Part 5

Kun varhaisen kesäaamun ensimäiset säteet taivaan rannalta kohosivat, lankesi niiden hohde Gerdan ja Kulkuri Sven'in onnesta loistaville kasvoille. Nuo uskolliset ystävykset istuivat yhä riippakoivun alla samassa paikassa, jossa Sven niin usein Olivian kanssa ennen oli istunut, ja Gerda ojensi Sven'ille kätensä sanoen:

"Jumalan kiitos, Sven, että tulit! Nyt näen taas selvästi, ja sieluni on jälleen saavuttanut tasapainonsa, ja menneisyys tuntuu raskaalta unelta!"

"Näkyypä tällaisestakin toisinaan voivan olla jotain hyötyä", tuumaili Sven. "Sydän on herätessä täynnä kiitosta ja ylistystä."

"Niin, sinä olet oikeassa. En saata kyllin kiittää Jumalaa ja sinua siitä, että ajoissa tulin huomaamaan, kuinka imartelu, jota niin paljo on osakseni tullut, vähällä oli myrkyttää sieluni ja kääntää mieleni elämän todellisesta onnesta vaan näennäiseen sellaiseen. Aivan varmaan nyt olisin katunut, jos eilen olisin antautunut siihen hurmaukseen, joka minut silloin valtasi."

"Siitä voitte olla varma. Sydän, joka ei pysy uskollisena, ei tule koskaan saavuttamaan rauhaa. Ja vaikka te maailmassa muuttuisitte kuin kuivunut lehti, rakastaa pastori teitä kuitenkin, sen sijaan kuin tuollaiset korkeat herrat silloin eivät enää vähintäkään välittäisi, sellainen se on tämän maailman meno: tänään ruusu, huomenna toinen."

"Ja sinä sanot, Sven, että Teodor on sinulle sanonut yhä vieläkin rakastavansa minua?"

"Sanon, ja sanassani pysyn. Ajatelkaas, miten pastori hoiteli vanhaa äitiänsä, joka vanhuuttaan oli jo kuin lapsi, sellaisella kärsivällisyydellä, ettei sitä toinen olisi paremmin voinut tehdä. Sellaisissa asioissa se ihmisen sydämen laatu tulee ilmi, nähkääs. En tahdo sanoa, että te, Gerda, juuri olette hänelle tarpeeksi hyvä, mutta kiittäkää Luojaanne, joka sellaisen miehen on teidän tiellenne saattanut, hän on teille aivan kuin aitaus, joka estää teitä yli rajojenne rimpuilemasta."

"Toivoisin, että hän olisi täällä, voidakseni pyytää anteeksi sopimatonta käytöstäni", sanoi hiljaisesti Gerda.

"Nyt puhutte niin, että sitä kelpaisi Vivankin kuulla, ja kyllä minä teitä asiassa autan. Olkaa huoleti, pikku kultamuruseni, huomenna tähän aikaan on teillä asiat selvillä tuon kunnon miehen kanssa, ja tulevana vuonna tähän aikaan puhaltaa Kulkuri Sven tuohitorvellaan häämarssia, jonka pitää kuuluman yli kahden pitäjän, vieläpä vähän kolmanteenkin."

"Voi sinä vanha Sven! Miten hyvä ja uskollinen aina olet! Jos sinulla mielitietty olisi, niin ei varmaankaan mikään mahti maailmassa saisi sinua hänelle uskottomaksi!"

"Ei-ei", vastasi Sven tarkoittavasti, "ei vaikk'ei hänellä olisi aavistustakaan, että kannan hänen kuvaansa sydämessäni. Ja jos vielä on niin onnellinen, että saa vastarakkauttakin — äh, vielä tässä nyt mitä, yhtä helposti voisi pikku lintunen kovaksi kivimöhkäleeksi muuttua."

"Etkö sinä, Sven, koskaan ole rakastanut?

"Hm!" Sven punehtui kauniisti kuin nuori tyttönen, "voisihan sekin olla mahdollista."

