Part 10

Eikä aikaakaan, kun aurinko jo alkoi lämmittää selkääni, ja minä tunsin hyväätekevän rauhan laskeutuvan rintaani. Saavuin kylään. Se näytti minusta vähemmän rumalta. Täällä koira jätti minut. Tunsin siitä ikävää, ja silitettyäni sen päätä, erosin siitä kuin ainakin miellyttävästä seurasta, johon on tutustuttu lyhyellä matkalla.

Olin jälleen yksin, ja kadonneen _kemirin_ muiston yhä ahdistaessa mieltäni aloin taivaltaa Baptuman ja Damaskuksen metsäistä tietä. Vastaani tuli pitkä kamelikaravaani, minua lainkaan peloittamatta. Saavuin Baptuman puistokadulle hiukan ennen puoltapäivää säteilevän sään vallitessa. Liikenteen vilkkaus hämmästytti minua. Miehiä kauniissa turkkilaisessa asussa, nuoria ja viehättäviä naisia — useimmilla vain kasvojen alaosa kevyen, valkean harson peitossa, — liikehti ajaen tai jalkaisin puoleen ja toiseen. Kaikkialta kuului äänekkäitä huudahduksia, iloista puheensorinaa, kaikkialla helisi nauru, kuin olisi taikasauvalla kosketeltu kristallilaseihin. Sointuvat äänet ja koristeelliset puvut hurmasivat minut. Muistin, että oli perjantai, turkkilaisten sabatti. Naiset tervehtivät toisiaan sirosti ja hillitysti, mutta miesten tunteenpurkaukset, turkkilaiset tervehdykset ja loputtomat kädenpuristukset pakoittivat jalkamiehet usein pysähtymään pitkäksi aikaa. Puhuttiin paljon turkinkieltä, vaikka arabia olikin hallitsevana.

Seisoin kauan ja ihailin edestakaisin liikuskelevaa joukkoa. Sitten vaunut ja ajopelit harvenivat. Minä jatkoin matkaani miettiväisenä, rauhattomana, sillä sydämessäni taistelivat keskenään elämänhalu, ilon kaipuu, onnettomuuteni ja häviöni. Pian olin yksin, yksin suruineni. Vastaani ajoivat parihevosten vetämät kauniit vaunut. Juuri kun ne olivat sivuuttamaisillaan minut, salpautui hengitykseni, sydämeni lakkasi lyömästä.

Vaunuissa istui Kira...

Niin, vielä tällä hetkelläkin uskon, että se oli suloinen, rakastettu sisareni. Se oli Kira sellaisena, jollaiseksi Nazim Effendi oli purjealuksessaan hänet koristanut, odaliskin loisteliaassa puvussa, muistuttaen kajuutan seinillä riippuvia kuvia.

Minä horjahdin, löin käteni yhteen ja huusin romaniankielellä:

»Kira! Kiralina!... Se olen minä, Dragomir!»

Nuori nainen hymyili läpinäkyvän huntunsa alla ja tervehti minua hansikoidulla kädellään, mutta ajaja läimäytti piiskaansa ja hänen vieressään istuva eunukki loi minuun salamoivan katseen, ja sitten hevoset kiitivät kuin lentäen tiehensä.

Luulin kuolevani... Niin, se oli Kira, hän oli antanut minulle merkin! Ja muitta mutkitta minä aloin harpata vaunujen perässä kuin strutsi, sanoen itsekseni:

»Kaikkivaltias Jumala! Tuskin olen tunnustanut syntini ja katunut, kun sinä armossasi jo lähetät luokseni kadonneen sisareni!...»

Ponnistuksistani huolimatta loittonivat vaunut silminnähtävästi. Olin jo aivan hengästynyt ja pelkäsin kadottavani ne näkyvistä. Onneksi näin niiden metsän loputtua suuntautuvan suoraan komeaa huvilaa kohti, jonka suuri portti avautui selkoselälleen, niellen ajoneuvot ja sulkeutuen jälleen.

