Part 1

KIRA KIRALINA

Adrien Zograffin ensimmäinen kertomus

Kirj.

PANAIT ISTRATI

Kahdennestakymmenennestä painoksesta tekijän luvalla suomentanut

Anna Silfverblad

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1926.

SISÄLLYS:

Esipuhe I. Stavro II. Kira Kiralina III. Dragomir

ESIPUHE

Tammikuun alkupäivinä vuonna 1921 sain kirjeen eräästä Nizzan sairaalasta. Se oli löydetty erään onnettoman taskusta, joka oli yrittänyt päättää päivänsä leikkaamalla poikki kurkkunsa. Hänen toipumisestaan ei ollut paljoakaan toiveita. Luin, ja sisällön ryöppyävä nerokkuus teki minuun syvän vaikutuksen. Polttava tuulenhenki yli lakeuden. Se oli balkanilaisen uuden Gorkin tunnustus. Hänet onnistuttiin pelastamaan. Halusin tutustua häneen. Kehkeysi kirjeenvaihto. Meistä tuli ystävät.

Hänen nimensä on Istrati. Hän on syntynyt Brailassa vuonna 1884. Isä, jota hän ei koskaan ole tuntenut, oli kreikkalainen salakuljettaja, äiti kaunis romanialainen talonpoikaisnainen, joka omisti koko työteliään elämänsä poikansa hyväksi. Huolimatta kiintymyksestä äitiinsä hän jätti tämän kaksitoistavuotiaana, mihin hänet pakoitti kiertolaisveri tai paremminkin polttava tarve tuntea elämää ja rakastaa. Nyt seuraa kaksikymmentä vuotta kulkurielämää, omituisia seikkailuja, uuvuttavaa työtä, toimetonta harhailua ja kärsimyksiä, milloin helteessä, milloin sateessa, koditonna, yövahtien ahdistelemana, nälkiintyneenä, sairaana, intohimojen raatelemana ja kurjuuden nääntämänä. Hän tuntee kaikki ammatit, on tarjoilijana, sokerileipurina, lukkoseppänä, mekanikkona, rautatietyöläisenä, lastaajana, palvelijana, maalarina, sanomalehtimiehenä, valokuvaajana. Hän ottaa jonkun aikaa osaa vallankumouksellisiin liikkeisiin. Hän samoilee Egyptissä, Syyriassa, Jaffassa, Beirutissa, Damaskuksessa ja Libanonissa, Itämailla, Kreikassa ja Italiassa, usein tyhjin kukkaroin, joskus piilottautuen laivoihin, mistä hänet matkalla keksitään ja heitetään rannalle lähimmällä pysähdyspaikalla. Hän on putipuhdas, mutta tallettaa sydämeensä kokonaisen maailman muistoja, ja usein tyynnyttää nälkänsä lukien ahmimalla etenkin venäläisiä mestareita ja länsimaisia kirjailijoita.

Hän on synnynnäinen kertoja, itämainen kertoja, joka haltioituu ja heltyy omista tarinoistaan ja viehättyy niihin siinä määrin, että hänen kerran alotettuaan ei kukaan tiedä, yhtävähän kuin hän itsekään, kestääkö tarina tunnin vaiko tuhannen ja yksi yötä. Mutkitteleva Tonava... Tämä kertojaluonto on niin vastustamaton, että kirjeessä, joka on kirjoitettu itsemurhan aattona, hän pari kertaa keskeyttää epätoivoiset vaikerruksensa kertoakseen pari huvittavaa tapahtumaa menneen elämänsä ajalta.

