Part 7

Leena muori taas nojautui miehensä leveään selkään ja nyyhkytti siinä sydämensä pohjasta nousten aina väliin varpailleen kokoon kääritty nenäliina suun ja nenän edessä, katsellakseen aarrettaan hänkin. Kun perhe oli saapunut kotiin pieneen tupaansa, puheli ukko Öller liikutettuna, asettaessaan pyhähattuaan naulaan; "ja-a, ei siltä, että minusta saarnaajaksi olisi, mutta sen minä sinulle, poika, kuitenkin sanon, että jos noudatat niitä sanoja, jotka tänään kirkossa luit, etkä ikinä itsellesi pyydä sitä, mikä sinulle ei kuulu, niin kulet tietäsi maailmassa rehellisenä miehenä ja — Jumalan pelko yhdistettynä tyytyväiseen mieleen on suuri voitto ihmiselle."

"Tahdon koettaa, isä, onhan minulla Jumalan sana ja teidän esimerkkinne, joita seurata", vastasi poika liikutettuna, ja sitte istui pieni perhe ruualle tyytyväisenä toisiinsa ja koko, maailmaan.

* * * * *

Kului taaskin neljä vuotta; eräänä päivänä oli maaherran kodissa tavallista enemmän puuhaa ja touhua, sillä pojan piti lähteä ensimäiselle ulkomaamatkalleen. Vaunut, joissa hänen oli alkumatka ajettava olivat jo rappujen edessä; palvelijat juoksivat edestakaisin; armollinen rouva istui, kasvot itkusta punasina, vieraskamarin ikkunassa ja huiskutti pitsinenäliinaansa jäähyväisiksi; maaherralle autettiin juuri matkatakkia päälle; hevoset kuopivat maata pitkästyneinä odotukseen; vielä muuan neuvo, viimeinen nyökäys hyvästiksi, sitte mukavasti vaunuihin ja — pois läksi kodin toivo, pois vieraille maille, toisiin oloihin valmistuakseen tulevan valtiomiehen toimeen.

Kun matkustajat olivat ajaneet noin peninkulman matkan, näkivät he eräässä mäen käänteessä yksinäisen matkamiehen, joka reppu selässä kulki tietä pitkin, laulellen nuorekkaalla äänellään iloista laulua. Hän astui tiepuoleen vaunujen lähetessä, työnsi hattunsa takaraivolle, pyyhkäsi hien otsaltaan, lopetti laulunsa tarkastaakseen ohiajajia. Mutta vähältä oli, ett'ei hän pudottanut koko reppuaan maahan, saappaineen, kaikkineen, ja ennätti tuskin saada hattuaan nostetuksi, nähtyään matkustajat, niin ällistyi hän; hänen tähtiveljensähän siinä matkusti ulkomaille juuri samana päivänä, kun hänkin, Clas Öller, kisällinä läksi maailmalle onneansa etsimään... Tosinhan hän tiesi, että Clas Waldemarilla oli aikomus ulkomaille matkustaa, sillä pikku kaupungissa tiedetään melkein kaikki naapurin hommat ja aikeet — varsinkin kun sattuu vielä tähtiveli olemaan —; mutta olihan Mårtensonin matami, joka maaherralla kävi pyykillä, kertonut, että Clas Waldemarin matka oli siirretty tuota tuonnemmaksi, ja kuitenkin keinui hän nyt vaunujen tyynyillä suurta tulevaisuuttaan kohti!

