Part 3

Oli kysymys peltotöistä ja pappi valitteli, että hänen työmiehensä eivät välittäneet hänestä mitään, vaan laiskottelivat työmaalla. Ikäänkuin syötiksi sanoin silloin:

»Isä, on olemassa vain yksi keino saadaksenne heidät tekemään ripeämmin työtä».

»Mikä se on, poikani?»

»On kirottava tuimasti, kirottava kuin _surugiu_ [kyytivaunujen ajaja].

»Ah, emmehän voi kirota, se on syntiä».

»Niin, syntiä se tosin on», myöntelin minä, »mutta Bukarestin arkkipiispa on antanut synninpäästön kaikkiin sellaisiin tilanteisiin nähden, joissa ei voi menetellä toisin».

Pappi näytti epäilevältä, mutta kaikki läsnäolijat huusivat:

»Kuinka? Sanokaahan, kuinka? Kertokaa!»

»No niin, asia oli siis tällainen: eräänä päivänä oli Bukarestin arkkipiispan lähdettävä erääseen kaupunkiin, jossa hänen oli välttämättä oltava läsnä kirkollisessa juhlatilaisuudessa. Noudettiin parhaat postivaunut ja Hänen Pyhyytensä nousi niihin. Mutta huolimatta siitä, että hänellä oli tiedossa hyvät juomarahat, oli vaunujen _surugiu_ hyvin tyytymätön, sillä niinkuin kaikki tiedämme, ei _surugiu_ voi ohjata hevosiaan kiroilematta. Hänelle on piiskan läimäyttely ja kiroaminen välttämättömämpää kuin itse juomarahat, eikä arkkipiispan _surugiukaan_ kieltänyt nimeään. Korkean kirkonmiehen nuhteita peläten mies-parka pureskeli huuliaan ja ajoi parhaan taitonsa mukaan kokonaista kolme tuntia, mutta kun saavuttiin virran yli vievälle kahlauspaikalle, pysähdytti hän kerta kaikkiaan vaunut. Hengästyneenä ja tulipunaisena kiukusta kuin keitetty krapu hän heitti käsistään ohjakset ja jäi odottamaan, päättäen pitää kiinni oikeuksistaan hinnalla millä tahansa. Arkkipiispa kävi kärsimättömäksi ja pisti hetkisen kuluttua päänsä ulos vaununovesta, kysyen syytä pysähdykseen. _Surugiu_ otti lakin päästään ja selitti nöyrästi:

»Asia on nähkääs se, Teidän korkea Pyhyytenne että hevoset ovat tottuneet _surugiun_ kirouksiin, ja kun en voi kiroilla Teidän Pyhyytenne läsnäollessa, eivät ne tunne minua ja kieltäytyvät menemästä yli».

Arkkipiispa suositteli:

»Poikani, huutakaa niille: hei, hei, kelpo hevoseni!»

_Surugiu_, tuo veitikka, toisteli säyseästi:

»Hei, hei, kelpo hevoseni!...» Mutta hevoset eivät liikahtaneetkaan.

»Eikö ole mitään muuta keinoa niiden liikkeelle saamiseksi kuin kiroileminen?» tiedusteli Hänen Pyhyytensä, kadottaen kaiken kärsivällisyytensä.

»Ei, Pyhä Isä, on kuten sanoin: vain kaura ja kiroukset saavat hevoset liikkeelle!...»

»No niin», vastasi metropoliitta, »kirotkaa siis ja minä annan teille synninpäästön!»

_Surugiu_ ponnahti seisoalleen, tarttui ohjiin, läimäytti loputonta piiskaansa ja huusi niin, että kuolleetkin olisivat säikähtäneet:

»Hei, hei, hei! Neitsyt Marian Kaikki pyhät sandaalit! Kaikki pyhät jumalankuvat! _Neljätoista_ evankeliumia! _Kuusikymmentä_ sakramenttia!... Kaksitoista apostolia ja neljäkymmentä marttyyriä!... Hei, hei, hei!... Kelpo hevoseni, Jumalan ja Pyhän Hengen nimeen!...

