Part 9

Juuri, kun pareillaan olimme tuumiskelemassa, vaatisimmeko koiraa takaisin, vai ei, — sillä Lara oli epäilemättä oikeassa: jos koiran antaa itsensä palasiksi repiä, niin voi antaa varastaakin, — näimme tiellä Neron ja hänen entisen isäntänsä, joka kantoi kädessään pitkiä ketjuja.

"Pitäkää itse, hyvä herra, tuo petonne, ja ketjut myöskin", puhelin vihoissani, kun tulijat olivat päässeet kartanolle. "Minä tahdoin vahdin talooni enkä suinkaan tuollaista verikoiraa; eihän yksikään ihminen saata olla hengestään varma sen läheisyydessä".

"Mutta se nyt kuitenkin on varma, että te koiran olette ostaneet, ja on teidän siis se minulta otettava. Jos tahdotte antaa ampua sen, niin on se teidän vallassanne, mutta sitä ennen saatte kuitenkin maksaa minulle 3:60, sillä sen maksavat ketjut ja piletti yhteensä. Minä en ole edes ottanut itselleni kuin kolmannen luokan piletin. Uskokaa minua, herra, koira ei pure muita kuin pelkureita. Kas noin, nyt se on sidottu sillä tavoin, ett'ei siitä ikinä irti pääse. Jos se ulvoo, niin pieksäkää".

Minä kyllä nahassani tunsin, kuka piiskaa parhaiten olisi tarvinnut, mutta enempien ikävyyksien välttämiseksi, maksoin rahat ja vaikenin.

"Nyt on aika kuuma", sanoi herra ja katseli pitkään kuistille, toivoen saavansa jotakin virvoketta.

"Tuolla alhaalla on järvi; hypätkää sinne!" neuvoin minä vierasvaraisesti ja käänsin hänelle selkäni. Ja niin oli Nero nyt toisen kerran majoitettu kotiimme, saatettuaan meille _neljännen_ harmin uudessa kodissamme.

Viikon päivät vallitsi kodissamme täydellinen rauha.

Mutta sunnuntaiaamuna, kun juuri olin pukeutunut ja aijoin asettua kuistille kahvia juomaan, kuulin sydäntäsärkevän kirkaisun — kaksikin, ja Neron haukkuvan tavalla, joka sai jäseneni pelosta vapisemaan.

Huolimatta säikäyksestäni, ryntäsin ulos. Yhä vieläkin kuului sama kirkuna, mutta korkealla ilmassa, ja kun kohotin katseeni sinne, josta huuto kuului, näin ylhäällä navetan katolla minun hellän puolisoni ja "kuukausiruusun", joka ratsasti pitkin katon harjaa, ja aina väliin yhdessä parkasivat he koko sielunsa syvyydestä.

"Nero on irti — tule tänne!" huusi Lara kuoleman kauhu kasvoissaan. Siinä nyt oli _viides_ harmimme.

Ehkä minun olisi pitänyt kerrassaan tappaa tuo koira, mutta — en sitä nähnytkään, toisella puolen navettaa kun oli, ja sitäpaitsi täytyy minun tunnustaa, että seurasin vaistoani ja kiipesin — kiipesin navetan katolle toisten luo, ja lukijani voinee jo edelläkerrotusta päättää, millaisella urhoollisuudella siellä kestin Neron raivokkaita hyökkäyksiä seinää vastaan.

Asemamme oli sangen tukala. "Ah", nyyhkytti Lara, "miks'emme antaneet varastaa itseltämme; se olisi ollut paljoa parempi! Täällä nyt saamme kuolla nälkään, sillä emmehän me voi mennä alas, eikä yksikään vieras voi meitä lähestyä. Oi, Lars Johan, kallis puolisoni! Kuukauden päästä ei täällä katolla ole muuta kuin kolme luurankoa sen harjalla, kertoen maailmalle meidän surullisesta kohtalostamme."

"Tuolla tulee joku", huusin minä kuin hukkumaisillaan oleva, joka yht'äkkiä huomaa maan edessään.