Huudahdin ilosta. Viimeiset voimani ponnistaen syöksyin porttia vasten, ryskyttäen sitä raivokkaasti sekä käsin että jaloin. Heti avautui ison portin vieressä oleva pienempi portti ja univormuun puettu palvelija tuli esiin.

»Kira!» huusin minä hengästyneenä turkinkielellä, »sisareni... tahdon puhutella...»

»Kuinka? Mitä tahdot?» kysyi palvelija samalla kielellä, pysähdyttäen minut.

»Nainen... joka ajoi tänne vaunuissa... on... sisareni... Kira».

»Kira? Sinä olet hullu».

Olin todellakin hullu, sillä syöksyin palvelijan kimppuun ja työnnyin hänen ohitseen pihaan. Mutta pitkälle en päässyt, ennenkuin edessäni seisoi kaksi miestä, ja kuulin käheän, vanhan äänen huutavan ikkunasta:

»Mitä tämä melu merkitsee? Pieskää hiukan tuota _ghiauria_ [turkinkieltä ja merkitsee kristitty], ja palvelijaa, joka päästi hänet sisään!»

Minut laahattiin pois pihasta, heitettiin maahan, ja minua piestiin nahkahihnalla, kunnes housuni ja pakarani olivat riekaleina. Sitten pyövelit salpasivat portin, jättäen minut siihen makaamaan kivusta puolikuolleena.

* * * * *

Olen saapunut Golgatani huipulle. Tähän päättyvät myrskyisen lapsuuteni kolme surullisinta vuotta... Sillä jos Jumala olikin ankara minua kohtaan kieltäessään minulta Kiran, oli sittekin olemassa Kaitselmus. Tämä Kaitselmus lähetti minulle ystävän.

Ponnistaen haavoitetun ruumiini viimeiset voimat, laahauduin hädin tuskin tien toiselle puolen, missä vaivuin uupuneena maahan. Tällöin minua lähestyi neljän- ja viidenkymmenen vuoden välillä oleva, köyhästi puettu mies, kantaen toisessa kädessään salepin valmistamiseen tarvittavia aineksia, toisessa koria kuppeineen, laski kapineensa maahan, ja ristien käsivartensa huudahti kreikankielellä:

»Voi, poika-parka! Katselin voimattomana, kuinka sinua piestiin. Miten lienetkään loukannut noita pakanoita, että he sinua noin pahoinpitelivät?»

Katselin hänen vilpittömiä kasvojaan, pehmeää, harmahtavaa partaansa, hyviä, surunvoittoisia silmiään uurteisen otsan alla, ja huusin raivostuneena, nousten omia tunteitani vastaan:

»Menkää helvettiin ja jättäkää minut rauhaan!»

Ja purskahdin itkuun. Hänen hyvyytensä tulvahti yli äyräitten:

»Miksi toivotat minut helvettiin, lapseni?» sanoi hän. »Säälin sinua sydämestäni ja tahtoisin auttaa sinua onnettomuudessasi».

»Jättäkää minut rauhaan, te ihmiset, säälinenne ja sydäminenne! Olen saanut maistaa niitä kylliksi... Tahdon kuolla yksin!...»

»Oi, sinua onnetonta! Niin nuori ja jo elämään kyllästynyt! Mutta juo kuitenkin tämä lämmin juoma. Se virkistää sinua hiukan».

Otin vastaan _salep_-kupin, tietämättä, mitä ajatella. Mikä sääntö, mikä johtopäätös oli sovellutettava tähän lyhyeen kokemukseen, kun niin monet ihmiset, jotka alussa olivat näyttäneet hyviltä ja avuliailta, olivatkin päätyneet alhaisiksi ja rikollisiksi? Niin, kuusitoistavuotiaana minä tunsin ihmissielun halpamaisuuden. Enkä kuitenkaan tietänyt kaikkea.