Vaunut kiisivät kaalamossa kuin pääskynen. Rannalle päästyä arkkipiispa pisti jälleen päänsä ulos ja sanoi ajajalle, joka katseli häntä voitonriemuisena:

»On hämmästyttävää, kuinka hevosenne ovat opetetut, mutta te sensijaan ette näy saaneen paljoakaan uskonnonopetusta: ei ole _neljäätoista_ evankeliumia, vaan _neljä_, eikä _kuuttakymmentä_ sakramenttiä, vaan ainoastaan _seitsemän_.

»Olette oikeassa, Pyhä Isä, ja tiesin sen itsekin, mutta, nähkääs, neljä ja seitsemän ovat liian lyhyitä lukuja, jotta niistä syntyisi kunnon kirousta, ja niinpä me ajurit koetamme parhaamme mukaan muovailla uskontoa, saadaksemme sen soveltumaan ammatillisiin tarpeisiin».

Tämän kaskun aiheuttama hilpeys saattoi papin hämilleen ja minun oloni helpommaksi. Tincutza säteili, niin ylpeä hän oli minusta.

Voi, miksi ei kaikki saanut jäädä silleen? Tai miksi en minä pelastautunut ennen murhenäytelmää? Sillä pitkä, loputon murhenäytelmä alkoi kolme viikkoa myöhemmin, mitkä kolme viikkoa olivat täynnä kidutusta, jollaista kukaan tuskin aavistaa tai uskoo todeksi, jolloin morsiameni jokainen suudelma oli minusta kuin neuvo ottamaan jalat alleni ja pakenemaan: tämä murhenäytelmä alkoi häillä.

Nyt olen tullut kertomuksessani siihen hirvittävään tihutyöhön, joka murskasi viattoman Tincutzan ja oman elämäni. Kelpo Mikaelini, olen tullut mainitsemaasi luonnottomuuteen, väkivaltaisuuteen, paheeseen, kaikkeen siihen kiroukseen, jota kaksijalkaiset eläimet harjoittavat totunnaisuuden, käytännön ja perinnäistapojen varjolla, myrkyttäen elämän ja kahlehtien viattomat. Sillä yhtähyvin kuin puhdas morsiameni olin minäkin viaton sairaalloisella tavallani.

Te ette ehkä tiedä, Mikael, mistä on kysymys. Te ette tiedä meillä olevan häissä tapana, että perheen omat ja vieläpä vieraatkin naiset hyökkäävät nuoren avioparin makuuhuoneeseen muutama tunti senjälkeen, kun nämä ovat vetäytyneet yksikseen, karkoittavat heidät toiseen huoneeseen, penkovat häävuoteen, löytääkseen sieltä epäämättömän todisteen nuoren vaimon neitseellisyydestä, todisteen, jonka he joskus kantavat riemusaatossa viereisessä huoneessa juhlivien kutsuvieraiden nähtäväksi. Olenpa nähnyt enemmänkin: olen nähnyt tätä lippua kannettavan seipään nenässä Petroista Cazassuun vievällä tiellä, mielipuolten tavoin elehtivien naisten saattaessa tätä ilettävää voitonmerkkiä. Heidän jäljessään tuli viulua vinguttava mustalainen, ja näin kuljetettiin maanantaiaamun hämärässä »punaista viinaa» onnettoman neitseen onnelliselle äidille.

Tiedättekö, Mikael, mitään raaempaa ja inhoittavampaa? Onko olemassa luonnottomuutta, paheellisuutta tai väkivaltaisuutta, joka olisi epäinhimillisempää, julmempaa tai ennenkuulumattomampaa kuin tämä ilakointi, tämä näytelmä, tämä siveetön ja häpeällinen menettelytapa?...