Muuan naisihminen lähestyi hitaasti vähääkään välittämättä rajun koiran haukkumisesta, tuskin sitä kuullenkaan.

Vaikka päivä paistoi hänelle aivan vasten kasvoja, kulki hän päivänvarjo kainalossa. Toisessa kädessä oli sakset, joilla hän varmaankin oli avannut kirjan lehtiä, jota paraillaan luki; niillä hän yhä vieläkin ajatuksissaan ilmaa leikkaeli kävellessään, ikäänkuin omia ajatuksiaan säestäen.

"Tukkukauppias Frommel'in kotiopettajatar sieltä tulee, se, joka kirjoittaa, tiedäthän..." selitti minulle vavisten Lara; mutta kun hän nyt näki koiran kääntävän huomionsa vieraasen, sai hänen hyvä sydämensä voiton, ja hän huusi kovalla äänellä: "Älkää tulko tänne, jos teille henkenne on rakas!! Koira repii teidät palasiksi. Juoskaa takasin hakemaan joku ampumaan se kuoliaaksi."

Neiti katseli pitkään meidän surullista ryhmäämme, hymyili sitten tavalla, joka ainakaan minun mielestäni ei häntä kaunistanut... Sill'aikaa ryntäsi koira häntä kohti hurjaa vauhtia, ja lähelle päästyään hyppi ylös ja alas haukkuen niin kauheasti, että me ummistimme silmämme päästäksemme näkemästä mitä nyt oli tapahtuva.

Mutta yht'äkkiä hiljeni koira. Ja kun me uskalsimme katsoa sinne, seisoi nuori neiti aivan rauhallisena, selaillen kirjaansa, ja Nero häpeissään, häntä koipien välissä kierteli ja nuuski häntä joka puolelta, tosin vielä hiljaa muristen, mutta täydellisesti voitettuna.

Neiti lähestyi nyt meitä ja koira seurasi häntä hiljaa ja rauhallisena.

"Osaatteko noitua, neitiseni", huudahdin tälle saatuani jälleen takaisin entisen mielenmalttini ja tottuneen käytöstapani... "Näette millaisessa asemassa vaimoni ja piikamme täällä olivat, ja minä olin juuri kivunnut tänne rauhoittaakseni ja suojatakseni heitä tuolta hengenvaaralliselta pedolta, kun te tulette ja sanaakaan sanomatta, tekemättä vähintäkään liikettä..."

"Se on riuhtaissut itsensä irti, eikä kukaan uskaltanut mennä sitomaan sitä uudelleen kiinni", selitti vaimoni totuudenmukaisesti, tavalla, joka ei juuri minun rohkeuttani mairitellut... "tuolla on koirakoppi..."

Opettajatar katsoi vaimoni viittaamaan suuntaan. "Aina sitä jotakin kirjoista oppii", tuumi hän, kääntyessään uudelleen meihin ja voiton varmuudella napsahuttaen saksillaan kirjansa kansiin. "Eilen vielä ehkä minäkin olisin juossut koiraanne pakoon, vaikka kyllä silloinkin tiesin, että ihmisen vakavalla katseella on suuri vaikutus eläimiin; mutta vaikka useinkin olemme kuulleet taikka lukeneet jonkin järkevän ajatuksen, jota kuitenkin käytännössä emme ole kokeneet ja meille sattuu tilaisuus koettamaan sen kestävyyttä, niin silloin on kuin kuulisimme sen vasta ensi kerran eläissämme, ja sen vuoksi minäkään nyt en juossut koiraanne pakoon. Kuulkaahan vaan!" Ja hän alkoi näpähytellen saksiaan ilmassa, lukea meille kirjastaan seuraavaa:

"Lordi E. käveli verkalleen ylös ja alas leveää ja synkkää puistokäytävää, kun raivoisa koira hyppäsi hänen eteensä pensaikosta. Vanhan linnan haltijattaret vapisivat: minkä todistajiksi heidän nyt piti tuleman? Maako itseensä imisi jaloimman nuorukaisen veren? Näkisivätkö... mutta ei! Hänen sankarillisuutensa todistajana he saivat olla, sillä lordi E. ei keskeyttänyt kävelyään; ei hän edes kääntänyt päätään, tuota ihanaa päätä, raivoavaan eläimeen. Hitaasti kuin ehtootähti taivaalla asteli hän edelleen, hymyn leikkiessä hänen hienopiirteisillä huulillaan... Hän tiesi, että jos hän tuokionkaan osoittaisi pelkäävänsä, olisi hän mennyttä miestä. Ja koira tunsi vaistomaisesti, että tuolla _miehellä oli oikeus_ liikkua paikalla, jossa hän osoitti tuollaista rohkeutta — ja näin oli rohkein rohkeitten joukossa pelastettu". — "Ja nyt, luulen ma, tahdotte te, että sidon koiran", puheli hän edelleen, läimäytti kirjansa kiinni ja tarttui vakavalla otteella Neron ketjun palaseen, joka vielä oli jäänyt kaulaan riippumaan.

Nähdessäni miten neiti hallitsi koiraa, en tahtonut minäkään jättäytyä huonommaksi, kuin lordi E. oli ollut. Yks' kaks' hyppäsin alas korkealta istuimeltani, ennättääkseni parhaaksi näkemään, kuinka neiti lopetti työnsä...

Pyysin niin ystävällisesti kuin suinkin taisin häntä tulemaan luoksemme, vaikka puoleksi tunniksi vain, että vaimoni, jonka aijoin nyt auttaa katolta alas, saisi häntä kiittää tästä odottamattomasta avusta. Mutta mahdotonta. Neiti nyökäytti vaan kevyesti päätään hyvästiksi, leikkasi saksillaan ilmaa ja poistui. Hän oli tullut vakuutetuksi erään lukemansa ajatuksen todenperäisyydestä; kolmen ihmisen pelastaminen hengenvaarasta ei hänelle merkinnyt mitään: siksipä emme voineetkaan toisiamme käsittää.

Mahdotonta on kuvailla vainioni ja piikamme riemua, kun taasen tunsivat maan jalkainsa alla. Lara heittäytyi syliini, ja piika kulki ympäri koko päivän: kuin päivänpaiste, hyräillen yhtä mittaa laulua: "Lukkari-isä se kaikesta huolen pitää", —laulu, joka ei mielestäni mitenkään tähän tilaisuuteen sopinut, mutta oli ainoa, jonka tyttö osasi.

Nero alkoi vähitellen mukautua uusiin olosuhteisin. Opettajattaren urhollisuuden vahvistamana, kasvoi minunkin rohkeuteni niin, että neljäntoista, päivän kuluttua uskalsin jo sekä taputtaa, irroittaa ja sitoa jälleen kiinni tuota kauheata kummitusta.

"Nyt ystäväni", puheli eräänä päivänä Lara minulle, "pitää meidän ruveta miettimään lehmien ostoa, jott'ei paikkamme nimitys jäisi pelkäksi sanaksi vaan. Muista pienemmistä eläimistä otan minä kyllä itse pitääkseni huolen".

Koska Laran tahto yleensä oli minun lakini, niin jo kolmannen päivän illalla edellämainitun huomautuksen jälkeen hyväili lempeä lehmän ammunta hänen korvaansa. Punikki oli saapunut.

Millainen perhejuhla! Lara lehmää vallan syleili, ja suuri oli minunkin iloni, joskin hiukan hiljaisempaa laatua, kun lehmä, meidän _oma_ lehmämme, hitaasti ja arvokkain askelin tallusteli takapihalla, pureskellen apilasta ruohikostamme.

Miten sitä tarkastelimme ja ihailimme, aivan kuin olisi se ollut gaselli taikka joku Afrikalainen ihme-eläin! Mittasimme leveyttä sarvien välillä, nostimme hiljaa hännän päätä, silittelimme pitkin selkärankaa ja ihailimme sen lempeitä silmiä. Meidän _oma_ lehmämme!