En etenkään tietänyt, että Luojan työt ovat suunnattoman monimutkaiset ja vaihtelevat, ja etteivät tuhannet kärsimämme häväistykset oikeuta meitä sylkäisemään koko ihmisyyttä kasvoihin. Jumala itsekin ymmärsi tämän, kun hän syntiseen ihmiskuntaan vihastuneena päätti rangaista sitä, tuhoamatta sitä kuitenkaan kokonaan, koskapa pelasti häviöstä hurskaan patriarkan ja hänen perheensä. On totta, ettei vedenpaisumusta seurannut ihmiskunta ollut edellistä parempi, mutta se ei ollut sen oma syy. Se johtui siitä, että Jumala (niinkuin minä kuusitoistavuotiaana) tunsi huonosti maailman eikä tietänyt, mitä teki.

Minä tiesin, minä, siitä päivästä lähtien, jolloin kohtalo lähetti luokseni Barba Yanin, tuon sielultaan jumalaisen salepinmyyjän, minä tiesin, että sen ihmisen on pidettävä itseään onnellisena, joka on saanut tavata elämässään Barba Yanin kaltaisen olennon. Minä olen tavannut vain yhden sellaisen. Mutta se riitti tekemään elämän minulle siedettäväksi, saattoipa minut usein vielä siunaamaankin sitä ja laulamaan sen ylistystä. Sillä yhden ihmisen hyvyys on voimakkaampi kuin tuhansien pahuus. Paha työ kuolee tekijänsä kanssa, mutta hyvyys säteilee vielä vanhurskaan poistuttuakin.

Niinkuin aurinko hajoittaa pilvet ja tuo maailmaan iloa, hävitti Barba Yanikin sieluani kalvavan pahan ja teki sydämeni terveeksi. En sallinut tämän tapahtua vastustelematta, mutta mikä sydän, olkoonpa kuinka elämän murjoma tahansa, voi pitää puoliaan kaikkivoipaa hyvyyttä vastaan.

Minun täytyi antaa perään, ja kohtalon lähettämä salepinmyyjä sai kuulla koko tarinani. Hänen lääkkeensä oli nopea kuin salama.

»Stavraki!» sanoi hän minulle, omaksuen varovasti väärän nimeni ja antaen sille tuttavallisen muodon. »Ensinnäkin on sinun luovuttava etsimästä sisartasi noin epäviisaalla tavalla. Et näy tietävän, että on helpompi riistää hirvi tiikerin kidasta, kuin nainen haaremista. Ja jos onnistut pitämään kurissa tämän sydämesi heikkouden, käy muu helposti kuin tanssi. Sinulla on kolme _megdediä_ taskussasi. Hyvä, siinä on rahaa kyllin voidaksesi ostaa salepin valmistamisessa tarvittavan _ibrikin_ sekä kuppeja, toisin sanoen kojeet, jotka minulla on tässä käsissäni ja joilla olen elättänyt itseni kaksikymmentä vuotta. _Ibrik_ toisella käsivarrellasi, kori toisella, sinä sitten kierrät Barba Yanin rinnalla juhlista juhliin, markkinoilta markkinoille, huudellen iloisesti: »Salepia! Salepia! Salepia!... Kas tässä on salepinmyyjä!» Idän oiva maa avautuu sinulle suurena ja vapaana, tosiaankin vapaana, sillä sanottakoonpa turkkilaisista maista mitä tahansa, ei missään voi elää vapaampana. Mutta yhdellä ehdolla: sinun on hävittävä, kadottava joukkoon, et saa millään tavoin herättää huomiota, sinun on oltava kuuro ja mykkä... silloin, ja vain silloin, voit näkymättömänä päästä kaikkialle. Hyvin teljetyt ovet eivät avaudu väkipakolla».