Minä sain hänet taivutetuksi kirjoittamaan muistiin osan näistä kertomuksista. Hän on ryhtynyt aikaakysyvään työhön. Siinä on kuva hänen elämästään, ja teoksen, kuten hänen elämänsäkin, voisi omistaa Ystävyydelle, joka tässä miehessä on pyhä intohimo. Pitkin matkaa hän pysähtyy muistelemaan kohtaamiansa henkilöitä; kukin heistä kätkee itseensä kohtalonsa arvoituksen, josta hän tahtoo päästä selville. Ja romaanin jokainen luku muodostaa novellin. Kolme, neljä lukemaani novellia on venäläisten mestarien veroisia. Hän eroaa heistä temperamenttiinsa, henkensä kirkkauteen ja selväpiirteisyyteen nähden, tuohon murheelliseen hilpeyteen nähden, joka on kertojan ilo ja keventää ahdistettua sydäntä.

Muistettakoon vielä, että mies, joka on kirjoittanut nämä niin eloisat sivut, omin päin opetteli seitsemän vuotta sitten ranskankielen lukemalla klassikoltamme.

Romain Rolland.

Te olette sitä mieltä — samoinkuin ystävämme Romain Rolland'kin — että minun pitäisi muutamin rivein selostaa sitä pääaihetta, joka kulkee läpi kirjojeni.

Itse en ole koskaan tullut ajatelleeksi, että minun pitäisi selittää jotakin tässä suhteessa. En ole ammattikirjailija, eikä minusta koskaan tule sellaista. Villeneuve'in ihmiskalastaja [Romain Rolland] sai minut sattumalta onkeensa yhteiskunnan valtameren pohjavesistä. Olen hänen työtään. Voidakseni elää toisen elämäni, tarvitsin hänen rakkauttaan, ja saadakseni tämän lämpimän, sydämellisen rakkauden osakseni hän vaati minua kirjoittamaan. »En odota teiltä haltioituneita kirjeitä», hän kirjoitti minulle, »odotan teosta. Luokaa sellainen, oleellisempi kuin te itse, pysyvämpi kuin te itse, teos, joka teissä jo on kätkettynä».

Tämä piiska selässäni — ja niiden kaurojen ravitsemana, joita ystäväni Georges Jonesco auliisti minulle tarjosi — aloin lasketella täyttä ravia. Adrien Zograffin kertomukset ovat meidän kolmen ansiota. Jätettynä yksikseni en olisi kyennyt muuhun kuin talojen maalaamiseen, valokuvaamiseen taivasalla ja muuhun sellaiseen, mihin kuka tahansa pystyy.

Adrien Zograffi on tällä hetkellä vain nuori mies, joka rakastaa Itämaita. Itseoppinut, joka löytää Sorbonnen, missä haluaa. Hän elää, uneksii, halajaa monenmoista. Uskaltaapa hän myöhemmin väittää, että monet ihmisten ja luojan luomukset ovat pahasta. Tiedän, että on hyvin vaarallista nousta luojaa ja sellaisia ihmisiä vastaan, jotka eivät maalaa rakennuksia eivätkä harjoita ammattinaan valokuvaamista »Promenade des Anglais'lla», mutta te ranskalaiset sanotte, että on mahdotonta olla mielin kielin koko maailman ja isänsä kanssa. Toivon kuitenkin, että tämä röyhkeys suodaan Adrienille anteeksi. Sillä pitäen kiinni vapaudestaan hän rohkenee vielä toistamiseen olla uskalikko, nimittäin rakastaa, ja olla aina ja kaikkialla kaikkien niiden ystävä, joilla on sydäntä. Sitä on vähän, mutta Adrien ei usko, että ihmisyys on niin rajaton kuin luullaan.

Sillä välin kun me kuuntelemme hänen tarinaansa, kuuntelee hän itse nyt vain, mitä muut kertovat. Kuunnelkaamme hänen kanssaan, jos suvaitsette.

Panait Istrati.

STAVRO

Adrienin pää oli täynnä sekavia mietteitä hänen kulkiessaan Brailassa pitkin Jumalan Äidin bulevardia, joka johtaa samannimisestä kirkosta Kansanpuistoon. Puiston portille saavuttuaan hän pysähtyi hämmentyneenä ja kiukuissaan.

»Oli miten oli!» hän huudahti ääneensä. »Enhän enää ole lapsi!... Ja luulenpa olevani oikeutettu ajattelemaan elämästä miten haluan».

