Part 2

»Niinkuin näet, Adrien, taivun sinun tahtoosi, mutta vielä tulee päivä, jolloin kadut menettelyäsi. Pieni matka, jonka tänään teet, herättää sinussa halun tehdä huomenna pitempiä ja edelleen yhä pitempiä. Ja jollet voi taata, että tämä tulevaisuus tuo sinulle onnea, niin olen varma, että saamme molemmat vielä itkeä, mistä Jumala meitä varjelkoon».

Adrien aikoi vastata, mutta äiti lähti. Paikalleen naulittuna poika seurasi häntä katseellaan; äiti kulki suoraan eteenpäin, aivan suoraan, niinkuin hänen elämänsä oli ollut suoraa, yksinkertaista ja tuskaa täynnä. Mitä siihen ainoaan harha-askeleeseen tulee, johon hän oli tehnyt itsensä syypääksi, ei hän katunut sitä, niin kalliisti kuin hän olikin saanut sen maksaa. Ohut villaliina päässä, yllään halpa pusero ja nenäliina oikeassa kädessä, hän kannatti kevyesti vasemmalla kädellään liian pitkää hamettaan, joka nostatti ilmaan tomua, ja katseli jalkoihinsa, ikäänkuin etsien jotakin — jotakin, jota hän ei vielä ollut kadottanut, vaan jonka hän oli kadottamaisillaan.

Adrien veikkoseni!... Sinä vapiset... Rattailla, jotka vierivät eteenpäin valtatiellä, tyynyllä istuen, vierelläsi oikealla Stavro, joka hoputtaa hevosta juoksuun ja laulelee armeniankielellä, ja nojaten Mikaelin olkapäähän, joka polttelee vaieten vasemmallasi — sinä vapiset, kelpo ystäväni. Mutta et sinä kylmästä vapise! Vapisetko ehkä pelosta? Vai värisetkö ehkä — puristuneena näiden elämäsi kahden pahanhengen väliin — tuntiessasi kohtalosi henkäyksen, joka kuljettaa sinua ei vain kohti S:n markkinoita, vaan vieläpä kohti elämäsi suurta markkinatoria, elämäsi, joka tuskin on alkanut.

Kauan, kauan Stavro valittaen lauleli armeniankielellä ajaessaan myrskyä ennustavassa hämyssä viertotiellä, joka puiden reunustamana kulki poikki viljavainioiden suorana kuin jännitetty köysi. Kauan Mikael ja Adrien kuuntelivat ymmärtämättä sanaakaan, mutta tuntien kaiken. Sitten yö yllätti heidät ja kukin vaipui omiin ajatuksiinsa. Kylä seurasi kylää, maja majaa, murheen ja onnen kurjia pesiä, pimeyden peittämiä ja maailman unohtamia. Rattaisiin kiinnitetyn lyhdyn liekkuva valo paljasti yöllisiä näkyjä, maalaisia ja surkeita, joita se hetken valaisi ja jotka katosivat iäksi; jossakin haukkui kiukkuinen koira; toisaalla kohotettiin ikkunaverhoa, ja näkyviin tulivat pimeään tähystävät ihmiskasvot; vanhoja hökkeleitä rikkinäisine ja sateiden mustaamine olkikattoineen; pihoja kaatuneine aitauksineen.

Noin joka kahden tunnin kuluttua Stavro pysähtyi majatalon edustalle, taputteli hevosta, pisti sille kaurapussin päähän ja peiton selkään, ja astui sitten meluavasti sisään toveriensa seuraamana. Hän muuttui kerskailevaksi ja suulaaksi, lasketteli huvittavia kompasanoja ja taputteli joskus tuttavallisesti jotakin talonpoikaa päälaelle. Tilattuaan sitten »litran ja lasin isännälle», hän pyysi tältä kohteliaasti tupakkakoteloa, kiersi itselleen savukkeen ja pudotti kiitokseksi kotelon maahan, vakavana kuin pappi.

