Part 6

Menisiköhän kirkkoon — kellot kutsuivat niin kauniisti? Ei, hän tahtoi olla aivan yksin ja suuntasi askeleensa joelle, kulkien pitkin sen rantaa kunnes saapui sen suulle asti. Ilma oli sopusoinnussa hänen mielensä kanssa; sateinen ja painostava; synkät pilvet ajelehtivat taivaalla. Rannoilta huokaili vastaan surumielisyys ja kaislojen kahina kuului niin salaperäiseltä — aivan kuin ne olisivat toisilleen kuiskailleet tarinaa viattomasta, mutta onnettomasta rakkaudesta — niin ainakin Kaarinista tuntui.

Hän huokasi syvään, eikä nostanut katsettaan maasta, jossa hänen astuessaan täytyi tallata moni kesän hento kukkanen, aivan niinkuin kohtalo hänen nuoren rakkautensa jalkainsa alle polki.

"Nöyrin palvelijanne!" kuului ääni äkkiä "syvyydestä" aivan hänen vieressään, ja _Kaijan_ onnellinen omistaja seisoi venheessään hymy huulilla ja olkihattu kädessä, ja takana istui — hänen nuori kauppa-apulaisensa.

Kaarin punastui, ja katseeseen tuli lämmin loiste, mitkä kummatkin Öbom empimättä itselleen omisti.

"Enkö saisi pyytää pikku armoa vähäiselle kalaretkelle pitkin jokea? Olen vakuutettu, että silloin saisin sellaisen kalaonnen, että haukia tulisi leivisköittäin vaan. Paras, herttaisin pikku mamseli Kaunoinen, suokaa nyt Kaijalle ja minulle se onni!"

Nuori kauppa-apulainen laski toisen käden sydämelleen ja toisella viittoili Kaarinia tulemaan, tehden kaikki temppunsa isäntänsä leveän selän takana, jota tuulen liehuttamat takin liepeet vieläkin levensivät.

"Kiitos vaan, en tiedä uskallanko", sopersi Kaarin, jota vastenmielisyys vanhaan kosijaansa esti venheeseeni menemästä, mutta toiselta puolen halu saada taas tavata nuorta, häntä sinne veti.

"Päätös ja toimi ovat yksi asia naiselle", puheli Öbom, "ja parin tunnin kuluttua lupaan minä kyyditä teidät takaisin isänne luo. (No, senkin vietävä, eikö herra osaa ohjata venettä tuon kiven luo, että neiti pääsee kuivin jaloin veneesen)."

Nuori kauppa-apulainen ohjasi ja viittoili paraimpansa mukaan, ja parin minuutin kuluttua oli Öbom'illa ilo käteensä sulkea ihanan Kaarinin pieni kätönen, auttaessaan häntä venheesen.

"Tämäpä oli koko onnen potkaus!" puheli hän kohteliaasti, sijoittaen kaunottaren viereensä veneen perään. "Antaa mennä nyt", sanoi hän apulaiselleen, joka ei muuta hartaammin toivonut kun antaa isäntänsä mennä niin kauas, kuin pippuri kasvaa ja niin sitte soudettiin pitkin jokea, veneen omistajan yhä ylistellessä onneaan, kun oli saanut sellaisen soudettavan.

"Mutta älkää unohtako heittää uistinta veteen", sanoi Kaarin vähän hämillään, "minä olen hyvin huvitettu kalastamisesta!"

"Todellako? Silloin ennustan teille koituvan hauskan hetken, sillä joll'ei nyt tartu, niin ei sitt koskaan..."

"Ilma on nyt sangen suotuisa", huomautti Kaarin; "sateisella säällä ne paraiten syövät."

"Joka tapauksessa _täytyy_ niiden tänään syödä, se on niiden sula velvollisuus (vetäkää vähän jalkaanne herra, ettekö näe; että se hankaa neidin hameen helmaa!) Tahdotteko omalla pienellä kädellänne pitää tästä rihmasta ja antaa sen siitä vähitellen suljua... ah, minä ennustan, että meillä neljännestunnin kuluttua on leiviskän painoinen hauki koukussamme, ihan leiviskän painoinen."