Mutta minä, minä tiesin... Tiesin kaiken tämän, kun hääpäivä tuli. Luontoni oli aina noussut näitä tympäiseviä tapoja vastaan, mutta etenkin tänä vaarallisena aikana, jolloin aistini pettivät minut niin surkuteltavasti, oli minulle tärkeää saada estetyksi tämä synkkä ilveily.

»Kutsuin puheilleni isän ja tädin. Vaikka tämä inhoittava tapa miellyttikin isää, ei hän ollut kovinkaan taipumaton, mutta täti piti itsepintaisesti kiinni siitä, että sitä oli pidettävä kunniassa, sillä olihan se peräisin menneiltä ajoilta ja vartioi kunniallisuutta.

Tähän asia jäi, ja eräänä kauniina sunnuntai-iltapäivänä hääsaattue lähti kirkkoa kohti, loisteliaasti niinkuin tapa vaati, kaikki jalkaisin, lukuunottamatta kahta ratsastajaa, jotka avasivat tietä. Heidän jäljessään tuli mies kantaen kahta suurta moskovalaista kynttilää kullalla kirjaillulla hopeatarjottimella, ja sitten seurasi muu hääväki. Kirkosta tultaessa ratsastajat asettuivat etunenään, laukaisten pistoolejaan, liehutellen ilmassa pitkiä nauhakkeita, jotka oli sidottu heidän käsivarsiinsa, ja hypittäen hevosiaan, jotka olivat koristetut nauhoin ja hopeahelyin. Tarjottimella oli nyt, tavan mukaan, leipää ja suolaa. Heti näiden perässä tulin minä, pelosta ja surkeudesta väristen, kynttilä kädessä ja Tincutza käsipuolessani. Tincutza, onnellisena koristeissaan, jotka peittivät hänet melkein kokonaan. Takanamme hääväki, ja kaikki tämä hukkuneena soiton säveliin, josta huolehti kaksitoista soittoniekkaa neljällä eri soittokoneella. Kotimatkalla naiset noutivat vettä lähteestä ja siroittelivat sitä hääsaattueen tielle hedelmällisyyden toivotukseksi.

Tuli ilta ja minun kohtaloni hetki löi. Pöydässä oli parisenkymmentä kutsuvierasta, sukulaiset siihen luettuna. Juhlapuheet herättivät ylitsevuotavaa riemua, johon minunkin täytyi yhtyä ja vastata kaskuilla pöytävieraiden tarinoihin. Viinistä lämmenneenä eräs heistä sai mauttoman päähänpiston ryhtyä kertomaan, kuinka eräs aviomies huomattuaan, ettei hänen nuori vaimonsa ollutkaan viaton, oli piessyt häntä itse hääyönä, istuttanut hänet seuraavana aamuna rattaille, selkä juhtiin päin, kasvot käännettyinä rattaiden takaosaa kohti, missä riippui seipään päässä puhkaistu savimaljakko, ja saattoi hänet näin juhlallisesti takaisin kauhistuneiden vanhempien luo.

Katselin Tincutzaa: hän oli tyyni, varmana viattomuudestaan. Mutta minä olin kauhuissani ja huusin, että se, mikä tapahtui aviopuolisoiden kesken, ei kuulunut kenellekään.

»Saammepa pian nähdä, eikö se kuulu kenellekään!» vastasivat jotkut läheisistä.

»Todellakin, tämä »pian» osoittautui olevan jotakin hyvin miellyttävää, sillä kellon lyödessä kahtatoista huomasin, että kasvoihini alkoi sataa joka suunnalta leivän sisuksesta puristettuja pieniä pallosia, sitten leivänkappaleita ja hetkisen kuluttua kokonaisia viipaleita.

»Mitä tämä tarkoittaa?» kysyin minä.

»Se tarkoittaa sitä, että teidän on lähdettävä täyttämään velvollisuuttanne», vastasi kummi-täti.

Vannon, ystäväni, etten ymmärtänyt mitään, ennenkuin kummi-setä vei minut syrjään ja selitti, mistä velvollisuudesta oli kysymys.