Adrien huomasi, kuinka Mikael, joka oli tuntenut Stavron vain pari päivää, tarkasteli tätä salavihkaa ja lakkaamatta. Käyttäen hyväkseen Stavron lyhyttä poissaoloa hän sanoi kreikaksi ystävälleen:

»Mikä juuttaan ilveilijä!... Millaista melua tyhjästä!...»

Mikael kuiskasi vastaan:

»Hän tahtoo tuolla melulla salata jotakin, en vain tiedä mitä... Joka tapauksessa hänellä on jotakin salattavaa».

* * * * *

Seitsentuntisen, melkein yhtämittaisen ajon jälkeen saavuttiin puoliyön tienoissa lopen uupuneina ja hienon sateen vihmoessa X:n kylään, josta ei voinut eroittaa muuta kuin koirakopin, mistä liuta hurjia koiria hyökkäsi raivokkaasti hevosen kimppuun. Stavro pieksi niitä säälimättömästä ruoskallaan ja ohjasi rattaat varmasti porttia kohti, johon hevonen puski päänsä, ollen vähällä kaataa rattaat.

Istuimeltaan hän huusi majatalon pitäjän ikkunaan päin:

»Gregori!... Gregori hoi!»

Ja kun musta haamu viimein pitkän odotuksen jälkeen tuli avaamaan, lisäsi hän, oudosti sadatellen:

»Pääsiäinen, evankeliumit ja kaikki pyhät apostolit! Et kai tahtone, että ohukaisia ja virvokkeita tehdään sadevedestä? Avaa pian, kirottu kuhnuri!»

Näin puhuteltu mutisi jotakin ja tarttui hevosta suitsista. Se riisuttiin valjaista ja rattaat vietiin vajaan. Sitten nuo kolme markkinamiestä ja isäntä astuivat romanialaiseen tupaan, »carciuma'an», missä syödään, juodaan ja tupakoidaan, ja missä sanotaan hyviä ja pahoja sanoja, aina miesten, ikäkauden ja »viinin laadun» mukaan.

Stavro sanoi lyhyesti:

»Syökäämme hyvin, mutta älkäämme unohtuko soittamaan suuta. Nyt lepäämme päivännousuun asti, ja sitten jatketaan matkaa. Pahin on takana. Huomenaamuna, sielu ja ruumis virkistyneenä, kerromme tarinoita ajaessamme jokivartta, ja katselemme kuinka aurinko nousee hevosen pään yli. Huomenna on kaunis ilma».

Heille tarjottiin munakokkelia, savustettua silavaa, juustoa ja viiniä, joka oli omiaan »nousemaan hattuun».

Kilistäessään Stavron kanssa isäntä kysäsi häneltä:

»Olet kai matkalla S:n markkinoille...?»

Toinen nyökkäsi myöntävästi. Kysyjä sanoi leikkiä laskien:

»Yhäkö vain käytät virvokkeihisi sakkariinia sokerin asemesta ja sitruunahappoa sitruunain asemesta?»

Stavro katsoi häntä silmiin syöntiään keskeyttämättä, ja vastasi sitten:

»Entä sinä, yhäkö sinä valmistat spriistä ja kaivovedestä viinasi, jolla myrkytät talonpojat ja painatat kukkaroasi?»

Hämmästyneenä Adrien sekaantui asiaan:

»Stavro, mutta minähän näin sinun ostavan sokeria ja sitruunoita. Eivätkö ne olleetkaan virvokkeita varten?»

»Ei, ystäväni. Se on vain silmänlumetta janoisille!» vastasi Stavro. Ja hän lisäsi kreikankielellä:

»Siinä näet, kuinka epärehellinen olen! Eikä sillä hyvä: voin olla paljoa pahempikin».

Mikael ja Adrien vaihtoivat ymmärtävän silmäyksen, ja edellisen silmät vastasivat jälkimmäisen kysyvään katseeseen:

»Tässä piilee jotakin».