_Ibrik_ ja kori käsivarrellani minä jo seuraavana päivänä huutelin valppaana Barba Yanin vierellä. »Salepia! Täällä myydään salepia!» Ja nyt näin, millä tavoin petollinen ja sydämetön ystävä saadaan palaamaan takaisin _kemiriin_, jonka se on jättänyt. Kolikoita sateli joka puolelta, vapaus tuli kukkarooni, ja iltaisin tunsin, että ihminen voi olla onnellinen, vaikka taskut eivät olekaan täynnä kultaa. Me istuimme pengermällä vesipiippua poltellen, ja hyvyys, joka säteili Barba Yanin koko olemuksesta, valtasi minut tykkänään. Olin hänelle kiitollinen, rakastin häntä kuin hyvää isää ja ystävää. Asuin hänen luonaan, tein työtä hänen rinnallaan, yhdessä me aterioimme, yhdessä nautimme joutohetkistä, ja näin meistä tuli eroamattomat toverit. Ennen pitkää yhdisti meidät toisiinsa luja ystävyys, mikä liitti nuoren vesan varttuneeseen runkoon.

Barba Yani ehätti tyydyttämään uteliaisuuttani kohottaen menneisyyttään peittävää verhoa. Tuo menneisyys ei ollut moitteeton eikä katkeruutta vailla.

Toimiessaan opettajana eräässä pienessä kaupungissa Kreikassa hän oli tehnyt itsensä syypääksi himorikokseen, mistä sai rangaistukseksi kaksi vuotta vankeutta ja menetti virkansa. Vankilasta päästyään hänen oli täytynyt lähteä kaupungista, harhailla siellä täällä ja harjoittaa kaupustelua; hän oli kokenut nurjamielisyyttä, saanut ystäviä, vuodattanut sydänvertaan. Toinen rakkausseikkailu oli vähällä maksaa hänen henkensä. Silloin hän siirtyi Vähään Aasiaan, missä vietti yksinäistä ja riippumatonta, melkeinpä viisasta elämää.

Hän oli mies, joka osasi puhua ja vaieta, tehdä hyvää tulematta itsetyytyväiseksi, ja häntä oli turha taivutella, milloin jokin seikka oli vastoin hänen mieltään. Hän tunsi kaikki läheisen Idän murteet, ja käytti joutoaikansa lukemiseen, kuljeskelemiseen ja vaatteittensa pesuun. Hän ei pakoittanut minua mihinkään, mutta osoitti vain minulle, mikä oli hyvää, hyödyllistä ja viisasta tehdä. Hän opetti minut kirjoittamaan ja puhumaan kreikankieltä. Nähdessään, kuinka uskollisesti liitin elämäni hänen elämäänsä, ei hänkään tinkinyt ystävyydessään. Aluksi puhuttelin häntä »herraksi», mutta hän pyysi minua sanomaan itseään nimellä »Barba». [_Barba_ = setä; kreikankielinen sana, jota käytetään puhuteltaessa tuttavallisesti iäkästä miestä.] Unohdin kadonneen _kemirini_ kalliine sisältöineen, ja minusta tuli pian hänen oppilaansa, ainoa ystävänsä ja hänen vanhojen päiviensä lohdutus.

Mutta sitä ennen oli minulla vielä jyrkkä rinne noustavana. Me nousimme sen yhdessä.

Unohdin kadonneen _kemirini_, mutta en voinut tottua sisareni menettämiseen. Rakastin Barba Yania, mutta Kiraa minä jumaloin. Ja kun olin varma siitä, että hän asusti sen oven takana, missä olin saanut selkäsaunan, neuvoi hirtehinen minua palaamaan sinne takaisin.

Oli keskikesä, ja kolme kuukautta oli kulunut surullisesta retkestäni Baptuman tiellä. Barba Yanin tietämättä minä kuljeskelin usein tuon kirotun huvilan mailla, kiertelin ja kaartelin sitä kaukaa ja vakoilin sitä. Ei mitään tulosta. Näin naisia ajavan vaunuissa, mutta Kiraa en nähnyt.