Sillävälin kun hän puhui kanssani, auttoivat kummi-täti ja täti Tincutzaa riisuutumaan meille järjestetyssä makuuhuoneessa. Sitten he, samoinkuin isäkin, tulivat syleilemään minua, ja muitta mutkitta avattiin ovi, minut työnnettiin sisään, ja ovi sulkeutui takanani.

»Tänä hetkenä, joka on elämäni kaikkein surullisimpia, muistan vielä hämärästi nähneeni Tincutzan jumalaisen kauniin pään lepäävän valkealla pieluksella, mustat suortuvat valtoimina ympärillään, ja siinä olikin kaikki siksi iltaa: minä kaaduin pyörtyneenä keskelle lattiaa!...

Kokonaisen vuorokauden makasin kuumehoureissa. Sairastin kaksi viikkoa. En tiedä, mitä olin puhunut maatessani tajuttomana, mutta tiedän, että vain harvat kävivät minua katsomassa. Parannuttuani huomasin olevani vihollisten ympäröimänä. Appeni ja täti vaativat minulta selitystä sen häpeän johdosta, jota olin tuottanut heidän talolleen. Minä pelastauduin toistaiseksi teeskentelemällä olevani noiduttu. [Rahvaan ennakkoluulo, jonka mukaan noitumalla voidaan riistää mieheltä hänen miehuutensa.] He eivät säälineet minua, vaan inhosivat minua entistä enemmän.

Tästä hetkestä lähtien ja kokonaista kymmenen kuukautta viha ja ynseys ympäröivät minua joka puolelta. Minut pidettiin erossa kaikesta; minulle ei uskottu mitään tehtäviä, rahat säilytettiin aina lukkojen takana, ikäänkuin olisin ollut varas. Omilla varoillani en voinut mihinkään ryhtyä — jollen tahtonut jälleen ruveta _salepgdiksi_ — sillä olin kuluttanut melkein kaikki rahani häälahjoihin. Ja niin alkoi tuo hirvittävä elämä, jonka pelkkä ajatteleminen kauhistuttaa minua vielä nytkin.

* * * * *

En voi kertoa kaikkea yksityiskohtaisesti, se olisi minulle liian tuskallista...

Teljettynä tähän onnettomuuden taloon uskaltausin kadulle vain hyvin harvoin ja ainoastaan iltaisin. Vieläpä minulta kiellettiin pääsy myymäläänkin. Ei ketään vieraita... Ei ketään tuttavia... Ei minkäänlaista työtä... Kaikki, mitä sanoin tai ehdotin, oli pahasta... Pöydässä oltiin kuin kuuromykkiä... Ja minä kuljeskelin huoneesta toiseen tohveleissa ja paitahihasillani kuin mikäkin loinen tai kummitus tai täyshoitolainen.

Molemmat lankoni tulivat joka sunnuntai. Minä pyysin päästä heidän kanssaan Galatziin auttaakseni heitä liikeasioissa, joita jonkunverran ymmärsin. He puhuivat minulle avioerosta. Ja tekin ehkä arvelette, että se olisi ollut viisainta. — Ei ollenkaan.

Naimisiin mentyämme vaimoni oli kokonaan irtautunut perheestään. Hänen koko elämänsä oli nyt juurtunut minun elämääni, kurjaan ja rampaan elämääni. Odottamattoman urhoollisena hän alistui onnettomuuteensa, ilman kyyneliä ja kaunaa. Hän uskoi vilpittömästi, että olin noituuden lumoissa ja rukoili kiihkeästi Jumalaa kukistamaan paholaisen ja parantamaan hänen puolisonsa, jota hän rakasti tämän heikkoudesta huolimatta.

