Part 4

Ah, millaiset silmät ja kasvot näillä molemmilla olikaan! Ei kukaan voinut vetää heille vertoja!... Kullankeltaiset hiukset ulottuivat polviin saakka, hipiä oli hohtavan valkoinen, kulmat, silmäripset ja silmät mustat kuin ebenpuu. Sillä äidin puolella oli romanialaiseen sukupuuhun liittäytynyt kolme eri rotua: turkkilainen, venäläinen ja kreikkalainen, senmukaan kuka kulloinkin oli hallinnut maassa.

Kuusitoistavuotiaana äitini synnytti esikoisensa, mutta minun avatessani silmäni tälle maailmalle ei kukaan olisi voinut uskoa, että hän oli kolmen lapsen äiti. Ja tätä naista, joka oli luotu hyväiltäväksi ja hellittäväksi, piestiin veriin saakka. Mutta jolleikaan isäni tuhlannut hänelle hellyyttään, korvasivat sen loistavasti hänen rakastajansa, enkä tosiaankaan koskaan ole päässyt selville siitä, äitinikö alunperin alkoi pettää miestään ja sai lyöntejä, vai isänikö pahoinpitelyllään aiheutti äitini uskottomuuden. Joka tapauksessa eivät häät meillä koskaan päättyneet, sillä nautinnon huokaukset vuorottelivat tuskanhuutojen kanssa, ja tuskin oli selkäsauna loppunut, kun jo hymy kirkasti kyynelissä kylpevät kasvot.

Minä pidin vartiota leivoksia syöden, sillävälin kun vieraat — käytökseltään verrattain säädyllisiä — istuivat turkkilaiseen tapaan matolla, lauloivat ja soittivat naisille itämaista tanssimusiikkia kitaralla, jota säestettiin kastanjetteja näpäytellen. Silkkiin puettuna, lemmenjanoisina, äitini ja Kira tanssivat, kiertelivät, kaartelivat ja huumautuivat. Kasvot lämpimästä hehkuen he sitten heittäysivät valtaville tyynyille, piilottivat jalkansa pitkien hameittensa alle ja leyhyttelivät viuhkojaan. Juotiin hienoja liköörejä ja poltettiin tuoksuvia yrttejä. Miehet olivat nuoria ja kauniita, aina tummia. Heidän pukunsa oli moitteeton, viikset teräviksi kierretyt, parta hyvin hoidettu. Ja heidän hiuksistaan, olivatpa ne sileiksi kammatut tai kiharaiset, levisi voimakas myskillä sekoitetun manteliöljyn tuoksu. Siinä oli turkkilaisia, kreikkalaisia ja silloin tällöin romanialaisiakin, sillä kansallisuus ei näytellyt mitään osaa, kunhan ihailijat vain olivat nuoria ja kauniita, hienotunteisia eivätkä liiaksi kiihkeitä.

Asemani oli hyvin epäkiitollinen... Tätä ennen en ole kenellekään kertonut, mikä kärsimys tuli osakseni tuohon aikaan.

Minun velvollisuuteni oli ikkunalaudalla istuen valvoa ja pitää varalta, ettei mitään yllätyksiä sattuisi. Tämä oli minulle hyvin mieluista, sillä vihasin kuolemaan saakka noita Karakioin miehiä, jotka pieksivät meitä. Mutta rinnassani kävivät velvollisuus ja mustasukkaisuus hirvittävää taistelua keskenään.

Olin mustasukkainen, suunnattoman mustasukkainen.

Talo oli kiviaitauksen ympäröimän laajan pihan perällä. Osa ikkunoista oli pihaan päin, kun taas talon takapuoliset ikkunat viettivät jyrkänteelle, mistä avautui näköala yli sataman. Taloon pääsi vain yhden ainoan pihanpuolisen oven kautta, mutta, kautta kunniani, pelastautuminen oli vähemmän vaikeaa, ja jos ylängön kallioseinämä olisi voinut puhua, niin kuinkahan monen se olisikaan nähnyt kierittelevän alas pitkin kuvettaan!...