Varovaisuuteni rohkaisemana minä päätin eräänä iltana olla hiukan uskaliaampi. Hankin tikapuut, ja pimeän yön suosimana asetin ne pihaa ympäröivää korkeaa kiviaitausta vasten. Tahdoin päästä näkemään haaremin sisäpuolelle, missä tiesin naisten liikuskelevan hunnuitta. Mutta vastassani oli kaikkialla vain alaslasketut kierrekaihtimet. Olin itsepäinen ja aloin kiertää pitkin aitausta, kunnes viimein näin valaistun ikkunan. Mutta näin vain ison, upeasti sisustetun huoneen, jossa ei ollut ketään...

Jäin sykkivin sydämin odottamaan tikapuille, toivoen yhä saavani nähdä naisväkeä.

Yhtäkkiä tunsin tikapuiden allani liikahtavan ja olin putoamaisillani. Pelosta jähmettyneenä tarrasin niihin kiinni parhaani mukaan, kun äkkinäinen ja kiivas nykäisy pakoitti minut hellittämään otteeni. Tikapuut kiskaistiin aitani ja minä putosin vartian syliin, joka sanaa sanomatta alkoi iskeä minua nyrkeillään.

Minut sidottiin, heitettiin rattaille ja vietiin sen tien Damaskukseen, missä minut teljettiin tutkintovankilaan.

Turkkilaiset tutkintovankilat olivat tuohon aikaan oikeita unohduksen pesiä. Se onneton, joka joutui sinne niin raskauttavien syiden perustalla kuin minä, ei koskaan tietänyt, milloin häntä tutkittaisiin, ellei joku vaikutusvaltainen henkilö rientänyt lahjuksin anomaan armoa valtaherroilta. Mutta hän ei kärsinyt niin paljon vapautensa kadottamisesta kuin vankilaelämän kurjuudesta, etenkin jos hän oli nuori mies.

Minun kopissani oli kymmenkunta vankia. Yhteinen, maalaamattomista laudoista kokoonkyhätty lavitsa täytti kolmeneljännestä huoneesta. Iso, puinen, kannella varustettu astia eräässä huoneen nurkassa teki käymälän virkaa, levittäen huoneeseen tukahduttavaa löyhkää. Syöpäläisiä, lutikoita ja rottia vilisi rykmentittäin. Kukaan ei edes viitsinyt niitä tappaa, sillä olisihan siihen tarvittu ihmisikä.

Mitä inhoittavimpia toimituksia harjoitettiin kaikkien nähden. Nämä turkkilaiset, kreikkalaiset ja armenialaiset eivät enää olleet ihmisiä. Inhimillinen alennustila oli täällä vertaansa vailla, sillä kaikista luoduista olennoista vain ihminen yksin voi vajota näin syvälle.

Ja tähän maalliseen helvettiin, näiden hirviöiden keskelle, minä jouduin. Mikä saalis minä olinkaan heille!

Kukaan ei suojellut minua, kukaan ei puolustanut minua, enempää muhamettilaiset kuin kristitytkään. Sensijaan he tappelivat keskenään uudesta herkkupalasta, repivät toisiaan parrasta, kynsivät toisensa verille. Aseistettuina he olisivat tappaneet toisensa. Näin olin kokonaisen kuukauden alttiina mitä julmimmalle häväistykselle...

Nyt en pahoittele, että minun oli kuljettava tuota tietä, sillä näin opin tuntemaan ihmisolennon pohjiaan myöten. Jos säilyin hyvänä kaikesta siitä huolimatta, mitä näin ja mitä kärsin, oli se vain siksi, että tuottaisin kunniaa hänelle, joka on luonut Hyvyyden, luonut sen niin harvinaiseksi ja antanut sen saada sijansa raakalaisten keskellä, mikä on elämän ainoa oikeutus.

Olin kuin elävänä haudattu ja ajattelin kuolemaa. Kuulin kerrottavan vangeista, jotka eivät enää jaksaneet kestää kidutusta, vaan hirttäytyivät yöllä toisten nukkuessa nuoraan, minkä olivat punoneet vaatteittensa riekaleista ja kiinnittäneet ikkunan rautaristikkoon. Päätin noudattaa noiden marttyyrien esimerkkiä.