"Nyt sitä pitää lypsää — etkös luule?" kysyi vihdoin vaimoni piialta.

"Pitää-ä", vastasi tämä vitkalleen.

"Tottahan sinä osannet lypsää?"

"Osaa-an", kuului hiukan epävarma vastaus.

"Kiiruhda sitte, niin me tässä katselemme, miten se käy päinsä," kehoitti Lara, ja piika toi jakkaran ja kiulun. Ja hän lypsi ja lypsi — mutta maitoa ei herunnut niin tippaakaan.

"Tämäpä vasta kummallinen lehmä on," äänsi piika viimeinkin ja katseli ihmeissään meitä, juuri kuin _me_ olisimme voineet selittää syytä työn onnistumattomuuteen.

"Sinä et osaa lypsää, siinä koko asia," tuumaili Lara vähän tulisemmin.

"Enkö minä osaa!" sanoi tyttö puoli-itkussa. "Näytän teille, että saan sen lypsämään, vaikka se sitten olisi itse mullikka. Mutta ehkä se on tottunut vaan namusin lypsettäväksi..."

Lara katsoi minuun ja minä Laraan. Kumpikaan meistä ei ollut ennen maataloutta hoitanut. Ehkä oli tyttö oikeassa.

Siispä talutimme hyväillen lehmämme navettaan, liittäen kaiken toivomme huomisaamuun.

Mutta keskellä yötä, kun vaimoni nukkui suloisinta untaan, aloin minä kuulla navetasta kummallisia ääniä: ammuntaa, töminää; hillittyä puhetta ja koirakopista kiivasta haukuntaa...

Nyt ne varastavat Punikin, oli ensimäinen ajatukseni ja toinen kohdistui anteeksi annettavista syistä, tuntemattomaan raatimieheen, joka jo hyvin olisi ehtinyt Vesterås'ista takaisin kostamaan meille.

Hiivin nopeasti ja hiljaa vuoteeltani, heitin muutamia vaatekappaleita ylleni ja kiiruhdin ulos. Aivan oikein, Nero haukkui vimmatusti, navetan ovi oli raollaan; heikko valon juova näkyi raosta, ja — niin, minulla oli vaan yksi ajatus: päästää koira valloilleen. Varovaisuuden vuoksi pidin sitä kuitenkin ketjuista kiinni ja niin sitte yhdessä kiiruhdimme pelastamaan lehmää varkaitten käsistä.

Mutta, kunnioitettu lukijani, _mitä_ näinkään minä! Punikki seisoo tavallisella paikallaan, vaikka rauhattomasti potkien; piika vieressä lyhdyllä valaisten lehmää, ja jakkaralla, kiulu laihain polvien välissä, istuu itse _seurakunnan lukkari_, antaen ensimäisiä ohjeita lehmänlypsyssä...

Kuultuaan koiran haukunnan ja oven avautuvan, hyppäsi hän jakkaraltaan, ja minä puristin tiukemmin Neron ketjua, mutta en kuitenkaan ehtinyt tehdä sitä tarpeeksi ajoissa, pelastaakseni lukkarin vanhaa mädännyttä takinlievettä, johon Nero jo oli ehtinyt iskeä hampaansa.

Lukkari huusi, minä nauroin, ja piika itki ja lupasi kertoa koko asian oikean laidan. Hän ei _osannutkaan_ lypsää, mutta ei uskaltanut sitä myöntää, peläten menettävänsä paikkansa. Eikä hän myöskään olisi suonut naapuritalojen piikain saavan tietää hänen taitamattomuuttaan tässä suhteessa — maalaistyttö kun vielä olikin! Ja juuri kun hän seisoi veräjällä näitä asioita tuumimassa, astui lukkari siitä ohi.