Clas Öller'istä tuntui varsin kummalliselta. Hän heitti reppunsa nurmelle, istuutui itse viereen ja alkoi tuumiskella. "Jaa-a", hän vihdoin itsekseen puheli, "sanokoon isä mitä tahansa, niin sittenkin hän uskoo, kuten minäkin, tähtiveljeyteen. Samana päivänä olemme syntyneet, samana kastetut, ripille päässeet, alottaneet koulumme, samalla tunnilla meitä nuhdeltiin ja rangaistiin, ja nyt lähdemme samana päivänä kumpikin avaraan maailmaan onneamme etsimään — aivan pöllöhän ihminen olisi, joll'ei siinä mitään erikoisempaa näkisi. Ja koska hän tuossa ei voi kulkea muuta kuin loistavaa tulevaisuutta kohti, niin — oh, tiedä huutia, Clas Öller, ja muista, että isäsi on vaan köyhä suutari! Niin, mutta onpa tuhansista nuorukaisista ennen häntä sukeutunut suuruuksia... hm! taisin tehdä tyhmästi, kun heitin kirjani nurkkaan, sillä neula ja rihma taitavat hitaasti ihmistä kunnian kukkuloille kuljettaa... Mutta mitäs tässä huolehdin, onhan minulla tienraivaaja tähtiveljessään... otaksun, että minunkin ylenemiseni silloin käy aivan itsestään. Hei vaan, Clas Öller, oletpa sinä koko onnen myyrä, ei muuta kuin kuljet tietäsi suoraan vaan, kunnes kunniasijat ja armonosoitukset itsestään osaksesi tulevat. Jokohan uskaltaisi maistella lampaankonkkaa, jonka äiti reppuun evääksi pani? Kyllä vaan! Jos ruokaa riittää tähtiveljelleni, niin riittää sitä minullekin. Ja sitte ei muuta kuin rivakasti eteenpäin, omin jaloin — toistaiseksi; kyllä sitä minäkin kerran vielä vaunuissa ajelen!"

Eipä todellakaan ollut onnellinen se hetki, jona ukko Öller vilkkaalle, pojalleen selitti tähtiveljeyden merkityksen. Se vaikutti kuin tuli taulaan; se levisi ja levisi yhä, laajemmalle tulen arassa aineessa, niin, tunkeutuipa paljoa syvemmälle kuin kunnon ukko koskaan olisi voinut aavistaakaan. Nuori Clas oli rivakka ja avosydäminen nuorukainen, mutta ei suinkaan ymmärrykseltään ylenmäärin kehittynyt, ja hänen työhaluaan ehkäisi, tuntuvasti ajatukset loistavasta tulevaisuudesta, joka hänelle noin, vaan ilman muuta kerran koittaisi. Mutta kuitenkin huomasi hän, että ainakin nyt vielä oli hänen tehtävä toimella työtä ansaitakseen leipänsä, ja se olikin hänen aikomuksensa. Olihan hänelle iloinen toivonsa yhä jälellä. Ja niin vaelsi hän vuosikausia milloin missäkin maailmalla, viivähtäen paikassa toisinaan vuoden, toisinaan, vaan muutaman kuukauden, väliin taas kaksikin vuotta "das grosse Vaterland'issa" (suuressa isänmaassa) ja oli elämäänsä ylipäänsä sangen tyytyväinen. Yksi ainoa asia häntä vaivasi. Kun ei koko tuona pitkänä aikana saanut mitään tietoja tähtiveljensä kohtalosta; ruotsalaisia lehtiä ei sinne montakaan tullut, ja niissä lehdissä, joita hän oli sattunut käsiinsä saamaan, ei tähtiveljestä puhuttu sanaakaan. Kun joskus kotoa kirjeen sai, mainittiin siinä vaan että Clas Waldemar oli Tukholmassa, ja että hänestä tulisi jokin "erinomainen suuruus". Niinpä tulee vielä minustakin, jahka _hän_ vaan kiiruhtaa, tuumaili silloin aina itsekseen Clas Öller, huokasi ja jatkoi ompelustaan.