"No, onko tyttö myös sinua rakastanut?"

"Oliko tuossa nyt järkeä? — rakastaa tällaista variksenpelättiä kuin minä olen!"

"Sven parka!" Gerda laski kätensä ystävällisesti Sven'in olalle. "Sillä tytöllä sitte ei ole sydäntä ollenkaan!"

"Onpa niinkin ja puhdas sydän onkin, niinkuin itse Herran enkelillä."

"Eikä kuitenkaan huomaa sinun ansioitasi."

"Huomasittekos te, Gerda neiti itse, pastorin ansioita? Minun ansioitani, jos niitä onkaan, lienee vaikeampi huomata, ja jos ne joskus tulisivatkin näkyviin, niin... Ei nyt enää niistä puhuta, Gerda, en jaksa sitä kuulla. Mutta sen minä sanon, että sellaista ilon hetkeä kuin illalla, jolloin minun tuohitorveni teitä ajoissa varoitti, ei minulla ole ollut vuoden ja vuorokauden kuluessa — sillä tiedän miten Viva olisi surrut, jos olisi saanut kuulla, että Gerda on pettänyt sen, joka ansaitsee hänen sekä kunnioituksensa että rakkautensa. Luvatkaa minulle, että kirjoitatte Vivalle tästä asiasta."

"Sen lupaan varmasti, Sven!"

"Kiitos kaunis siitä! Hyvä Jumala kuitenkin, kun minulle vielä sekin päivä koitti, jona tuohitorveni oli jollekin ihmiselle tosihyödyksi! Kun nyt maailmasta lähden, niin tiedän varmasti tehneeni ainakin _yhden_ hyvän työn. Tunnen, että elämäni tämän jälkeen tulee kevyeksi kuin taivaan lintusen; on sillä elämälläkin ilohetkensä ja, tiedättekös, Gerda, tänään, kuten kerran ennenkin, jolloin Kulkuri Sven'illä oli hänen ilojuhlansa, hän ei muuta kaipaa kuin siipiä, jotka hänet korkealle kohottaisivat, sillä kun mieli on köykänen, tuntuu vaikealta olla maahan sidottuna."

"Kyllä sinä nekin saat, Sven, saat ehkä ennemmin kuin sinun ystäväsi, Viva ja minä, sitä toivoisimmekaan."

"Tarkoitatteko siis, että Viva joskus minuakin ajattelee?"

"Ajattelee, ja tiedäppäs, Sven, jos olisin häijy, niin tulisin melkein kateelliseksi sinulle, sillä niin paljon Viva kirjeissään sinusta puhuu."

"Enkö minä saisi kuulla, mitä hän kirjoittaa?" kysyi Sven nyhtäisten tukun nurmea maasta.

"Kyllä sinä ne saat kuulla, olen juuri sinun vuoksesi säästänyt kaikki Vivan kirjeet. Alinomaa hän niissä kuulustelee, onko sinulla koskaan tapana omassa pienessä tuvassasi levähtää, ja minä olen vastanut hänelle, mitä kotoa kirjeiden kautta olen saanut tietää, nimittäin että vaikka sinä tahtoisitkin, niin tuskin sinne mahtuisit, kun niin monelle köyhälle olet siellä asunnon luvannut."

"Onhan se niin muhkeata, kun voi pitää hyyryläisiä", tuumaili Sven.

"Niin ja lisäksi vielä sellaisia, jotka maksavat niin hyvin", jatkoi Gerda hymyillen.

"Aivan yhtä paljon kuin minäkin metsissä majaillessani, ja kuitenkin on minulla paljoa hienompi asunto; mutta se tupa on minulle kuitenkin niin rakas antajansa vuoksi. Mutta kas! jopa kohoaa aurinko yhä korkeammalle. Menkää nyt kotiinne ja levätkää oikeen rauhassa ja toimittakaa sitte luutnantti tiehensä vaikka jo huomispäivänä. Minä lähden suoraapäätä pastorin, luo, kertomaan millä kannalla hänen asiansa ovat. Ja sitte pitäisi teidän kummankin kertoa rovastille väleistänne, että voitte olla kihloissa oikeen rehellisellä tavalla. Tiedän, että arvoisa pastori sitä jo kauan on toivonut, mutta te olette panneet vastaan."