Ikkunalla kyyröttäen minä tarkkasin lyhtyä, joka paloi kaiken yötä oven yläpuolella ja heristin korviani kuullakseni ruosteisten saranain narinan.

Mutta samalla halusin myöskin seurata sisällä vietettävää juhlaa. Äitini ja Kira olivat hullaannuttavan kauniita tiukasti ruumiinmukaisissa liiveissään, rinnat kaareutuen kuin kaksi melonia, hiukset valtoimina selässä ja paljailla olkapäillä, otsalla purppuranpunainen nauha, jonka alla pitkät silmäripset räpyttelivät vallattomien perhosten lailla kuin tahtoen yhä lietsoa noiden lemmenkylläisten katseiden tulta.

Usein vieraat saattoivat itsensä naurettaviksi koettaessaan miellyttää naisia typerillä loruillaan. Niinpä kävi muuannakin iltana, kun eräs heistä, tahtoessaan imarrella äitiäni, sanoi, että »vanhoista kanoista tulee paras soppa». Loukkaantuneena naisparka heitti häntä päähän viuhkallaan, ja purskahti itkuun. Muuan vieraista hypähti silloin kiukuissaan pystyyn, sivalsi taitamatonta korvalle ja sylkäisi häntä päin naamaa. He kävivät toistensa rintapieliin, painiskelivat ja kaatoivat kumoon vesipiiput. Me nauroimme katketaksemme. Saadakseen rauhan palaamaan äitini syleili heitä molempia.

Syleilyillä ja suuteloilla hän palkitsi hyvin moninaisia asioita. Kauniista äänestä, huvittavasta sanasta, onnistuneesta leikinlaskusta hän antoi suudelman. Niillä hän myöskin tarvittaessa saattoi jonkun jöröjukan hilpeämmälle mielelle, sovitti loukkauksen, tyynnytti liian mustasukkaisen ihailijan, rohkaisi neuvotonta nahjusta.

Kira loisti omalla tavallaan. Vaikka olikin vasta neljätoistavuotias, oli hän ulkonaisesti niin kehittynyt, että näytti paria vuotta vanhemmalta. Rohkeana ja kujeilevana Kira, jolla oli pieni nykerönenä, soma leuka ja poskissa ihastuttavat hymykuopat, kiusoitteli kepposillaan, ilveilyllään ja leikinlaskullaan ihailijoitaan ja minua. Edelliset vaativat enemmän, kun hän taas minun mielestäni antoi heille liikaakin.

Nuoria miehiä, jotka kävivät luonamme, nimitettiin _mussafireiksi_. Ja nämä _mussafirit_ suutelivat hänen käsiään ja sandaalejaan aina ja kaikkialla. Hän veti heitä nenästä tai parrasta, kaatoi mehua vesipiippuihin, tarjosi heille juomaa omasta lasistaan, rikkoen samalla lasin vasten heidän hampaitaan vain kiusatakseen heitä, mutta tuli hetkisen kuluttua takaisin, ja kumartuen asian omaisen puoleen antoi kiharainsa hyväillen koskettaa huulia, joita äsken oli haavoittanut...

Kaikki tämä raivostutti minua, sillä rakastin Kiraa paljon enemmän kuin äitiäni. Minä jumaloin häntä enkä olisi sallinut kenenkään muun häntä hyväilevän.

Jotta mustasukkaisuuteni mitta olisi ollut täysi, muistan kuinka hän eräänä iltana, kun hänen sandaalinsa nauha oli auennut tanssissa, nosti jalkansa erään _mussafirin_ polvelle, pyytäen tätä solmiamaan sen. Mikä hermojahivelevä tehtävä! Mies tekikin sen, pitkittäen niinkauan kuin mahdollista nautintoaan, minun teroittaessa katsettani. Sitten tuo ilkiö alkoi tunnustella hänen nilkkaansa yhä ylemmäs ja ylemmäs. Ja hän... no niin, hän salli sen tapahtua sanomatta sanaakaan. Silloin minä huusin kuin poissa suunniltani:

»Isä!... Pelastautukaa!...»