Ikäänkuin luostariin suljettuina me vietimme päivät päästään kahdenkesken, tuntien toisiamme kohtaan hellyyttä, jollaista tuskin tapaa. Minä pyysin häneltä anteeksi... Hän vastasi, ettei hän nähnyt minussa mitään syytä. Oi, kuinka voisinkaan unohtaa sen ainoan ihmisen, joka on ymmärtänyt ja säälinyt minua? Ja kuka voi taata, ettei minusta ilman tuota vihaa, joka myrkytti meidät, olisi voinut tulla normaali aviopuoliso ja mies, jollaiseksi kaikin voimin pyrin?... En enää ollut yhtä arka kuin alussa, en enää pelännyt vaimoani, en enää tuntenut tuota kauhua, joka ensi kertoja lähestyessäni häntä hyyti vereni. Olipa hetkiä, jolloin tunsin itsessäni hämärää halua, heikkoa heräämistä, pientä aistillista liikahtelua, mikä sai minut punastumaan, kun hän syleili ja hyväili minua ja vakuutti minulle rakkauttaan.

Mutta minkä rakkaus vaivoin luo, sen hävittää viha hetkessä, ja tätä en koskaan voi antaa anteeksi ihmisille. Aamuisin, tuskin huoneestamme päästyä, hyökkäsivät molemmat kovan onnen linnut vaimoparkani kimppuun, tiedustellen, oliko jotain tapahtunut. Kun hän kieltäytyi puhumasta, alkoivat he neuvoa häntä eroamaan, saattaen hänet aivan epätoivon partaalle.

Tämä kidutus ja sen vähän johdonmukainen hävittäminen, minkä luonto koetti parantaa ennalleen, kesti kymmenen kuukautta. Me olimme menehtyä. Galatzin molemmat pyövelit alkoivat käydä uhkaileviksi; he loukkasivat minua ja koettivat pakoittaa minua ehdottamaan vaimolleni eroa. Asemamme kävi sietämättömäksi. Etsien turvaa toisistamme me kieltäydyimme usein tulemasta ruokapöytään, söimme monina päivinä vain yhden aterian, kunnes meissä yhtäkkiä heräsi paon ajatus.

Vaimoni kysyi minulta, saattaisinko ansaita elatuksemme sillä vähällä, mitä minulla oli jäljellä rahoistani, ja vastatessani riemastuneena, että voisin tarjota hänelle kaukana tästä onnettomasta talosta tulevaisuuden täynnä vapautta ja rakkautta, nousivat onnen kyyneleet hänen silmiinsä. Syleillen toisiamme kuin kaksi vihollisten saartamaa sisarusta meidän kasvomme ja vaatteemme kylpivät kyynelissä, ja me elimme korkeimman autuuden hetkiä, mitä maallinen elämä voi tarjota.

Mutta nämä hetket olivatkin viimeiset, mitkä meidän oli sallittu elää yhdessä. Ihmisvihan hyökyaalto lähestyi meitä.

Oli helmikuun loppupuoli... Suunnitelmamme oli valmis: odottaisimme vielä kuukauden ja pakenisimme maaliskuun lopussa purjehtimalla Stambuliin.

Mutta viime päivinä olimme huomanneet omituisen muutoksen kiduttajiemme käytöksessä. He olivat yhtäkkiä lakanneet käymästä aamuisin vaimoni luona, eivät enää kiusanneet häntä, ja minulle vanhus sanoi eräänä iltana, että saisin tulla ja mennä mieleni mukaan. Olin hämmästynyt!... Juoksin Tincutzan luo, mutta hän purskahti itkuun:

»Minusta tuntuu siltä, kuin vaanisi meitä onnettomuus!» sanoi hän minulle. »Näen pahoja unia: sinun ympärilläsi on itkeviä lapsia, ja minä olen koristeltu kullalla ja jalokivillä... Se tietää pahaa. Älä lähde ulos! Kuka tietää, mitä sinulle voi tapahtua?... Olemme kestäneet tätä vankeutta kymmenen kuukautta, kärsikäämme sitä vielä muutamia viikkoja!»

