Part 4

"Niinpä kyllä, mutta se tulisi liian kalliisti maksetuksi, jos Gerda sen kautta onnensa kadottaisi. Ja hän on niin ajattelematon, niin innokas..."

"Mutta joll'ei hänen rakkautensa koetusta kestä, niin minkä arvoinen se sitte on?"

"Kohtalainen koetus on paras hänen laisilleen luonteille. Jos hän pysyisi täällä siksi, kunnes on pastorin julkinen morsian, niin sitte ei mikään loisto enää hänen silmiään huikaiseisi, mutta nyt — kukapa tietää miten käy?"

"Luvattu kuin luvattu, sitä ei nyt enää voi peruuttaa", vastasi Olivia hiljaisesti. "Mutta kun hän palaa takaisin, niin pidä silloin hänestä huolta, Sven, kuten tähänkin saakka. Kellään ei ole niin suurta vaikutusta häneen kuin sinulla. Puhele hänen kanssaan minusta, se tukee häntä. Minä kirjoitan myöskin usein."

"Tehkää se", pyysi Sven vakaasti. "Minun olisi mieleni kovin paha, jos hän pettäisi rakastettunsa, sillä tiedän, että pastorin rakkaus tulee kestämään läpi elämän, ja tuollaisen hulivilin kanssa, kuin tuo luutnantti on, ei Gerda suinkaan olisi kauan aikaa tyytyväinen; siihen on hänessä liiaksi sydäntä, minä kyllä tunnen hänet pienestä pitäen."

"Toivokaamme parasta, rakas Sven", sanoi Olivia nousten istualtaan. "Tule nyt, niin mennään peikkokivelle ja linnalle — tahdon nähdä kaikki nuo rakkaat paikat, joissa läsnä niin monet leikit olen leikkinyt, ja jotka maailmassa kulkiessani niin usein ovat mielessäni väikkyneet!"

Kaikkialla kulkivat he surunsekainen ilo sydämissä, katsellen noita unohtumattomia leikkipaikkoja, ja Sven tuumaili itsekseen, että nyt hän varmaan on niin onnellinen, kuin ihminen vain kerran eläessään saattaa tulla. Aurinko teki jo laskuaan, ja yhä vielä seisoivat he kummulla, jolla heidän linnansa oli, ja josta näkyi osa lahden iltaruskon kuivaamaa pintaa. Siinä Olivia lauloi erään kauniin saksalaisen romansin linnaneidistä ja hänen uskollisesta hovipojastaan, ja hänestä tuntui kuin tässä juuri olisi sitä vastaava todellisuus. Sanoja Sven ei ymmärtänyt, mutta kädet ristissä kuunteli hän tuota ääntä, noita säveliä, joihin hänen mielestään sisältyi kaikki inhimilliset ilot, ja vielä hyvän aikaa sen jälkeen, kuin laulu oli tauonnut, istui hän liikkumatonna, pää käsien varassa, ikäänkuin olisi hän pelännyt ulkomaailman näkemisen häiritsevän sitä lumousta, johon hän oli vaipunut.

Hän heräsi unelmistaan vasta, kun Olivia häntä hiljaisesti olkapäähän kosketti.

"Tule, Sven, on myöhäinen jo, meidän täytyy kiirehtää kotiin."

"Tulen heti; saatan teidät kotiin, mutta sitten menen hiukkasen yksikseni ulos... tämmöisenä iltana ei oikein tahdo pysyä sisällä... tuhannet äänet kuiskaavat ruoikossa, pensaissa ja lahdella; niin on kuin juhannusyö. Tuntuu niin kummalliselta sydämessä, toivoisi vaan siipiä lentoon päästäkseen."

Hiljaisina astuivat ystävykset pappilaa kohden, jonka ikkunat ilta-auringon hohteessa kimaltelivat.