Mutta alkoi siitä uusi aika Clas Öllerille, ja sen mukana haihtuivat entiset typerät tuumat: hän rakastui. Ja siihen hänellä kyllä oikeus olikin, sillä olihan hän jo 24 vuotta täyttänyt mies, moitteeton työssään ja jotenkin hyväpalkkainen. Liisu, hänen mestarinsa tytär, oli koko soma ja toimelias neitonen, ja kun Clas häntä silmiin katsoi, niin unohtuivat kaikki tähtiveljet ja kunniaan korotukset ja hän ajatteli vaan rakkautensa onnea. Mestarilla ei ollut mitään heidän liittoaan vastaan — kun Clas vaan sitoutuu olemaan viisi vuotta vielä hänen työtoverinaan, ja Clas, joka oli korviaan myöten rakastunut, suostui kaikkeen, ja niin vietettiin häät yleisen ilon vallitessa 8 p. lokak. 18** — niin, vuosiluku ei paljoa merkitse. Muutama päivä häitten jälkeen tuli Clas'in nuori rouva, joka tämän innokkaalla johdolla oli oppinut melskaamaan jonkunlaista saksanvoittoista ruotsia, hänen luokseen ja puheli: "Tässä on sinulle pieni lahja; sinustahan ruotsalaiset lehdet ovat niin mieluisat — kas tässä ystäväni!" ja ilosta loistavin silmin piteli hän korkealla ilmassa erästä pääkaupunkimme lehteä. Liisu sai suukkosen, Clas lehtensä, ja istuutui, pikku vaimonsa polvellaan, lukemaan sitä.

"Voiko olla mahdollista!" huudahti Clas, hypähtäen tuoliltaan niin äkkiä, että Liisu nuorikko oli vähältä laattialle pudota.

"Mikä voi olla mahdollista?" uteli nuori rouva.

"Kuuntelehan nyt", puheli innoissaan Clas: "Vihityt: Englannin lähetyskunnan sihteeri, vapaaherra Clas Waldemar v. S. ja neiti Georgina Nathalia D., Lontoossa 8 p. lokak. 18**... Kuuletkos Liisu, minun tähtiveljeni, tiedäthän, olenhan puhunut sinulle hänestä, on vihitty samana päivänä kuin minäkin — epäiletkö nyt vielä?"

Asia oli kuitenkin se, että nuori rouva paljoa laimeammalla osanotolla, kuin Clas olisi toivonut, vastaanotti tiedon tähtiveljen kohtaloista. Hän ja miehensä rakastivat toisiaan, olivat kumpikin terveet, nuoret ja onnelliset — mitäpä he muuta elämältä toivoisivat, ajatteli Liisu!

Mutta tästä hetkestä saakka oli, kuin näkymätön voima olisi ollut puolisojen onnen tiellä. Clas muuttui hajamieliseksi ja vaipui usein kesken töitään tulevaisuuden haaveiluihin. Kaikki nuoren rouvan yritykset ilahduttaa miestään onnistuivat vain puolinaisesti. Alussa Clas laiminlöi ainoastaan silloin tällöin tehtäviään, mutta aikaa myöten uudistui se yhä useammin. Vaimo kävi levottomaksi ja murheelliseksi, appivaari kiukkuiseksi, varallisuus ja rauha kodissa pakeni pakenemistaan. Näkyi, että Clas halusi kotimaahansa ja tähtiveljensä läheisyyteen. Neljän vuoden kuluttua tämä hänen toiveensa toteutuikin, kun appivaari kuoli, ja puolisot, joitten toimeentulo Clas'in kasvavan säännöttömyyden kautta oli melkoisesti huonontunut, muuttivat Ruotsiin ja asettuivat asumaan Tukholmaan. Kummallinen kohtalo! Samana päivänä, jona Clas Waldemar kutsuttiin kuninkaalliseen neuvostoon, asettui Clas Öller Tukholmassa toisena sällinä räätälinpöydälle neulaansa käyttelemään.

"Onko tämäkin nyt sinusta sopiva yhtäläisyys, kun toinen korotetaan kuninkaan neuvospöydän ja toinen räätälipöydän ääreen", kysyi Clas'in vaimo, kun tämä taaskin puheli omasta ja tähtiveljensä yhtäläisestä kohtalosta. "Kärsi vaan vielä vähän aikaa, muijaseni, koituu tästä vielä paremmatkin päivät, sillä nyt olen vieläkin lujemmasti vakuutettu kuin ennen, että meidän, tähtiveljeni ja minun tieni, ovat toisistaan eroittamattomat!"

"Ja minä puolestani olen vakuutettu, että sinä yhä vieläkin olet päästäsi vähän pyörällä", harmitteli rouva parka. "Toivoisin että mokomakin tähtiveljesi jo makaisi maan mustassa mullassa!"