Nämä sanat viilsivät sydäntäni kuin tikari ja minua puistatti; mutta, kunnon ystäväni, ihmisen kohtalo on ennakolta määrätty. Seuraava päivä vaikeni säteilevänä talvisessa tyyneydessään.... Paksu lumivaippa peitti maan kuin häikäisevän valkea käärinliina ja kulkusten kaipausta herättävä ääni täytti ilman. Jäin ikkunaan, ja minusta tuntui kuin hautaisivat seinät minut alleen. Olin kuin lumottu... Vastustamaton voima kutsui minua ulos, sinne, missä on liikuntoa, elämää, vapauden tenhoavaa salaperäisyyttä, josta en ollut tietänyt mitään kohta kokonaiseen vuoteen. Heittäydyin vaimoni jalkoihin ja rukoilin, että hän sallisi minun lähteä ulos tunniksi, puoleksi tunniksi, viideksi minuutiksi, ulkopuolelle näiden seinien, näiden kattojen, tämän kurjuuden!...

Hän suostui pyyntööni, neuvoen minua ottamaan mukaani tikarin ja pistoolin ja varoittaen minua antautumasta puheisiin kenenkään kanssa. Minä suutelin häntä, pukeuduin turkkiin ja astrakaanilakkiin ja laskeusin alas myymälään.

Voi, siitä koitui minun ja Tincutza-paran turma!... Siitä koitui turmamme, joskaan ei heti, — sillä minulle ei tapahtunut mitään sinä aamuna, yhtävähän kuin iltapäivällä tai seuraavanakaan päivänä ulkona ollessani — mutta vanhus oli varmaankin piileskellyt jonkun oven takana ja nähnyt minun kulkevan myymälän läpi, ja niin olin paljastettu.

Viimeisenä sunnuntai-iltana, jonka vietin tuossa talossa — olin juuri palannut kotiin kävelyretkeltä ja silmieni edessä väikkyi vieläkin majesteetillinen Tonava, joka kuljetti mukanaan suunnattomia jäälohkareita — minä suutelin viimeisen kerran häntä, joka oli kymmenen kuukautta ollut kaikkein hellin puoliso ja puhtain neitsyt.

Olimme rauhallisia... Mutta päivälliselle mennessämme laskeutui omituinen painostus yllemme eivätkä kyyneleet olleet kaukana silmistämme. Aterian lopulla kysyi vaimoni:

»Miksi eivät veljeni ole tulleet?»

»He tulevat aivan heti», vastasi isä.

Me sytytimme vesipiiput ja joimme turkkilaista kahvia. Ulkona oli yö ja hiljaisuus... Alkoi olla myöhä. Huomatessaan vanhuksen ja tädin luovan toisiinsa merkitseviä silmäyksiä puhkesi Tincutza yhtäkkiä nyyhkytyksiin.

Samassa ovi narahti saranoillaan ja molemmat veljet astuivat sisään synkkinä kuin pyövelit, mukanaan mies, jonka nähdessäni kalpenin.

Se oli eräs kreikkalainen, joka kerran oli ollut ystäväni, mutta tuli nyt ilmiantajana ja rikoksellisena.

Seisoen kaikki kolme auki jääneen oven edessä, edes hyvää iltaa toivottamatta, petturi otti ensimäisenä sananvuoron. Minua osoittaen hän sanoi romaniankielellä:

»Tuoko siis on teidän herra Isvoranunne? Ymmärrän kyllä, että hän on _noiduttu_: sehän on Stavro, mehusaksa ja miesrutsaaja...»

Kuullessaan viimeisen sanan, joka paljasti sekä minun että ilmiantajan paheen, Tincutza parahti ja kaatui maahan, sillävälin kuin minä...

Julmina ja kostonhimoisina lankoni laahasivat minut myymälään, minua potkittiin ja piestiin, kunnes kadotin tajuntani. Sitten...

Sitten heräsin ulkona lumikinoksessa teljetyn portin takana. Olin kylmästä kohmettunut... Jäsenet, rinta ja pää haavoissa... Paitahihasillani ja paljain päin talvisessa yössä.