Silmänräpäyksessä molemmat _mussafirit_ hypähtivät ikkunalle ja katosivat yöhön, kierien alas rinnettä. Toinen heistä, eräs kreikkalainen, oli kiireessä unohtanut fetsinsä ja kitaransa, jotka äitini heitti ulos ikkunasta, sillävälin kun Kira piiloitti nopeasti molemmat vesipiiput.

Tämä näytelmä huvitti minua niin, että vihani lauhtui ja sain sellaisen naurunpuuskan, että putosin ikkunalaudalta, kierittelin matolla ja kävin siniseksi kasvoiltani ilman puutteessa. Äitini luuli minun todella kadottaneen järkeni isän tulosta pelästyneenä. Molemmat naiset huusivat kauhusta, ja unohtaen isän, tuon paholaisen, he heittäytyivät epätoivoissaan ylitseni.

»Ei isä tule!» sain viimein sanotuksi, »minua vain suututti se, että Kira salli hyväiltävän polviaan. Ja minä kostin! Siinä kaikki!»

Nyt he huusivat ilosta vieläkin enemmän. He taputtelivat ja suutelivat minua, ja nyt alettiin tanssia ympäri huonetta, tyytyväisinä siitä, että he olivat selvinneet asiasta säikähdyksellä ja minä pienellä hyväilyjen tehostamalla ojennuksella.

* * * * *

Näin kului vielä kaksi tai kolme vuotta, ainoat lapsuuteni vuodet, joiden muisto on säilynyt mielessäni selvänä. Olin yksitoistavuotias, ja Kira, josta en hetkeksikään tahtonut erota, oli viisitoista. Aistihurma, joksi sen myöhemmin käsitin, sitoi minut häneen. Seurasin häntä kaikkialle kuin koira, katselin salaa hänen pukeutumistaan, suutelin hänen vaatteitaan, joissa viipyi hänen ihonsa tuoksu. Ja tyttö-parka torjui minua luotaan heikosti ja hellävaroen, pitäen minua viattomana eikä ollenkaan vaarallisena. Minulla ei toden totta ollutkaan mitään selviä aikeita, en tietänyt, mitä tahdoin. Minä riuduin kaipuusta ja hänen läheisyytensä huumasi minua.

Myöskin on mainittava, että äitini talo oli oikea rakkauden helvetti. Kaikki uhkui siellä rakkautta: nuo molemmat naiset, samoinkuin heidän ihailijansakin, puvut, liköörit, hajuvedet, laulut ja tanssit. Vieläpä rakastajien hullunkurisessa ja dramaattisessa paossakin oli mielestäni jotain hekumallista ja intohimoista. Vain isän tulo ja siirtymisemme tupakkaan oli minusta vastenmielistä ja rakkaudetonta. Mutta siihen alistuttiin kuin lunnaisiin, nautinnon lunnaisiin. Äitini sanoi:

»Onnellakin on nurja puolensa; elämänkin maksamme kuolemalla... Siksipä meidän on osattava elää. Eläkää siis, lapseni, mielenne mukaan ja ennenkaikkea niin, ettei teillä ole mitään kaduttavaa viimeisellä tuomiolla».

Kun ohjeenamme oli tällainen elämänviisaus, on helppo kuvitella, kuinka innokkaita Kira ja minä olimme seuraamaan äitini esimerkkiä. Hän oli uskonut yksityisomaisuutensa veljiensä käsiin, jotka harjoittivat itämaisten tavarain salakuljetusta, ja näin hän saattoi tyydyttää kaikki oikkunsa, salli itseään ihailtavan, vaihtoi rakastajia, — tyydytettyään heitä enemmän tai vähemmän, — yhtä usein kuin pukuja, saattoi itsensä alttiiksi isän lyönneille, suojaten parhaansa mukaan kasvojaan, ja antautui jälleen uusiin huvituksiin.