"Kyllähän sinä, Sven, paraiten tiedät, miten kiivas isä on, ja miten hartaasti hän toivoo, että minä joutuisin hienoihin naimisiin."

"Mutta tämä liitto, voi teille, tulla tieksi taivaaseen, ja sitä ei pappismiehen ainakaan sopisi paheksua, tiedän mä. Ja sitäpaitsi, jos teidät, Gerda, oikeen tunnen, niin tiedän, että teissä on sen verran isänne luonnetta, että kyllä voitte sietää vähäisen ottelun rakkautenne puolesta. Ja kaikki ihmisethän senkin tietävät, että pastori jo ensi vuonna saa oman paikan, enkä siis ymmärrä, mikä teillä on esteenä. Hyvästi nyt, kultamuruseni; huomisiltana tapaatte ystävänne!"

* * * * *

Oli kirkas päivä syyskuussa seuraavana vuonna. Metsä oli vielä tiivis ja tuuhea, vaikka sen punakellertävä värivivahdus jo ilmaisikin hävityksen enkelin kylmine henkäyksineen sen yli liidelleen. Hiljaista oli nyt laaksoissa Fernebon ympärillä, sillä pois etelään olivat laululintuset rientäneet. Orjantappurapensasten punaiset marjat hohtivat kuin rubinit, ja puitten oksain välissä hämähäkin verkot kastehelmistä kirkkaina kimaltelivat. Ikäänkuin ilokyynelten kostuttamana luikerteli muuriruoho Gerdan pienen vinnikamarin ikkunan ympärillä; siellä sisällä istui pari Gerdan parasta ystävää eroitellen tuuheimpia myrtin oksia Gerdan morsiusruunuksi, sillä tänä päivänä tulisi Gerda antamaan kätensä nuoruutensa rakastetulle, Vårsätran kappalaiselle.

"Kukahan tuolla tulee?" kysäsi toinen neitosista; "eikö vaan liene Kulkuri Sven!"

"Ei ole, eihän Sven noin hitaasti kävele."

"Mutta hän se sittenkin on, näkeehän sen jo kumarasta vartalostakin."

"Kyllähän Sven kumarassa kulkee, mutta ei sentään noin käyränä."

"Saanko minäkin nähdä", pyysi Gerda tullen ikkunan luo. Mutta ennenkuin hän ennätti tulijaa huomatakkaan, ratkaisi tämä itse kysymyksen puhaltaen tuohitorvellaan iloista marssia.

"Sven se on, Sven se on!" huusivat neitoset kilvan ja nyökäyttivät ystävällisesti päätään tervehdykseksi tutulle tulijalle, joka herttaisesti hymyillen heille uutta lakkiaan kohotti.

Sven oli nyt oikeen hieno uudessa puvussaan ja kukka napinlävessä. Mutta hän olikin kutsuvieras eikä millään ehdolla olisi häistä pois jäänyt. Tänään oli hän varustautunut kestämään mamseli Ulla-Katariinankin kiukkuisia katseita. Ja kiukkuiset ne todella olivatkin, sekä katseet että koko ihminen, mutta ruokien vuoksi ei mamselin ainakaan tarvitseisi hävetä, sen oli hän pyhästi luvannut, vaikka sitte morsiusparin tähden sen saikin tehdä.