"Murhaaja!" huusi Clas vihoissaan; "etkö käsitä, että hänen kuolemansa on minunkin?"

"Tyhmyyksiä!" vastasi lyhyeen Liisu, joka jo oli kyllästynyt koko juttuun, meni kyökkiin ja läimäytti oven perästään, niin että kuului.

Seuraavan viiden vuoden kuluessa Öllerin omaisuus yhä vaan väheni. Lapsiakin oli jo neljä kappaletta — juuri yhtä monta, kuin tähtiveljelläkin — mutta miehen työkyky sen sijaan arveluttavassa määrässä vähentyi päivä päivältä, niin että hänet oli erotettu paikasta toisensa jälkeen senvuoksi, että hän täällä, kuten Saksassakin, viipyi työstään poissa päiväkausia, tuumien ja aprikoiden vaan, miten saisi onnettoman tähtiveljeysaatteensa toteutumaan. Rohkeasti taisteli herttainen ja toimelias Liisu rouva suruja, köyhyyttä ja huolia vastaan, mutta toisinaan oli toivo hänetkin pettää.

Niinpä eräänäkin iltana istuivat puolisot vaiteliaina kodissaan, Öller vaipuneena tulevaisen suuruuden unelmiin ja Liisu rouva ajatellen sekä mennyttä että nykyistä huolien ja murheitten synkistämää aikaa. Ahkerasti neula hänen näppösissään valmista teki, samalla kuin moni tukahdutettu huokaus rinnasta ilmoille pyrki.

"Tuolla tulee Lind", sanoi rouva, vähäinen toivon väre kasvoissa, tervehtien tulijaa ystävällisesti akkunasta.

Lind astui sisään. Hänellä oli tavallisesti aina joku hyvä uutinen kerrottavana, ja sentähden pikku rouvan muoto nytkin ilostui.

"Hyvää päivää, ystävät hyvät!" tervehti tulija. "Ja sinä, Öller, istut siinä yhtä synkkänä kuin ennenkin. Kuules, kyllä nyt jo on aika sinunkin hankkia kunnollista työnansiota ja heittää hiiteen kaikki nuo ijankaikkiset tuumasi tuosta tähtiveljestä. Toin tässä juuri mukaani sanomalehden, osoittaakseni sinulle erästä leikkaajan paikkaa. Sinulle sopisi se paikka erinomaisesti, joka olet paljoa taitavampi ammatissasi kuin minä tai moni muu, kun vaan tahdot... Kas tässä, lue itse!"

Välinpitämättömänä otti Öller sanomalehden, ja sen sijaan, että olisi lukenut osoitetun ilmoituksen, silmäili hän ensi sivua, ja tätä tehdessään päästi yht'äkkiä niin kamalan parkaisun, että lapset vähällä olivat herätä.

"Mikä sinulle tuli, mies!" huudahti Lind ja hypähti tuoliltaan tukemaan Ölleriä, joka oli maahan kaatumaisillaan.

"Hän on kuollut — nyt kuolen minäkin!" valitti Öller väsyneesti ja osoitti samalla lehteä, jossa suurilla kirjaimilla ilmoitettiin, että valtioneuvos, parooni Clas Waldemar v. S., äkkiä tänä aamuna ilman edelläkäypää tautia oli kuollut halvaukseen.

"No, sepä nyt oli kerrassaan mainio asia, että sinun kuuluisa tähtiveljesi on koottu isäinsä tykö, ja sinustakin niin ollen voi vielä tulla ihminen jälleen; kylläpä jo aika olisikin!" puheli Lind, jolla myöskin oli tiedossa Öller'in päähänpisto. "Nyt vasta sinä kykenet tekemään kunnolleen työtä ja olemaan iloksi ja siunaukseksi omaisillesi, sanon minä, ja samaa sanoo vaimosikin."

Mutta Öller vaan kalpenemistaan kalpeni. "Olen mennyttä miestä, tunnen sen selvästi", kuiskasi hän. "Olen elänyt hänen elämäänsä — hänen kuolemansa on oleva minunkin!"