Mutta jokin sisäinen ääni kehoitti minua toivomaan. Tiesin, etten enää ollut yksin maailmassa, kuten ennen. Sydämen mies, oiva ystävä oli tuolla ulkopuolella. Hän oli köyhä ja vailla suojelijoita, mutta hän oli hyvä ja viisas. Hän varmaankin ajatteli minua, työskenteli minun vapauttamisekseni.

Olin oikeassa. Eräänä päivänä kopin ovi avautui, vartia astui sisään ja hänen perässään Barba Yani. Mikä suunnaton ilo!... Vain Kiran ilmestyminen olisi voinut saattaa minut yhtä onnelliseksi. Mutta mikä suru samalla! Tänä kuukautena olivat miesparan hiukset muuttuneet valkeiksi! Heittäydyin itkien hänen rintaansa vasten. Ainoa säälinilmaus, minkä tämä surullinen näytelmä aiheutti, tuli erään kreikkalaisen taholta, joka vuoteella loikoen huudahti:

»Ah, ukkelini! Sinunko on poika? Käypää tavaraa tällaisessa paikassa! Oikea makupala! Sinä vain olet kuorinut kerman!»

Valkeana kuin vaha, Barba Yani painoi minua rintaansa vasten ja sanoi väräjävällä ja tukahtuneella äänellä:

»Rohkeutta! Rohkeutta!... Huomenna pääset täältä ja saat karkoituskäskyn!»

»Karkoituskäskyn!» huudahdin minä. »Minun on siis erottava sinusta?»

»Se on lievin rangaistus, minkä olen voinut sinulle saada. Rikoksesi on raskas: tahdoit yölliseen aikaan tunkeutua haaremiin. Mutta lohduttaudu, minä tulen kanssasi. Maailma on suuri, olemme vapaita, ja jos vain tottelet minua vast'edes, elät onnellisena Turkin kamaralla... Siis näkemiin. Ole valmiina huomenna aamunkoitteessa».

En voinut nukkua koko yönä. Päivän sarastaessa minut noudettiin vankilasta. Portilla odottivat rattaat ja kaksi pyssyillä ja turkkilaisilla miekoilla varustettua ratsusantarmia. Silloin näin, että meitä oli kolme karkoitettavaksi tuomittua. Barba Yani oli siinä myöskin tavaroinemme. Kaikki sälytettiin rattaille ja seurue lähti Diarbekiria kohti.

* * * * *

Ihmisen elämä ei ole kerrottavissa eikä kirjoitettavissa. Sitäkin vähemmän soveltuu kerrottavaksi sellaisen ihmisen elämä, joka on rakastanut maata ja samoillut sen ristiin rastiin. Mutta on melkein mahdotonta antaa elävää kuvaa hänen elämästään, jos hän on ollut tulisielu, joka on taipaleellaan tuntenut onnen ja kurjuuden kaikki asteet. Mahdotonta ensiksikin hänelle itselleen, ja mahdotonta niille, jotka häntä kuuntelevat.

Se mikä on viehättävää, maalauksellisen kaunista ja mielenkiintoista sielultaan voimakkaan, myrskyävän ja samalla seikkailunhaluisen miehen elämässä, ei aina ilmene tämän elämän huomattavissa tapauksissa. Kauneus piilee usein pikkuseikoissa. Mutta kukapa kuuntelisi pikkuseikkoja? Kukapa nauttisi niistä? Ja ennenkaikkea, kuka niitä ymmärtäisi?...

Siksipä olenkin aina suhtautunut ynseästi huudahdukseen: _Kertokaa meille jotakin elämästänne_!...

Ja sitten vielä eräs vaikeus: ken rakastaa, hän ei ole yksin. Hän ei ole yksin silloinkaan, kun hän ei enää halaja rakkautta, kuten on minun laitani nyt. Tämä pitää paikkansa niihinkin ihmisiin nähden, jotka elävät muistoista, sillä nykyhetkellä on osansa näihin muistoihin. Ei hyödytä toivoa kuolemaa. Minä olen usein elämässäni vilpittömästi toivonut sitä. Mutta silloin ovat menneisyyden kauniit kuvat nousseet ilmielävinä eteeni, ne ovat hellyttäneet sydämeni, vaihtaneet katkeruuden iloksi ja pakoittaneet minut yhä uudelleen ja uudelleen etsimään ikuista lohtua ihmisten kasvoista. Yksi näistä kauniista kuvista oli Barba Yani.

En voi kertoa hänestä mitään, tuskinpa mitään: kahdeksan vuotta elämästäni kasvoi kiinni hänen elämäänsä... Diarbekir, Alep, Angora, Sivas, Erzerum ja sadat muut pikku kaupungit ja kylät näkivät vaeltavat haamumme. Emme myyneet vain yksinomaan salepia. Kättemme kautta kulki mattoja, liinoja, ihovoiteita, hajuvesiä, hevosia, koiria ja kissoja, mutta oiva _salep_ auttoi meidät aina hädästä. Milloin epäonnistunut yritys heitti meidät oljille, etsittiin kiireesti esille _ibrikit_, nuo ruostuneet _ibrik_-pahaset. Ja taas huudeltiin: »_Salepia! Salepia! Kas tässä ovat salepinmyyjät!_» Katsoimme toisiimme ja nauroimme...

Niin, nauroimme, sillä Barba Yani oli verraton ystävä. Onnettomuuden aiheuttaja olin aina minä, minä parantumaton hutilus. Muistan eräänkin tapahtuman, joka oli kaikkein tuhoisimpia.

Olimme juuri panneet kaikki rahamme likoon ja ostaneet kaksi kaunista hevosta suurilta markkinoilta noin viidentoista kilometrin päässä Angorasta. Olimme tyytyväisiä, sillä kauppa oli ollut hyvä. Tyytyväisyyskö vai väsymys lienee minussa kotimatkalla herättänyt halun poiketa hetkiseksi yksinäiseen kapakkaan. Oli pimeä. Barba Yani vastusti tuumaani.

»Annahan olla, Stavraki! Jatkakaamme kotiin saakka. Siellä suomme itsellemme lasin».

»Ei, Barba Yani, vaan juuri nyt!... Vain hetkinen. Hyvän kaupan kunniaksi».

Mies-poloinen suostui. Sidoimme hevoset pylvääseen kapakan ulkopuolelle. Ja ikkunaan päin kääntyneinä me joimme kunniaksemme lasin. Sitten toisen. Nälkä nipisteli vatsaa. Söimme seisovilla jaloin. Sitten tuli taas juoman vuoro, sillä Barba Yanikaan ei halveksinut elämän antimia. Sydämet alkoivat liikehtiä. Me lauloimme:

De nouveau tu t'es saoûlé!... De nouveau tu casses les verres!... O, vilaine bête que tu fais!...

[Taasen olet hankkinut itsellesi humalan; taasen rikot lasisi. Voi sinua narria!]

Mutta Barba Yanilta katkesi laulu kesken. Katsellen pimeisiin ruutuihin hän sanoi rauhallisesti:

»Niin, Stavraki, olen totisesti sitä mieltä, että olet 'kurja narri', sillä kauniit eläimet, jotka jäivät tuonne ulos, ovat nyt poissa, tai on näköni huono!»

Yhdellä hyppäyksellä olin ulkona, mutta en erottanut muuta kuin kavioiden kiivaan kapseen pimeässä yössä.

Hapuillessamme tuntia myöhemmin eteenpäin pimeässä ja kompastellessamme joka kuoppaan, Barba Yani huusi minulle kuin varoitukseksi ikään:

»Sinä tahdoit 'kunnioittaa hyvää onneamme'! No niin, kulje nyt jalkaisin, sinä siunattu aasi! Ja laula lohdutukseksesi: 'Taasen olet hankkinut itsellesi humalan!'»

Mikä onni onkaan tuntea sydämensä sykkivän hyvässä inhimillisessä maaperässä, tässä mainiossa mullassa, joka välittää meihin elävöittävää nestettään!