"Niinpä luulen minäkin", sanoi hiukan ivallisesti apulainen — "Jumala ties, vaikka jo olisi nyt siinä..."

"Ennenkuin uistinkaan on heitetty? Ei toki, herraseni, kyllähän hauit toisinaan saattavat sukkeliakin olla, mutta te taidatte olla heitäkin sukkelampi, luulen ma."

"Kullakin on hänen mestarinsa", tuumaili kauppa-apulainen. "Mutta mamseli Kaunonen on niin ohuissa vaatteissa, ja tuuli on kylmänlainen; saisinko ehkä tarjota teille päällystakini..."

"Ei tarvitse, herraseni, niin kauan kuin ruotsin lippu liehuu! Teissä sitte ei ole runollisuutta niin rahtuakaan... tarjota nyt naiselle palttoota, jonka pitkät hihat riippuvat kuin etanan sarvet kuorestaan... kas tässä, armollisin mamseli, asetetaan lippu harteille kuin saali — olkaa hyvä!"

"Kiitos vaan", vastasi Kaarin lyhyeen, "en tarvitse palttoota enkä lippua, ei minulla kylmä ole."

"Olette sitte aivan kuin minäkin", huudahti Öbom iloissaan, "ja niin kauan kuin ei palele, on ihminen nuori. Ah, mamseli, miten minä olen iloinen, tietäessäni omaavani niin paljon käyttämätöntä voimaa! Kun näen paljaspäisiä ja kalpeita kolmekymmenvuotiaita, surkuttelen heitä ja luulen melkein näkeväni esi-isiäni. Eläköön nuoruus! Taivas, nyt nykäsi! Heittäkää, armollisin mamseli, ja antakaa minun vetää leiviskän haukeni, jota tässä ennustelin saavani! Katsokaas, näin siinä menetellään!" Öbom teki rohkean kumarruksen, liian rohkean hänen jäykille jaloilleen, ja kadottaen tasapainonsa, kohotti ilmoille erään tähän saakka vähänpuoleisesti huomatun ruumiinosansa, potkieli siinä aivan tarpeettomasti hetkisen ja — katosi syvyyteen.

Kaksiääninen pelästyksen huudahdus seurasi häntä pohjavaelluksellaan, mutta kumpikaan veneessä olijoista ei ensi hetkessä kyennyt mitään tekemään. Neuvottomina ja säikäyksissään he istuivat ja tuijottivat paikkaan, johon hän oli vajonnut...

Muutaman minuutin kuluttua tarttui käsi vahvalla otteella veneen vasempaan laitaan, ja kuolon kalpeat kasvot kohosivat aalloista. Nuo kasvot kuuluivat päähän, joka oli paljas kuin kuorittu muna, ja koko olento oli vähintään kymmenen vuotta vanhempi kuin se, joka veneen oikealle puolen upposi.

"Hyi kuitenkin, mikä veden kummitus sieltä nyt nousee! Takasin syvyyteen, taikka annan airolla päähän."

"Minähän se olen, senkin hölmöläinen! Auttakaa minut ylös, taikka..."

"Tukkukauppiasko! Se nyt on selvä valhe... missä tukka on, ja missä kasvojen väri?"

"Auttakaa, murhaaja! Ettekö käsitä, että olen, kadottanut peruukkini!"

"Peruukinko? Ei minun herrallani sellaista ollutkaan. Te olette aivan varmaan joku hänen esi-isistään, joista hän tässä puhui. Mutta jos te olette hän itse, niin vannokaa tämän nuoren naisen kuullen, että otatte minut liikekumppaniksenne, niin koetan teitä auttaa!"

"Hävitön roisto! Minä kaadan veneen kumoon."