Kello oli kuusi illalla. Oli arkipäivä. Puiston kummallekin pääportille johtavat käytävät olivat melkein autiot. Ilta-aurinko kultasi hiekan, sireenipensaiden jo verhoutuessa yön hämärään. Yölepakot lentelivät sinne tänne, kuin vainottuina. Penkit käytävien vierillä olivat miltei tyhjät, paitsi puiston etäisimmissä kolkissa, missä nuoret parit painautuivat liki toisiaan ja muuttuivat vakaviksi häiritsevien ohikulkijoiden lähestyessä. Adrien ei kiinnittänyt huomiota ainoaankaan vastaantulijaan. Hän hengitti mielihyvin puhdasta ilmaa, joka kohosi äsken kostutetusta hiekasta ja johon sekoittui kukkien tuoksua, ja ajatteli sitä, mitä ei voinut ymmärtää.

Hän ei ymmärtänyt nimenomaan sitä vastenmielisyyttä, jota hänen äitinsä osoitti hänen valitsemaansa seuraa kohtaan, vastenmielisyyttä, joka vastikään oli aiheuttanut kiivaan sananvaihdon äidin ja hänen ainoan poikansa välillä. Adrien tuumi näin:

»Hänen mielestään Mikael on _muukalainen, epäilyttävä heittiö_, sokerileipuri Kir Nikolain palvelija. Entä mitä sitten?... Mitä minä olen?... Maalari, ja kaiken lisäksi saman sokerileipurin entinen palvelija!... Ja jos joskus matkaisin vieraille maille, pidettäisiinkö minua siellä muitta mutkitta heittiönä».

Kiihtyneenä hän polkaisi jalkaansa:

»Tuhat tulimmaista! Se on kurjaa vääryyttä Mikael-parkaa kohtaan. Minä pidän tuosta miehestä siksi, että hän on minua viisaampi ja kokeneempi, ja että hän nurkumatta kärsii kurjuutta. Mitä? Siksikö, ettei hän kuuluta katoilta nimeään, maataan ja puuttuvien hampaittensa lukua, siksikö hän on vain _heittiö?_... No niin, minäpä tahdon olla tuon _heittiön_ ystävä!... Ja tunnenkin olevani siitä oikein onnellinen».

Adrien jatkoi koneellisesti matkaansa, punniten samalla mielessään kaikkea, mitä hänen äitinsä oli sanonut. Ja kaikki tuntui hänestä mielettömältä.

»Ja entä tuo naimahanke? Olen vasta kahdeksantoistavuotias, ja hän aikoo jo sälyttää niskoilleni jonkun hölmön, hölmön, ehkäpä kaniinin, joka näännyttäisi minut hellyydellään ja muuttaisi huoneeni kaatopaikaksi. Jumalani!... Luulisipa, ettei ole mitään nerokkaampaa maan päällä kuin munia pieniä tyhmyreitä, täyttää maa orjilla ja tulla itse tuon roskajoukon ensimäiseksi orjaksi. Ei, ei!... Pidän enemmän Mikaelin tapaisesta ystävästä, olkoonpa hän vaikka kymmenkertaisesti epäilty. Mitä siihen moitteeseen tulee, että »vedän ihmisiä kielestä saadakseni heidät puhumaan», en tosiaankaan tiedä, miksi niin mielelläni »vedän ihmisiä kielestä». Ehkä siksi, että valkeus tulee väkevien puheista, kuten Jumalankin, joka sanoi: 'Tulkoon valkeus!', ja valkeus tuli».

Keväisen illan hiljaisuuden katkaisi äkkiä laivan höyrypillin viiltävä ääni, havauttaen nuoren miehen ajatuksistaan, samalla kun hän tunsi voimakkaan ruusun ja neilikan tuoksun tulvahtavan vastaansa.

