Part 11

»Kuinka saatoit luottaa ensimäiseen vastaantulijaan, joka silitteli hyväillen lapsekkaita kasvojasi?» Upseeri puheli kauan kanssamme, kertoillen Mustafa beyn suurista konnantöistä. Sitten hän alkoi keskustella innokkaasti Barba Yanin kanssa, jonka tiedot hämmästyttivät häntä. Ja lähtiessään hän puristi sydämellisesti käsiämme, ja antoi meille kummallekin turkkilaisen kultarahan.

»Se ei ole juomarahaa», sanoi hän. »Tahdon vain osoittaa pitäväni arvossa vanhuksen viisautta ja nuorukaisen kärsimystä».

Kotimatkalla Barba Yani päätteli:

»Näetkös, Stavro? Erhettä on paljon, mutta älykkäisyys poistaa raja-aidat, vaikkapa asianomainen olisi puettu sotilasunivormuunkin!»

Tällävälin Barba Yani vanheni. Sydäntauti teki hänet vuosi vuodelta yhä kykenemättömämmäksi ansaitsemaan leipäänsä. Väsymys valtasi hänet usein. Hän vaipui tuon tuostakin raskasmielisyyteen. Minä olin kaksikolmattavuotias, vahva, rohkea ja neuvokas. Meillä oli hiukan säästöjä ja päätin kehoittaa häntä lepäämään. Jotta tämä lepo olisi ollut hänelle mieluisa, valitsin oleskelupaikaksemme meille vielä oudon maan: Libanonin vuoriston.

Oi sinä kaunis ja suruisa Libanon! Jo ajatellessanikin siellä vietettyä vuotta päihtyy sydämeni riemusta ja vuotaa samalla verta!... Ghazir!... Ghazir!... Ghazir!... Ja sinä Dlepta!... Ja sinä Hermon!... Ja sinä Malmetein!... Ja te setrit pitkine ystävällisine oksinenne, jotka näyttävät tahtovan syleillä koko maata!... Ja te granaattiomenapuut, joille riittää pari kahmaloa multaa kallionhalkeamassa, tarjotaksenne kulkijalle mehukkaita hedelmiänne!... Ja sinä Välimeri, joka antaudut hekumallisena jumalasi polttaville hyväilyille ja levität tahrattoman ja mittaamattoman ulappasi Libanonin majojen vähäisten ikkunain eteen, jotka rinteiltä katselevat kasvoihin äärettömyyttä!... Kaikille ja kaikelle sanon jäähyväiset!... En enää koskaan näe teitä, mutta ainutlaatuinen ja lempeä hohteenne säilyy iäti silmissäni!... Tuo hohde on himmennyt muistissani... Elämä ei ole sallinut, että iloni olisi jakamaton... Mutta, Jumalani, milloin suo elämä meille täydellistä iloa?...

Asetuimme asumaan Ghazirin kylään, joka on maalauksellisen kaunis, kuten melkein koko Libanon, ja sijaitsee suojaisella kukkulalla. Olimme vanhan nivelsärkyä potevan, Set Amra-nimisen vaimon ainoat vuokralaiset. Hän eli yksinäisyydessä ja oli kristitty arabialainen niinkuin kaikki libanonilaiset. Kristittynä hän otti meidät ystävällisesti vastaan, vaikka olimmekin oikeauskoisia ja hän itse katolilainen. Ja nyt saatte jälleen kuulla tarinan, sillä elämäni taival on rikas tarinoista.

Sillävälin kun minä kuljin ansioilla ja Barba Yani retkeili keppineen granaattiomenoita etsiskellen ja käärmeitä tappaen, saimme kuulla, että Set Amralla, jonka kanssa pakinoimme vesipiippua poltellessamme, saimme kuulla, sanon minä, että hänelläkin oli surunsa. Hän oli liian yksin, ja tämä yksinäisyys jäyti hänen sydäntään. Hänen ainoa lapsensa, kaksikymmenvuotias tyttö, oli Venezuelassa, mihin oli matkustanut isänsä kanssa rahaa ansaitsemaan, kuten Libanonin asukkaitten on tapana. Mutta isä oli kuollut vuosi sitten, ja senjälkeen olivat kirjeet Amerikasta harvenneet. Selina-tyttönen ei ollut köyhä. Hän johti sievoista korukauppaa. Mutta äidille hänen sydämensä ei paljoakaan säteillyt hellyyttä. Hän unohti hänet, ja Set Amran täytyi usein elää pelkällä leivällä päivät pääksytysten.

Meidän kävi häntä sääli. Täst'edes aterioimme yhdessä. Set Amra oli meille sisar ja äiti. Hän sai parhaat palat lampaanpaistista ja hänen vesipiippunsa täytettiin _tumbakilla_. Enempää ei tarvittu. Hän kiitti Jumalaa siitä, että hän oli lähettänyt meidät, ja kirjoitti tyttärelleen liikuttavan kiitollisia kirjeitä. Selina kiitti vastauksessaan molempia tuntemattomia, joilla oli niin veljellinen sydän.

Ja aika kului autuudessa.

Mutta kun ansiot olivat vähäiset, hupenivat säästömme silminnähden. Tuli syksy, ja Barba Yani vilustui. Noudin lääkärin Beirutista ja sitten lääkkeitä. Rakkaan ystävän tila parani hyvässä hoidossa, mutta rahat luistivat käsistä. Tuo talvi oli ankara Libanonissa. Sain vaivoin ansaituksi sen verran, ettemme aivan nääntyneet nälkään. Luovuimme lihan syönnistä ja elimme kolmena viikon päivänä kuivalla leivällä. Olimme niin säästäväisiä, että poltimme vain yhtä vesipiippua kerrallaan, antaen _tshibukin_ kulkea kädestä käteen, suusta suuhun. Tämä oli kovaa, mutta näin päästiin kuitenkin maaliskuuhun, jolloin saimme iloisen uutisen: Selina ilmoitti lähtevänsä Venezuelasta ja saapuvansa kotiin kolmen tai neljän viikon kuluttua.

Mitä huudahduksia!... Mitä ylitsevuotavaa riemua!...

»Tiedättekös?» sanoi Set Amra eräänä päivänä salaperäisesti. »Stavro on kaunis poika. Aivan varmaan Selina rakastuu häneen, ja silloin tulee anteliaisuutenne minua kohtaan runsaasti palkituksi. Mitä siitä sanot, Stavro?»

Mitäkö Stavro sanoi? No niin, hänen päänsä meni pyörälle, kuten tavallista. Se meni pyörälle siinä määrin, että hän alkoi pyörittää ympäri Barba Yaniakin, ja lopulta me kaikki, leinin vaivaama vanha nainen mukaanluettuna, aloimme tanssia piirissä minun ja Selinan pikaisen avioliiton julkaisemiseksi, josta viimemainitulla ei ollut pienintäkään aavistusta.

Kuljin suoraan eteenpäin kuin kuuro hevonen. Aloin katsella taloa kuin ainakin tulevaa omaisuuttani, ja nyt huomasin sadeveden tunkeutuvan huoneisiin kattoa peittävän soran läpi. Noudattaen libanonilaisten esimerkkiä minä kiipesin katolle jyrä mukanani ja aloin asukkaitten ylitsevuotavaksi riemuksi juoksennella pitkin ja poikin katolla vetäen perässäni raskasta jyrää, joka kävi kantapäihin!, niin että kaaduin suulleni.

Ah, sydän poloinen, kuinka paljon murhetta oletkaan minulle tuottanut!

Menin vieläkin pitemmälle. Eräänä päivänä osoitin Barba Yanille Set Amran vielä punaisia ja täyteläisiä huulia, hänen siinä kiihkeästi imiessään _tshibukia_, ja sanoin:

»Barba Yani, katsohan noita huulia! Kenties ne osaavat vielä suudella muutakin kuin vesipiipun ambraa! Ja ehkäpä saamme kahdet häät yht'aikaa».

»Niin, kahdet häät, tiedättekös! Sillä minun ja Selinan avioliitto oli yhtä varma ja tosi kuin köyhyytemme...

»Voi sinua, Stavraki!» huudahti ystävä-parkani. »Saat ottaa vielä monta askelta, ennenkuin opit tuntemaan elämää!»

Hän oli hyvä ennustaja. Selina saapui. Hän oli tumma, komea, tuuheatukkainen kaunotar, jonka silmänurkassa piili paholainen. Hän oli vilkas kuin elohopea, mutta sielultaan kauppasaksa ja älyltään vain naikkonen. Ensi päivästä alkaen hän herätti meissä pelkoa. Hänen kiitoksensa kuivuivat lyhyeen. Meidän elämämme oli hänen mielestään inhoittavaa, ja hän melkein moitti meitä äitinsä kurjuudesta. Ylenkatseensa hän toi ilmi vuokraamalla asunnon itselleen, vieraili päivittäin neljännestunnin luonamme ja antoi Set Amralle naurettavan pienen rahasumman, joka oli tarkoitettu meille »korvaukseksi». Puettuna vierasmaalaisiin pukuihin ja jalokiviin hän levittäytyi kuin kauppatavara kateellisten kyläläisten katseltavaksi.

Eräänä päivänä eräs naapurivaimo riensi kertomaan meille, että komea herra oli tullut vaunuilla Beirutista Selinaa tervehtimään. Selinaa, minun luvattuani, minun morsiantani!...

»Ah, Barba Yani, kuinka elämä onkaan täynnä pettymyksiä!» vaikeroin minä painaen pääni ainoan vilpittömän ystäväni olkaa vasten.

»Etkö tietänyt sitä, Stavraki?... No niin, opi se uudelleen. Ja ota sillävälin _ibrikisi_, hae esille minun kojeeni ja lähtekäämme! Lähtekäämme: onhan maa vielä kaunis!»

Me lähdimme, jättäen Set Amra-paran kyyneliin. Ja kolme kuukautta pääksytysten me kiertelimme Libanonin mainioita seutuja, juoden sen kirkkaista lähteistä ja juottaen libanonilaisille ikuista salepiamme.

»Salepia! Salepia! Kas tässä ovat salepinmyyjät!» »Stavraki, eikö maa ole kaunis?»

»Voi, Barba Yani! Olet oikeassa!...»

* * * * *

Maako kaunis?... Ei, se on valhetta!... Kaikki kauneus tulee sydämestämme, mikäli ilo siellä asustaa. Sinä päivänä, jolloin ilo katoaa, on maa vain kalmisto. Ja Libanonin kauniista maasta tuli kalmisto minun sydämelleni ja Barba Yanin ruumiille. Eräänä päivänä lähellä Dleptaa kaatoi äkkinäinen ja odottamaton sydänkohtaus hänet kasvoilleen maahan. Hän löi päänsä kallioon ja haavoittui.

»Barba Yani! Ystäväni! Mikä sinun on? Oletko sairas?»

Ei, Barba Yani ei enää ollut sairas. Nyt oli minun vuoroni sairastaa...

Siitä lähtien on mato jäytänyt elämääni. Kadotetun ystävän kaipuu ja halu etsiä kaikesta huolimatta rakkautta, sai minut muutamia vuosia myöhemmin palaamaan kotimaahani, lähestymään inhimillistä olentoa, rakastamaan häntä, niinkuin olin rakastanut Kiraa ja äitiäni — niin kuin olin rakastanut Barba Yania.

Tällainen on Markkina-Stavron tarina...