"Hänenkö elämänsä olisi ollut sinun elämääsi?" nauroi Lind, "sepä olisi ihmeellistä! Hän on elänyt komeudessa ja ylöllisyydessä, sinä köyhyydessä ja työssä jokapäiväisen leipäsi edestä; hän on istuskellut pehmeillä patjoilla, sinä räätälipöydällä; hän on loistanut hovipiireissä ja sinä — et tietääkseni missään — sepä vasta kummallinen yhtäläisyys! Kas niin, piristä vaan itseäsi, hupakko, ja ota vaimosi syliisi — arvelen, ett'et sitä viime aikoina kovinkaan usein ole tehnyt — ja pyydä häntä unohtamaan, että olet ollut aika pöllö. Mutta samapa tuo; älkäämme puhuko menneen talvisista lumista, ja sellainenhan se on maailman kulku, puolisot saavat tyytyä toisiinsa sekä myötä- että vastoinkäymisessä."

"Rakas mieheni", sanoi toivehikkaasti Liisu rouva, "heitä jo tuo onneton tuumasi. Vieläkin voi elämä muuttua valoisaksi meillekin."

"Paljonko kello on?" kysyi Öller vastaukseksi kaikkiin hyväntahtoisiin neuvoihin.

"Yhdeksän", vastasi Lind. "Lähtekää nyt kumpikin kanssani "Tinanappiin" viettämään sinun onnellista parantumistasi!"

"Älä pilkkaa, mies hoi! Ennen kahtatoista yöllä olen minä kuollut. Samana päivänä olemme syntyneet; samana kuolemmekin; tunnen aivan, kuinka sydämeni jo hitaammin tykkii."

"Kaikennäköisiä mielipuolen ajatuksia!" harmitteli Lind. "Valtimosi lyö tasaisesti kuin kello tuossa seinällä!"

"Liisani, hellä vaimoni", puheli Öller puoli itkussa, "voitko antaa anteeksi kaikki, mitä tähteni olet saanut kärsiä, ja että sinut niin onnettomaksi olen saattanut."

"Älä siitä nyt puhu! Kaikki kääntyy vielä hyväksi jälleen!"

"Ei koskaan, voi, ei koskaan enää! Enkö ole jo kasvoistani vallan keltainen — enkö ala näyttää jo aivan ruumiilta?"

"Et ollenkaan!" lohdutti rouva.

"Eikö silmäni ole sisäänpainuneet?"

"Niinhän nuo noljottavat päässäsi kuin biljardipallot", vakuutti Lind; "kas niin, tule mukaan nyt vaan!"

"Te ette tahdo vaan sanoa minulle, mutta tunnenhan itse, millainen tilani on", vakuutti Öller. "Tuntuu aivan kuin olisin pelkkää vahaa ja sulaisin pala palalta... On vallan kauheata, että kohtalon pitää noin eroittamattomasti liittää ihmisen toiseen olentoon... kas noin, nyt alkavat jalat kylmetä!"

"Tahdotkos että annan sinulle aika löylytyksen", tokasi Lind, "siitä saa tavallisesti lämpönänsä."

"Älä laske leikkiä, veli kulta, tällaisena vakavana hetkenä! Kohta kello lyöpi jo kymmenen..."

"Ja sitte yksitoista ja senjälkeen kaksitoista. Ja jos sinä elät, kun kello on lopettanut lyömästä kahtatoista, niin tiedätkös, mitä minä silloin sanon?"

"Sinä kevytmielinen mies!"

"Ei, vaan huomenta kalastaja sanon minä, enkä pidä itseäni rahtustakaan huonompana sen vuoksi. Kumpikohan meistä mahtaa jumalattomampi olla, sinäkö, joka uskot akkojen juttuja ja niitten vuoksi olet tuhlannut puolen ikääsi, vai minäkö, joka uskon, että Herramme on armollinen ja antaa sinun elää katuaksesi ja korvataksesi, mitä olet rikkonut. Kas niin, vanha veikko; rohkeutta vaan; näytäthän kun et ikinä tautia olisi tuntenut!"