Talon edustalla istuivat toiset kaikki, mutta paljoa ei siinä puheltu, sillä tyyni, ihana ilta vaivutti jokaisen hiljaiseen mietiskelyyn ja vienoon surumielisyyteen. Yksin noihin muutoin niin puheliaihin ja iloisiin luutnantteihinkin vaikutti tämä luonnon juhlahetki niin, että hekin istuivat äänettöminä piirrellen kepeillään santaan käsittämättömiä kuvioita. Kun Olivia ritareineen lähestyi, vilkastui seurue kohta, ja Gerda ja luutnantit läksivät häntä vastaan. Sven oli yht'äkkiä tullut niin huomatuksi ja sellaisen suosion esineeksi, ett'ei hän vaatimattomuudessaan ikinä ollut sellaista osannut uneksiakaan. Ainoa, joka ei antanut itseensä siinä asiassa vaikuttaa, oli mamseli Ulla-Katariina, sillä hänen vastenmielisyytensä Sven'iä kohtaan eneni samassa määrin, kuin toiset osoittivat huomiotaan tälle.

Juuri nyt sattui hän kesken pinaattiastian koristelemista katsastamaan keittiön ikkunasta ulos ja huomasi tuon halveksimansa olennon Olivian rinnalla kävelevän kuin hienonkin herran.

"Hyi tuommoisia tapoja", sopersi hän itsekseen, "maleksia metsiä ja maita mokomankin kurjan rahjuksen kanssa! Mutta niin leivän palaa en sille tänä iltana anna, vaikka olisi vielä toista vertaa laihempi kuin onkaan, sen sanon ja sanassani pysyn!"

Aivan kuin olisi Kulkuri Sven kuullut mamselin uhkauksen, pysähtyi hän käytävälle, kohotti kunnioittaen hattuaan koko seurueelle ja poistui, ennenkuin Gerda ja luutnantit olivat Olivian luo päässeet.

"Että sillä kuitenkin oli sen verran järkeä!" jupisi mamseli Ulla-Katariina. "Odotin vaan, että hän istuutuisi presidentin viereen keinulaudalle ja löisi kättä luutnanteille. Se heittiö ei sitte nykyään enää välitä niin mistään. No, Kaisa, nukutko sinä siihen kinkun ääreen? Etkö näe, että minulla on jo pinaatti valmiina! Kyllä ne vaan syödä osaavat", putisi hän yhä, "vaikka sitte kaulaansa myöten uisivat niin kutsutussa runollisuudessaan."

Parin tunnin kuluttua oli koko pappila unen suloisessa helmassa. Presidentti liikkui hovipiireissä, luutnantit olivat kuninkaallisessa paraatissa, Olivia uudelleen lapsena juosten tukka tuulessa levällään pitkin metsiä ja niittyjä, rovasti saattoi naapuripitäjän uuden apulaisen tammipelissä saarroksen, Gerda hääräili pienoisessa pappilassa, ja mamseli Ulla-Katariinan piti valmistaa päivälliset viidellekymmenelle hengelle, mutta ei saanut käsiinsä kananpoikia, jotka olivat tapettavat, eikä ennättänyt saada päivällisiä ajoissa valmiiksi ja riiteli senvuoksi piioille ja pojille.

Mutta korkealta mäkien takaa kohosi kultainen kuu valaisten hempeällä hohteellaan yksinäisen olennon kalpeita, mutta onnellisia kasvoja ja vienon suloiset sävelet kiiriskelivät kevyessä kesäyön ilmassa. Kulkuri Sven siellä puhalteli metsän hongille ja sammaleisille kallioille, puhalleli riemukkain mielin tunteita, suuren onnensa syviä säveleitä, jotka koko hänen sielunsa täyttivät ja väreilemään saivat.

IV.

On kulunut vuosi eteenpäin. Vihannassa kesäpuvussaan kukoistaa taaskin Fernebon pappila. Leikkiin viekoittelevat kallioiden pehmoiset sammalpeitot vallattomia auringon säteitä, esteettä kuvastuu lahden tyyneen pintaan sinitaivas ja tuuheat lehtirannat, tuoksuvat kukat ympäröivät peikkokiveä ja perhoset kilvan kiitelivät yli niittyjen ja mättäitten.