Kokosin kaikki voimani ja laahauduin pyytämään hoivaa eräältä turkkilaiselta, jolta olin ostanut salep-jauhoa puolitoista vuotta sitten. Hän otti minut vastaan kuin kristitty ja hoiti minua kuin veli.

Neljä päivää myöhemmin tuo kunnon mies, ollenkaan tietämättä kuka olin, toi sairasvuoteelleni uutisen, josta koko kaupunki puhui tuona aamuna: Tincutza oli löydetty hukuttautuneena Tonavan vasemmalta rannalta... — — — Tuosta ajasta on nyt kulunut kolmekymmentäviisi vuotta, ja joka vuosi minä tuona onnettomana päivänä vaellan Tonavan rannalle, joka vyöryttelee jäisiä aaltojaan, ja anon anteeksi Tincutzalta, että olen häntä loukannut».

* * * * *

Nuo kolme matkamiestä ajoivat edelleen hiljaista hölkkää X:ään vievällä tiellä, joka tässä kohden kulkee viljavainioiden poikki. Aamuviileässä päristelevän hevosen pään yli tuikahteli paimenen tähti Itämaiden purppuraisella taivaalla.

Leivonen ponnahti pellosta, kohoten nuolena taivasta kohti. Stavro seurasi sitä katseellaan, kunnes se putosi maahan kuin piikivi. Jääden katsomaan siihen paikkaan, mihin se oli kadonnut, hän alkoi laulaa tuolla yleismaailmallisella kielellä, jota osaavat kaikki ne, joilla ei ole isänmaata, ja sävelellä, jota ei voi paperille kirjoittaa:

Si j'étais une alouette, Comme elle je foncerais dans l'azur; Mais je ne descendrais plus sur la terre, Où les hommes sément le blé, Où les hommes fauchent le blé, Où l'on séme et l'on fauche sans savoir pourquoi...

[Jos olisin leivonen, niin nousisin sinitaivaalle, mutta en enää laskeutuisikaan maan päälle, missä ihmiset kylvävät ja niittävät, tietämättä miksi.]

II

KIRA KIRALINA

Metsikössä, mihin nuo kolme markkinamiestä olivat pysähdyttäneet rattaansa aamiaista syödäkseen, ei Stavro tahtonut ottaa kuuleviin korviinsa toveriensa pyytelyitä, että hän kertoisi heille lapsuudestaan ja sisarestaan, kuten oli luvannut yövyttäessä majatalon ylisillä. Eipä silti, ettei hänellä olisi ollut halua kertoa — hänen sielunsa oli nyt sopivassa vireessä loihtimaan esiin nuo etäiset ajat — mutta olihan hyvä antaa hiukan pyydellä itseään, kuten aina, milloin tahdotaan kajota noihin ruostuneisiin sulkuihin, jotka eroittavat meidät menneisyyden vesistä.

Olimme päässeet savukkeihin ja loikoilimme pehmeässä sammalikossa, hevosen kierrellessä ympärillämme ruohoa näykkien. Stavro nousi, kokoili kuivia oksia ja sytytti tulen, ja nuotion näin ollessa valmis hän nouti rattailta kahvinkeittotarpeet, keitti veden ja pani kupariseen astiaan sokeria ja kahvia. Taitavana kuin tarjoilija ikään hän kaatoi höyryävää ja tuoksuvaa juomaa kolmeen vadittomaan kuppiin, ojensi ne kullekin, istuutui turkkilaiseen tapaan jalat ristiin ja aloitti:

»En enää muista vuosilukua enkä edes tarkalleen, minkä ikäinen olin tuohon aikaan. Mutta tiedän, että Krimin sota syttyi pian näiden tapausten jälkeen.