Adrien suuntasi askeleensa suurelle kävelytielle, joka kiertää ylängön laitaa ja josta näkee yli sataman ja Tonavan. Hetkiseksi hän pysähtyi katselemaan tuhansia valoja, jotka tuikkivat satamassa ankkuroivista laivoista, ja hänen rinnassaan heräsi vastustamaton matkahalu:

»Jumalani! Kuinka ihanaa mahtaisikaan olla matkata tuollaisilla laivoilla, jotka kyntävät meriä ja alati löytävät uusia rantoja, uusia maailmoita!»

Suruissaan siitä, ettei voinut antaa valtaa mieliteolleen, hän lähti allapäin jatkamaan matkaansa. Silloin hän kuuli huudettavan takanaan:

»Adrien!...»

Hän kääntyi katsomaan. Penkillä, jonka ohi hän juuri oli kulkenut, istui mies tupakoiden. Likinäköisyys ja hämärä estivät Adrienia tuntemasta häntä. Mies ei noussut, ja Adrien lähestyi häntä hiukan vastahakoisesti, ja huudahti sitten riemusta:

»Stavro!...»

He kättelivät toisiaan, ja Adrien istahti hänen viereensä.

Stavro, kulkukauppias — yleisemmin tunnettu nimellä »mehusaksa», myymänsä aineen mukaisesti — oli Adrienin äidin pikkuserkku, ja aikoinaan hyvin tunnettu ilmiö esikaupunkien huimapäiden kesken; menneet kolmekymmentä vuotta ja silloin sattunut häväistysjuttu ovat nyt haudanneet hänet unholaan.

Hän oli kooltaan yli keskimitan, kasvoiltaan kalpea, hyvin laiha ja hyvin ryppyinen. Hänen suuret siniset silmänsä, toisinaan avoimet ja vilpittömät, toisinaan epäluotettavat ja pälyilevät, milloin mitenkin, kuvastivat Stavron koko elämää. Häilyvää, levotonta elämää, johon hänet saattoi kummallinen kulkuriluonne ja jota hänen viidennestäkolmatta ikävuodestaan alkaen synkisti yhteiskunnan murheellinen väliintulo (johtuen avioliitosta rikkaan, sievän ja tunteilevan tytön kanssa), yhteiskunnan, jonka ulkopuolelle hän vuotta myöhemmin joutui häväistynä, sydän rikkirevittynä, luonne turmeltuneena.

Adrien tunsi hämärästi hänen tarinansa. Hänen äitinsä oli kertonut sen hänelle kajoamatta yksityiskohtiin, varoittavana esimerkkinä paheellisesta elämästä. Mutta Adrien teki siitä aivan päinvastaiset johtopäätökset. Ja useammin kuin kerran hän oli sisäisen vaistonsa vetämänä lähestynyt Stavroa, niinkuin lähestytään soittokonetta, jonka ääntä halutaan kuulla; soittokone oli vaiennut.

Muuten he olivat tavanneet toisiaan vain pari kolme kertaa, aina ulkosalla. Hänen äitinsä koti oli suljettu Stavrolta, niinkuin kaikki kunnialliset kodit. Mitäpä sanottavaa olisikaan ollut halveksitulla kulkukauppiaalla tälle hemmoitellulle pojalle?

Stavro oli kaiken kansan silmissä suurveijari, ja se hän todella olikin ja tahtoi olla. Hoitamattomana ja puku rypistyneenä, vaikka se olisikin ollut uusi, näöltään puolittain maalaisena, puolittain kaupunkilaisena, paita silittämättä ja kauluksettomana, ilmeeltään kuin hevosvaras, hän käytteli kieltään ja elehti tavalla, mikä huvitti ihmisiä, mutta samalla alensi häntä ja saattoi hänet ylenkatsotuksi.

Hän sinkautti keskellä katua tuttavilleen pilkkanimiä, jotka eivät koskaan olleet ilkeitä. Monet heistä saivat pitääkin ne. Jos joku miellytti häntä, pyysi hän hänet kanssaan kahvilaan, tilasi puolikkaan viiniä, ja juotuaan pistäytyi ulos muka jollekin asialle, jääden sille tielleen. Jos joku vastaantulija pidätti häntä liian kauan, saattoi hän huudahtaa:

»Se ja se henkilö odottaa sinua siinä ja siinä kahvilassa; mene pian!...»