Taaskin oli pappilassa vieraita. Toinen luutnanteista, joka jo viime kesänä ihastui Gerdan kauneuteen, ja sitte koko talven hänelle kunnioitustaan ja ihailuaan oli osoittanut, oli nyt tullut kahdeksanpäiväiselle vierailulle kuulustelemaan, "miten Gerda nyt maalle tultuaan voipi."

Niin, miten Gerda voi?

Tiesikö hän sitä itsekään! Terveydessä ei suinkaan vikaa liene ollut, sen osoittivat ruusut poskilla, jotka kukoistivat kilpaa puutarhakukkien kanssa. Mutta entä hänen sisäinen ihmisensä — ah! Kulkuri Sven'in varoitus Olivialle, ett'ei Gerdaa pitäisi laskea kodista pois, ei ollut syyttä lausuttu. Hänen kauneutensa oli siksi häikäisevä, ett'ei se voinut olla huomiota herättämättä, missä ikinä hän näyttäytyi, ja yksinkertainen maalaispapin tytär saavutti pääkaupungin hienoimmissa piireissä huomiota, joka ei ollut hänen herkälle, hiukan ylpeälle mielelleen eduksi. Kokonaisen talven oli hän ollut muodissa, ja jos silloin toisinaan sattuikin, että hän unohti lukea iltarukouksensa, niin ei hän koskaan unohtanut ajatella monia voittojaan seuraelämässä. Toisena hetkenä saattoi hän itselleen vakuuttaa, että hän tahtoi jättää koko tämän tenhopiirin ja kiiruhtaa pois, kun vielä voi sen tehdä, takaisin hiljaiseen pappilaan ja sen sydämen luo, joka yhä samanlaisella rakkaudella sykki vaan hänelle; toisena hetkenä hänestä taas tuntui, ett'ei voisi elää ilman noita loistavia juhlia, joissa hän oli ruusuna kukkien keskellä, liekkinä kipunani seassa; kävelyretkiä ja näytelmäiltoja, jolloin hän ei ajasta mitään tiennyt, ja vihdoin ilman tuota hienoa imartelua, valituin sanoin lausuttuja kohteliaisuuksia, jotka vaikuttavat heliotropin suloisen, mutta tukehduttavan tuoksun tavoin.

Ei yksikään hänen monista ihailijoistaan ollut innokkaampi ja lämpimämpi kuin pappilan nykyinen vieras, Gerdan kaukainen sukulainen, luutnantti Gösta M. Sukulaisuus presidentin talossa antoi myös hänelle suuremman tilaisuuden lähestyä ihailunsa esinettä, joka näytti hänestä sitä kalliimmalle, mitä useammat tätä ihailivat.

Gerda, joka vakaasti tahtoi pysyä uskollisena, kauhistui aivan, kun hän tunteitaan punniten huomasi, että naapuripitäjän nuoren papin kuva vaan hälvenemistään hälveni hänen mielestään. Sellaisina hetkinä hän aina päätti lähteä kotiin, ja sellaisena hetkenä hän vihdoin läksikin, kun leivo ensimäisiä kevään viserryksiään ilmassa liverteli, ja sinivuokot pälväillä ja mättäillä kainot päänsä näkyviin nostivat.