"Olkaa hyvä; minä uin kuin kala ja otan Kaarin mamselin selkääni. No — vannottuko!

"Kirottu..."

"Ei sillä tavoin! Teidän pitää luvata ottaa minut liikekumppaniksenne huomisesta päivästä alkaen" muuten tietää kohta koko kaupunki, että olette kadottaneet värinne ja peruukkinne."

"Paatunut konna! Käärme, jota olen elättänyt..."

"Ah, näettehän itse, ett'ette kauempaa jaksa itseänne kannattaa. Kunniasananne, mutta heti. Kunnia ihmisellä silti voi olla, vaikka peruukkinsa onkin kadottanut."

"No, lupaan kunniasanallani — hirviö!"

"Kunnioitettava liikekumppani — kas tässä käteni! Olipa se oiva kylpy. Istukaa nyt tuossa vastapäätä!"

Kun Öbom'ia ei nyt enää mikään vaara uhannut, oli Kaarinilla työ pidättäessään nauruansa, katsellessaan millaisessa tilassa hänen vanha kosijansa oli. Hän otti silkkiliinan kaulastaan ja sitoi sen tämän paljaasen päähän, jossa asussaan Öbom kieltämättä muistutti vanhaa apumuijaa, ja tätä katsellessaan ei hänen nykyinen liikekumppaninsa, jota ylimielinen ja turhanaikainen isäntänsä niin kauan oli kiusannut, malttanut olla ääneen nauramatta. Mutta samalla hän kuitenkin otti oman palttoonsa, kääri sen isäntänsä ympärille ja istuutui Kaarinin viereen soutamaan kotiin päin. Päiväkin paistoi nyt kirkkaasti pilvien lomitse, suoraan Öbom'in paljaaseen päälakeen; kauppa-apulainen, jolla tukka oli lujasti päässä, otti vanhan olkihattunsa ja asetti sen onnettoman päähän, painaen sen uhrinsa silmille ja käyttäen tilaisuutta hyväkseen, suudella maiskautti kihlattuaan aivan kauppiaan nenän edessä. Maiskauksen tukkukauppias hyvin kuuli ja antoi hatun olla silmillään hyvän aikaa. Mitä saisikaan hän nähdä? Nuoren miehen, jota hän oli pahoin kohdellut, suuteleman hänen rakastettuaan!

Mutta vihdoin kohotti hän hattuaan, katsoi puoleksi tuskaisin puoleksi julmistunein katsein nuorta paria ja kuiskasi:

"Olen ijäisesti kiitollinen, jos tämä tapahtuma jää vaan meidän kesken!"

"Minä pitäisin enemmän teidän yläkerrastanne", vastasi apulainen kainostelematta. "Minä aion syksyllä mennä naimisiin ja tarvitsen sitä."

"Mutta tämä on jo liikaa", puhkui Öbom.

"Ei se minusta sitä ole. Kuusi huonetta vaan, ja keittiö. Onko teillä kotonanne toinen peruukki?"

"Ottakaa huoneet!" mutisi Öbom, "mutta laskekaa maihin pikku saaren luona ja juoskaa hakemaan hevonen ja ajopelit — pormestarin nelipyöräiset esim. Olen tullut sairaaksi, ymmärrättekö?"

"Sitä minä en ollenkaan ihmettele; kyllä sitä vähemmästäkin."

"Ja te, mamseli, ymmärtänettehän toki, että teitä vaan leikilläni olen kosiskellut, sillä mitäs minun ikäiseni enää muuten..."

"Se ilahduttaa minua suuresti", vastasi Kaarin rehellisesti. "Pelkään, että minusta olisi tullutkin teille varsin huono vaimo. Mutta uskollisen ystävän te sen sijaan minusta kyllä voitte saada. Ehkä tahdotte olla hyvä ja itse ilmoittaa isälleni, että olette muuttaneet mielipiteitänne!"