Olipa hänellä yksi hyvekin: tietäessään olevansa perin syyllinen ja peljätessään, että hänen puolisonsa raivo kohtaisi meitäkin, hän piti oven teljettynä, kunnes me olimme ehtineet pelastautua ikkunasta, ja avasi sitten urheana oven, ottaen yksin vastaan koko rangaistuksen.

Palatessamme jonkun tunnin kuluttua tapasimme hänet makaamassa sohvalla, kasvot peitettynä punaviiniin kastetulla leivänsisuksella, jonka piti poistaa turvottuma ja sinelmät. Hän nousi ylös nauraen kuin mielipuoli ja peiliin katsoen sanoi meille, osoittaen haavoittuneita kasvojaan:

»Ei se ole juuri mitään. Parin päivän kuluttua ei siitä näy jälkeäkään... Ja illoin kutsumme taas _mussafirejä_!... Niin paljon on lyönneistä hyötyä!»

Olimme levottomia hänen ruumiistaan, se näytti varmaankin kauhealta... Hän huudahti:

»Ah, mitä ruumiista!... Eihän sitä näy!»

Ja haavojen parannuttua alkoi juhliminen entistä ehommin.

Talossa ei valmistettu mitään ruokaa, sillä äitini ei voinut sietää paistetun sipulin hajua. Hänelle tuotiin läheisestä ravintolasta kaikki tarvittava ruoka, kuten liemet, lämpimät ruokalajit, leivokset ja kermahyytelöt tinatuissa kupariastioissa, jotka äitini oli sitä varten hankkinut. Pesijätär nouti joka maanantaiaamu viikon pesuvaatteet, tuoden samalla puhtaat takaisin. Vanha turkkilainen ihovoiteiden ja lääkkeiden kauppias oli näiden ohella ainoa, jonka näin käyvän talossa, — lukuunottamatta _mussafirejä_, jotka eivät aina olleet varmoja siitä, poistuisivatko samasta ovesta, josta olivat tulleet, ja lukuunottamatta niinikään isääni ja veljeäni, näitä »kutsumattomia mussafirejä», joiden vierailut olivat meille hyvin epämieluisia. Kun isäni ei kahteen vuoteen ollut viettänyt öitään äitini talossa ja kävi vain kolme, neljä kertaa kuussa löylyttämässä meitä, oli talossa rauhallista.

Paitsi vähäisiä kotiaskareita, ei näillä molemmilla naisilla ollut muuta tehtävää kuin lepäillä, kylpeä, pukeutua, syödä, juoda, poltella ja ottaa vastaan ihailijoita. Rukoilemista he eivät myöskään unohtaneet, mutta eivät koskaan käyneet kirkossa. Ja Jumalalle uhrattu aika oli hyvin lyhyt. Äitini puolustautui tässä suhteessa sanoen:

»Hyvä Jumala kyllä näkee, etten nouse häntä vastaan: olen sellainen, jollaiseksi hän on minut luonut. Noudatan alistuvana sydämeni ääntä ja käskyjä...»

Kira väitteli vastaan:

»Mutta, äiti, etkö luule paholaisella joskus olevan sormensa pelissä?»

»En», vastasi hän, »en usko paholaiseen. Jumala on häntä vahvempi. Ja jos olemme sellaisia kuin olemme, on se vain siksi, että Jumala niin tahtoo...»

Ja äiti oli todellakin tyytyväinen siihen, mitä hänen Jumalansa tahtoi, sillä hän ei tahtonut mitään, mikä oli vaikeaa.