Taasen tapasi Gerda kihlattunsa, — sillä sehän pastori kuitenkin Gerdalle Jumalan edessä oli — mutta oliko tuo sama henkilö, oliko hän todellakin niin paljon muuttunut kuin Gerdasta tuntui, vai Gerda itsekö oli tullut niin toisenlaiseksi? Miksi tuntuivat hänestä nyt nuo hyvänsuovat, lempeät kasvot, jotka ennen olivat niin viehättävät olleet, yksitoikkoisilta, ja ääni sitten — olihan se tosin hellä ja sydämellinen, mutta ei siinä ollut tuota salaperäisen lämmintä värettä, jonka Gerda hyvin muisti äänessä voivan olla — niin ei ollut hänestä se juuri miellyttävämpi kuin kasvojenkaan piirteet... väristys puistatti hänen ruumistaan tuota ajatellessa, ja hänen kädenpuristuksensa muuttui kylmäksi ja hymyilynsä teeskennellyksi... Kului useita päiviä eikä pastoria kuulunut uudelleen pappilaan, mutta kun hän sitte vihdoinkin tuli, oli hän niin ujo ja hiljainen, että Gerda aivan kiukustui ja kiiruhti pois vieraansa luota ja koko talosta ja kuljeskeli metsissä ja laaksoissa melkein yhtä suurella innolla kuin Kulkuri Sven. Niin, Sven! Monen monituiset kerrat oli Gerda sydämestään toivonut, että hänellä olisi luonaan tuo taattu ystävä, mutta häntä ei ollut vuosikauteen näkynyt näillä mailla. Rovasti oli Olivian käynnin jälkeen taas muuttunut yhtä juroksi kuin ennenkin, ja mamseli Ulla-Katariina oli entistäänkin kiukkuisempi ja vakuutti, että Gerda Tukholman matkansa jälkeen veti jo melkein vertoja sietämättömyydessä itse Kulkuri Sven'illekin.

Tyytymättömänä itseensä, ympäristöönsä ja nykyiseen elämäänsä, eleli Gerda vaan menneisyyden muistoista, ja hänen mielensä oli alinomaa kuohuksissa. Eräänä iltana pyysi nuori pastori saada puhella kahdenkesken Gerdan kanssa. Gerdan sydän sykki rajusti. Pitikö hänen tulevaisuudelleen nyt tällä hetkellä laskettaman pohja; vapauttaisiko hän, jolle Gerda kerran vapaasta tahdostaan oli sydämensä luvannut, hänet nyt lupauksestaan, ja jos niin kävisi — millaiseksi tulisi Gerdan kohtalo sittemmin muodostumaan?

Vieretysten he istuivat, Gerda ja pastori, lahden rannalla. Gerdan katsetta haki pastori, mutta se tarkasteli veden vaihtelevia laineita.

"Gerda, minun hyvä, rakas tyttöseni", puheli pastori vihdoin liikutuksesta väräjävällä äänellä, "minusta tuntuu, kuin meidän välimme ei enää olisi samanlainen kuin ennen, ja että meidän täytyy puhella keskenämme pari vakavaa sanaa."

"Ethän sinä koskaan muuta puhukaan", vastasi Gerda kiivaanlaisesti.

"Mutta kuuntelithan ennen mielelläsi minun vakavaa puhettanikin, vaan nyt poissa ollessasi olet kuullut puheita toisenlaisia, eloisempia. En sinua soimaa, mutta — toivoisin, ett'et ikinä olisi kotoa poissa ollut!"

"No, joko sinäkin nyt sitä! On aivan kuin olisin tehnyt jotain erinomaisen pahaa. Te tahtoisitte tietysti, että koko ikäni istuisin Fernebossa ja maatuisin kuin näkinkenkä rannalla, aaltojen sitä alinomaa huuhdellessa".

"Se olisi ehkä ollut yhtä hyvä kuin lastun lailla ajalehtia myrskyisellä merellä, viimein sinne kokonaan kadotakseen."

"Onnettomuuden ennustajat ovat sangen ikäviä ihmisiä."

"Älkäämme lausuko toisillemme katkeruuksia, Gerda. Tiedäthän hyvin, miten suuresti epäilin ja taistelin, ennenkuin sinua uskalsin pyytää jakamaan huomaamatonta tulevaisuuttani. Sinä olit rohkea ennen — nyt et sitä enää ole, ja juuri siksi, että sinua niin suuresti rakastan, kieltäydyn siitä onnesta, jota kerran uneksuin. Sinä olet liian loistava, liian lahjakas köyhän maalaispapin vaimoksi; salongeissa on sinun paikkasi. Se minun olisi pitänyt jo ennemminkin huomata, ja siksi en voi syyttääkään ketään muuta kuin itseäni."