Sven tuli jo hiukan aikasemmin päivällä, sillä hän ajatteli, että Gerda ehkä haluaisi antaa hänelle vielä jotain toimitettavaksi tai mahdollisesti tahtoi vielä jostakin asiasta hänen kanssaan ennen vihkiäisiä jutella. Ja siinä hän ei erehtynytkään. Sven oli tervetullut ja tarpeellinen henkilö ja — verrattain onnellinen. Mutta vaikka hän sitä olikin, kohosi kuitenkin hänen rinnastaan tuon tuostakin syvä huokaus, sillä hän ei voinut olla muistelematta vierasta, joka juhlasta puuttui, vierasta, joka sille moninkertaisen loiston ja virkeyden olisi antanut, — hän ei voinut olla ajattelematta Oliviaa.

Mutta myöhemmin illalla toivottiin Olivialta kirjettä, koska nyt oli postipäivä, ja hän jo aikoja ennen, oli saanut tiedon juhlapäivästä.

Ei siinä kyllin, että koko pappila sisältä oli koristettu köynnöksillä, olipa vielä luhtikin kaunistettu; siellä piti väen myöhemmällä saada tanssissa, pyörähdellä, ja soittajan virkaa hoitaisi luonnollisesti Kulkuri Sven.

Vihkiminen oli ohi. Se toimitettiin kirkossa, jonne mennessä. Sven, lupauksensa mukaan, puhalsi häämarssin, joka, joll'ei juuri "yli kahden pitäjän, vieläpä vähän kolmanteenkin", kuulunutkaan, kuitenkin kauniisti kajahteli. Väki pyörähteli paraillaan luhtilla, Sven'in lumoavan tuohitorven sävelten tahdissa, jotka milloinkaan eivät viehättävämmästi olleet nuorta kansaa ilohon kutsuneet. Hehkuvin poskin ja loistavin silmin, paksuanturaisissa jalkineissaan, siinä pari toisensa jälkeen pyörähteli, aina väliin ilosta hypähdellen ja hihkaisten mennessään niin, että koko luhti kajahteli; välillä kävivät he tyytyväisinä taputelemassa Sven'iä, joka istui nurkassaan ylösalasin käännetyllä ja lehvillä koristetulla oluttynnyrillä. Morsiuspari, rovasti ja kaikki vieraat kävivät useamman kerran katsomassa tanssia; täytyipä mamseli Ulla-Katariinankin vähäksi aikaa jättää vispilä ja kauha ja tulla katsomaan nuorten iloa.

"Niin", puheli hän itsekseen, "hyvähän niiden on huvitteleida, jotka eivät muuta tee kuin syövät sitä, mitä toiset suurella vaivalla saavat heille laittaneeksi; osaisin sitä minäkin iloita, jos joku minulle ruuan valmiiksi laittaisi, mutta sitäpä ei kukaan vielä tähän asti ole tehnyt."

"Hauska on katsella noiden iloa", puheli tuomarin rouva, joka seisoi lähinnä mamseli Ulla-Katariinaa, jotakin tälle sanoakseen.

"Enpä minä sitä voi sanoa!" kuului vastaus. "Ihanhan ne ovat kuin villejä kaikkityyni, Minä en koskaan ole tanssia suvainnut."

"Emmeköhän sentään nuoruudessamme liene vähän tanssineet jokainen."

"En minä ainakaan enempää kuin kellotapuli kirkkomäellä. Minulla oli kyllä muutakin tekemistä. Jos minä jalkojani tanssittelin, niin tein sen rukkia pyörittäessä tai kankaan ääressä suksia polkien. Mutta toiset ajat, toiset tavat; nykyään ihmiset tuskin voivat yhtä sikaa tappaa, jollei heti pidä toimittaa pitoja ja tanssia sen johdosta."

"Mutta kun on tällainen ilojuhla kuin tänään, niin silloin toki lienee luvallista hiukan pyörähdellä..."

"Ilojuhla, no niin, niinhän se on. Lopussa kiitos seisoo, vaikka Jumala sen tietäköön, ett'en minä heille muuta toivo kuin hyvää. No, nyt ne vihdoinkin saivat tämän tanssin loppuun ja pääsee hetkiseksi kuulemasta Kulkurin torven toitotusta. Hiljaa, mikä se oli? Joko se nyt taas alkaa?"