Kaikki kolme nousivat. Isäntä otti tulitikkurasian ja kynttilän ja saattoi heidät ullakolle. Se oli puolillaan heiniä. He levittivät lattialle suunnattoman suuren maton »rogojinan», jolle riisuutumatta heittäytyivät nukkumaan, vatsat kylläisinä, päät hiukan viinistä ja väsymyksestä raskaina.

»Jos tupakoitte, varokaa tulta», sanoi isäntä lähtiessään, vieden mukanaan kynttilän ja tulitikut. Viisi minuuttia myöhemmin kaikki kolme nukkuivat.

* * * * *

Seuraavana päivänä matkaa jatkettaessa alkoi Stavro kertoella näin:

»Vuoden 1867 paikkeilla, hiukan senjälkeen kun ruhtinas Kaarle oli noussut valtaan, palasin minäkin maahani, mutta en ruhtinaana. Minä palasin sisareni romanttisesta katoamisesta murtuneena ja sen seikkailevan elämän turmelemana, jota olin viettänyt etsiessäni häntä kaksitoista vuotta läpi Anatolian, Armenian ja Euroopan Turkin. Ikäväkseni en voi alkaa kertomalla teille lapsuudestani, sisareni surullisesta kohtalosta ja niistä luonnottomista oloista, joissa elin. Se kestäisi liian kauan. Ehkä teen sen joskus, jos vielä silloin puristatte ystävinä kättäni. Jollette taas sitä tee, on se minulle aivan yhdentekevää.

Olin siihen aikaan kaksikymmenviisivuotias, minulla oli hiukan rahaa ja puhuin kolmea itämaista kieltä, mutta olin melkein kokonaan unohtanut romaniankielen. Lapsuusajan tuttavat eivät minua enää tunteneet ja se oli minulle mieleen: tahdoin pysyä tuntemattomana. Sitäpaitsi minulla oli Turkin kansalaisen paperit. Kun lisäksi puhuin huonosti kieltäni, pidettiin minua muukalaisena.

Miksi palasin maahani? Ilman aikojani ja tärkeästäkin syystä. Ilman aikojani, koska juureni jo olivat irtautuneet sen maan kamarasta, jossa olin ensi kertaa nähnyt päivänvalon, ja koska viihdyin hyvin vierailla mailla. Tämä viihtymys oli kuitenkin vain näennäistä. Vietin vapaata, mutta paheellista kulkurielämää. Naisista tunsin vain sisareni ja äitini: puoliso tai rakastajatar oli minulle tuntematon. Ja kuitenkin minun haluni paloi heihin, mutta pelkäsin lähestyä heitä. — Tällaista te ette käsitä. Mikael!... Kuinka paljon vääryyttä elämässä tehdään! Nähdessään raajarikon, jolta puuttuu jalka tahi käsi, ei kukaan häntä solvaa, mutta jokainen peräytyy, kukaan ei tunne sääliä sielullisesti raajarikkoista kohtaan!... Ja häneltä puuttuu kuitenkin se pylväs, joka kannattaa elämää. Se puuttui minulta. Palasin Romaniaan pyytääkseni sitä niiltä, joiden elämäntavat ovat paremmin todellisen aistielämän mukaiset. He antoivat sen minulle, mutta suotuaan minun vain hetkisen tuntea sen tukea, he riistivät sen minulta äkkiä, häpeällisesti, syösten minut jälleen paheeseen. Se tapahtui näin:

Heti palattuani ryhdyin entiseen ammattiini salepgdi'na [salep-jauhoista valmistetun kuuman juoman myyjä Itämailla] kierrellen markkinoilta markkinoille, mutta vain ulkopuolella Brailaa, sen ympäristöllä ja etäämpänäkin. Kaupungissa ei kukaan tietänyt ammattiani. Salep-jauhon ostin salaa eräältä turkkilaiselta, uskotellen olevani hänen maanmiehensä ja antaen hänen tietää vain niin paljon kuin halusin. Niinpä tein työtä vähän ja ansaitsin hyvin, etenkin kun saatoin turvautua säästöihini, jotka kannoin vyössäni. Nyt aloin solmia tuttavuuksia.