Gerda oli ääneti.

"Minähän olen niin vähän, tuskinpa ollenkaan ollut mukana suuressa maailmassa, mutta voin kuitenkin vallan hyvin käsittää, että sankarien joukossa siellä olisin jotenkin mitätön olento", puheli edelleen pastori. "Ja jos sinun nuori sydämesi olisi kiintynyt johonkuhun heistä siellä, niin ethän sille mitään mahda, sinä iloinen, kokematon lapsi! Mutta rangaistuksen ansainnut olisin minä, joll'en antaisi sinulle takaisin vapauttasi ja rauhaasi, vaan kiinnittäisin sinut omaan mitättömään olentooni."

"Sinä näytät _itse_ olevan jotenkin kärkäs saamaan takaisin vapautesi", vastasi Gerda hiukan katkerasti.

"Gerda!" huudahti nuori mies lempeästi, "miten sallii sydämesi sinun puhua minulle noin?"

Nyt oli hänen äänessään niin lämmin, sydämellinen sointu, että Gerdan täytyi katsoa häntä suoraan silmiin. Ja kun hän sen teki, suli jää vähitellen hänen sydämestään, ja kyyneleet nousivat silmiin. Hän, jolle Gerda tavallaan oli ollut uskoton, jota hän oikullisuudellaan oli kiusannut ja melkein pakottanut luopumaan onnensa toivosta, hän istui siinä silmät rakkautta säteillen valmiina uhraamaan oman onnensa Gerdan vuoksi, sillä sen Gerda hyvin käsitti, että uhraus se oli, kun pastori Gerdalle vapauden takaisin antoi — ja kenen tähden tahtoi hän, Gerda, sitten uhrata pastorin? Nuoren miehen, jonka oli tuntenut ainoastaan muutaman kuukauden, josta ei muuta tietänyt, kuin että hän tanssi hyvin, oli hienokäytöksinen ja osasi lausua sukkeluuksia, jotka herättivät yleistä iloisuutta seuroissa!

Oli kuin salama äkkiä olisi iskenyt Gerdan sieluun ja valaissut siellä joka sopukan, näyttänyt selvästi sen elämän tyhjyyden, jota hän äsken oli elänyt ja osoittanut, kuinka sisältörikkaan elämän hän juuri oli hylkäämäisillään. Heti tuon tajuttuaan hän vilkkaalla tavallaan ojensi molemmat kätensä nuorelle miehelle ja kuiskasi tälle nöyrästi: "oi, anna anteeksi ja unohda! Sydämeni ei koskaan ole lakannut sinua rakastamasta, mutta loisto on vaan häikäissyt mieleni — voitko, tahdotko rakastaa minua niinkuin ennenkin?"

Ilo välähti pastorin silmissä, mutta sammui pian jälleen. Hetkisen istui hän ääneti, mutta vastasi sitten äänellä, jonka sävy oli yhtä rauhaisa kuin tavallisesti:

"Kyllä rakastan sinua nyt niinkuin ennenkin, mutta en tahdo tällä hetkellä käyttää hyvyyttäsi hyödykseni; ehkä jo toisena hetkenä sitä katuisit, sillä noin liikutettuna, kuin nyt olet, ei pidä mitään päättää. Lähden nyt kotia enkä tule ennenkuin neljäntoista päivän kuluttua. Tutki sill'aikaa sydäntäsi ja sano minulle sitte pelkäämättä suora totuus. Minä olen aina oleva ystäväsi enkä tuomarisi."

"Kiitän sinua siitä", vastasi Gerda, kasvot hehkuvina ja ääni harmista väristen, "mutta minä voin kyllä olla oma sekä ystäväni että tuomarini."

Ja kiireisin askelin riensi hän kotia kohti, katsahtamattakaan tuohon kiittämättömään olentoon, joka hänet oli "hylännyt!"