Mutta eniten huvittivat Adrienia _tzirs'ien_ [eräänlainen savustettu silli] päät ja Stavron tupakkakotelot. Puhellessaan jonkun kanssa hän veti taskustaan tuollaisen kuivaneen kalanpään, jonka kita ammotti selkoselällään, ja tartutti sen hiljaa puhetoverinsa takinliepeeseen. Mies jatkoi matkaansa katua pitkin, kalanpää tarrautuneena takin helmaan, ohikulkijoiden suureksi riemuksi.

Kukkarojuttu oli vieläkin parempi. Kuten tunnettua, on itämailla tapana, milloin haluaa kiertää itselleen savukkeen, pyytää tupakkaa niiltä, joiden seurassa sattuu olemaan. Stavro ei hidastellut kääntyä ensimäisen vastaantulijan puoleen. Mutta sensijaan että hän, käytettyään tupakkakoteloa hyväkseen, olisi kiittäen antanut sen takaisin omistajalle, hän pisti sen omaan taskuunsa, minkä läpi se heti liukui maahan. Silloin hän kiiruhti nostamaan sen ylös, pyyhkieli sitä, pyyteli anteeksi, ja tahtoen muka panna sen omistajansa laskuun, hän antoi sen sujahtaa ohi. Nikkeli- tai pahvikotelo putosi jälleen kadulle.

»Ah, kuinka kömpelö olenkaan», huudahti Stavro.

»Ei mitään», vastasi tavallisesti ilveilyn uhri, tutkien vahingoittunutta koteloa, läsnäolijoiden vääntelehtiessä naurusta.

Mutta kerran vahingoittamiansa koteloita Stavro ei enää toistamiseen nähnyt.

Näin Adrien oli alkanut pitää tästä miehestä hänen ilveilyjensä vuoksi. Eräät omituiset seikat kuitenkin häiritsivät ja kiusasivat häntä: joskus, kesken kujeilun ja hullutusten, Stavro kääntyi vakavana Adrieniin päin, upottaen hänen silmiinsä kirkkaan, tyynen ja ylvään katseen, jollaisen me luomme vasikan hyviin ja typeriin silmiin. Silloin hän tunsi itsensä vähäiseksi tämän kulkukauppiaan rinnalla, tuo oppimaton mies lumosi hänet. Tämä oli hänestä selittämätöntä, ja hän ryhtyi tekemään huomioita. Mutta tilaisuutta sattui harvoin. Salaperäinen ja häiritsevä katse, jota Adrien salaa nimitti »toiseksi Stavroksi», näyttäytyi harvoin, ja vain hänelle.

Mutta eräänä päivänä — kymmenen kuukautta ennen tuota tapaamista puistossa — saattaessaan Stavroa maustekauppiaan, vanhan, äreän kreikkalaisen, luo, jolta tämä osti sokerin ja sitruunat, hän näki yhtäkkiä »toisen Stavron» edessään. Adrien iski silmänsä hänen silmiinsä.

He olivat kolmisin tuossa huonosti valaistussa kaupassa, kun Stavro, kasvojen rypyt ikäänkuin silenneinä, piirteet pehmenneinä, silmissään avoin, luja ja kirkas ilme katsoi yrmeään ja äänettömään maustekauppiaaseen ja sanoi arasti, mutta päättävästi, toisen nyökätessä myönnytellen päätään:

»Kir Margulis... Ajat ovat huonot... Ei ole lämmintä eikä kukaan osta virvokkeita... Syön säästöjäni ja teidän sokerianne... Mutta olemmehan yhtä mieltä? Tämän kerran vielä saan maksutta, eikö niin? Sopimus on entinen: jos kuolen, menetätte kymmenen frangia».

Ja kauppias, tuo saituri, mutta ihmistuntija, myönsi luottoa, tarjoten kätensä, joka oli yhtä kuiva kuin hänen elämänsäkin.