Mutta Öller ei hänen puhettaan kuunnellut. Yhä tuskaisemmaksi hän vaan kävi, mitä enemmän kello läheni kahtatoista, ja kun Lind ei saanut häntä lähtemään kaupungille, jäi hän itse heille rouva paran seuraksi. Kello tuli 11, ja Öller sai kuumeen; tuli puoli 12, ja vilun väreet puistattivat hänen ruumistaan; mutta kun kello alkoi kahtatoista lyödä sai hän vähäisen pyörtymys kohtauksen, josta virkosi vasta 10 minuuttia yli puoliyön...

"Hm", sanoi Öller ja näytti nololta.

"Huomenta, kalastaja!" tervehti Lind ojentaen hänelle kätensä, "no mitäs nyt sanot?"

"No, Jumalalle kiitos!" huudahti sydämensä pohjasta Liisu rouva ja hypähti miehensä kaulaan; "aina minä toivoin, että kerran siitä painajaisesta pääsisit, nyt se on paennut, ja sinä kuulut taasen kokonaan meille!"

* * * * *

Parin vuoden kuluttua tuskin enää tunsi Clas Ölleriä, taikka oikeammin: ne, jotka tunsivat hänen nuoruutensa päivinä, sanoivat, että hän nyt oli juuri sellainen kuin silloin: iloinen, terve ja ahkera. Nyt oli hänellä oma liike ja monta apulaista, ja työtä niin paljon kuin ennätti käsistään saada ja nautti kaikkien kunnioitusta. Varallisuus eneni päivä päivältä. Sanalla sanoen, hän ei toivonut mitään parempaa — mahdollisesti poikaa neljän tyttärensä lisäksi. Vihdoin koitui sekin onni. Eräänä kauniina päivänä juuri kuin kanuunan laukauksella, kuten tapana sellaisissa tilaisuuksissa on, ilmoitettiin, että valtakunta oli saanut kruununperillisen, sulki Clas Öller ensimäisen poikansa syliinsä.

"Tähtiveli n:o 2", nauroi Lind, joka ristiäisissä tyytyväisenä katseli kummipoikaansa.

"Vaiti, vaiti, hänen ei pidä ikinä saada kuulla sitä tyhmää juttua, joka vähällä oli tuhota koko minun elämäni. Tahdon opettaa pojalleni sitä, mitä isänikin minulle, vaikka kesti vaan kauan, ennen kuin sen opin: että Jumalan pelko ja tyytyväisyys yhdistettynä rehelliseen mieleen, tuottavat ainoan todellisen elämän onnen."

KUN PETTERSSON'IN HERRASVÄKI ON HOPEAHÄIHIN LÄHDÖSSÄ.

Yksinäytöksinen perhekohtaus.

HERRA PETTERSSON (kulkee kiireisin askelin edestakaisin huoneessaan, paperi kädessä, itsekseen epäselvästi mutisten, yöviitan nauhat perässä riippuen ja haraa aina vähän päästä sormillaan tukkaansa).

ROUVA PETTERSSON (tukka otsalla kovilla palmikoilla, katsoo ovelta). Etköhän sinä jo alkaisi pukeutua!

HERRA: Liian aikaista, rakkaani, aivan liian aikaista; eihän ihmisen toki tarvinne kiusautua enemmän kuin pakko vaatii!

ROUVA: Mutta ajatteles, jos tulemme liian myöhään! Kello on jo kuusi, ja seitsemäksi olemme kutsutut.

HERRA: Sitä ei ainakaan _sinusta_ voisi päättää; sarvet törröttävät otsallasi aivan koskemattomina...

ROUVA: Päivällinen, ystäväni, ja tyttöjen puvut — ne ovat vieneet minun aikani!

HERRA: No entäs puhe sitten — sinä kaiketi luulet, että se kirjoittaa itse itsensä? Hyi hävytöntä sitä hikoilemista, ennenkuin sen kokoon sain; mutta nytpä luulenkin että...

ROUVA: Aivan varmaan, ystäväni, on se erinomainen; mutta pukeudu nyt vaan kaikenmokomin!

HERRA: Erityisesti, mitä lauseiden sulavuuteen tulee...

ROUVA: Minä levensin housujasi takaa, mutta elä kuitenkaan liiaksi niissä kumartele; sinä alat käydä lihavaksi.

HERRA: Hyvä on. — Odota nyt hiukan ja kuuntele!

ROUVA: Mutta aivan varmaan tulemme liian myöh...

HERRA: Sh! — "Hyvä herrasväki!"

ROUVA (avaa oven keittiöön): Pidä tuli hellassa, Stiina, ett'ei partavesi jäähdy!

HERRA: — "Päivänä tämmöisenä, jona menneisyyden kuvat..."

STIINA (pistää päänsä ovesta): Sisässä on vieras, joka tahtoisi puhutella herraa!

HERRA: Laita hänet hii... — pyydä häntä odottamaan! — — "jona menneisyyden kuvat, kuin siivekkäät haltijat laskeutuvat sieluumme ja sulautuvat nykyisyyden näköpiiriin (nykyisyyden näköpiiriin — sellaista lausetapaa ei keksi kuka tahansa!); kun neljännesvuosisadan häiritsemätön onni..."

ROUVA: Mutta, Jumala varjelkoon, Pettersson, tietäähän koko kaupunki, että ne ovat eläneet keskenään kuin kissa ja koira!

HERRA: Ei puheeseen sovi _semmoista_ panna. Ja koska nyt puhe on pidettävä, ja koska se on _minun_...

ROUVA: No, olkoon sitte, kiiruhda nyt vaan! Voithan pukeutua lukiessa.

HERRA: Olisinhan minä pukeutunut jo aikoja sitte, jos kaikki tavarani vaan olisivat olleet täällä, mutta niinkuin tavallisesti ei mikään ole järjestyksessä — — — "kun neljännesvuosisadan häiritsemätön onni on asustanut niiden sydämissä, jotka kerran rakkauden Jumalan alttarin edessä (oletko sinä tuonut housuni sisään? — Hyvä!) rakkauden Jumalan alttarin edessä ovat toisilleen uskollisuuden valan vannoneet..."

ROUVA: Mutta minä vakuutan, ukko hyvä, että tämä ei käy päinsä!

HERRA: Mitä? Eikö käy päinsä? Eivätkö he ole laillisesti vihityt? Voitko väittää toisin olevan? Tiedätkö sinä, ihminen, mitä puhut!

ROUVA: Enhän minä nyt sitä tarkoita, vaan että me emme saa viivytellä enää. Tällaisissa juhlissa pitää olla täsmällinen. Ja ajatteles! _Voisihan_ sattua, että jollekin vieraista pälkähtäisi päähän puhua ennen illallisia, ja siinä sitte seisoisit puheinesi — sinun täytyy sitä seikkaa sopivalla tavalla kuulostella, Pettersson!

HERRA: Tuskinpa sellaista tyhmää tunkeilevaisuutta juuri voinee ajatella. Minähän tiedän, että odotetaan minun tänä iltana puhuvan; mutta se ei huvita sinua, siinä koko juttu.

ROUVA: No, voi mun päiviäni, ukkoseni, mitä sinä puhelet! Minuako se ei huvittaisi! Tiedän varmasti, että kun se hetki joutuu, niin pamppailee sydämeni niin, että kuuluu läpi vaatteiden... Tässä ovat saappaasi, ukko hyvä! Asetin ne tuohon näkösälle!

HERRA: Sepä hullunkurista — äsken en niitä nähnyt, vaikka kuinka olisin etsinyt. Kyllä ne perästäpäin ovat siihen tulleet, siitä olen varma.

ROUVA: Nyt minä menen pukeutumaan; kyllä on jo aikakin; jos jotain tarvitset, niin huuda vain!

HERRA: Niinkuin en minä olisi tottunut yksikseni toimeentulemaan. Laittakaa te siellä vaan itsenne kuntoon, ett'ei tarvitse vielä viime tingassa odotella niinkuin tavallisesti! Kyllä minä teidät tunnen liiankin hyvin. Ennenkuin sarvet otsalta ovat paikoillaan ja tukka kiharoitettuna, ja... katsos vaan, eikös mennytkin sanaakaan sanomatta; sepä merkillistä, mutta hänellä mahtoi olla aika kiire, sen sanon... (Ajaa partansa; vetää saappaat jalkaansa, penkoo vaatekasat tuolilla ja sohvan kulmassa, myrisee ja sadattelee ja karjasee vihdoin, minkä vaan jaksaa): Lotta!

ROUVA (katsoo ovelta): No mikä hätänä?

HERRA: Sinähän sanoit, että housut ovat täällä, mutta en minä vaan niitä näe!

ROUVA: Tuossahan ne riippuvat!

HERRA: Kissan silmät sillä täytyy olla, joka ne tuosta naulasta näkee. No entäs tärkkipaita ja valkoiset liivit sitten? Tässä on saanut etsiä yhtä ja toista...

ROUVA: Niin, sen kyllä näkee. (Lyö kätensä yhteen). Totta tosiaankin, eikös vaan tuo ilkeä Medor ole asettunut nukkumaan ihan vaatteiden päälle!

HERRA: No, kukapa muu sen sisään lienee laskenut kuin sinä itse! Älä lyö sitä — ole hyvä! Ei suinkaan voi vaatia, että järjetön koiran penikka...

ROUVA (ottaa laatikosta toisen paidan): Kas tässä on toinen paita, ja kiiruhda nyt; kello on jo neljännestä vaille seitsemän! (menee)

HERRA (huutaa perästä): Kiiruhda itse nyt vain! Minä olen valmis kymmenessä minuutissa.

HERRA (vähän päästä): Lotta!

(Ääni sivuhuoneesta: Mutta hyvä pappa, antakaa nyt mammalle edes kymmenen minuuttia pukeutumisen aikaa).

ROUVA (ovessa): Mikä nyt taas on, ukko hyvä!

HERRA: Mikäkö on? En suinkaan minä voi pyytää piikaakaan kaulanauhaani solmiamaan! Tässä on, mutta älä kurista minua vaan! En voi sietää niitä uusimuotisia valmiiksi solmittuja kaulanauhoja; ne ovat niin mauttomia. Missä hiidessä hännystakkini on?

ROUVA: Tuossa, ukko kulta. Tiedäthän, että ripustan vaatteesi aina samaan paikkaan.

HERRA: Ja kuitenkin pitää minun niitä etsiä senkin seitsemästä paikasta!

ROUVA: Sinä olet hajamielinen, ystäväni!

HERRA: Tuo tänne kunniamerkkini — _sen_ päälle ei Medor kumminkaan liene uskaltanut asettua.

ROUVA: Tässä se on! Sanoinhan sinulle, että asetin sen piirongille.

HERRA: No vihdoinkin tässä selviää! Mutta sinä — minkä näköinen sinä olet! Tämähän on kerrassaan anteeksi antamatonta, ett'ei ihminen vielä ole ennättänyt päälleen saada! Niin kävi, kuin sanoin: minä olen aivan kunnossa, ennenkuin teillä on kenkiäkään jalassa. Jaa-a, kellä vaan on naisväen kanssa tekemistä, hän tietää elävänsä!

ROUVA: Mutta, hyvä, rakas ukkoseni, minunhan on pitänyt yhtämittaa juosta sinua palvelemassa?

HERRA: No senhän mä tiedän! Kunniamerkki ja kaulanauhani, tämähän nyt on koko maailma!

ROUVA: Ja housut ja saappaat ja paita ja valkoiset liivit ja...

HERRA: Elä suututa minua, Lotta! (katsoo kelloaan). En hituistakaan kauempaa kuin kymmenen minuuttia odota, muista se! Vieläkö se ihminen siellä salissa istuu? Vai niin. Menen hetkeksi puhelemaan hänen kanssaan, ja sitte minä lähden, olkaa valmiina taikka ei.

(Rouva menee).

HERRA: Lotta! — Lotta!