Mietteissään istui nuori pastori katsellen aaltoja, miten ne nousivat ja laskivat. Tuollainen oli Gerdankin mieli. Mutta pastori tiesi myöskin, että kun siinä tuuli asettuu, ja se tyyneeksi muuttuu, ei mikään niin selvästi voi taivaan sineä kuvastaa kuin se. Siitä nyt vaan oli kysymys, saisiko hän koskaan noita laineita tyyntymään.

Huoaten nousi hän istualtaan ja alkoi astella metsäpolkua yksinäiseen kotiinsa, illan varjojen yhä tummetessa hänen ympärillään.

Seuraavana aamuna, kun Gerda paraillaan seisoi pienen neliskulmaisen peilin edessä huoneessaan ja kampaili tukkaansa, kuuli hän vaunujen ratinaa lehtikujasta. Hän astui askeleen ikkunaa kohti, jonka alle vaunut juuri olivat pysähtyneet ja huomatessaan, kuka tulija oli, kohosi hänen kasvoilleen hohde, aamuruskoakin kirkkaampi, ja tavallista syvemmin täytyi hänen hengittää saadakseen keuhkoihinsa tarpeeksi ilmaa. Gösta luutnantti sieltä tuli — tuli hänen, eikä kenenkään muun vuoksi, sen ymmärsi Gerda vallan hyvin. Tosin oli Gerda sanomattoman iloinen, mutta sittenkin tuntui rinnassa outo ahdistus; hän riemuitsi ajatellessaan tällaista hauskaa keskeytystä jokapäiväisen elämän ikävässä yksitoikkoisuudessa, mutta toivoi samalla vierastaan satojen penikulmain päähän. Nyt oli kuitenkin hänen ensimäisenä ja suurimpana huolenaan osata tervehdyksessään osoittaa emännän arvokasta kohteliaisuutta, ja sitävarten hän par'aikaa koetti asetella kasvojansa niin rauhallisiksi kuin suinkin, kun samassa ovi riuhtastiin auki — ja mamseli Ulla-Katariina astui sisään kiukusta punasena, niin melkeinpä voisi sanoa sinisenäkin.

"Mitä minä sanoin viime vuonna, kun sinut sinne Tukholmaan piti lähettää?" alkoi hän. "Sanoin, että Fernebo, joka ennen on ollut kunniallinen talo, tästälähin muuttuu ryövärein pesäksi, ja niin on käynytkin tuolla ulkona on parast'aikaa muuan rosvo, joka saalistaan väijyy. Hyi, sellaisia nuoria! Jo minä toki sinun sijassasi häpeisin!"

"Kyllä minä häpeänkin — mutta vanhojen puolesta", vastasi Gerda tyyneesti; astuen mummon ohi ottamaan vastaan Göstaa, jonka kasvot loistivat jälleennäkemisen ilosta.

Rovastikin oli kuin päiväpaiste; hänkin iloitsi saadessaan hiukan vaihtelua yksitoikkoisessa elämässään, ja niin kului muutamia iloisia päiviä Fernebon pappilassa, huolimatta mamseli Ulla-Katariinan huonosta tuulesta, joka aina olikin pahin alussa. Talon järjestystä se koskaan ei häirinnyt, eikä yksikään voinut valittaa mamselin milloinkaan niin kuuman olleen, että ruoka liiaksi oli kärventynyt tai pohjaanpalanut.