"Tänään ei minulla liene muuta tehtävää kuin olla kaikkien nöyrin palvelija", vastasi kiukkusena Öbom. "Mutta samapa se, tottapa kauppias paraiten tiennee, ett'ei maailmassa mitään maksutta saa, ei edes vaitioloakaan. Jos minä käytän peruukkia eli ei, se ei kuulu kaupunkilaisille, ja mitä taas väriin tulee, niin tietänette paraiten te, mamseli, ett'ei toinenkaan tavara juuri arempaa ole. Olemme siis yksimieliset asiasta?"

"Täydellisesti!"

Mutta kuinka täydellinen sopimus lie ollutkaan, tiesi huhu kuitenkin pian tapahtuman jälkeen kertoa, että joesta oli saatu suuri, leiviskän painoinen hauki — luultavasti sama, joka Öbom'in mukaansa vei — ja ett'ei kaupungissa ikinä oltu moista haukea nähty, sillä kun näet oli sekä — peruukki että nenäkakkulat.

TÄHTIVELJEKSET.

Himmeästi valaisivat lyhdyt pimeänä syysiltana N:n kaupungin katuja, joilla par'aikaa kymmenkunta komeita ajoneuvoja niinikään lyhtyineen kiiruhti maaherran asunnolle ajurien taidokkaasti läimäytellessä tuon tuostakin piiskojaan, tahtoen täten rauhallisille kulkijoille saada ilmaistuksi, että nyt oli jotain erinomaisempaa tulossa, jotain tavallista komeampaa ja loistavampaa. Ja niin olikin; tänään vietti maaherra ensimäisen poikansa ristiäisiä, saatuaan tähän asti monet vuodet peräkkäin vaan tyttärille nimiä jaella. Iloisiin pitoihin oli kutsuttu kaikki kaupungin kuuluisuudet — vieläpä paljon muitakin, sillä edellisiä ei pitkältä riittänyt. Vaunut toisensa jälkeen pysähtyivät muhkeiden rappujen eteen, jättäen siihen hienot kuletettavansa, jotka loistavissa puvuissaan leijailivat sisälle avoimista ovista kuin moniväriset pilvenhattarat ehtootaivaalla. Pian täyttyvätkin kirkkaasti valaistut huoneet vieraista, jotka vuoroin lausuivat onnelliselle isännälle kohteliaisuuksia, vuoroin taas ihailivat kukkakoristeista pöytää, jolla kirkas hopeamalja vesineen odotti kastetoimitusta, taikka silmäilivät he ovelle toivossa, että piispa piankin ilmaantuisi ja päästäisiin illan juhlallisesta puolesta, ja mieliala muuttuisi hiukan kevyemmäksi.

Ja piispa tuli, komea mies näöltään. Rouva, hänen armonsa, kirkkoon otettiin ensin erityisessä huoneessa, ja sitten järjestäytyivät kummit — naiset toiselle — ja herrat toiselle puolen, kuten vanhaan hyvään aikaan oli tapana. Vihdoin astui sisään piispatar, käsivarsillaan kantaen pienokaista, niin juhlallisen näköisenä, kuin olisi hänellä kannettavana ollut Ruotsin kruununprinssi, ja nyt sitte alkoi ja jatkui itse toimitus tavalliseen tapaansa. Pientä _Clas Waldemaria_ näyteltiin sitte kaikille vieraille, varsinkin naisille, joista hän oli "erinomaisen herttainen ja niin viisaan näköinen sitte, aivan kuin ymmärtäisi jok'ikisen sanan, minkä kuulee." Mutta siinä tapauksessa olisi Clas Waldemarin pitänyt kääntää selkänsä koko joukolle, sillä niin paljon tyhmää imartelua ja mitätöntä puhetta hän sai kuulla. Mutta nyt hän vaan makasi siinä kaikessa rauhassa hienossa pitsipuvussaan ja antoi ihmisten lörpötellä, mitä tahtoivat, siksi kunnes huomasi, että vaikka naiset häntä kuinkakin ihailivat, niin ei yhdellekään juohtunut mieleen hänen ruuastaan huolehtia, ja tämän tajuttuaan päästi hän niin kiukkuisen hätähuudon, kuin pienet keuhkonsa suinkin sallivat, sillä seurauksella, että hänet heti passitettiin lastenkamarin rauhoitetulle alueelle, samalla kuin eräs neiti sangen nerokkaasti huomautti, että tuollaisella äänellä pojasta varmaan kerran tulisi ensi luokan laulaja. Myöhemmin illalla juotiin hänen maljansa kuohuvassa samppanjassa ja tehtiin tulevaisuuden suunnitelmia vasta kastetulle, lennokkaisuudella, joka hyvin todisti että maaherran viinit olivat erinomaiset ja hänen seurustelupiirinsä valittua väkeä.