Varhaisimmasta lapsuudestani on jäänyt mieleeni ankara isä, joka pieksi äitiäni joka päivä, minun ymmärtämättä syytä. Äiti oli usein poissa kotoa, palasi takaisin ja sai lyöntejä ennen lähtöään yhtähyvin kuin palattuaankin. En tiedä, pideltiinkö häntä pahoin hänen lähtiessään, jotta olisi saatu hänet joko lähtemään tai jäämään, tai hänen palatessaan siksi, että hän oli ollut poissa, tai siksi, ettei hänen olisi pitänyt enää palatakaan.

Muistan vielä hämärästi isän rinnalla vanhimman veljen, joka oli yhtä kova kuin hänkin, kun taas äidin vierellä vaikeroi minua neljä vuotta vanhempi sisareni Kira, johon olin syvästi kiintynyt.

Vähitellen sumu hälvenee, kasvan suuremmaksi ja alan ymmärtää. Ja minulle selvisi ihmeellisiä asioita... Mahdoin olla kahdeksan- tai yhdeksänvuotias, sisareni kahden- tai kolmentoista, ja niin kaunis hän oli, että pysyttelin hänen läheisyydessään päivät päästään vain saadakseni katsella häntä kiireestä kantapäähän. Hän koristeli itseään aamusta iltaan, ja samoin teki äitinikin, sillä hän oli yhtä kaunis kuin tyttärensäkin. Kumpikin peilinsä edessä he maalasivat silmäripsensä öljyyn kastetulla _kinorossilla_, kulmansa hiilikynällä, kun taas huulet ja posket värjättiin _kirmizillä_, samoinkuin kynnetkin. Ja tämän pitkän toimituksen päätyttyä he suutelivat toisiaan, kuiskuttivat toisilleen helliä sanoja, ja ryhtyivät sitten pukemaan minua. Sitten me kaikki kolme otimme toisiamme käsistä, tanssimme turkkilaiseen tai kreikkalaiseen tapaan, ja syleilimme toisiamme. Näin me muodostimme oman erillisen perheemme...

Nyt eivät isä ja vanhin poika enää tulleet iltaisin kotiin. He olivat molemmat ammatiltaan vaununtekijöitä, taitavimpia ja kysytyimpiä koko seudulla. Heidän työpajansa oli kaupungin toisessa laidassa, Karakioin kaupunginosassa, kun me taas asuimme Tshetatzuessa. Meidän välillämme oli koko kaupunki. Karakioissa oleva talo kuului isälleni. Hänellä oli kaksi oppipoikaa, jotka saivat häneltä asunnon ja ruoan, sekä vanha palvelija, joka hoiti hänen talouttaan. Heitä oli viisi. Emme koskaan käyneet siellä, ja minä tuskin tiesin, missä isäni työpaja oli, sillä minä pelkäsin häntä. Tshetatzuessa, äitini luona, ei ollut huolta mistään, siellä huviteltiin... Talvisin juotiin teetä, kesällä virvokkeita ja ympäri vuoden syötiin cadaifeja [turkkilaisia leivoksia], juotiin kahvia, poltettiin vesipiippua, koristauduttiin ja tanssittiin... Elämä oli ihanaa...

Niin, elämä oli ihanaa, paitsi niinä päivinä, jolloin isä tai hänen poikansa tai molemmat yhdessä syöksähtivät sisään keskelle juhlaa, pieksivät äitiä, iskivät nyrkeillään Kiraa ja taittoivat keppinsä minun pääkallooni, sillä nyt otin minäkin osaa tanssiin. Kun puhuimme sujuvasti turkinkieltä, nimittivät he molempia naisia _patshura'ksi_ ja minua _kitshuk pezevengh'iksi_ [portto; pieni makrilli]. Nuo onnettomat heittäytyivät kiduttajiensa jalkoihin, syleilivät heidän polviaan, rukoillen, että he säästäisivät heidän kasvojaan.

»Ei kasvoihin!» huusivat he. »Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä, älkää lyökö kasvoihin!... Älkää koskeko silmiin!... Anteeksi, anteeksi!...