Hän tahtoi ensinnäkin, että äiti ja tytär pysyisivät aamuisin vuoteessa niinkauan kuin heitä halutti, mikä olikin mukava paikka voi- ja hunajakakkujen nakertelemiseen ja kahvin juontiin. Sitten hän määräsi heidät kylpemään ja voitelemaan ruumiinsa kallisarvoisilla voiteilla, pitämään kasvojaan hiljaisella tulella poreilevan maidon höyryssä, hieromaan hiuksensa kiiltäviksi myskille tuoksuvalla manteliöljyllä ja kiilloittamaan kyntensä ruusunpunaisella voiteella. Silmäripsien, kulmien, huulten ja poskien hoito kysyi suurta taitoa. Ja kun kaikki tämä oli tehty, oli syötävä aamiaista, poltettava ja otettava ruokalepo. Auringon ehtiessä laskulleen oli noustava, poltettava hyvänhajuisia yrttejä, nautittava virvokkeita ja ryhdyttävä pääasiaan: laulamaan, tanssimaan ja juhlimaan puoliyöhön saakka.

Äitini oli paljon rikkaampi isääni, ja mielettömästä tuhlaamisesta huolimatta omaisuus, jonka hän oli sijoittanut veljiensä hämäräperäisiin yrityksiin, tuotti sellaiset summat, että hän saattoi kuukausittain panna säästöön (yhä vain noiden veljien huostaan) rahaa Kiraa ja minua varten.

En tunne tarkoin äitini tarinaa. Muistan kuitenkin hänen maininneen, että hänen vanhempansa olivat olleet rikkaita hotellinpitäjiä. Hänen isänsä, hyvä ja hurskas turkkilainen, oli lähetetty Stambulista XVIII:sta vuosisadan lopulla Pyhän Portin edustajana Ibrailaan avaamaan siellä hotelli. Hänen tehtävänään oli ottaa vastaan ja majoittaa kaikki ne ylhäiset henkilöt, jotka sulttaani lähetti _pashalikiinsa_. Hänellä oli kolme vaimoa, kaksi kreikatarta ja yksi romaniatar. Näistä oli viimemainittu äitini äiti. Kahdella muulla oli kolme poikaa, joista yksi tuli mielipuoleksi ja hirttäytyi. Mutta äitini samoinkuin hänen molemmat velipuolensakin viihtyivät kodissa vain temmeltäessään siellä lapsina. Tässä talossa näyttää olleen pääharrastuksena koota rahaa ja rukoilla kahta Jumalaa kolmella eri kielellä.

Molemmat pojat antautuivat salakuljettajiksi, ja äitini, joka silloin vielä oli hyvin nuori, oli valmis seuraamaan heitä, kun kelpo turkkilaisemme yhtäkkiä päätti naittaa hänet vakavalle, sydämettömälle miehelle, isälleni, joka rakastui tyttöön, »luultavastikin», niinkuin äitini sanoi, »sillä hetkellä, jolloin Jumala niisti nenäänsä». Isoisäni antoi isälleni paljon rahaa ja luovutti äidilleni suuren osan omaisuudestaan, jota hän saisi hallita mielensä mukaan, mutta vain sillä ehdolla, ettei eroaisi miehestään. Heitettynä näin miehen syliin, jota hän inhosi, äitini alistui turkkilaisen tahtoon, peljäten muuten joutuvansa perinnöttömäksi, voitti hänen luottamuksensa monivuotisella vaivantakaisella uskollisuudellaan, ja onnistui hänen kuollessaan saamaan haltuunsa itselleen määrätyn omaisuuden, minkä uskoi molempien veljiensä huostaan, jotka jumaloivat häntä.

Silloin alkoi tuo elämä täynnä juhlia, huvituksia ja mieletöntä rakkautta, joka minulla oli silmieni edessä ja jota isäni ei voinut estää kaikesta julmuudestaan huolimatta. Äitini olisi mielellään lahjoittanut hänelle perintönsä, jos olisi saanut takaisin vapautensa, mutta isäni tahtoi kostaa kärsimänsä häpeän. Viedessään erojaispäivänä pois kaiken, mikä oli hänen omaansa, hän oli sanonut äidilleni, osoittaen Kiraa ja minua:

»Nuo kaksi käärmeensikiötä jätän sinulle. He eivät ole minun lapsiani, he ovat tulleet äitiinsä!»