Kävin puettuna kuin _ghiabour_ [varakas mies], ja tarjosin siekailematta lasin viiniä milloin yhdelle milloin toiselle, ja niin keksin eräänä päivänä vanhan Brailan esikaupungissa hyvän viinin ja samalla sen, mitä olin etsinyt maahantulostani lähtien (melkein vuoden): viiniä tarjosi usein kaunis »crasmaritza», ravintolanomistajan tytär. Ja minusta tuli tuon hyvän viinin uskollinen nauttija ja niiden salamoiden uhri, jotka leimahtelivat ihailtuni silmistä. Mutta minä olin varovainen: perhe oli jäyhä ja hyvin rikas. Lisäksi se ei rakastanut muukalaisia, vaikka sen rikkaus olikin lähtöisin heistä.

Ensi tehtäväni oli siis hankkia kiireesti romanialaiset paperit, mikä Pyhän Bakshishin [juomaraha] maissa on helppoa. Vuorokaudessa on »salepgdi Stavro» haudattu ja minusta tulee _Domnul Isvoranu_, »kuparituotteiden kauppias Damaskuksesta». Nimi ja arvo miellyttävät. Ollaan kohteliaita ja huomaavaisia. Talossa ei ole emäntää. Isäntä on vanha, vakava ja potee jalkojaan.

Kolmen kuukauden kuluttua minut pidätetään eräänä iltana aterialle perheeseen. Tutustun tätiin, joka hoitaa äidinvirkaa ja hukuttaa tyttären hellyyteensä. Mutta ennen kaikkea totean, että on aina hyvä valehdella vain puolittain. Pöydässä tapasin kaksi veljeä, suuria ja vahvoja kuin teloittajat, jotka sattuivat olemaan damaskolaisten mattojen ja kuparien myyjiä Galatzissa. Onneksi tunsin Damaskuksen ja heidän ammattinsa paremmin kuin he itse; olin usein kaupitellut tuon maan mattoja ja kupariteoksia.

Aterian aikana minä puhun, kerron tarinoita ja näkemiäni; kuvaillen erikoisesti sitä kurjuutta, mikä liittyy näihin Damaskuksen mattoihin ja kupariesineihin, jotka ovat tykkänään viisivuotiaiden lasten ja puolisokeiden vanhusten kätten työtä, ja joista edelliset ansaitsevat kaksi _metelikiä_ (kymmenen penniä) päivässä, tietämättä tuskin mitään lapsuudesta, ja astuvat elämään kärsimykseen portin kautta; viimemainitut nääntyen nälkään, osattomina vanhuudelle kuuluvasta levosta ja rauhasta.

Tarinani huvittavat neitiä, ja niiden surullinen puoli hellyttää hänet kyyneliin. Mutta toisten sydämet ovat kovat, he ottavat tarinan vain tarinana. Tämä on minulle epämieluista, vieläpä siinä määrin, että olen vetäytymäisilläni pois. Mutta ajoissa muistan, etten tule tähän taloon mennäkseni naimisiin kaikkien kanssa. Tyttö oli mieleiseni ja hänet tahdoin naida.

Seurusteluni tytön kanssa rajoittui siihen, että kerroin hänelle kaskuja ja tarinoita.

Kaksi kuukautta tämän ensimäisen päivällisen jälkeen saatoin pitää itseäni perheen läheisenä tuttavana. Ilmapiiri tässä perheessä, jolla tuskin oli mitään suhteita, oli tukahduttava, mutta ainoa, joka oli siihen menehtyä, oli tuo vilkas olento, jota rakastin. Joka ilta vietin hänen luonaan pari kolme tuntia tarinoiden, runoja lausuen tai laulellen itämaisia lauluja, sointuvia ja valittavia. Tätiä ja isääkin tämä huvitti, mutta tyttö oli hulluna ihastuksesta... Hän halusi kuulla lisää, yhä lisää...

