Part 3

"Semmoiseen häneltä aikaa riittikin, sillä mitään hyödyllistä työtä hän ei koskaan toimittanut", sanoi mamseli Ulla-Katariina ja lisäsi vielä, muistellessaan kaikkea sitä harmia, jota Sven huolimattomuudellaan oli pappilassa ollessaan hänelle tuottanut, että jos se nyt vaan niin lähelle tulee että tapaa, niin lyödä läimäytän minä hatun hänen kädestään, niin että se singahtaa maahan kuin ammuttu varis.

"Koettakaahan vaan, täti!" huudahti Gerda säkenöivin silmin ja kohottautui aivan kuin suojellakseen Sven'iä, joka nyt jo oli ihan lähellä.

"No, olkaa nyt siivosti", rauhoitti rovasti. "Hän ei tule saamaan enemmän kuritusta kuin rahaakaan. Ajamme aivan rauhassa hänen ohitsensa."

"Mutta, isä, hän on väsynyt, varmaan on hän kulkenut pitkät matkat..."

"On kulkenut kauas kurjuudessa, sitä hän on", huomautti mamseli Ulla-Katariina.

"Paljon jalommin ja paremmin menettelisimme, kun ottaisimme Sven raukan tähän vaunuihimme", sanoi Gerda hätäisesti, kyyneleet silmissä, kiireesti hakien pikku kiukkuansa.

Nytpä olivatkin vaunut jo kulkijan kohdalla.

"Häpeä toki, heittiö!" huusi mamseli Ulla-Katariina kimakasti, istuessaan lähinnä Sven'iä.

"Hm!" äännähti rovasti kovalla äänellä, saadakseen mamselin äänen kuulumattomaksi. Hän muisteli pikku Vivaa.

"Päivää Sven, rakas, vanha Sven!" huusi Gerda, niin että hänen äänensä kuului ylinnä muita ja heitti samassa Sven'in kuluneesen hattuun koko pienen matkakassansa, parisen hopeakolikkoa, jotka Sven kuitenkin hattuneen päivineen pudotti tielle huomatessaan ketä matkustajat olivat.

Edelleen kiiruhtivat ajajat nopeaa vauhtia mäkeä alas; ei kuulunut enää vähintäkään pyörien ratinaa. Mutta paikallaan seisoi vaan Sven, seisoi ja katseli hattua ja rahoja.

Vihdoin otti hän ne maasta, pyyhkäsi käden selkämällä kyyneleen silmästään ja puheli itsekseen:

"Pitipä heidän nyt juuri sattua tästä ajamaan. Nyt se pikku Viva luulee minua pahemmaksi kuin olenkaan, luulee maankiertäjäksi, kerjäläiseksi, jolle ei enää riitä se, että saan puhallella torvellani nuorison huviksi, vaan vieläpä pakotan jokaisen vastaantulijan heittämään kolikkonsa hattuuni, päästäkseen rauhaan... mistäpä hän voisi tietää, että ensi kertaa eläissäni käteni kerjäämään ojennan — päästäkseni _häntä_ kuulemaan!"

Kyynel toisensa jälkeen vieri pitkin Sven'in laihoja poskia. Olihan hänelläkin hänen ylpeytensä. Mutta taukosivat nekin lopulta ja kesäillan hiljaisuudessa kajahtelivat tuohitorven surumieliset sävelet, milloin alhaalta laaksoista, milloin kukkuloilta, mihin Sven oli levähtämään istuutunut, kajahtelivat nuo vanhat, tutut sävelet "Kultaisessa kartanossa".

Kun kaupungin kello lyödä kumahutteli seitsemää illalla, hiipi "tullista" väsynein askelin sisälle mies kehnoissa tamineissa. Näkyi koko hänen olennostaan, että pitkät oli matkat vaeltanut. Hattu puoleksi silmillä, saappaat vieläkin kepissä riippumassa, ohjasi hän askeleensa hiljaisimmalle syrjäkadulle, jossa hän pistäytyi erääseen taloon, missä maalaisten oli tapana markkina-aikoina taikka muutoin kaupungissa käydessään poiketa siistiytymässä ennen asioille lähtöään.

Tulija oli Sven; hän aikoi tehdä kuten muutkin maalaiset.

III.

M:n kaupungin raatihuoneen sali oli väkeä täpötäynnä, ja siellä vallitsi mitä vilkkain mieliala. Jokaista laulua, jonka tuo suosittu laulajatar esitti, seurasi suosionosoitukset, niin valtavat, että pilarien väliin ripustetut kauniit köynnöksetkin hiljaa edestakasin huojuilivat.