»Tahtoisitteko heidän sitten olevan isänsä kaltaisia?» oli äitini vastannut. »Te olette kuivettunut, sydämetön mies, kuollut, joka estää eläviä elämästä... Minua vain ihmetyttää, että teidän kuivasta rungostanne on voinut versoa tuo kuiva vesa, joka totisesti on teidän poikanne, vaan ei minun».

Äitini oli oikeassa sanoessaan, että tuo kuollut esti meitä elämästä. Ja niin hän teki yhä suuremmassa määrin. Tietäen, että äidilleni olivat hänen kasvonsa yhtä kalliit kuin elämä, hän löi häntä mieluiten tähän hänen elämänsä ytimeen, ja lopulta tuo onneton nainen sai hoidella itseään viikon ja kauemminkin, ennenkuin sinelmät ja haavat katosivat. Tuona aikana ei voinut olla puhettakaan huvittelemisesta tai _mussafirien_ vierailuista. Tämä synkistytti äitini mieltä eikä hän enää hellinyt meitä niinkuin ennen. Ja ensi kertaa näin hänen itkevän epätoivoissaan.

Mutta tämä epätoivo pani hänet etsimään korvausta kymmenkertaisella kiihkolla, vain raivostuttaakseen hirmuvaltiasta. Ja hän onnistui tässä niin hyvin, että tuo raivo kävi meille kaikille kohtalokkaaksi.

Eräänä iltana talo oli täpötäynnä _mussafireja_. Heitä oli ainakin seitsemän. Äitini oli antanut kiinnittää seinille neljä kynttilänpidintä, suuresta kattokruunusta puhumattakaan. Laskin kynttilät: niitä oli kaksikymmentäneljä. Valo oli sokaiseva. Samana päivänä hän oli kutsunut lukkosepän ja panettanut pihaporttiin suuren lisälukon, joka avautui vain avaimella. Näin varustautuneena hän antautui niin hurjan ilon valtaan, etten moista ollut koskaan nähnyt. Luulen vielä tänäänkin hänen aavistaneen onnellisen elämänsä pian olevan lopussa ja tahtoneen elää sen mahdollisimman täysipitoisesti.

Seitsemästä kutsuvieraasta oli kolme kreikkalaista soittoniekkaa, joiden maine senaikaisissa juhlissa oli laajalti tunnettu. Avatessaan tanssiaiset äitini antoi kullekin heistä pienen nahkakukkaron, missä oli kymmenen kahdentoista frangin dukaattia kirjailtuun silkkinenäliinaan käärittynä, ja sanoi:

»_Palicarias_... [Kreikankieltä ja merkitsee: rohkea mies.] Näissä kukkaroissa on viisi kertaa niin paljon kuin ansaitsette koko yön soitosta. En tarjoa sitä teille vain anteliaisuuttani. Tässä talossa maksetaan ilo kalliisti, ja saattaisi tapahtua, että teidän olisi poistuttava ikkunasta: ovatko säärenne norjat?...»

Ja hän avasi ikkunat, joiden alla ammotti jyrkkä kallionkuilu. _Palicariat_ kumartuivat katsomaan ulos, tarkastelivat jyrkännettä, punnitsivat kullan painoa hypitellen kukkaroita käsissään ja ilmaisivat suostumuksensa lausuen kohteliaasti _Evallah_!... Ja nyt alkoi leikki, laulu ja tanssi.

Klarinettia, huilua ja kitaraa käsiteltiin taidokkaasti. Leväten sohvalla vierekkäin Kira ja äiti kuuntelivat ihastuneina romanialaisten _Doinain_ ensin valittavaa sitten kiihkeää tarinaa, riutuvia turkkilaisia romansseja ja kreikkalaisia paimenlauluja, joita nuo neljä mussafiria säestivät kättentaputuksin, yhtyen joskus laulamaankin.