"Ei, posti siellä vaan tullessaan päivän kunniaksi torveensa puhaltaa."

"Kas niin, nyt _sillekin_ pitää toimittaa ruokaa ja muuta suuhun pantavaa; parasta on mennä takaisin sisään, taikka muuten ne piian hutaleet ottavat mitä eteen sattuu; niinhän tämä talo muuten onkin kuin, paras kievari, toiset tulevat, toiset menevät, niin ettei ole hetken lepoa."

Myöhempään illalla syötiin salissa vanhan tavan mukaan vahva illallinen hevosenkengän muotoon katetussa ja kukilla koristellussa pöydässä. Morsiamen erityisestä pyynnöstä oli Kulkuri Sven saanut paikan pöydän toisessa päässä "hienojen" vierasten joukossa. Hämillään, melkeinpä nolona hän siinä istui, vähän väliä tukkaansa korjaillen. Sillä oli ihmeellinen vetovoima alaspäin. Sven tuskin ruokaa maistoikaan, ja noita monia viinilajeja hän sitäkin vähemmin nautti. Kauas vieraille maille riensivät aina uudelleen ja uudelleen hänen ajatuksensa, rakkaan henkilön luo, eikä mikään noita hänen retkeilyjään estänyt, sillä yksikään ei Sven'iä puhutellut.

Kun malja morsiusparin kunniaksi juotiin, rukoili Sven sydämestään Jumalalta heille onnea ja siunausta. Toisia maljoja esitettäessä nousi hän seisomaan kuten muutkin, osoittaakseen, että hän sekä kuuli että näki, mutta ajatukset ne olivat uudelleen karanneet toisaalle. Lopuksi pyysi rovasti itse hetkiseksi hiljaisuutta, hänellä oli morsiusparille lausuttava sisaren tervehdys rakkaalta Olivia tyttäreltään...

Nyt sai Svenkin eloa ja väriä ja loistavin silmin ahmi hän jokaisen sanan rovastin huulilta.

"Minulla oli ilo äsken juuri saada Olivialta kirje", alotti rovasti, "jossa hän pyytää sanomaan teille, rakkaat lapseni, että hän kaikkine tunteineen ja ajatuksineen on tänään teidän tykönänne. Suuresti pahoittelee hän sitä, ett'ei voi olla luonanne tänä ilojuhlana, jonka merkityksen hän nyt sitä syvemmin tuntee, kun itsekin juuri näinä päivinä on kätensä ja sydämensä pois luvannut... niin, hyvät ystävät! tämä on ilosanoma, odottamaton ilosanoma pyydän teitä siis juomaan maljan vanhemman tyttäreni onneksi hänen kihlauksensa johdosta Itävallan lähettilään, kreivi Herman von Steinert'in, kanssa Pariisissa."

Syntyi hälinää yhä vilkastuvien vieraiden joukossa; laseja kilisteltiin, ja hämmästyksen ja ilon ilmauksia kuului kaikkialta; mutta kukaan ei huomannut, että yksi lasi jäi koskematta eikä sitäkään, kuinka avoimesta ovesta äänetönnä kuin varjo yksi vieraista hiipi ulos, eikä senjälkeen enää iloiseen hääjuhlaan ilmestynyt...

Mutta vielä kauan senjälkeen, kun tulet häätalon ikkunoista olivat sammuneet ja vieraat poistuneet kukin kotiansa, kajahteli vuoroin metsissä ja rannikoilla tuohitorven sävelet, vihlovina, katkonaisina, milloin surkeasti valittavina, milloin vienon surullisina, milloin taas raivoisina kuin epätoivon kirkuna, kunnes vihdoin heikkonemistaan heikkonivat ja aamuauringon sarastaessa kuulumattomiin häipyivät.