Isä oli karkoittanut myymälästä kaikki häiritsevät ostajat, kaiken melun, ja harvat poikkesivat sisään tilaamaan jotain nautittavaa. Myymälän takana olevassa huoneessa, johon johti lasiovi, istui täti, perheen kaikki kaikessa, korjaillen liinavaatteita ja pitäen uudinten lomitse silmällä huonosti valaistua myymälää. Neiti ompeli jotakin korutyötä tai nypläsi pitsiä, isän lojuessa sänkykomerossa torkkuen, joskus vaikeroiden ja joskus kuunnellen minua. Hän olisi typeryydellään voinut saattaa lampaankin epätoivoon. Istuen sohvalla hänen lähellään kerroin kaikenlaista, mikä oli suunnitelmilleni edullista, ja hän nieli kaiken.

Näin pääsin helposti perille hänen heikosta puolestaan: hän tarvitsi neuvokkaan miehen jatkamaan liikettä, ja sellaisen hän näki minussa. Tiedetäänhän, ettei romanialaisesta ole kauppiaaksi; hän on vain maan orja. Kun hän tahtoi antaa tyttärensä liikeasioihin perehtyneelle miehelle, ja kun toisaalta vain ulkomaalaiset pystyivät noina aikoina menestyksellä harjoittamaan kauppaa, oli hän sitäkin tyytyväisempi tavatessaan maanmiehen, joka oli kokenut maailmaa, osasi vieraita kieliä, kykenipä vielä neuvomaan hänen molempia poikiaankin, jotka olivat yhtä typeriä kuin hän itsekin. Olin aina ihmetellyt itsekseni, kuinka nämä paksupäät olivat voineet hankkia sellaisen omaisuuden, kun sain kuulla, että manalle mennyt äiti oli ollut ensiluokkainen liikekyky. Tyttö oli hänen luonteisensa; mutta äidin kuoltua talo oli vaipunut uneliaisuuteen.

Minun mukanani tuli taloon hengitettävää ilmaa; kukin noista viidestä hengitti sitä omalla tavallaan. Vanhus ja hänen molemmat poikansa, jotka viettivät joka toisen sunnuntain perheen piirissä, elehtivät kuin puolihullut ja olivat tukehduttaa minut kysymyksillään, jotka koskivat liikeasioita, vain liikeasioita. Pannakseen rehellisyyteni koetukselle he eivät keksineet mitään sen nerokkaampaa, kuin että lainasivat minulta rahasumman; joskus he taas itse lainasivat minulle. He olivat minuun näissä molemmissa suhteissa tyytyväisiä, ja minä päättelin mielessäni, että typeryys ja raha olivat totisesti kaksoisveljiä. Nämä kolme olivat muuten yhtä maata.

Vanha nainen, kuolleen perheenäidin sisar, ei nauranut ja itki vieläkin vähemmän. Sensijaan hän usein uteli liikeasioitani. Aluksi torjuin hänen kyselynsä, sillä huomasin hänen epäilevän minua. Sittemmin, rohkaistuneena noiden kolmen kunnon miehen luottamuksesta, selostin laajasti, kuinka liikeyritykseni parina viime vuonna olivat sujuneet huonosti tarpeellisen pääoman puutteessa. Tässäkin valehtelin vain puolittain, sillä mitähän olisinkaan saanut aikaan, jos minulla olisi ollut käytettävänäni runsaasti rahoja!... Tuona ajankohtana oli ulkomaisten kupariteosten kauppa kaikkein tuottavinta. Vastaus tyydytti, sillä enhän koskaan ollut sanonut olevani rikas.

Mutta sydämeni ilo oli kiintymykseni kauniiseen Tincutzaan. Hän yksin ymmärsi ja rakasti minua, hän yksin sai minut kestämään ja toivomaan tässä epätoivon talossa.