* * * * *

"Hyvää iltaa!" tervehti puuseppä Mårtensson, pieni laihanläntä mies, astuessaan suutari Öllerin matalaan tupaan.

"Iltaa, iltaa, miks'et ottanut muijaa mukaasi? Sanoinhan sinulle jo aamulla, että meillä on tänään ristiäiset."

"Kyllä se sieltä vielä tulee, kun joutuu. Hyvää iltaa, Leena, mitä kuuluu näin illan suussa, ja miten se pikkuinen jaksaa?"

"Kiitos vaan kysymästä, se jaksaa vallan mainiosti. Se on vaan niin ahnas, että tahtoisi suuhunsa kaikki mitä näkee..."

"Älä siitä ole huolissasi, muoriseni", lohdutteli iloinen mies vaimoaan. "Joll'ei poika syö, niin ei hän pulskistakaan, ja jos ei hänestä pulskaa tule, niin ei hän maailmassa muijaakaan saa, ja se olisi aika vahinko, sillä sydämestäni suon pojalleni samaa hyvää kuin itsellenikin."

"Katsoppas, Mårtensson, miten hienosti muija on laittanut kaksi korvallista kuppiparia ja kaksi ilman niitä, sokerikorppuja ja kanelirinkilöitä — ei kuninkaan koirallakaan parempaa ole! Entä pieni naukkupullo sitten! Kyllä sinä, muoriseni, sen uskallat esille ottaa, sillä et kertaakaan vielä ukkoasi ole pöhnässä nähnyt. Mutta pikku viaton ryyppy hyvän ystävän seurassa vaan piristää ihmistä. Mitä te, lapset, nyt niin minuun tollotatte, ettekö ennen ole isää iloisena nähneet? Tiedättehän, että olette saaneet veljen, joka kerran ylinnä joukossanne kukkuu. Neljä tyttöä ja yksi poika — saa tässä vähän nälkäremmiä kiinnittää, ennenkuin koko lauma on ihmisiksi saatu!"

"Tahtoisitko luopua yhdestäkään heistä, isä", kysyi Leena lempeästi, asettaessaan kermakannua pöydälle ja sen viereen ainoan kynttiläjalan talikynttilöineen.

"Enpä suinkaan, sen tietää itse Jumalakin", vastasi mies vilpittömästi. "Mitä ihminen ylhäältä saapi, on aina hyvää ja — "minun poikaseni ne kuitenkin kauneimmat ovat", sanoi pöllökin lapsistaan. No, tulethan sinäkin, Fia, vihdoinkin sieltä! Oletko ihan pois suunniltasi, ihminen, kun et, tiedä, että meillä on suuret kestit, ristiäiset, joissa on kaksi kutsuvierasta paitsi äitiä, minua ja noita lapsimukuloita ja naapurin nälkäistä kissaa, joka tosin ei ole kutsuttu, mutta kuitenkin aina pysytteleiksi näkösällä..."