Toisena hääpäivänä kohtasi morsianta hänen ensimäinen surunsa uudessa elämänsä jaksossa. Pari palvelijaa, jotka olivat olleet ulkona asioilla, tulivat pelästyksissään kotiin ja kertoivat löytäneensä kummulla riippakoivujen alla Kulkuri Sven'in — kuolleena, mutta hymy huulilla, aivan kuin olisi vaan nukkunut. Ensin olivat he luulleetkin hänen nukkuvan, sillä olihan niin tavallista, että hän yönsä puitten ja pensaitten suojassa vietti; mutta kun he koettivat häntä herättää ja yrittivät leikkiä laskea siitä, ett'ei hän vielä ollut hereillä, vaikka aurinko jo korkealla taivaalla paistoi, huomasivat he, ett'eivät auringon säteet enää, eloa noihin kangistuneisiin kasvoihin ikinä loisi, eikä valo konsana enää sammuvista silmistä heijastaisi. Tuohitorvi oli kovasti puristettuna vielä kädessä, ja pää lepäsi raskaasti koivun runkoa vasten.

Syvästi liikutettuna kiiruhti Gerda puolisoineen ystävänsä ruumiin luo; surullisen saattueen muodosti joukko, joka Kulkuri Sven'iä kantoi hänen tupaansa, jonka hän nyt ensimäisen kerran itselleen omisti. Kunnioittaen siirtyivät "hyyryläiset" nyt syrjään, kun talon isäntä täten tuloansa teki.

"Kyllä se Sven raukka paleltui kuoliaaksi", puheli muuan rengeistä, "sillä yöllä oli kovanlainen halla, ja varmaan oli hän, kuten me toisetkin, kallistanut lasia tällä kertaa vähän liiemmältä, vaikka muuten ei suinkaan sitä tapaa pitänyt. Ja hän ei sietänyt mitään. Kun hän lämpimistä huoneista tuli kylmään yöilmaan ja sellaisella raihnaisella ruumiillaan asettui kostealle maalle nukkumaan, niin muuta ei tarvittukaan."

"Niin, kyllä hän lie ollut vähän päästään pyörällä, sillä myöhään yöhön kuulin minä hänen torvellaan puhaltelevan, kuin olisi hän kokonaiselle rykmentille marssia soitellut, milloin nopeaan, milloin hitaasti, mutta ei siinä mitään oikeaa nuottia ollut — ja soittamaan hän jäi vielä, kun minä nukuin", puheli toinen renki.

"Mutta nyt hymyilee hän kaikelle", sanoi kolmas, "yhtä lempeästi ja iloisesti kuin eläissäänkin. Kyllä saa etsiä hänen laistaan, eikä tule toista, joka hänen tavallaan saa eloa sekä nuoriin että vanhoihin.

"Teodor", sanoi nuori rouva kyynelsilmin. "Ota tuohitorvi hänen kädestään; pannaan se säästöön Oliviaa varten."

Nuori pappi teki niin, ja kun Gerda otti tuon pikku kappaleen, joka niin kauniisti oli osannut tulkita niitä rikkaitten tunteitten monia eri vivahduksia, mitkä olivat liikkuneet henkilön sielussa, joka ei koskaan oikeen tähän maailmaan kuulunut, putosivat siihen kuumat kyyneleet, ja hän astui vainajan luokse, vielä kerran katsellakseen hänen lempeitä kasvojansa.

"Nyt sinä siis jo sait ikävöimäsi siivet, sinä, yksinäinen laululintu raukka!" kuiskasi Gerda, hiljaa: sivellen uinuvan kalpeata otsaa. "Lepää rauhassa! Kauan muistelevat sinua kaikki, jotka sinun tunsivat, mutta Viva ja minä, me emme unohda sinua koskaan, ei koskaan!"

Samassa pilkisti kirkas valonsäde tuvan pienestä ikkunasta, yhtyen hymyyn Svenin huulilla. Kirkas hohde valaisi tuvan, kaikki tunsivat, että Jumalan rauha siellä vierailee.

