan isäntä, josta äitinne tilasi ruokansa. Hänen luonaan on teille varattu kaksi huonetta ja kaikki, mitä tarvitsette. Huomenna hän noutaa täältä tavaranne. Tähän taloon ette koskaan enää saa astua jalkaanne!...

»Ettekö otakaan meitä mukaanne?» kysyi Kira vapisevin äänin.

»Ei, siihen minulla ei ole oikeutta... Meidän elämämme on kovaa ja teidät on kasvatettu untuvissa...»

»Mutta isämme tappaa meidät...»

»Hän ei tapa teitä... Muuten on aikomuksemme ennenpitkää uusia leikki ja silloin hän ei pääse käsistämme. Tavalla tai toisella raivaamme hänet tieltä, sillä meitä on kaksi yhtä vastaan. Eläkää mielenne mukaan ja unohtakaa, että olette koskaan tavanneet meitä. Näette meidät vasta sitten, kun _koira_ on kadonnut. Jos joskus haluatte tietää, olemmeko vielä hengissä, niin lähestykää ravintoloitsijaa ja sanokaa minun etunimeni: _Cosma_. Hän ilmoittaa teille silloin sen, minkä tietää. Mutta Ibrahim, katagatzilainen kravustaja tietää enemmän, ja kun kuulette hänen huutavan ikkunainne alla: »Tuoreita krapuja! Krapuja!...», niin menkää alas ja seuratkaa häntä kaupungin ulkopuolelle: hänellä on teille joku uutinen meiltä. Lopuksi, jos viranomaiset kysyvät teiltä tämänöisiä tapahtumia, niin kertokaa, mitä olette nähneet, mutta älkää sanoko mitä ajattelette, älkääkä ajatelko mitään!»

Hän vaikeni. Pihasta kuului askelten ääntä ja ravintoloitsija tuli sisään. Eno syleili meitä ja lähti. Me lähdimme heti hänen jälkeensä.

Hotelli oli viidenkymmenen askeleen päässä kodistamme ja asemaltaan samanlainen. Mutta mikä ero olikaan meidän mukavien huoneittemme ja niiden yksinkertaisten huoneitten välillä, joskin ne olivat talon parhaat, joihin meidät johdettiin!... Me itkimme kyyneleemme ehdyksiin. Onneksi oli huoneilla se etu, että ikkunat olivat Tonavalle päin ja että ne olivat vierekkäin.

Nähdessään ränstyneet huonekalut ja halvan, kuluneen maton kynttilän lepattavassa valossa, Kiralle selvisi hänen kostonsa turhuus ja heittäytyen vuoteelle täysissä pukimissa hän itki vielä enemmän kuin minä.