"No, hyvänen aika, suokaa anteeksi!" puheli pieni ketterä Fia muori; "johan minä olisin ollut täällä paljoa ennemmin, mutta satuin vähän viivähtämään tuolla maaherran edustalla, jossa tulet ikkunoista loistivat kuin satulinnasta. Ja mikä soiton helinä sieltä kuului, ja ihmiset kuljeskelivat edestakaisin aivan kuin varjokuvat, sillä, näettekös, ikkunat olivat hiukan hikiset, ett'ei voinut selvästi nähdä sisälle. Koko katu oli katselijoita täynnä, on se aivan vihoviimeistä, että ihmisten pitää olla niin uteliaita, että jos mikä pienikin risaus on, niin silloin kaikki liikkeelle. Jaa, voi minun päiviäni, mikä suuri tapahtuma se on, kun joku tuollainen tulee maailmaan! Toista se on meikäläisten, ne saavat tulla maailmaan ja lähteä sieltä kenenkään siitä melua pitämättä. Ja jos tällainen tahtoo lapsensa kastetuksi saada, niin kirkkoon se on vietävä, vaikka sitte pakkanen nenän nipistäisi, ja istua ja odotella siellä, kunnes aamu- tai päiväsaarna on ohi, ja papilla on aikaa siihenkin toimitukseen. Niin, sanottakoon mitä tahansa, niin kyllä vaan on erotus ihmisen ja ihmisen välillä tässä maailmassa!"

"Aivan niinkuin ihmisillä ja elukoillakin", puuttui puheesen rehellinen suutari. "Hyi sentään, miten Fialla nyt on suu täynnä pippuria! Enhän tunne sinua enää ollenkaan! Vaivasiko se komeus sinua? Tiedätkös, Fia, minä en luule, että maaherra tänä iltana on yhtään iloisempi kuin minäkään, enkä käsitä, minkä vuoksi minun poikani tulisi vähemmän onnelliseksi kuin hänenkään. Mitäpä sillä väliä, vaikka kruunukynttilät valaisevat rikkaan pojan kehtoa ja talikynttilä minun kakaraani — yhtä hyvin ne nukkuvat kumpikin. Kuules vaan, miten poika vekara nurkassa tuhajaa, ja katso miten sen pystynokka näkyy tilkkupeiton takaa — ei se paleltunut aamulla, vaikka käytetyinkin kirkossa! — No, äiti, jokos kahvi joutuu ja pikku tillikka myös? Nyt juodaan poikapahasen malja. Kas niin, tämä on mainiota! Niin, ystävät, eläköön poika, eläköön ja tulkoon hänestä rehellinen ihminen ja kunnon työmies! Jos hän kykenee muuksikin tulemaan, niin tulkoon minusta nähden; joll'ei, niin hyvä niinkin. Jaa, oikeastaan ei minun itseni olisikaan pitänyt esittää tätä maljaa, mutta kun tiedän, että Mårtensson'in kieli silloin on kaikista kankein, kun hänen pitäisi saada jotain erinomaisempaa sanotuksi, ja koska kukaan ei pojalle parempaa voine toivoa kuin minä, niin — suokaa anteeksi, sanoi sirkka ja niiasi takajalallaan! Ah, miten maistuikin hyvältä, häpeä itseni sanoa; en vaihtaisi tätä samppanjaan, jota toisissa ristiäisissä kyllä tänä iltana juodaan."

"On se sentään vähän kummallista", puheli talon emäntä, jaellessaan leivoksia lapsille, kaksi kullekin, "että meidän poikamme on syntynyt samana päivänä ja samana tuntina ja samalla kertaa ristittykin kuin maaherran poika! Ei puutu muuta kuin sama nimi! Silloinpa voisi pikku Clas olla ylpeä puolestaan!"

"Kenties he ovat _tähtiveljeksiä_", tuumi suutari naureskellen ja tyhjentäen lasinsa.

"Tähtiveljekset", toisti huvitettuna Fia muori, "mitä se merkitsee?"