Vapaana miehenä, joka ei jumaloinut rahaa, ja tottunut kun olin hengittämään keuhkoihini elämän suuria tuulia, jotka lakaisevat pois luonnon myrkylliset tautipesäkkeet, viivyin tässä talossa, jossa kaikki oli itsekkyyden ja typeryyden saastuttamaa, vain hänen vuokseen, joka kaikin voimin kurkoitti vapautta kohden.

Usein jäimme melkein kahden. Täti meni levolle, sillä hän nousi aikaisin. Ja silloin, — istuen lähellä isää, josta ei tietänyt, vaikeroimisesta huolimatta, nukkuiko hän vai valvoi — Tincutza sanoi minulle, ompeluksensa yli kumartuneena ja luoden minuun katseen, joka pysähdytti vereni:

»Kertokaa minulle jotakin, herra Isvoranu, jotakin surullista...»

Isä huusi:

»Ei, ei surullista! Se ellostaa mieltäni!...»

»No niin, jotakin iloista sitten», lisäsi tyttö surumielisenä.

»Kerron jotakin, joka sopii kaikille», sanoin minä. »Viime vuonna olin tavaroineni markkinoilla Jalomitzan [eräs Romanian joki] rannoilla. Niinkuin tiedätte, on markkinoilla viisasta olla hyvissä väleissä kaikkien kanssa. Siellä tehdään pian tuttavuuksia ja unohdetaan ne yhtä pian, mutta markkinakaupustelijat tapaavat helpommin toisensa jälleen kuin kuollut papin, joka hänet on haudannut...»

»Kas, sepä ovelaa», mutisi vanhus.

»Noudatin siis tuota viisasta käytöstapaa, ja kerronpa, mitä minulle tuona päivänä sattui. Olin joku aika sitten tutustunut kaupustelijaan, nimeltä Trandafir, mustalaiseen, joka oli myyvinään helminauhoja, mutta todellisuudessa koetti houkutella herkkäuskoisia markkinamiehiä korttipeliin, joka tunnetaan nimellä: _kolme korttia_. Kerta kaikkiaan, Trandafir oli veijari. Mutta tuo veijari herätti minussa mielenkiintoa. Hän tuli ja nojautui rattaitani vasten, kaulanauhat pujotettuna käsivarrelle, poltteli piippuaan sanaakaan sanomatta, ja syljeskeli, kunnes olin inhoten ajamaisillani hänet tiehensä. Silloin hän hävisi väkijoukkoon, huudellen »Helminauhoja! Helminauhoja!» Mutta hänen silmänsä etsiskelivät maalaisia, jotka soveltuisivat osakkaiksi peliin, ja ken siihen ryhtyi, lopetti tyhjin taskuin. Tahtoen neuvoa häntä ansaitsemaan elatuksensa kunniallisemmin, ehdotin hänelle kerran, että hän muuttaisi ammattia.

»Mitä?» vastasi hän, »tahtoisitko minusta toveria?»

»En, sanoin minä, toveria en sinusta tahdo, mutta voisin tehdä sinusta _salepgdin_. Sillä ansaitsee hyvin.