Ostokset kainalossa Stavro ulos tultuaan lasketteli sanasutkauksia, taputteli joitakin tuttavia olalle ja hyppi yhdellä jalalla.

»Minä puijasin häntä, Adrien, minä puijasin häntä!» suhahti hän nuorukaisen korvaan.

»Ethän toki, Stavro!» vastusti Adrien, »et sinä häntä puijannut. Sinä maksat takaisin!...

»Niinpä niin, Adrien, minä maksan, jollen kuole. Ja jos kuolen, niin maksaahan piru!...»

»Jos kuolet... Se on toista... Mutta sinä sanot puijanneesi häntä, ja sehän olisi epärehellistä».

»Kenties olenkin epärehellinen...»

»Et ole, Stavro, haluat vain pettää minua; sinä et ole epärehellinen!»

Stavro pysähtyi äkkiä, työnsi seuralaisensa aitausta vasten, ja kasvojen saadessa hetkiseksi tuon peloittavan ja ylpeän ilmeen, hän sinkautti Adrienille päin naamaa:

»Niin, olen epärehellinen!... Ikävä kyllä, Adrian, olen hyvin epärehellinen!...»

Ja näin sanottuaan hän kääntyi menemään. Mutta jonkinlaisen kauhun valtaamana Adrien tarttui hänen takkinsa rintapieliin, pidätti hänet, ja huudahti tukahtuneella äänellä:

»Pysähdy, Stavro! Nyt sinun on sanottava minulle totuus!... Näen sinussa kaksi olentoa; kumpi on oikea, hyväkö vai paha?»

Stavro vastusteli:

»En tiedä».

Ja riistäytyen rajusti Adrienin käsistä hän huusi suuttuneena:

»Jätä minut rauhaan!» Arvellen loukanneensa nuorukaista hän vasta etäämpää lisäsi:

»Sanon sen sinulle, kunhan korvantauksesi ovat! kuivat».

Senjälkeen he eivät olleet nähneet toisiaan. Maaliskuusta lokakuuhun Stavro kierteli markkinoilta markkinoille, ja myyskenteli talvisin paahdettuja kastanjoita Jumala ties missä. Brailassa hän kävi vain ostoksilla.

* * * * *

Tavatessaan hänet tuona päivänä puiston penkillä Adrien oli yhtä tyytyväinen kuin lienevät joet saadessaan yhtyä virtoihin ja virrat kadotessaan merten helmaan.

Stavro oli vastoin tapaansa vaitelias, mikä etenkin miellytti Adrienia. Viimeksimainittu tarkasteli häntä illan kelmeässä valossa ja huomasi hänen olevan entisellään. Kukaan ei olisi voinut tarkalleen arvata hänen ikäänsä. Mutta Adrien huomasi, että vaalea tukka alkoi ohimoilta vivahtaa hopealle.

»Miksi katselet minua noin?» kysyi Stavro närkästyneenä. »En ole myytävänä».

»Tiedän sen, mutta halusin nähdä, oletko vielä nuori, vai jo vanha».

»Olen nuori ja vanha niinkuin varpuset...»

»Se on totta, sinä oletkin varpunen, Stavro!» Hetken vaiti oltuaan, hän jatkoi:

»Etkö haluaisi tupakkakoteloani, saadaksesi pudottaa sen maahan? Se ehkä muistuttaisi sinulle, että olen aina utelias tietämään, mistä tulet ja mihin menet, ja kuinka kauppa sujuu».

»Ei paljoakaan merkitse, mistä tulen ja mihin menen, mutta kauppa sujuu melko hyvin. Tällä haavaa olen kuitenkin hiukan pulassa, poikaseni».

Ja hän taputteli Adrienia polvelle.

»Sellaista sattunee sinulle harvoin», vastasi tämä.

»Ja miksi olet pulassa, vanha veikko? Ovatko sitruunat käyneet harvinaisiksi?»