Kun Kulkuri Svenin kuolemasta kerrottiin mamseli Ulla-Katariinalle, näytti hän ensin hämmästyneeltä, mutta puheli kohta tavallisella ärtyisellä, äänellään:

"No, jos maailmassa on yksi heittiö vähemmän, niin eihän se vahingoksi ole, ja senhän voi tietää jo, edeltäkäsin, että hän metsissä ja mailla henkensä heittäisi. Sitä minä aina ajattelin. Minulla tuosta vainajasta eläessään oli enemmän harmia, kuin hän olisi ansainnut. Tuntuu oikeen levolliselta, kun hän on poissa."

Mutta kun Sven'ille parin päivän jälkeen tuotiin hänen kaunis kirstunsa, oli siihen asetettu päänaluisiksi pehmoinen, kauneilla, vaikkakin kellastuneilla pitseillä koristettu tyyny. Ken sen siihen oli pannut? Kenkään ei myöntänyt lahjaa antaneensa. Mutta Gerda oli nähnyt nuo pitsit ennen — mamseli Ulla-Katariinan piirongin laatikossa.

* * * * *

Taasen vuoden perästä vietettiin Fernebon pappilassa häät, niin loistavat ja suurenmoiset, että mamseli Ulla-Katariina oli äkeissään kolme viikkoa ennen ja kolme jälkeenpäin. Olivia se ulkomailta oli tullut sulhasineen ja monien muitten hienojen vierasten seurassa vahvistamaan liittoaan kodin pyhyyden piirissä.

Hääpäivänsä aamupäivällä yllätti hänet sulhasensa, kun hän paraillaan surumielisenä tarkasteli erästä silkkipaperiin käärittyä esinettä, jonka hän avonaisesta laatikosta oli ottanut esille.

"Mitä! kyyneleet silmissä, rakkaani!" huudahti sulho hellän huolekkaasti, suudellen hänen vaaleita kutrejaan. "Etkö tahdo uskoa huoliasi minulle?"

Hiljaisesti työnsi Olivia pikku esineen hänen käteensä.

"Tuohipalanen, luulen ma. Varmaan on siihen joku muisto taikka kertomus liittynyt?"

"Niin on, ystäväni; kertomus _laululintusesta_ ja sydämestä — toisten tahdon sen sinulle kertoa."

ERÄS KALARETKI. <<< <<< <<< 45 s. 84

Koko kaupunki tiesi, että kauppias Öbom oli iskenyt silmänsä Kaarin Kaunoseen, mutta koko kaupunki tiesi senkin, että tyttö ei hänestä välittänyt, ja se harmitti Öbom'ia. Mitä se sitte oikeen tahtoi tuo nyrppä Liisa? Olihan hänellä, Öbom'illa, torin varrella komea kaksinkertainen talo, ja siinä heijastuspeili vierashuoneen ikkunassa, oma hevonen ja rattaat, oli maatila puutarhoineen likellä kaupunkia ja oma vene ylpeästi liehuvine lippuineen, jonka valkealla pohjalla suurilla punaisilla kirjaimilla oli luettavana nimi Kaija, hauska kyllä itsessään, vaikk'ei juuri veneen nimeksi kovinkaan sopiva, koska mainittua eläintä ei oikeen saata lukea vesieläimiin. Mutta semmoisesta ei Öbom välittänyt; hän piti nimestä, ja siinä kyllä, ja hänen nuori kauppa-apulaisensa arveli, että hänen isäntänsä tuon nimen valitsi siksi, että se hiukan vivahti Kaarin'iin, jota nimeä isäntä semmoisenaan ei lippuunsa uskaltanut panna.