Joka leikin ja laulun jälkeen äitini tarjoili liköörejä, kahvia ja vesipiippuja poltettavaksi. Kaksi isoa leivostarjotinta veti houkuttelevina puoleensa herkkusuiden katseet.

Kun minun ei tuona iltana tarvinnut pitää vartiota, tanssin sisareni ja äitini kanssa, yksikseni ja molempien kanssa yhtaikaa, niin että päätäni huimasi. Tanssi oli lyhyen lapsuuteni suuri intohimo, ja siten saavutin Kiran kaikkein hellimmät hyväilyt. Arabialainen vatsatanssi, jonka suoritin yksin, oli tuona viimeisenä iltana niin vivahdusrikas, että soittoniekat, jotka olivat asiantuntijoita, lausuivat mairittelevia arvosteluja ja syleilivät minua haltioissaan. Kira oli hurmautunut. Äiti huudahti:

»Hän on totisesti minun poikani, siitä ei ole epäilystäkään...!»

Levähdettäessä ja miesten istuessa matolla turkkilaiseen tapaan, äänekkäästi vesipiippuja poltellen, Kira ryhtyi tiedustelemaan, mihin oli jäänyt eräs hänen kaikkein hartaimmista ihailijoistaan.

»Hän nyrjäytti nilkkansa kieriessään alas rinnettä viime kertaa täällä käydessään!» vastasi hänen vierustoverinsa.

Ja yleisen ilon vallitessa hän kertoi, kuinka tuo kunnon mies nyt raivosi vuoteessaan seuranaan hierojansa. Kitaransoittaja, pieni pyylevä mies, alkoi huolestua. Hän meni ikkunaan ja mittasi silmillään välimatkaa. Eräs mussafireistä tyynnytteli häntä:

»Ei se ole kovin korkea! Enintään kaksi metriä. Ei vain saa hypätä liian paljon eteenpäin, vaan on liuttava hiljalleen pitkin kallion kuvetta. Rinteen juurelta löydätte fetsinne ja kitaranne!»

Kaikki nauroivat, ja tanssi alkoi uudelleen.

* * * * *

Tämä sattui kesäkuun vaiheilla, hiukan ennen elonkorjuuta.

Pihanpuoleisia ikkunoita kaihtoivat raskaat uutimet, mutta Tonavan puolisissa oli vain ohuet puoliverhot. Ja me olimme kaikki hyvin väsyneitä, kun rusko tuona aamuna loi ruutuihin kultahohdettaan. Haukoteltiin... Poltetuista yrteistä huolimatta oli huoneen ilma tupakan savusta tympeää.

Äitini meni ikkunan luo, avasi sen ja hengitti syvään raitista ilmaa... Hänen vierellään seisten Kira ja minä katselimme, kuinka aamuaurinko jo valaisi soita ja piilipuumetsikköä. Äitini sanoi sitten vieraiden puoleen kääntyen:

»Kas niin, ystäväni, nyt on juhla päättynyt!... On mentävä nukkumaan».

Samassa kaikki säpsähtivät, sillä pihasta kuului ikäänkuin ihmisruumiin mätkähdys, kun se putoaa raskaasti maahan, ja hetkistä myöhemmin rasahti lukko ja ulko-ovi kääntyi saranoillaan. Äitini huusi:

»Paetkaa!... He ovat kiivenneet kiviaitauksen yli!»

Ja kun isä poikineen jo kolkutti ovella, heittäytyivät kutsuvieraat ulos molemmista ikkunoista, unohtaen kaiken varovaisuuden, ikäänkuin olisivat heitä tuolla alhaalla odottaneet höyhenpatjat. Ensimäisinä pelastautuivat soittoniekat, jäljessätulevien töykkiessä heitä selkään, vaikka olivatkin aikaisemmin varoittaneet heitä hyppäämästä liian etäälle. Muutamassa silmänräpäyksessä oli talo tyhjänä, ja _mussafirit_ kierivät toinen toisensa perässä alas hiekkaiselle rannalle; mutta juhlan jälkien poistamisesta ei ollut puhettakaan.