»Vai ansaitsee hyvin!» huudahti hän. »Salepillasi en koskaan ansaitsisi kylliksi, voidakseni puolivuosittain liittää uuden dukaatin kauniin Mirandani kaulaketjuun, joka on tehty riikin dukaateista. Ja silloinpa, poikaseni, hän lähtisi luotani, sillä rakkaus on häilyväinen!... Myönsin hänen olevan oikeassa: salep ei tuota dukaatteja, kun sensijaan hänen »kolme korttiaan»... no niin, hänen »kolme korttiaan» tuottivat hänelle tuona päivänä, josta puhun, viisi kahdentoista frangin dukaattia vähemmässä kuin iltapäivässä. Mutta nuo dukaatit aiheuttivat hyvin huvittavan jutun: putipuhtaaksi tyhjennetty nuori talonpoika ei päästänytkään Trandafiria käsistään, ja nuo molemmat, ajettuaan toisiaan vimmatusti takaa pitkin kenttää, päätyivät minun luokseni, pyytäen minua rauhantuomariksi. Talonpoika sanoi: »Jollei hän anna rahojani takaisin, on hänen opetettava minulle ammattinsa; niinpä niin, ammattinsa. Minä teen niinkuin hänkin». Trandafir kohautti olkapäitään: »Hän on hullu, tuo mies! Mikä meteli! Mikä meteli!» — — »Niin, ukkelini», sanoi toinen, »rahani tai ammattisi! Ei kannata olla rehellinen. Teen niinkuin sinäkin!» — »Mutta sinä et ole rehellisempi kuin minäkään», huusi Trandafir. »Sinä tahdoit voittaa rahani, mutta minä olin ovelampi, ja voitin sinun rahasi, siinä kaikki». — »Niinpä niin», myönteli talonpoika, »en ole ollut paljoakaan sinua rehellisempi. Siksipä annankin sinulle dukaatin, kunhan annat minulle neljä muuta takaisin. Jollet sitä tee, niin heittäydyn Jalomitzaan, ja se on synti... Minulla on kotona nuori vaimo yksinään...Me rakastamme toisiamme... Ja nuo viisi dukaattia riippuivat hänen kaulanauhassaan. Minä otin ne, ostaakseni kaksi hevosta ja viljelläkseni maata...»

Trandafir hypähti ilmaan kuin raudalla poltettuna. »Mitä?» huusi hän. »Sinä roisto, riistätkö vaimosi dukaatit ostaaksesi itsellesi hevosia? Sinä et ansaitse vaimoa, jolla on kaulanauha dukaateista!» — »Mitäs saatoin tehdä?» vaikeroi nuori mies. — »Mitäkö tehdä?» raivosi mustalainen. »Olisit mennyt varastamaan ne kolmen peninkulman päähän kotoasi, ja jättänyt dukaatit vaimosi kaulaan!» Ja minun puoleeni kääntyen Trandafir sanoi: »Oletko koskaan nähnyt noin tyhmää romanialaista...» Tämän sanottuaan hän vaipui mietteisiinsä, poltteli ja sylki. Talonpoika itki kädet kasvoilla. Silloin kävi näin: Trandafir kääntyi mieheen päin, kiskaisi kädet hänen kasvoiltaan ja nopeasti kuin jos salama olisi iskenyt, sivalsi häntä kahdesti korvalle. »Miksi lyöt minua?» huusi mies. — »Koska olet hölmö... En voi nähdä miehen itkevän», vastasi mustalainen, pyöritellen kiiluvia silmiään kuin paholainen. »Kas tässä ovat nuo viisi dukaattia ja palaa tänä yönä kotiisi, mutta pysyttele pyssyn kantaman päässä kylästä, valtamaantiellä. Aamun sarastaessa tuon sinulle nuo kaksi hevosta ja annan sinulle vielä kaksi korvapuustia. Ja tämän teen opettaakseni sinulle, ettet enää toiste, kajoa kauniin naisen dukaatteihin, muussa tarkoituksessa kuin lisätäksesi niitä». Puoli vuotta tämän seikkailun jälkeen tapaan Trandafirin Naziruun vievällä tiellä. Hän oli ratsain, minä rattailla. Sivuuttaessamme toisemme kysyn häneltä: »Oletko pitänyt sanasi, Trandafir?» — »Olen», vastasi hän minulle, »annoin hänelle kaksi hevosta ja kaksi korvapuustia».

* * * * *

Isä oli kertoessani nukahtanut, mutta Tincutza oli liikutetumpi kuin koskaan ennen. Silloin huomasin olevani ensi kertaa elämässäni yksin kauniin tytön kanssa, joka katseli minua rakastunein, kostein, säteilevin silmin. Kumartuen minun puoleeni, hän tarttui käteeni ja sanoi äänellä, joka oli sointuvampi kuin viulun:

»Sanokaahan, herra Isvoranu: voisitteko te rakastaa niinkuin mustalais-Trandafir?...»