"Se merkitsee, niin selitti minulle ennen muinoin isäni, että kaksi lasta syntyy saman tähtimerkin näkyessä, samalla hetkellä. Sen kautta ovat heidän kohtalonsa myös niin yhdistetyt, että mitkä surut, ilot, korotukset tai alennukset kohtaavat toista, kohtaavat myös toistakin, vaikka sitten olisivat muuten toisistaan kuinkakin erossa. Toinen saattaa olla syntynyt vaikka Turkin maalla ja toinen Ruotsissa, mutta — jos toinen tulee syödyksi, tulee toinenkin; hän ei pääse mihinkään kohtalostaan."

"No, enpäs minä ikinä ole moista kuullut!" tunnusti Fia muori suu selällään. "Ihanko sinä, Öller, sanot sen täyttä totta olevan?"

"Ihan, ja jos se ei ole totta, on se hävytön valhe", vastasi kysytty. "Mutta itse asiassa on samantekevä, valheko se on vai tosi, sillä yksi seikka kumminkin on varma: että Herramme johtaa sekä ylhäisten että alhaisten kohtaloita, ja joll'ei sitä voisi uskoa, niin ei elämällä suurtakaan arvoa olisi. Maljanne, ystävät! Ei niitä ristiäisiä useammin pidetä kuin kerran vuodessa!"

Molemmat poikaset kasvoivat, maaherra samettitakissa ja tärkätyissä kauluksissa ja suutarin poika puukengissä ja nahkahousuissa, mutta molemmat kodin päiväpaisteessa. Kuusivuotiaana saivat he alkaa maistella tiedon puun hedelmiä, kumpikin taipumuksensa mukaan. Pikku Clas Waldemar ajoi vaunuissa äitinsä rinnalla kaupungin hienoimpaan pikkulasten kouluun, kädessään uusi kultakoristeinen aapinen, ja kouluun, vaikkapa kansakouluun se Leena muorikin johdatti poikaansa, joka siskonsa vanhoissa avosuisissa kengissä, liian pienessä takissa ja paikkahousuissa äitinsä vieressä astua tallusteli. Mutta puhdas hän oli, kasvot oikeen kiilsivät saippuan jäleltä, ja tukka oli sileäksi kammattu oikeinpa kasteltukin, ett'ei väkisin pystyyn pyrkisi. Kädessä oli hänellä siskojen vanha aapinen, tosin kulunut, mutta vielä käyttökuntoinen. Eikä sekään suuresti häirinnyt, että kukko oli toisenpuolen pyrstöään saanut katoovaisuudelle uhrata, varsinkin kun Leena muorilla ei ollut suuria sillä munitettavaakaan. Suutari Öller meni itsekin yhtä matkaa, koska hänen juuri oli sinnepäin vietävä pari paikattuja kenkiä, ja tyytyväisenä katseli hän poikansa iloista punaposkista muotoa. — "Eipäs kummempaa, katsos tuonne!" sanoi mestari, nähdessään maaherran rouvan poikineen ajavan ohi, "eikös vaan aiota sekin poika tänään koulunkäyntiään! Niin, niin, äiti, pane mieleesi, mitä minä olen sanonut! Ja nyt sinä, poika, pidä puolesi, äläkä laske tähtiveljeäsi edellesi, kuuletkos sen. Ei pään senvuoksi tarvitse takaperin olla, joskaan ihminen ei hienoa sukua ole, ja on niitä paikkahousuista piispoja ennenkin tullut. Siunatkoon nyt vaan Jumala työsi, ja tuota iloa vanhoille vanhemmillesi. Ja kun saan rahaa saappaista, niin ostan kampelaa päivälliseksi, tiedäthän Leena, että se on parasta herkkuani, ja sitte on meillä niinkuin pieni juhla tänään." Ja iloisesti nyökäytti mestari omilleen ja katosi toiselle kadulle.