»Ei, eivät sitruunat, mutta entisajan 'rehelliset katupojat'».

»Rehelliset katupojatko!» huudahti Adrien, »sehän on sanaleikkiä eiväthän katupojat voi olla rehellisiä.

»Luuletko tosiaankin niin? Minä tunnen useita sellaisia».

Stavro istui etukumarassa, tuijottaen maahan. Adrien tunsi hänen puhuvan vakavissaan ja halusi kuulla lisää, mutta edeten varovasti hän sanoi:

»Voisitko ilmaista minulle, mihin tarkoitukseen tarvitsisit sellaista katupoikaa?»

»Seuraamaan mukanani S:n markkinoille ensi torstaina. En tosin häntä tarvitse, mutta olisihan niinkuin oli ennenkin. Tiedäthän, että minun on tapana asettua torilla sokerileipurin viereen, joka paistaa ohukaisia. Talonpojat syövät, tulevat janoisiksi, ja siinä olen minä virvokkeineni. Tarvittaessa hyppysellinen suolaa ohukaistaikinaan... (Näethän, että olen epärehellinen!...) No niin, sokerileipurini on Kir Nikolai...»

»Kir Nikolai!» huudahti ällistynyt Adrien.

»Naapurinne, entinen isäntäsi. Mutta nyt tullaan asiaan: hän ei voi jättää paistinuuniaan ja tulla torille. Siksipä tarvitaan »rehellinen katupoika» hänen palvelijansa Mikaelin avuksi kokoamaan maksuja, toisen käännellessä ohukaisia öljyssä. Kokonaista kaksi päivää olen etsinyt »rehellistä katupoikaa».

Vakavana ja suruissaan Stavro päätteli lopuksi:

»Yhä harvemmin ja harvemmin tapaa Brailassa _miehiä_!»

Adrien tunsi helpotusta. Hän hypähti seisoalleen »mehusaksan» eteen ja sanoi:

»Stavro! Kelpaanko minä tuoksi rehelliseksi katupojaksi?»

Kaupustelija kohotti päätään:

»Tarkoitatko totta?...»

»Kautta rehellisen katupojan kunnian! Minä seuraan teitä!»

Stavro ponnahti pystyyn kuin simpanssi ja huudahti:

»Paiskaahan kättä, sinä lemmensairaan romaniattaren ja vallattoman seikkailijan poika!... Olet esivanhempiesi kunniakas jälkeläinen...»

»Mitäpä sinä tietäisit esivanhemmistani?»

»Oh, ainakin sen, että he varmasti olivat kelpo katupoikia!»

Tämän sanottuaan Stavro syleili maalaria, ja tarttuen häntä käsipuolesta vei hänet mukaansa, sanoen:

»Nyt pian kertomaan Nikolaille tämä hyvä uutinen!... Lähdemme viimeistään huomeniltana, sunnuntaina, ehtiäksemme S:ään tiistaiaamuksi varaamaan itsellemme hyvän paikan. Sinne on päivän ja kahden yön hevosmatka. Hevonen kulkee käyden tai juosta hölkyttelee voimiensa ja majapaikoissa meille tarjottujen viinien laadun mukaan».

* * * * *

Markkinakaupustelijan ja hänen toverinsa ilmestyminen sokerileipurin luo aiheutti tiukan keskustelun. Kir Nikolai ymmärsi Stavron äänekkäästä elehtimisestä, että tämä oli mielestään tehnyt oikean löydön; Stavro lasketteli turkinkielellä sellaisen sanatulvan, että henkeä salpasi. Mikael, joka oli perillä asiasta, sekaantui riitaan, Adrienin suureksi ihmeeksi, hän kun ei ymmärtänyt tästä kaikesta sanaakaan. Mikaelin vakavan vastauksen johdosta hän näki Kir Nikolain kohauttavan olkapäitään ja Stavron tyyntyvän, mutta huudahtavan heti moitteettomalla kreikankielellä:

»Älkää huoliko siitä, mitä hänen äitinsä sanoo, oi 'pedia-meu' (lapseni)!... Jos minun viisikymmentä vuotta sitten olisi pitänyt mukautua äitini elämään, en olisi koskaan tullut tietämään, kuinka aurinko nousee ja laskee sen vallihaudan takana, joka muinoin kiersi kaunista Brailaamme. Nähkääs, ystäväni, kaikki äidit ovat samanlaisia: he tahtoisivat, että heidän lapsensa tyytyisivät heidän pieniin vaivaisiin iloihinsa ja ikävyyksiinsä, jotka ovat niin tuiki vailla viehätystä. Ja sanokaapa minulle, teemmekö väärin siinä, että olemme sellaisia, miksi olemme luodut? Vai mitä, Adrien?»

Mikael puuttui jälleen puheeseen, hänkin kreikankielellä:

»Siinä te kyllä olette oikeassa, herra, mutta me emme tunne Adrienin äitiä. Saattaisihan hän olla surullinen poikkeus. Minä ehdotan, että lähetämme Adrienin pyytämään hänen suostumustaan. Jos hän sen saa, iloitsen minä siitä ensimäisenä. Mutta ilman hänen äitinsä lupaa ja vastoin hänen tahtoaan minä kieltäydyn lähtemästä markkinoille».

Tämä julistus sai Adrienin lähtemään tuulena.

Hänen äitinsä oli päivällispuuhissa. Adrien pysähtyi keskelle huonetta, kostein silmin, hehkuvin poskin, tukka epäjärjestyksessä. Kun hän ei ollut valmistanut sanojaan, takertui ääni häneltä kurkkuun. Mutta äiti arvasi asian ja ehätti sanomaan:

»Sinä elät taasen pilvissä!»

»Niin, äiti...»

»Jos aiot soittaa äskeistä säveltä, kiitän kunniasta!... Tee, mitä luulet voivasi tehdä haavoittamatta kovin sydäntäni, äläkä huoli minusta sen enempää. Niin on parempi».

»Ei ole kysymys mistään haavoittamisesta, äiti», vastasi Adrien. »Saan olla työttömänä kokonaisen viikon, ehkä kauemminkin, ja siksi tahtoisin seurata Mikaelia S:n markkinoille. Näin saisin nähdä tuon kauniin seudun ja ansaita samalla, mitä toisaalla menetän».

»Onko teitä vain kaksi?»

»On, ei... Stavro tulee myöskin».

»Sepä kaunista!... Yhä parempaa ja parempaa... Taaskin uusi »filosoofi» varmaankin sinun makusi mukaan».

Ja pojan vaietessa hän lisäsi:

»No niin, saat mennä!...»

»Ethän ole vihainen, äiti?»

»En, lapseni».

* * * * *

Lähtö tuona sunnuntaina tapahtui kaikkien Grivitza-kadun juorukellojen tirkistelyjen ja kokkapuheiden saattamana. Stavro saapui neljän tienoissa iltapäivällä sokerileipurin asunnolle rattaineen ja kojeineen: siinä oli tynnyri, joka teki vesisäiliön virkaa ja jossa oli hänen virvokelaitteensa, sokeri, sitruunat, lasit y.m. Leipurin myymälän edustalla hän Kir Nikolain ja Mikaelin avulla sälytti rattaille ohukaisten valmistamisessa tarvittavat välineet ja ainekset, kuten pöydän, pienen paistinuunin, suuren kattilan, kaksi jauhosäkkiä, useita ruokaöljypulloja ja muita tarpeita. Samalla laitettiin kuntoon istuin näille kolmelle matkamiehelle.

Säästääkseen Adrienia katselijoiden pilanteolta äiti lähti hänen kanssaan ulos puoli tuntia ennen Stavron tuloa. He erosivat toisistaan Galatz-kadulla, mistä äidin piti jatkaa matkaa erään tuttavansa luo ja pojan suunnata kulkunsa valtamaantielle, missä ajajat saavuttaisivat hänet. Hän suuteli poikaansa ja sanoi hänelle: