Part 8

ROUVA (tulee takasin): Mutta kuules, ukko, nyt sinä olet kovin kiusallinen!

HERRA: Unohdit täyttää nuuskarasiani — no, ei kai se nyt niin vaarallista ole; enhän minäkään itse voi kaikkea muistaa!

ROUVA (menee tyttäriensä luokse; herra vieraan luo saliin — 10 minuutin hiljaisuus. Kuuluu sitte herrojen hyvästelyt, ja salin ovi sulkeutuu kuuluvasti menijän jälkeen. Herra Pettersson menee huoneesensa, etsii piirongilta, ikkunalaudalta, kirjoituspöydällä, tuolien alta, noituu kuin "turkkilainen" ja huutaa vihdoin niin että koko talo kajahtelee): Lotta! Stiina! Lotta!

ROUVA JA STIINA (syöksyvät huoneesen): Mikä ihme nyt on tekeillä?

HERRA (raivoissaan): Puhe — kuka hitto on ottanut puheen, joka minulla äsken oli kädessäni!

ROUVA: En minä vaan, ukko hyvä, sitä tiedä. Ehkä olet pannut sen lukon taakse taikka pistänyt johonkin taskuusi?

HERRA (polkien jalkaa): Ei, sanon minä, tuhat kertaa ei! Minulla oli se kädessäni äsken, ennenkuin läksin huoneesta; se oli taitettu nelinkertaiseksi; paksua valkoista paperia. Pahuus vieköön, kun ei mikään saa olla rauhassa senkin siunatulta naisväeltä!

ROUVA: Mutta, ukko hyvä, eihän täällä ole ketään käynyt koko ajassa, kun sinä olit poissa.

HERRA: Puolustautukaa vaan, se on juuri teidän tapaistanne! Te olette käyneet täällä, sanon minä, sillä paperi oli täällä, kun läksin, ja nyt se on poissa.

ROUVA (kuuntelee ja kumartuu kiireesti katsomaan sohvan alle): Voi taivas!

HERRA: Mitä siinä siunailet! Jos se on sohvan alla, niin anna tänne!

ROUVA (tuskaisena): Medor!

HERRA (kumartuu katsomaan, näkee puheensa palasina ja näkee Medorin vetäytyvän häntä koipien välissä yhä kauemmas sohvan alle): Vie sun pahuus... Keppi — päästä minut, sanon — tuo keppi siinä paikassa; kuoliaaksi pieksän tuon kirotun otuksen!

ROUVA: Ei millään muotoa, ukkoseni, ethän voine vaatia, että järjetön koiran pentu...

HERRA: Ulos, ulos, taikka minä en vastaa, mitä tapahtuu — minun kaunis, minun oivallinen puheeni! Mutta kyllä minä... (Rouva ja Stiina kiiruhtavat pelästyneinä ovelle. Medor käyttää tilaisuutta hyväkseen ja kiiruhtaa pitkällä hyppäyksellä yli emäntänsä hienon laahustanen ovelle ja ennättää parahiksi kynnyksen toiselle puolelle, kun herran keppi kolahtaa suljettuun oveen. Medor päästää ilon kiljahduksen; rouva lyö epätoivoisena kätensä yhteen, Stiina nauraa sydämessään kaikessa hiljaisuudessa, ja esirippu laskeutuu).

UUSI ARKKI

Vaimoni ja minä olemme rauhallista väkeä. Elämme vaan toisillemme ja annamme muun maailman hoitaa itseään, miten parhaiten taitaa. Meistä on hyvä siten — ja maailmasta luultavasti myöskin, huolimatta siitä, mitä jotkut haaveilijat puhuvat ja kirjoittavat yleisestä suosiosta, ihmisrakkaudesta, anteliaisuudesta ja monista muista n.s. hyveistä, joista ei ole muuta hyötyä, kuin että kehittävät puolestaan päinvastaisia paheita; niin olemme ainakin vaimoni ja minä tuumineet.

Mutta kukaan ihminen, eläköön miten yksinäistä elämää tahansa, ei voi paeta harmiansa ja vastoinkäymisiänsä, ja niinpä on meilläkin olleet omamme.

Ennenkuin alan niistä kertoa, tulisi minun varmaan esitellä itseni, kuten sivistyneillä ihmisillä on tapana, ja kysyä, haluaako kukaan minua kuulla?

Siis: nimeni on Andersson, Lars Johan Andersson, ja minun pikku vaimoani kutsuu sekä minä että hänen ystävänsä tavallisesti Laraksi, vaikka hänen oikea nimensä onkin Laura, mutta meistä se on tuntunut niin liian vaativaiselta ja romanttiselta senjälkeen, kun tulimme tietämään, että joku herra oli kirjoittanut "Sonettia Lauralle." Minä en suinkaan kehottaisi ketään kirjoittamaan sonetteja muijalleni. Me olemme yksinkertaista väkeä, meissä ei ole romantillisuutta eikä runollisuutta, kuljemme suoraa tietämme vain.

Jos minä joskus kynään tartun — kuten nyt, tapahtuu se sen vuoksi, että olen äkeissäni, ja että puhtaassa rahassa olen saanut sivu sivulta harmini maksaa; siis kaksinkertainen syy.

Ja suuttua saattaa sävyisä ihminen vähemmästäkin kuin siitä, mitä Lara ja minä olemme saaneet kokea. Ikävyydet ovat nyt, kuten sanoin, tosin jo olleet ja menneet, mutta suuttumus on yhä jälellä, ja silloin minä aina olen sangen avomielinen.

Uskallanko siis toivoa teiltä hetkisen huomaavaisuutta?

Kuten sanoin: vaimoni ja minä olemme rauhallista väkeä, jotka emme pienistä asioista harmistu; mutta toisinaan voipi sellaistakin tapahtua.

Oli suuri puute asunnoista. Me olimme onnistuneet saamaan pari pientä huonetta Kissamäellä neljännessä kerroksessa, ja melkein mahdoton on käsittää sitä nerokasta kekseliäisyyttä, jota vaimoni osoitti saadakseen kaikki kunnollisesti sovitetuksi noitten ahtaitten rajojen sisälle.

Joll'ei vaimollani olisi ollut vähäistä vammaa polvessaan, olisimme antaneet palttua kaikelle, mitä palvelijoiksi kutsutaan, mutta näin ollen, _täytyi_ meidän hankkia sellainenkin.

"Mihin asetamme hänet nukkumaan?" kysyin huolissani.

"Vaatekonttoriin tietysti", vastasi Lara.

"Vaatekonttoriinko, joka on vaan kahden kyynärän pituinen — mahdotonta!"

"No, minä menen palvelijainvälitysliikkeesen ja valitsen sieltä tarpeeksi pienen ihmisen palvelukseemme; mutta jos hän nyt olisikin muutaman tuumaa yli mitan, — niin mitäpä tuosta? Minä sahaan siihen vaatekonttoorin seinään, joka on vieraskamariimme päin, pienen loukon, ja annan tytön koreasti maata pää kamarissa sohvapöydällä, jonka voi nostaa yöksi siihen seinäviereen..."

"Lara, sinä kyllä tiedät, ett'en ole herkkä säikkymään; mutta, jos jonakin iltana kotiin tullessani en sattuisi muistamaan koko sinun laitostasi ja silloin yht'äkkiä huomaisin pörröisen pään sohvapöydällä...

"No, asettakoon jalkansa siihen sitte; panen vaan paksun pyyheliinan alle... Usko pois, ystäväni, että tähän tällaiseen asettelemiseen tarvitaan taitoa. Kävin tänään paikanvälitystoimistossa ja olisin saanut oikein rivakan maalaistytön, mutta hän oli täsmälleen yhdeksän tuumaa liian pitkä ja — minun täytyy antaa hänen mennä menojaan. Ei voi asettaa puolta piikaakaan sohvapöydälle nukkumaan."

"Mutta miten peitetään päiviksi reikä seinässä?"

"Pyh — se nyt on pieni asia! Ripustetaan sanomalehtipidin siihen taikka asetetaan John Erikssonin iso kipsikuva eteen..."

"Mutta jos piika makaa vaatekonttoorissa, niin missä sitte pidämme vaatteitamme?"

"Vieraskamarin sohvassa, ainakin minun silkkileninkini ja sinun univormusi."

"Mokomakin konttoorin tapainen, jossa ei ole niin ainoata hyllyäkään!... mihin aijot sijoittaa minun kolmikulmaisen hattuni?"

"Suuren sänkymme alle, ukkoseni; siellä se puulaatikossaan on erinomaisessa säilössä eikä näy mihinkään. Valkonen peitto ulottuu maahan asti."

"Entä pieni kirjahylly? _Minä_ en ainakaan näe sille mitään paikkaa."

"En minäkään; mutta minä tarvitsen juuri sellaista kellariin maitohyllyksi; eihän täällä ole minkäänlaista ruokahuonetta."

"Mutta kirjat..."

"Ne ladomme päällekkäin kahteen vierashuoneen nurkkaan, poimuttelemme vihreää vaatetta ympärille ja asetamme sitte toiselle kultakalasäiliön ja toiselle Minervan..."

Kun parahiksi olimme saaneet nämä hommamme toteutumaan, piika siihen laskettuna, kuoli isäntämme. Puolisen vuotta saimme näistä nauttia, kunnes uusi isäntä, joka ei _millään_ ehdoilla tahtonut noista loistosokkeloistaan luopua, käski meitä muuttamaan. Tämä oli ensimmäinen harmi.

Minä raivosin.

"Pyh — pikku asia!" puheli taaskin Lara, joka pian tointui hämmästyksestään, "jos emme mistään huoneita saa, niin tiedätkö, mitä teemme?"

"En."

"Me muutamme enon purjeveneesen, joka on joella ankkurissa, ja jota hän ei kykene, kivuloinen kun on, kesällä käyttämään."

Mitä oli minulla tähän sanomista?

Emme saaneet huoneita; eno luovutti meille purjeveneensä; eräs ystävä otti hoitaakseen (ja pilatakseen) vähäiset huonekalumme; toverini, jotka tähän saakka olivat pitäneet minua ainoastaan hiukan omituisena ihmisenä, luulivat minua nyt pähkähulluksi; Lara riemuitsi — ja me viihdyimme mainiosti uudessa kodissamme, jonka ristimme _Arkiksi_.

Ihana, unohtumaton aika, miksi olitkaan niin lyhyt!

Vieläkin näen, milloin vaan tahdon, kuinka Lara aamusin kapeassa hameessa ja tilaisuuteen sopivassa ruudullisessa aamunutussaan keitteli kahvia sprii-keittiöllä; liikutuksella ajattelen aikoja, jolloin kävimme päivällisemme syömässä vaatimattomassa kolmannen luokan ravintolassa ja illoin huolettomina loikoilimme suojeluskankailla, nautinnolla katsellen pilvien kulkua ja kalalokkien kevyttä retkeilyä ilmassa...

Mutta tuli sitte syksy mukanaan tuoden hallayöt, sateet, henkikirjoitukset sekä esimiesteni huomautukset, että jos tahtoisin virastossani edelleenkin pysyä, tulisi minun mukautua asumaan kuten muutkin ihmiset...

Aivan kuin ihmisen, tuon luonnon vapaan hallitsijan pitäisi olla kiinnitettynä johonkin maapalaseen kuin minkäkin mäyrän!

Minä siis, niinkuin minulla jo äsken oli kunnia ilmoittaa, suutuin vahvasti, ja Lara myös, ja tämä tapahtui _toisen_ kerran.

Lyhyen neuvottelun jälkeen päätimme muuttaa pois ja lausuimme vakavan paheksumisemme tämän maailman turhuudesta; minä jätin virastooni erohakemukseni, johon huomattavalla auliudella suostuttiin. Ja sanomalehdet, jotka tähän asti eivät minua vähimmälläkään huomaavaisuudellaan olleet kunnioittaneet, tekivät nyt häikäilemättä ja mitä epähienoimmalla tavalla pilkkaa venheestä, Larasta ja minusta ja nimittelivät minua Noak'iksi, aprikoiden, onnistuisinko minä, arkin karille ajettua, pääsemään yhtä ehein nahoin koko jutusta kuin ennen minun kuuluisa kaimani...

Vihdoin löysin minäkin Ararat'ini — vähäisen lainakonttooriin Skinnarvikissä; ja että tämä liike oli kannattavainen, voitte päättää siitäkin, että me Laran kanssa viiden vuoden perästä todenteolla aijoimme _ostaa_ itsellemme pienen talon omilla rahoillamme.

Mutta se ei saanut olla kaupungissa; siitä olimme jo saaneet tarpeeksemme. Ei sen myöskään pitänyt kovin kaukana kaupungista olla, korkeintaan tunnin matkan päässä, sillä minä en suinkaan aikonut hylätä pientä liikettäni siellä.

Äkkiä välähti Laran päässä eräs tuuma:

"Mitä, jos rakentaisit itse", hän ehdotti, "ja rakentaisit oikeen _ison_ talon, josta ottaisimme sitte aimo vuokrat. Ihmiset vuokraavat nykyään mielellään asuntoja maalla."

"Mutta eiväthän meidän rahamme riitä sinnepäinkään."

"Siihen ei tarvita rahoja _ensinkään_."

Kyllähän suuresti kunnioitin Laran käytännöllistä älyä, mutta tällä kertaa oli minun mahdoton häntä oivaltaa.

"Otaksutaan", jatkoi Lara, huomatessaan hämmästykseni, "otaksutaan, että sinä aiot rakentaa ison kaksinkertaisen puutalon Tukholman läheisyyteen, vaikka — annas kun mietin! — vaikka kolmellakymmenellä tuhannella markalla. Otaksutaan edelleen, kuten jo sanoin, ett'ei sinulla ole rahoja niin nimeksikään — niitä silloin teet? Sinä paikkaat muurarit, kivenhakkaajat, puusepät ja muut asiaan kuuluvat hommamiehet, joille sinun tietystikään ei tarvitse maksaa, ennenkuin talo on valmis. Mutta _silloin_ sinä lainaat kolmekymmentä tuhatta markkaa kiinnityksellä taloon. Siten jää sinulle maksettavaksi ainoastaan lainan korot, ja kun sitte vähitellen kalleilla hyyryillä ja pienestä liikkeestäsi olet saanut rahoja kootuksi, maksat koko velan ja — talo on omasi. Mitäs sanot tästä tuumasta?"

"Sanon, että sellaisia käsityöläisiä, kuin sinä äsken mainitsit, ei ole olemassa..."

"Niitä on kyllä, jos sinussa vaan olisi miestä niitä etsimään."

"Mahdollisesti, jollakin toisella taivaankappaleella, ystäväni, mutta ei tällä. Mutta pysykäämme nyt todellisuudessa. Me siis ostamme itsellemme pienen, vaatimattoman, mutta kodikkaan talon Tukholman läheisyydessä...

"Mutta ei semmoisessa paikassa", keskeytti Lara, "jossa jo ennestään on paljon asukkaita. En saata sietää siirtokuntia. En tahdo myöskään asua kovin yksinäisessä seudussa. Sinä olet kaupungissa päivät päästään, ja sill'aikaa voisi vaikka mikä maankiertäjä säikäyttää minut pahanpäiväiseksi; kuleksijoita löytyy kaikkialla. Kyllä meillä luullakseni pitää pari kolme naapuria olla noin kivenheiton matkan päässä. Siis: ostamme pienen, sievän yksikerroksisen talon siihen kuuluvine peltotilkkuineen, puutarhoineen, latoineen, tallilleen ja navettoineen, sillä tietysti meillä lehmä pitää olla. Ja kuistin (se on tärkein osa koko talossa) eteen laitamme pienen pyöreän penkin georginineen — niin, mutta älkäämme _puhumalla_ aikaamme tuhlatko, vaan käykäämme _etsimään_ paikkaa!..."

Ja me etsimme sekä löysimme, missä, se lienee yhdentekevä lukijasta, pääasia on, että olimme tyytyväisiä. Talli ja navetta olivat valmiina, ei puuttunut muuta kuin hevosta ja lehmää, jotka nekin kyllä aikanaan saataisiin; kaikkia ei voinut vaatia yhdellä kertaa. Muutimme asuntoomme vanhat huonekalumme ja hankimme uutta vähän lisäksi, ja niin koitui:

Ensimäinen ilta uudessa kodissamme.

Mikä tyytyväisyys, mikä turvallisuuden, rauhan ja kodikkuuden tunne nyt mielemme täytti! Täällä ei tarvinnut pelätä tulevansa ulosajetuksi, ei piikojen jalkoja sohvapöydille asetella, ei kirjahyllyjä kellarissa säilytellä, eikä kipsikuvilla peitellä reikiä seinissä. Kaikki oli yksinkertaista, mutta sievää. Kiitollisina ja iloisin mielin me Laran kanssa käsikädessä kuljimme huoneesta huoneeseen.

"Senjälkeen kun _Arkissa_ asuimme, ei meillä ole ainoatakaan näin hauskaa asuntoa ollut, puheli Lara. Jospa kutsuisimme tätä kotiamme Uudeksi Arkiksi, vaikka se maalla onkin? Mitä tuumit nimestä? Minun luullakseni arkilla oikeastaan käsitetään mitä useammanlaisten eläinten säilytyspaikkaa. Olemmehan täällä nyt ensiksi me kaksi, ja sitte, ukkoseni, et saata arvatakkaan, mitä kaikkia kaksi ja nelijalkaisia olentoja aijon tänne sijoittaa, kun tässä oikeen kotiudun! Lehmän ja vasikan, hevosen ja kanoja, porsaan ja... No, mutta sanoppas nyt: nimitämmekö kotimme Uudeksi Arkiksi?"

"Nimitä se, rakkaani, miksi vaan tahdot, _omammehan_ se on, ja vaikka nimi nyt hiukan omituinen olisikin, niin ei se kehenkään kuulu. Piiasta, jonka olet palkannut, pidän myöskin, vaik'ei häntä kyynärämitalla olekkaan otettu, ja minä toivon, että saat hänestä sekä apua että päivillä hiukan seuraakin sill'aikaa, kun minun pitää olla poissa."

"Aivan varmaan. Mutta istuuduhan nyt tähän kuistille vetelemään ensimäisiä savujasi — hauskuuden savuja, niin laitan minä sillä aikaa oikeen hyvän ja kunnon illallisen. Ah, katsoppas, Lars Johan, miten kauniisti aurinko laskee tuonne mäntyjen taakse. Kohta hiipivät varjot kuin hiljaiset ystävät meidän pieneen kotiimme... tiedätkö ystäväni, nyt en tahtoisi hinnasta niin mistään enää muuttaa Tukholmaan takaisin. Kuules! tuolla sirkka sirkuttaa — aivan kuin minä itsekin ennen nuorna ollessani! Ja nyt kukkuu käkönen — se olet _sinä_, Lars Johan! Tuolla kulkee piika Sara, jota ei tarvitse jatkaa eikä lyhentää, vaan sopii hän sellaisenaan vuoteesensa. Tules, niin syleilen sinua, ukkoseni, olen nyt niin tyytyväinen!"

Tuollaisia puheita pitää varovaisesti suustaan päästää; ne vaan härnäävät kohtaloa. Sen sai Lara, ikävä kyllä, piankin kokea.

Sara oli alussa kuten uudet vastat ainakin: aivan mallikelpoinen, mutta sitä iloa ei kestänyt kauan. Noin neljäntoista päivän kuluttua alkoi hän ottaa itselleen kaikenmoisia hänelle kuulumattomia oikeuksia, pysyen kuitenkin edelleenkin ystävällisenä ja iloisena. Mutta — missä ihmeessä oleskeli hän illoilla tuossa kymmenen ja yhdentoista välillä. Vaimoni puheli hänelle niin liikuttavasti kuin suinkin osasi, niin, toisinaan hän harmistuikin, mutta Sara aina vaan hymyillen vastasi: "minä en ilmaise mitään ennenkuin ensi viikolla..."

Tuli siitä sitte seuraava viikko — ja mitä saikaan vaimoni nähdä eräänä aamuna, kun astui kuistille! Pyöreän kukkapenkkimme ympärille, joka Saran vakuutuksen mukaan oli koko paikkamme kaunistus, oli laitettu aitaus luista jos minkinmoisista; oli siinä posson luita, oli vasikan, mitkä keitettyjä, mitkä paistettuja, mitkä milläkin tavoin kaluttuja, ja luitten sisään ydinreikään oli Sara paraikaa työntämässä multaa ja kylvämässä kukan siemeniä... "olisi erinomaisen kaunista", vakuutti Sara, "kun niissä jokaisessa tuhatkauno heloittaisi..."

Tuuma, hullunkurinen jo semmoisenaankin, tuotti meille sangen ikäviä seurauksia.

Oikealta ja vasemmalta lähettivät naapurimme pilkallisesti kyselemään minun syyttömältä Laraltani, oliko hänellä tapana myyskennellä vanhoja luita, koska hän joka yö lähetti piikansa toisten takapihoille penkomaan... Heillä oli kyllä koiria, jotka kalusivat tähteeksi jääneet luut, ja jos sitä tapaa vieläkin vaan jatkuu, niin osaavat he kyllä hankkia oikeutta itselleen y.m., y.m.

Siinä Lara nyt sai selityksen siihen, missä hänen piikansa illoilla kuljeskeli! "Sinä onneton, miks'et puhunut minulle heti tuumastasi?"

"No, mikä yllätys siitä sitte olisi tullut!" kysäsi Sara, ja syystä kyllä.

Vaimollani ei ollut sisua ruveta häntä siitä torumaan; selitti vaan naapureillemme Saran onnettoman päähänpiston, käski tämän viemään luut takaisin sekä antamaan naapurien olla rauhassa.

Mutta Saran hauskuus oli tullut häirityksi. Hänen hyväntahtoisuuttaan ja kauneudenaistiaan ei oltu käsitetty; hänen viattomia iltakävelyjään ymmärrettiin väärin; ja kun hän vielä sai kuulla, että naapurit eivät häntä muuksi maininneetkaan kuin ydinpiipuksi, niin ei hän voinut kauempaa kestää: kuukauden lopussa muutti hän tiehensä.

Lara kaipasi häntä todenteolla. Rivakampaa ja hauskempaa tyttöä ei hän mistään saisi, ja jos...

Niin, sitä asiaa ei nyt enää kannattanut ajatella. Sara oli poissa ja hänen mukanaan osa meidän kotoista hauskuuttamme, jota meidän uusi "kuukausiruusumme", joksi Lara nimitti meidän taas kuukaudeksi palkattua piikaamme, ei likimainkaan samassa määrin kyennyt lisäämään.

Kun eräänä iltana, muutama viikko näiden tapahtumain jälkeen, tapani mukaan palasin kaupungista, seisoi Lara puutarhaportilla minua odottamassa. Nähtävästi oli hänellä jotain erityistä sydämellään.

"Onko jotain tapahtunut, armaani?" kysyin häneltä.

"Muuan maankiertäjä... hiljaa, älä herätä häntä; hän nukkuu!"

"Nukkuu — meilläkö?" (Tämä oli _kolmas_ harmi).

"Voi hyvä ystävä, kyllähän tiedät, ett'en minä mikään turhan helläluonteinen ole, mutta on eroitus maankiertäjän ja maankiertäjän välillä. Tämä raukka on joku puolihöperö entinen kauppias ja on nyt menossa poikansa luo, joka elää hyvissä varoissa Vesterås'issa. Hän sanoo menettäneensä omaisuutensa paraimman ystävänsä kautta, jolle oli takuussa; sinä et voi uskoa, miten kohtelias hän on... olin vähällä itkeä katsellessani hänen rikkinäisiä kenkiään ja kuluneita vaatteitaan... ajatteles, hän on kerran syntymäkaupungissaan ollut _raatimiehenäkin_! Sen sanoi hän itse — ja nyt makaa hän keittiössä mattokasan päällä!"

"Mutta jos hänen poikansa on hyvissä varoissa..."

"Lars Johan, sinä et tunne ihmissydäntä! Minä huomautin hänelle juuri tuota samaa asiaa, mutta vanhus vastasi, että pahat ihmiset ovat kertoneet hänestä valheita pojalle, mutta kun poika vaan saisi nähdä isänsä, niin kaikki kyllä vielä muuttuisi hyväksi."

"No, mennään katsomaan miestä", sanoin hiukan epäillen ja astuimme sitte yhdessä keittiöön.

Siellä makasi nyt entinen raatimies tilalla, joka oli kaikkea muuta kuin kunnioitusta herättävä, ja kasvonsa olivat, ainakin minusta, ilkeimmät roiston kasvot, mitä tavata voi.

Pörröinen tukka törrötti räsyisen lakin lävestä; kyynärpäät takin hihoista ja varpaat kenkärahjuksista. Ainoa vaatekappale, joka ei mistään reijästä pilkistänyt esiin, oli paita, luultavasti aivan luonnollisesta syystä. Mutta uni oli hänellä hyvä ja kasvot punaisemmat, kuin asiaan olisi kuulunut.

"Täällä haisee viina", oli ensimäinen huomautukseni! ethän _sinä_ vaan ole sitä hänelle antanut?"

"Kuinka sellaista kysyt? Mies itse sanoi olevansa pahoillaan siitä, peläten että häntä ehkä väärin käsitetään, mutta hän oli koettanut viinalla saada likapilkkuja vaatteistaan..."

"Tietysti... missä piika on?"

"Tänään on hänen vapaapäivänsä."

"Pane hattu päähäsi, niin kävelemme asemalle, en ole yhtään väsyksissä tänään."

Vaimoni, joka minun tavattomasta vakavuudestani arvasi käyttäytyneensä varomattomasti sekä myöskin huomasi, että minulla oli hänen holhokistaan hiukan toisenlaiset käsitykset kuin hänellä, täytti hiljaisesti pyyntöni.

Lyhyen keskustelun jälkeen asemapäällikön kanssa, sain mukaani kaksi miestä ja tavarapaarit, ja niin suuntasimme kaikki kulkumme kotia kohti.

Tuntematon vieraamme yhä vaan veti täyttä unta, niinkuin keittiön ovelta kurkistaessamme selvästi huomasimme. Asetimme nyt tavarapaarit maahan, hääräsimme miehen vilttiin, kuitenkin niin, että käsivarret jäivät vapaiksi, ja vieritimme sitte paarille.

Minun helläsydäminen Larani ei ollut tyytyväinen; _voihan_ kuitenkin olla mahdollista, että mies ennen oli ollut raatimies, ja että hän oli matkalla poikansa luokse Vesterås'iin... Niin, nythän hän muisti sen sanoneen poikansa nimenkin, eihän ihminen nyt niin paljoa kuitenkaan voine valehdella.

"No, mikä hänen poikansa nimi sitte oli?"

"Hallenberg, muistan sen ihan selvästi."

"Vesteråsissa ei ole ainoatakaan sen nimistä kauppiasta, sen tiedän minä, joka syksyllä siellä asioissa matkustelin. Mutta samapa se; hänen _pitää_ sinne pääsemän."

Juoksin hakemaan huoneestani paperia, johon somasti kirjoitin osoitteen:

Kauppias Hallenberg'ille Vesterås'issa, lähetetään kolli kappaletavaraa. Rahti maksettu.

Paperi kiinnitettiin nukkujan selkään, ja niin kuletettiin hän asemalle, miehen kertaakaan heräämättä, ja lähetettiin rahtitavarana, koskapa häntä ei semmoisenaan voitu matkustajienkaan seuraan liittää. Arvaan, että rautatievirkamiehet sähköteitse asian toisilleen selvittivät, koska sellaista tosiaankin saattoi tapahtua.

Ja kun minä sitte olin ottanut vaimoltani vakaan lupauksen, ett'ei hän ikinä enää huoneisiimme majoita vaeltavia, raatimiehiä, olkoot he sitten tuttuja tai tuntemattomia, ilmoitin minä seuraavan päivän lehdessä haluavani ostaa äkäisen vahtikoiran.

Neljäkymmentäseitsemän koiraa asianomaisille isäntineen kävi kahden päivän kuluessa minun pienessä konttorissani kaupungissa, ja niistä valitsin peloittavimman koirannaaman, minkä ikinä olin nähnyt.

"Pitäkää se nyt kiinni viisi, kuusi päivää ja jos tahdotte sen itsellenne uskolliseksi, niin piiskatkaa vahvasti", neuvoi sen entinen omistaja... Silloin se ymmärtää kuuluvansa teille... mutta teidän on hankittava sille pitemmät ketjut, nämä ovat liian lyhyet."

"Ettekö tahtoisi olla hyvä ja tulla kanssani maatilalleni tutustuttamaan eläintä uuteen ympäristöönsä? Koira näyttää todella niin äkäiseltä, että... Ketjut minulla on kotona."

Isäntä ja koira seurasivat minua, ja minä sain maksaa kummankin piletit — paitsi sitä 50 markkaa, jonka rotukoirasta sinänsä maksoin. Lara tarjosi illallista, ja Nero sidottiin vanhoilla ketjuilla, sillä "kuukausiruusu" oli korjannut uudet, niin ett'ei niitä löydetty.

Illalla, kun koiran entinen omistaja oli lähtenyt, koetimme me Laran kanssa kaikilla mahdollisilla keinoilla miellyttää uutta kotivahtiamme.

"Poju — kunnon poju — pikku Nero raukka", kuului joka puolelta, ja mehukkaita luukonkaleita putoili Neron eteen niin paljon, kuin hän suinkin armollisesti suvaitsi niitä kaluta.

"Tuo koirapappa neuvoi minua eläintä pieksämään", puhelin minä paheksuvasti, "mutta eihän tuommoisilta raakaluontoisilta ihmisiltä muuta voi vaatiakaan. Lempeydellä sen kanssa paraiten toimeentullaan; saat nähdä, kuinka uskallan sitä jo silittääkin..." — "Nero, poika", puhelin suloisimmalla äänelläni ja ojensin käteni...

Mutta en minä sitä eläintä taputtanut. Se päästi haukunnan, joka kajahteli kautta koko seudun; nousi takakäpälilleen silmät säihkyvinä; kohotti irvistäen ylähuultaan, niin että terävät hampaat vaan välkkyivät ja hyppi ketjuissaan niin vimmatusti, että joka hetki pelkäsin niiden katkeavan.

"Nyt voim... voim... voimme nukkua rauhassa", puhelin kalisevin hampain ja poistuin käsikädessä Laran kanssa raivoavan eläimen luota.

"Niin", sanoi vavisten Lara, "ei meiltä nyt varastamaan tulla; mutta sensijaan voi tuo hirmuinen Cerberus meidät palaisiksi repiä. Riippuu nyt siitä, kumpaa tässä parempana pitää..."

Seuraavana aamuna oli Nero poissa; se oli katkaissut kahleensa ja juossut entisen isäntänsä luo.