Clas Öller kuuli niin usein puhuttavan tähtiveljestään, että häntä alkoi tämä huvittaa, mutta asianomaisella ei ollut mitään tietoa, eikä aavistustakaan suutarilaisten tuumista. Sitäpaitsi ei kohtalo koskaan johtanut näitä nuoria yhteen muuta kuin joskus kadulla vastakkain, jolloin Clas Öller käskemättä nosti kaimalleen tervehdykseksi hattua ja sai päännyökäyksen vastaukseksi. Mutta vähän päästä ei nyökäystä enää tullutkaan ja syystäpä kyllä: suutarinpoika ei nimittäin malttanut olla tovereilleen Clas Waldemaria osoittaen sanomatta: "katsokaas, pojat, tuossa menee minun tähtiveljeni!" Puhe selitettiin — saatettiin perille ja huomattiin alentavaksi. Eiväthän maaherrat ylpeitä olleet, ei suinkaan, mutta — asiat ja ihmiset erinänsä, ja parempaa he mestari Ölleristä olivat ajatelleet, kuin että hän tuollaisia hullutuksia pojan päähän istuttaisi.

Niin kului kouluaika hiljaista kulkuaan monta vuotta ilman muuta merkkiä tähtiveljeydestä, kuin että samana päivänä, jolloin Clas Waldemar oli kutsuttu rehtorin luo vastaamaan jostakin vallattomuudesta, sai Clas Öllerkin kunnon löylytyksen siitä, että, opettajan mentyä huoneesensa, otti tämän silmälasit, asetti ne mustan puudelikoiran nenälle, sekä viivottimen eläimen oikeaan käpälään ja laskuopin vasempaan ja sijoitti sitte koiran opettajapöydälle. Tämä olikin Clas Öllerin viimeinen urotyö koulussa, sillä kun hänellä ei näyttänyt olevan mitään erikoisempaa lukupäätä, pani isä hänet räätälin oppiin, johon Clas itsekin oli tyytyväinen, koska tiedonhalu ei ollut hänen vahvempia puoliaan. Mutta kun joku hänelle sittemmin muistutti hänen kujeestaan koulussa, vastasi Clas aivan luonnollisesti: "tähtiveljen syy se oli; kun hän oli vallaton, täytyi _minunkin_ sitä olla. Hartaasti toivon, että hän tapansa parantaisi!"

Clas Öllerin toivomus varmaan toteutui, koska hän itse neljän vuoden ajan käyttäytyi aivan moitteettomasti, ja hänen mestarinsa vakuutti pojasta kerran koituvan ensi luokan räätälin.

Tulipa sitte tähtiveljesten ripillepääsypäivä; olihan vallan luonnollista, että se tapahtui samana päivänä, koska he olivat saman vuoden lapsia, mutta tämäkin seikka tuntui kunnon suutaristamme varsin ihmeelliseltä. Maaherran poika seisoi ensimäisnä alttarin ääressä hännystakissaan, kultaiset kellonvitjat näkyvissä, ja viimeisenä Clas Öller käännetyissä housuissa ja pienennetyssä takissa, kuositon rusetti kaulassa ja kädessä hattu, joka päähän asetettuna vajosi silmille ja punasiin korvalehtiin saakka kuin niilläkin pahantekijällä. Mutta terve oli poika ja tyytyväinen myös ja huusi niin että kirkko kajahteli, ett'ei kenenkään pitänyt "himoitseman lähimmäisensä emäntää, palkollista, eikä hänen härkäänsä, eikä aasiansa taikka mitään, mikä hänen omansa on", samalla kuin Clas Waldemar kuiskaten vastasi hänelle tehtyihin kysymyksiin. Maaherrat istuivat etupenkissä, tuntien jonkunmoista uskonnollista ylpeyttä pojastaan, ja suutari Öller Leenansa kanssa penkissä väkijoukon keskellä lähellä ovea kurkistellen sieltä poikaansa toisten takaa miten paraiten taisi, ja niistäen nenäänsä siniruudulliseen nenäliinaansa niin että kuului, eikä hävennyt kyyneleitään, jotka silmiin kohosivat.