Öbom ei ollut sen kaupungin lapsia; rakkautensa kautta hän siellä tosin oli uudestaan syntynyt, mutta ei muuta. Noin kahdeksan tai kymmenen vuoden vaiheilla oli hän kaupungissa asunut, ja yleinen ajatus oli, että hän oli toimelias, kunnioitusta ansaitseva mies; hiukan toista mieltä tässä asiassa oli kuitenkin eräs kaupungin kauppiaista, jonka liike ennen oli ollut suurin, mutta Öbom'in kautta joutunut toiseen sijaan. Tuommoiset alennukset eivät hevillä unehdu, sen tietää jokainen, joka sitä on saanut koettaa. Hän väitti, että Öbom on vanha, jäsenkolotusta kärsivä narri, mutta kateudesta sellainen puhe vaan lienee tullut. Varmaa on, ett'ei Öbom ollut paljoa yli viidenkymmenen; että hän tanssitilaisuuksissa moitteettoman kohteliaasti, kuten nuoren miehen sopii, talutti pormestarinnaa poloneesiin, ja että hänellä oli erinomaisen kaunis tumma tukka, joka otsalla ja niskassa hiukan kähertyi, ja kasvojen väri sellainen, että kaksikymmenvuotiaskin sitä voi kadehtia ja lasikakkulat nenällä, antaen kasvoille hieman erikoisemman, huomattavamman piirteen.

Kuten sanottu; millainen hänelle oikeastaan olisi pitänyt olla, tuolle nyrppä Liisalle, Kaarin Kaunoselle?

Eihän hän tosin ollut kuin kahdeksantoista vuotias, mutta, jos hän nuo kahdeksantoista vuotta olisi uskonut Öbom'in viidenkymmenen haltuun, niin olisi nuoruus ja viisaus sopivasti sulaneet yhteen. Kaarin oli tosin kaunis, mutta eihän ollut Öbom'kaan ruma; Kaarin oli iloinen ja Öbom kerrassaan repäisevä, kuin niikseen tuli, ja lopuksi: tyttö oli köyhä kuin kirkon rotta ja Öbom rikas, niin että riitti. Sehän olisi Kaarinille aivan erinomainen naimiskauppa, arveli koko kaupunki, paitsi Kaarin itse ja — Öbom'in nuori kaupanhoitaja; nuo kaksi nuorta, jotka liian syvälle olivat toistensa silmiin katsoneet, mutta josta ei muut kuin he mitään tietäneet, sillä se oli tapahtunut aivan äsken.

"Sinun _täytyy_ ottaa Öbom", puheli Kaarinin lempeä isä, vanha värjäri Kaunonen, joka päivät päästään vetelehti pitkin katuja, pitkät viheriät takinliepeet takana liehuen ja kengänkantoja hyväillen.

"Mutta minä _en voi_", vastasi nuori Kaarin, "hän on minusta niin inhottava."

"Inhottava, hänkö inhottava, jolla on oma kaksinkertainen talo ja liike, joka vuosi vuodelta suurenee!"

"Mutta _hänen_ liikkeensä, isä, ei ikinä liikuta _minua_!"

"Ei tarvitsekkaan, kunhan vaan otat hänet. Ja sitäpaitsi: kun ensin kaikki muut ainekset on saatu väripataan, tulee rakkaus perästä, eikä väri siitä pilaannu. Voi se jäädä kokonaan poiskin; sitä kestävämmäksi tulee väri."

"Voi, voi, miten saattaa isä puhua tuolla tavoin!"

"Katso, lapseni, viisaus sen tekee, viisaus sen tekee!"

"Kunpa en minä sitte ikinä viisaaksi tulisi!"

Tuollaiseen toivotukseen ei isän mielestä kannattanut vastata. Vetäisihän vaan tavallista syvemmän siemauksen savua piipustaan ja puikahti kamariinsa, jossa kaapin ovi kuului narahtaneen, otti sitte hattunsa ja keppinsä ja tallusteli ulos.

Nuori Kaarin vuodatti harmin ja murheen kyyneleitä ja ajatteli, että jos äiti vielä elossa olisi, niin hän ei ainakaan olisi lastansa tuollaiseen pahoittanut. Nousi siitä sitte järjestellen yhtä ja toista tuossa puutteellisessa kodissaan ja pukeutui hänkin lähteäkseen ulos, koska nyt oli sunnuntai ja hänen mielensä sangen apea, kun ei kolmeen päivään ollut rakastettuansakaan nähnyt.