Gösta luutnantin silmät puhuivat yhä selvempää kieltä, jota oli mahdoton väärin käsittää, varsinkaan Gerdan. Mutta kuitenkin pelkäsi Gerda, että tämä tunteensa sanoihin pukisi, sillä yhä vielä oli hän epäilevällä kannalla, ja nuoren papin suruinen, lempeä katse oli aina hänen mielessään. _Hänet_ Gerda tunsi, tiesi mikä oli miehiään; tiesi hänen arvonsa, hänen tasaisen ystävällisen luonteensa, hänen osanottavaisuutensa kaikkien, mutta varsinkin kärsivien kohtaloon. Gerda muisti, miten usein he ennen olivat puhelleet siitä, miten maailmassa olisi elettävä, että heidän yhteytensä voisi jatkua vielä haudan tuollakin puolen. Olisikohan hän, Gerda, näin voinut jutella Göstankin kanssa, jos tämä olisi hänen kihlattunsa? Ei koskaan, sen Gerda selvästi tunsi. Gösta oli vilkas, täynnä tulta ja huomaavainen, mutta mitä hän ajatteli korkeammista asioista tai ajatteliko niitä ollenkaan, — sitä ei Gerda tiennyt, tuskin sitä uskoikaan. Göstan läheisyys vaikutti häneen aina huumaavasti, mutta nuoren papin sen sijaan rauhoittavasti ja ylentävästi. Ja kuitenkin! Göstan rinnalla saisi hän olla mukana suuren maailman iloissa ja nautinnoissa, sillä jos kuka, niin Gösta juuri kuului tuohon suureen maailmaan, sen sijaan että pastorin kanssa pitäisi elää jonkunmoista luostarielämää, huomaamatonna, seurustella aina vaan tuommoisten kunnon — mutta ikäväin ja kaikkia harrastuksia puuttuvain maalaisten kanssa! Jos ottaisi Göstan, niin ei hän ikinä voisi unohtaa rikkomaansa lupausta, jos taas pastorin, niin ajattelisi hän alinomaa maailman iloja, joista oli kieltäytynyt — niin todellakin Gerda taisteli vaikeaa taistelua; ja hän taisteli yksin, sillä vaikka hänen sydämestään toisinaan nousivatkin palavat rukoukset, ei hän niistä tuntenut lohtua löytävänsä, vielä vähemmin voimaa saavansa tekemään mitään varmaa päätöstä, ja kuitenkin hän tunsi, että nyt oli päätös tehtävä, sillä hän ymmärsi, ett'ei Gösta tällä kertaa ennen lähtisi kuin oli asiansa selville saanut. Hän arveli myöskin isänsä olevan suostuvaisen tähän liittoon, sillä luutnantilla oli tunnettu nimi ja toivoi saavansa omaisuuttakin, ja ne eivät kumpikaan rovastista olleet hyljättäviä.

Niin kului vieläkin pari päivää, joina luutnantin tunteet nähtävästi vaan lämpenivät, mutta hän ei saanut koskaan sopivaa hetkeä niiden ilmaisemiseen, sillä Gerda vältti aina niin taitavasti sellaiset tilaisuudet, että luutnantti oli melkein epätoivoon joutua.

Eräänä ihanana kuutamoiltana, kun oli tultu lahdelta soutelemasta, lausuivat kaikki toisilleen hyvää yötä, asettuakseen levolle. Mutta Gerda oli liian suuressa jännityksessä voidakseen nukkua. Kauan istui hän avonaisen akkunan ääressä käsi poskella, mutta liian ahtaaksi kävi hänestä olo siinä, tuntui kuin olisi tahtonut tukehtua. Ulos raittiiseen ilmaan hän tahtoi, vaikka hetkiseksi vain; hän kääri liinan hartioilleen, sipsutti hiljaa rappuja alas, sieltä puutarhan kautta puistoon, joka oli sen jatkona. Täällä kulki hän edestakaisin käytäviä pitkin, joille kuu lehvien välitse kultiaan valeli. Vihdoin istahti hän jalavan juurelle, jossa pehmeä sammalistuin houkutteli hetkiseksi levähtämään. Rauhattomain ajatusten kiusaamana hän kätki kasvonsa käsiinsä, joille hänen tummat kiharansa runsaina valuivat.

Tuskin oli hän ehtinyt siihen istahtaa, kun jo kuului askeleita hiekkakäytävältä ja ennenkuin aavistikaan, tunsi hän, miten kaksi lämmintä kättä hellästi tarttui hänen omiinsa ja puoleksi väkisten irroitti ne, ja katkonaisin sanoin, ääni, tuo liioinkin tuttu ääni, hellästi värähdellen, puheli hänelle:

"Suo anteeksi, kallis Gerda, että tässä paikassa ja tähän aikaan tavotin sinut, mutta minun täytyy saada kanssasi puhella, ett'ei sisäinen kuumuuteni minua aivan näännyttäisi!"