Ja silloin äiti avasi urhoollisena oven. Samassa tartuttiin hänen tukkaansa ja hänet heitettiin maahan; veli teki samoin Kiralle. Ja minä, poissa suunniltani nähdessäni sisartani näin julmasti piestävän, sieppasin vesipiipun ja iskin sillä veljeäni päähän. Hän hellitti otteensa ja painaen käsin vertavuotavaa päätään, hyökkäsi kimppuuni. Hän oli melkein kaksikymmenvuotias ja hyvin voimakas. Hän pieksi minua, kunnes sai kyllikseen ja kunnes veri virtasi suustani ja nenästäni.

Tällävälin oli äitini sananmukaisesti piesty hengettömäksi. Hän makasi siinä vaatteet riekaleina, melkein alastomana ja pyörryksissä, isän yhä vielä lyödessä häntä. Kun veljeni meni pesemään veristä päätään, juoksi Kira laatikolle, vetäen sieltä esiin tikarin. Mutta me jähmetyimme paikoillemme, niin kauhea oli näky edessämme: isällä oli kädessä puukantainen sandaali — sen oli joku _mussafireista_ paetessaan pudottanut — ja kannalla hän löi kasvoihin äitiparkaani, joka tuskin liikutti sormeakaan. Hänen vertavuotavat kasvonsa olivat yhtenä haavana.

Kira syöksyi esiin iskeäkseen tuota raakalaista selkään, hoiperteli ja kaatui pyörtyneenä maahan. Isä nosti hänet ylös, heitti erääseen suureen vaatekomeroon ja salpasi oven. Minut hän jätti veljeni vartioitavaksi, joka sitoi päätään suurella nenäliinalla. Sitten hän nosti äidin selkäänsä ja kantoi hänet pihaan, ja hetken päästä kuulin, kuinka kellarin raskas luukku putosi kumahtaen tuon onnettoman ylle, sulkien hänet kuin hautaan. Palattuaan sisään isä tuli minua kohti puristetuin nyrkein ja loi minuun sellaisen katseen, että luulin viimeisen hetkeni tulleen. Mutta hän ei kajonnut minuun, vaan sanoi:

»Siinä ollaan, häh!... Sinä puhkaiset veljeltäsi pään ja sisaresi, tuo portto, aikoi tappaa minut! No niin, nyt on teidän tarinanne lopussa!»

He sammuttivat kynttilät ja laahasivat minut mukanaan. Kulkiessamme pihan poikki minä vilkaisin kellarinluukkuun: suuri riippulukko sen suulla teki kaiken paon mahdottomaksi. Ja minä nyyhkytin ajatellessani, että äitiparkani makasi tuolla hirvittävässä haudassa haavoittuneena, vertavuotavana, mutta vielä eläen, sillävälin kuin Kira nääntyi epätoivoon vankilassaan.

Ulkona oli jo päivä. Turkkilaisia hiilenkantajia, reppu selässä ja teräväpäinen keppi kädessä oli menossa työhön satamaan. Ja mihin olin minä menossa?...

Isän taloon tultuamme minut heti pantiin vääntämään tahkoa, jolla oppipojat teroittivat kirveitä, saksia ja talttoja. Ympärilläni oli sikin sokin tammen, lehmuksen ja poppelin runkoja sekä rattaiden osia, kuten pyöriä, akseleita, vaununaisoja, pyöränpuolia. Ja kaiken tämän yllä kasottain höylänlastuja.

Ennen puoltapäivää ei minulle annettu mitään syötävää. Työhön tottumattomana minä kaaduin uupuneena maahan. Veljeni ruoski minua ja vanha palvelijatar toi minulle syötäväksi vain leipää, oliiveja ja vettä.