Tunnettu asiahan on, että paljon lukeneilta ihmisiltä usein puuttuu ajatuksen omintakeisuus, joka vähemmin lukeneilla taas monasti löytyy. Meidän piikamme ei osannut kuin yhden ainoan laulun, mutta se johti hänen mieleensä rohkean ajatuksen:

"Lukkari-isä se kaikesta huolen pitää", huusi sisäinen ääni voimakkaasti hänelle, ja _hän_ huusi avukseen lukkaria, vanhaa leskimiestä, joka aina oli ystävällinen ja avulias, ja viiden minuutin kuluttua tunsi tämä hänen huolensa.

Niin, olihan tästä jo aikoja kulunut, kun lukkari sitä työtä oli tehnyt, mutta vaimovainajansa eläessä, oli usein sattunut, että hänen apuaan siinä tarvittiin, ja jos hän nyt voi auttaa rehellistä tyttöä säilyttämään hyvän paikkansa, niin... Mutta puhua siitä ei saanut kellenkään, sillä miksikään pilkan esineeksi ei lukkari suinkaan enää vanhoilla päivillään halunnut tulla...

Tapaus itsessään olisi ollut erinomaisen hauska, — joll'ei kunniani olisi vaatinut minua hankkimaan lukkarille uutta takkia; ja kun tuo seikka minulle oikeen selveni, ei minua enää naurattanut. Olihan meitä kohdannut jo _kuudes_ harmi.

No, lukkari teki itse asiassa tässä hyvät kaupat, enkä minäkään niin kovin huonoja, sillä, miten olikaan, oppi piikamme lypsämään ja hoitamaan lehmää erinomaisesti — mutta vakaalla vaitiolon ehdolla. Ei edes Laralle ilmoitettu salaisuutta, vaan luuli hän, kun huomasi, että lehmämme lypsää sekä illoin että aamuin, sitä meidän erinomaisen apilaamme ansioksi, eikä voinut kyllin kiitellä onneamme, kun olimme saaneet noin viljavan maan ja niin hyvin itäviä apilaan siemeniä.

Ja niin olimme jonkun aikaa taas kaikki tyytyväisiä.

"Ystäväni", puheli sitte taasen eräänä päivänä Lara, "minä luulisin, että nyt olisi aika ostaa hevonen".

"Niinkö luulet", kysyin hiukan vastenmielisesti, sillä kukkaroni oli hoikanpuoleinen. "Halvemmaksi tulee palkata hevonen silloin, kuin joskus pienellä tilallamme sitä tarvitsemme ja ajohevostahan emme tarvitsekaan, kun rautatie on näin lähellä".

"Ajohevostahan me juuri tarvitsemmekin", väitti Lara. "Minä, näet, olen saanut päähäni erinomaisia aatteita kananhoidosta, joka meidät kerrassaan rikastuttaa, mutta enhän minä _jalkasin_ voi kulkea joka paikkaan, mihin niissä asioissa on tarvis. Kanoja on pidettävä suurissa määrin, jos mielii saada liikkeen kannattamaan. Voimmehan silloin, kuin itse emme tarvitse hevosta, vuokrata se toisille. Ansaitseehan silläkin jotain".

"Ansaitsee kyllä; mutta renki... sinä et tiedä, mitä semmonen maksaa".

"Kanoista ne rahat saadaan. Tahdon hankkia englantilaisia, intialaisia ja ruotsalaisia, oikeita Ruotsin maatiaisrotuisia. Englantilaisia sentähden, että ovat niin hyviä munimaan, intialaisia taas suuruutensa ja kauneutensa tähden ja tavallisia maatiaisrotuisiamme, ne kun hautovat niin ahkeraan."

"Me myymme ja syömme englantilaisia ja ruotsalaisia munia ja annamme ruotsalaisten kanojen hautoa intialaisten munia — ja sinä tulet näkemään, miten erinomaisesti se onnistuu."