"Jumalan tähden, hiljaa, älä puhu mitään!" rukoili Gerda tuskissaan koettaen irroittaa käsiään, jotka Gösta päästikin, puristaakseen sitä innokkaammin Gerdaa vyötäisistä.

"Älä pyydä minua vaikenemaan, Gerda, sitä en voi" — ja nyt seurasi selitys hänen tunteistaan, selitys niin hehkuva, niin kiihkoisa, että Gerdan ajatuskyky melkein pysähtyi. Aivan ensi näkemältä oli Gösta häneen rakastunut, ja viimeiseen hengenvetoonsa hän häntä rakastaisi, eikä koskaan — sen hän pyhästi vannoi — toinen nainen voisi täydellisesti Gerdan sijaa hänen sydämessään täyttää.

Oli siinä eloa, oli tulta, oli kiihkeyttä, yhä laimeammaksi kävi Gerdan vastustus, hurmaus kasvoi, ja entiset lupaukset tuntuivat heikkonemistaan heikkonevan. Ja kuitenkin vaati omatunto häntä sitä tunnustamaan. Hetkiseksi hän siihen voimaa saikin, hän tunnusti vapaaehtoisesti antaneensa uskollisuuden lupauksen nuorelle papille, jonka Gösta viime vuonna pappilassa oli nähnyt, ja ett'ei hän koskaan voisi tuntea itseänsä onnelliseksi, jos rikkoisi tuon lupauksensa.

Taukosi nyt Göstan sanatulva, mutta tuokioksi vaan. Jo seuraavana hetkenä hän mitä suurimmalla kekseliäisyydellä koetti osoittaa, että tuollainen, melkein lapsena annettu lupaus ei mitenkään voinut olla sitova, ja että Gerda tekisi melkein itsemurhan antautuessaan elämään, jonka yksitoikkoisuus olisi kerrassaan kuolettava, ja miehelle, joka ei ymmärtäisi hänen arvoaan, niin, joka oli kylmä ja tunteeton, niinkuin jokainen kyllä saattoi huomata. Tekisipä Gerda vielä toisenkin murhan, sillä hänellä, Göstalla, sen hän selvästi tunsi, ei olisi rohkeutta elää ilman Gerdaa — ja jos Gerda kuitenkin tietäessään särkeneensä Göstan elämän voisi olla onnellinen, niin, silloin ei hänellä sydäntä olisikaan, silloin ei hän olisikaan se lämmin; enkelimäinen nainen, jommoiseksi Gösta hänet mielessään oli ajatellut — ja silloin — voimakkaasti sulki Gösta hänet syliinsä; hän tunsi miten Gerdan hento olento liikutuksesta värisi, ja Göstan huulet vaikenivat kohdatakseen kuumassa huumauksessa Gerdan, kun — mikä se oli! Kirkkaina kiiriskelivät kesäyön hiljaisuudessa tuohitorven surunvoittoiset säveleet, kaiutellen: "Kultaisessa kartanossa"... Kulkuri Sven se siellä soitteli, sen Gerda kyllä tunsi, ja siinä hetkessä oli koko nykyisyyden hurmaus ohi, ja lapsuuden muistot, äidin, sisaren ja kihlatun kuvat väikkyivät valojuovana hänen sielussaan. Tarmolla kohotti hän päänsä, silmissä omituinen loiste, hiljaa, mutta päättävästi työnsi hän hämmästyneen Göstan syrjään ja kevyesti, kuin kesäiset udut haihtuvat auringon tieltä, hän kiiruhti yli polkujen ja mättäiden, suuntaan, niistä sävelet tulivat, onnellisena tietäessään vihdoinkin tapaavansa olennon, jolle voi uskoa kaikki huolensa, epäilyksensä ja heikkoutensa.