Onneton se, joka ei tästä mitään tiedä!

Niinä vuosina, jolloin minun ja Barba Yanin elämä oli yhtä, oli itse luontokin hellivä, veljellinen, runollinen. Kaikki oli mielestäni kaunista ja elämisen arvoista. Rumuus kadotti vastenmielisyytensä, typeryys kilpistyi pilantekoomme, kavaluus paljastui, suurten väkivaltakin tuntui minusta siedettävältä. Kun kosketus karheaan ulkomaailmaan oli tukehduttaa meidät, pakenimme äänettömään maailmaamme, tuohon maailmaan, missä luonto yksin haastaa silmille ja sydämelle.

Barba Yani saattoi kulkea päiväkauden sanaa sanomatta. Katseellaan hän vain osoitti minulle, mikä oli huomion arvoista. Tätä hän sanoi »terveyskylvyn ottamiseksi». Sitä se todella olikin. Äänetön luonto puhdistaa ja antaa mielenrauhan elämän alhaisuuden nöyryyttämälle ihmiselle, sillä voimakkainkaan ei voi liikkua roskaväen keskellä tuntematta itseään saastutetuksi.

Mutta tämä nuoruusvuosieni suuri seuralainen oli lisäksi muinaisajan ja sen viisaustieteen tuntija. Keskustelujaan elämästä — mikä oli hänen joutohetkiensä lempihuvia — hän valaisi viisaustieteestä ottamillaan esimerkeillä. Itse hän ei aina osannut elää viisaasti, mutta hän rakasti sydämen hiljaista rauhaa.

»Ennemmin tai myöhemmin älykäs mies ymmärtää, kuinka turhaa on tunteitten myllerrys, joka turmelee rauhan ja polttaa poroksi elämän», hän sanoi minulle. »Onnellinen se, ken ymmärtää tämän varhain, sillä sitä enemmän hän nauttii olemassaolosta».

Eräänä kylmänä syyspäivänä olimme manööverikentällä lähellä Alepia. Sotilaat vakasivat lämpimän juoman väkirynnäköllä (kuten sotilaallinen sanontatapa kuuluu). Upseeritkin tulivat maistelemaan sitä, ja kun meillä oli hehkuvia kivihiiliä _ibrikiemme_ alla, jäivät he lämmittelemään käsiään ja juttelemaan. Eräs korkea-arvoinen upseeri kertoi alaiselleen kaskua, jonka mukaan muuan kenraali, Aleksanteri Suuren ystävä, kehoitti tätä suostumaan Dariuksen tarjoamaan rauhaan, sanoen:

»Jos olisin Aleksanteri, suostuisin minä rauhaan». Mihin suuri valloittaja oli vastannut:

»Niin tekisin minäkin, jos olisin... jos olisin...»

Turkkilainen upseeri hämmentyi ja huudahti:

»Ah, mikä olikaan tuon Aleksanterin ystävän nimi?»

»Parmenion!» vastasi Barba Yani, joka kuunteli heidän keskusteluaan.

»Hyvä, ukkoseni!» huudahti upseeri. »Kuinka sen tiedät? Salepinmyyjä tuskin tapaa Aleksanteri Suurta!»

»Tapaapa niinkin!» vastasi ystäväni. Kaikkihan tarvitsevat lämmintä, kuten näette!»

Vastauksen kaksimielisyys huvitti upseeria. Hän alentui puhelemaan kanssamme, ja nyt sattuivat katseemme yhteen.

»Olen nähnyt sinut jossakin, kasvosi ovat minulle tutut», hän sanoi.

»Niin», vastasin minä punastuen. »Ajoimme viisi vuotta sitten Konstantinopolissa samoissa vaunuissa Mustafa-beyn kanssa».

»Kautta Allahin, se on totta? Sinä olet siis tuo poika, joka etsi silmäpuolta äitiään. Sait varmaankin kokea monta kovaa tuon satyyrin luona!»

»Niin... En tuntenut häntä!»