"Mutta ystävä hyvä, tämä järjestelmähän on kokonaan riidassa luonnonlakien kanssa. Englantilaiset kanat jäävät niinmuodoin aina tarpeettomiksi, ja vaikka intialaisten kanojen munista tuleekin poikasia, ei heidän itsensä kuitenkaan anneta niitä kasvattaa... Voitko vastata moisesta menettelystäsi?"

"Kanoilla ei ole tässä mitään sananvaltaa", päätti Lara. "Me emme hoida kanoja huvittaaksemme niitä, vaan itse rikastuaksemme. Neljäntoista päivän kuluessa en ole mitään muuta lukenut kuin kanakirjallisuutta, ja siitä saa paljon viisautta. Toimita nyt vaan meille hevonen ja kanahuone, muusta minä kyllä pidän huolen."

Nyt on hevonen ostettu, ja se on hyvin sävyisä. Minun nähdäkseni ei siltä puutu muuta kuin hampaita. Muistan joskus kuulleeni, että se olisi vanhuuden merkki ja sanoinkin sen sekä Laralle että myyjälle; mutta tämä "vakuutti", ett'eivät kaikki hampaat vielä ole ilmestyneetkään, hevonen oli vielä niin nuori. Voihan sekin olla mahdollista; minä en ole mikään hevostuntija. Varma vaan on, että se on niin sävyisä, että vaikka pistoolin korvan vieressä laukaisee, niin ei se höristele... Lara oli ihastuksissaan.

Kanat ovat myöskin saapuneet. Matkusteltuaan yhtämittaa neljätoista päivää, joll'aikaa minun piti rakentaa suuri kanatalo ja kanapiha, Lara vihdoin eräänä kauniina päivänä ilmaantui kotiin, silmät ilokyynelistä loistaen, ja sylissään jättiläiskokoinen Bramakukko. Sitäpaitsi oli hänellä kymmenkunta rotukananpoikaa vaatekorissa.

"Nyt, ystäväiseni", sanoi Lara, asettaen kukon lattialle ja syleillen minua, "selitän sinulle oikein tarkoin kanala-aatteen, jota matkalla paljon olen tuuminut. Kas niin, nytpä ne jo ovatkin kanahuoneessa — luulisinpa, että ne näyttävät vähän muhkeilta! Sara, etkö kuule, Sara! Anna niille muutama hyppysellinen ryyniä ja hiukan ohria sieltä ruokakamarista! Ja sinä, Lars Johan, tule nyt sisään, minulla on niin palava halu saada sinulle oikeen selittää aatteeni".

Ja siinä sitte pyöreän pöydän ääressä istuimme, Lara ja minä, Lara niin innoissaan, ett'ei hattuaankaan malttanut päästään heittää, paperi ja lyijykynä edessään pöydällä.

"_Uusi Arkki_ on kyllä hauska asunto, mutta ei kuitenkaan koti, joka meille sopisi. Minä ja kanat, me hankimme toisenlaisen kodin, kolme kertaa näin suuren kuin tämä, kodin, jossa on pilarikuistit, kasviuurnat, kipsikuvat ja yläkerta, mistä on esteetön näköala...

"Kanapihalleko?..."

"Älä tee pilaa, Lars Johan, sittepähän näet. Kuten tiedät, lasken päävoiton _tavallisista_ kanoista, jonka vuoksi minulla noiden kymmenen kananpoikasen joukossa onkin neljä sellaista. Otaksutaan nyt, (hän kostutti lyijykynää ja katseli loistavin silmin kattoon kuin tuntemattomaan avaruuteen), otaksutaan, että minä jonkun ajan kuluttua panen esim. kolmetoista munaa kunkin kymmenen kananpojan haudottavaksi... otaksutaan myöskin, että noista kolmestatoista munasta tulee ainoastaan kymmenen poikasta ja noista kymmenestäkin vielä ketut taikka rotat syövät viisi (näet, että voin laskea vahingotkin suurissa suhteissa!), niin saan sittenkin _viisikymmentä_ kananpoikaa; siis mammoineen laskettuna olisi minulla vuoden lopussa kuusikymmentä siivellistä. Seuraavana vuonna asetan hautomaan kaikki kuusikymmentä — laskien saavani _vähintäin_ viisi poikasta joka sarjasta — ja silloin on meillä entisten kanssa kokonaista _kolmesataa kuusikymmentä_ kanaa. Kolmantena vuotena on meillä _kaksituhatta sata kuusikymmentä_; neljäntenä _kaksitoista tuhatta yhdeksän sataa_ kuusikymmentä; viidentenä kuusikymmentäneljä tuhatta kahdeksan sataa kananpoikaa — niin pitemmälle minun kai ei tarvinne laskujani kehittää, _toivon_, että hämmästyt! Siis, jos joka kana tuottaa vaan 75 äyriä — jotenkin alhainen lasku — tekisi se sittenkin viidessä vuodessa 48,600 kruunua — eikö kelpaisi? Pitääkö vielä tämmöiset laskut silmäin edessä epäillä uhratessaan vähän rahaa kanahuoneisiin, pihaan, ohriin ja ryyniin?"

"Luonnollisesti ei... Mutta sinähän ensin tuumit panna hautomaan vaan nuo neljä tavallista äidillisen hellää kanaa, eikä _yhtään_ noista toisista. Luuletko sinä, että nuo neljä kanaa viiden vuoden ajan jaksavat hautoa ja hoitaa kuuttakymmentäneljää tuhatta poikasta?"

"Oh, älä lörpöttele, ystäväni..."

"Otaksutaan vielä yksi seikka (nyt _minä_ otaksun!) Otaksutaan ett'eivät nuo neljä tavallista poikasta olekaan kaikki kananpoikasia... ne ovat vielä liian pieniä, voidaksesi niitä oikein eroittaa, ja asia on nyt niin, että joukossa _on_ kukkopoikasiakin, jotka ensimäisellä veisuullaan tekevät tyhjäksi viisaimmatkin laskut... otaksutaan, että saat liittää toiveesi ainoastaan _kahteen_ kananpoikaseen — mitä siitä sanot?"

"Mitäs minä siihen", myölisi Lara tappiolle joutuneen näköisenä. "Mutta siinä tapauksessa saisimme tyytyä puoleen summaan eli 24,300 kruunuun..."

"Erinomaista, rakkaani; sinä lasket kuin — kana, ja minä olen ilolla muuttava sinun tulevaan maakartanoosi — taikka kanahoviisi, joksi sitä yhtä hyvin sopii nimittää. Mutta _Uuden Arkin_ tahdon saada myydyksi, ennenkuin _seitsemäs_ harmi, joka suinkaan ei jäisi viimeiseksi, meitä täällä kohtaa. Luulenpa melkein, että meidän taidollamme maatilan hoidossa tilamme tai ainakin sen arvo pian kutistuisi sellaiseksi, että se mahtuisi vaikka yhteen munakuoreen."

Ja tämän jälkeen kirjoitin minä edelläkerrotun, syvästi ivallisen luonnokseni.

Suurimmalla kunnioituksella kysyn nyt täten:

Onko ketään, jota haluttaa ostaa _Uutta Arkkia_, johon kuuluu hevonen, lehmä, kukko ja piika, niin käyköön siitä ilmoittamassa.

Lainakonttorissa Skinnarvikin kadun 99:issä.

Lars Johan Andersson.

KUINKA ARVOON KOHOTAAN.

"Sinä et niin pitkään aikaan ole ilahduttanut minua käynnilläsi, paras Ernestine, ja siksi tänä iltana en millään ehdolla päästä sinua pois!"

Näin jutteli rouva v. B. eräälle nuorelle rouvatuttavalleen, päästellessään tämän hatun nauhoja ja viedessään hänet hellän päättäväisesti vieraskamari mukavan sohvan nurkkaan istumaan, asettuen itse hienolla huolimattomuudella ja kallisarvoista silkkipukuaan levitellen toiseen nurkkaan, ensin kuitenkin käskettyään soman palvelijattarensa toimittamaan sisään niin pian kuin suinkin hyvää teetä.

"Kuuleppas, enkelini", jatkoi rouva v. B. taannoista puhettaan, suloisesti sormellaan uhaten vierastaan ja neljäkymmenvuotiaan kiemailulla lähestyen tätä, "tiedätkös, että sinä melkein kuin halveksit vanhoja tuttaviasi! onkos tämä nyt laitaa, kun antaa kuukausia kulua, ett'ei kertaakaan käy tervehtimässä niin vanhaa tuttua, kun minä olen, äitisi parasta ystävää. Tiedäthän, kuinka kaipaan sinua".

Ah, paras tätini", vastasi nuori nainen, istuessaan siinä kuin vangittu lintunen", "enpä juuri uskalla toivoa, että täti, jonka on itsensä käytävä niin paljon vieraisilla, tanssiaisissa, illallisilla ja teaattereissa, ennättäisi minua kaipaamaan, se olisi jo liikaa hyvyyttä."

"Sinä pikkuinen häijy veitikka!" puheli hymyillen rouva v. B. mielissään. "Tottahan on, että minun on oltava mukana maailmassa. Elämällä on omat vaatimuksensa. Mutta ei se estä minua ajattelemasta muitakin ystäviäni, joitten joukossa sinä olet ensimmäisiä, vaikka itsepäisyytesi vuoksi sinun jo oikeastaan olisi pitänyt menettää minun armoni... etkö koskaan esimerkiksi voi saada tuohon somaan, kauniisen mutta oikulliseen päähäsi, ett'ei sinun tarvitse kutsua minua tädiksi? Olinhan kyllä äitisi hyvä ystävä, mutta, hyvä Jumala, rakkaani, olihan ijässämme kuitenkin kokonaista viisi vuotta väliä, eikähän se suinkaan aivan mitätön asia ole, vai kuinka?

"Mutta, täti hyvä, olenhan teitä 20 vuotta nuorempi, kuinka siis uskaltaisin..."

Rouva v. B. punehtui vahvasti keinotekoisen punan alla, ja hänen äänensä värisi vaivoin salatusta mielenliikutuksesta, kun hän vastasi:

"On ikävää, pikku Ernestine, että minun täytyy muistuttaa sinulle, ett'ei koskaan nainen, joka tahtoo olla hienotunteinen ja käyttäytyä sopivasti, puhu toiselle tämän ijästä, kun tämä toinen on sattunut täyttämään 25 vuotta. Ei silti, lapseni, että minä siitä loukkaantuisin, mutta toiset ihmiset eivät yhtä helposti anna anteeksi sellaista yleisten tapojen loukkausta, ja ihmisen tulee, niinkuin kyllä tiedät, välttää joutumasta toisten ihmisten kanssa huonoihin väleihin."

"Niin, eikös olekkin, niinkuin sanoin" puheli avomielisesti, puoleksi hymyillen, puoleksi huolissaan nuori rouva, "että tulenpa tänne kuinka harvoin tahansa, tulen kuitenkin liian usein, sillä joka kerta minä tottumattomalla käytökselläni saatan tädille ikävyyttä".

"No, kas niin, enkelini! emme puhu nyt siitä sen enempää. Minä olen jokseenkin vakuutettu, ett'et sinä toista kertaa enää tee itseäsi syypääksi moiseen hajamielisyyteen. Mutta koko syy on siinä, että sinä liian vähän, usko minua, ystäväni! aivan liian harvoin yleensä olet mukana seuraelämässä. Monta kertaa minua oikein harmittaa nähdessäni, miten sinä ja miehesi, jolla kuitenkin on kylläkin huomattava asema yhteiskunnassa, ette ollenkaan ymmärrä hankkia itsellenne asemanne mukaista arvoa, vaan annatte toisten, paljoa alemmassa asemassa olevain, tuppautua ohitsenne ja kohota yläpuolelle itseänne".

"Tietääkö täti, asia on niin, että me olemme niin onnelliset näinkin."