En voi sanoa, polttiko vai jäätikö hänen kätensä minua, mutta sen vain tiedän, että minut valtasi yht'äkkiä pakokauhu, päätäni huimasi kuin jos olisin pudonnut katolta, ja muitta mutkitta sieppasin hattuni ja syöksyin ulos.

Hän piti menettelyäni kujeiluna ja nauroi kovin nähdessään minut seuraavana päivänä. Mutta minä olin lohduton: naispelkoni ilmeni voimakkaampana kuin milloinkaan. Kaikki toivo kuukausia kestäneen tuttavallisuuden hyväätekevästä vaikutuksesta häipyi pois. Minä olin yhä edelleen sielultani rampa.

Mutta aivan kuten on hevosten laita, jotka pelkäävät tulta, aloin minäkin uskotella itselleni, että pitelemällä liekkiä nenäni edessä, en lopulta sitä enää pelkäisi. Ja kukapa ties? Mitä me oikeastaan tiedämme ihmisluonnosta? Vähemmän kuin eläimet!... Jos minulla olisi ollut tilaisuutta viihdyttää luonnottomia viettejäni ja kesyttää villiytyneitä vaistojani olisin ehkä löytänyt tasapainon. Mutta siihen olisi tarvittu ihmisten hyväntahtoisuutta ja olosuhteiden myötävaikutusta. Ei edelliset enempää kuin jälkimmäisetkään huolineet pelastaa ihmistä. Jälkimmäiset ovat tehneet minusta köyhän miehen, kun taas edelliset eivät nähneet muuta kuin oman itsekkyytensä. Seurauksena oli, että puskimme päämme murskaksi seinää vasten. Mutta meistä kahdesta olin minä surkuteltavampi.

En olisi tahtonut pyytää Tincutzan kättä, ennenkuin olin varma siitä, että luonteessani alkoi tuntua tervehtymisen oireita. Mutta silloin ilmestyi näyttämölle kilpakosija, joka saattoi asemani vaaraan. Tyttö huusi ääneensä, ettei hän tahtonut mennä naimisiin kenenkään muun kuin minun kanssani, ja silloin isä kysyi, mitä minä ajattelin asiasta.

Mitäkö minä ajattelin? Pelkkä naimisiinmenon ajatuskin syöksi minut kadotuksen kauhuihin!... En voinut vastata mitään... Olin välttelevä, hämmentynyt... Ylpeydessään loukattu Tincutza vuodatti kyyneleitä, jotka raatelivat sydäntäni. Isä arveli hämminkini johtuvan siitä, etten ollut »rikas mies», ja lohdutteli minua:

»Kunhan teette täällä työtä, olette vielä rikas jonakin päivänä!»

Ymmärrättekö? He luulivat minun etsineen rikkautta heidän talostaan.

Näin teki perikato tuloaan ja minä kuljin suoraan sitä kohti: pyysin Tincutzan kättä. Hän riemuitsi, talo heräsi horrostilastaan, mutta minä, minä tunsin olevani hukassa. Kosintaani seuraavat päivät muistuttivat kuolemaan tuomitun viime hetkiä. Tincutza oli ihastuksissaan.

»Mielenliikutusko teidät noin herpaisee?» sanoi hän minulle eräänäkin päivänä, »kuinka onnellinen olenkaan!»

Tyttö-parka!

Rauhoittaakseni mieltäni minä kerroin kaskuja aamusta iltaan, mutta kuitenkin huomattiin, etten ollut entiseni, ja kihlajaisiltana olin vähällä pyörtyä. Läsnäolevat sukulaiset kuiskuttivat keskenään, ja panivat kaiken mielenliikutuksen laskuun, kuten teki morsiamenikin. Minua koetettiin saada puhumaan, minua pyydettiin kertomaan. Minä etsin aivoistani enkä löytänyt mitään. Mutta pappi, joka oli vaihtanut sormukset, antoi minulle kirkon siunauksen lausuttuaan aiheen tarinaan.