Kylläpä siinä olikin sekä kuultavaa että nähtävää. Sävelet kaikuivat kuin kellot, jotka parempaan maailmaan ihmishenkeä kutsuvat, ja pianissimo saavutti kuulijan korvan hiljaisena kuin hengen kuiskaus. Laulajatar itse yksinkertaisessa valkoisessa puvussaan, ilman minkäänlaisia koristeita, runsas, kullankeltainen tukka hajallaan, oli sanomattoman suloinen. Silmänsä säteilivät kuin kirkkaimmat jalokivet, ja ilme niissä oli kuin lapsen, joka pitkän eron jälkeen taasen tapaa äitinsä. Syvästi liikutettuna istui rovasti Ferner kuvernöörin ja veljensä presidentin välissä, ja jos hän toisinaan ei oikeen voinut eroittaa Vivansa rakkaita kasvoja, oli siihen syynä outo sumu, joka samensi silmät. Gerda oli aivan haltioissaan, eikä käsittänyt, miten hän voisi istua alallaan laulajaisten loppuun asti. Ympäri salin hän olisi tahtonut liidellä kilvan laulun sävelten kanssa, ja kun hän ei löytänyt muuta johdatinta tunteilleen, tarttui hän Borckan käsivarteen puristaen sitä aivan armotta.

"Häpeä nyt toki!" kuiskasi mamseli, "äläkä saata minua ihan huutamaan kynsissäsi, kaikkien noitten kanojen keskellä. Aika huonosti järjestetty muuten; ei pienintäkään varjoa, vaan päivä saa räköttää ihan vasten silmiä; se on niin kuvernöörin tapaista; hänellä sitte ei koskaan vielä pää ole paikallaan ollut."

Ja mamseli Ulla-Katariina vetäsi taskustaan kotikutoisen nenäliinansa, kuivasi sillä kyynelet, jotka Vivan ihana laulu oli hänen silmiinsä nostanut, vaikka hän tosin niistä aurinkoa syytti.

"Miten hauskaa!" kuiskasi Gerda, joka tänään jo toisen kerran sai todistuksen siitä, että oli sillä mamseli Ulla-Katariinallakin sydän, kuten muillakin ihmisillä, "nyt minä näen, että täti on "kääntynyt!"

"Soisi Jumala, että asiat niin hyvin olisivat", vastasi mamseli, "silloin paistaisi aurinkokin selkääni, eikä silmiini kuten nyt, ja minun ei tarvitsisi kuunnella sinun tyhmiä huomautuksia. Mitä ne nuokin presidentin pojat, mokomatkin kukot (tätä sanoessaan mamseli syrjäsilmin katseli paria nuorta luutnanttia, jotka istuivat presidentin takana) Tukholmasta asti ovat tänne laittautuneet. Nyt siellä kurjassa pappilassa varmaan pitää heidän tähtensä taas kaikki kääntää ylösalasin — hiljaa, nyt hän taas alkaa."

Niin hän tekikin. Joka numero ohjelmassa vaan enensi ihastusta; henkeään pidätellen kuunteli yleisö, ett'ei ainoakaan vivahdus, ei pieninkään sointu jäisi huomaamatta tuosta laulusta, joka tenhoten, aivan kuin väkiseltä jokaisen sydämen valloitti. Yksi oli joukossa, joka ei myrskyisiin suosionosoituksiin yhtynyt. Se oli Kulkuri Sven. Laiha ja pieni kun oli, sai hän työntäytyneeksi jotenkin keskelle salia erään penkin päähän ikkunasyvennyksen kohdalle ja seisoi siinä nyt kädet ristissä hattu rinnalla. Hievahtamatta hän lakkaamatta kyynelsilmin katseli tuota olentoa, johon kaikki hänen tunteensa, hänen nuoruutensa unelmat olivat kohdistuneet, katseli vaan, tietämättä paikasta taikka ajasta, näkemättä mitään muuta, kiinnittämättä huomiotaan muuhun kuin säveliin, huulillaan autuaallinen onnellinen hymy, joka ilmaisi enemmän kuin tuhannet kätten taputukset taikka esille huudot. Taasen oli yksi numero lopussa, suosionosoitukset tauonneet ja Olivia aikeessa lähteä viereiseen huoneesen kuten tavallisesti väliajaksi. Tuo muuten niin hiljainen ja kaino Kulkuri Sven unohti nyt kaiken muun ja saadakseen vielä nähdä edes joitakuita sekuntia kauemmin Vivaa, otti hän pitkän harppauksen eteenpäin, astuen suoraan erään vanhan hermoheikkoisen neidin syliin, jolloin tämä päästi huikean kirkaisun. Nyt Sven vasta havahtui huomaten, niissä oli, ja pyysi liikuttavan nöyrästi neidiltä anteeksi ja lupaa saada vieläkin seisoa hänen penkkinsä päässä, johon pyyntöön neiti suostuikin, varsinkin kun ei enää ollut kuin yksi numero jälellä.

Taas astui Olivia sisälle. Ilta-auringon viimeiset säteet valaisivat hänen kultaisia kiharoitaan, ja hetkisen viivähti hänen haaveileva katseensa kuulijoissa. Selvemmin kuin tähän saakka, näki Sven pikku Vivan nyt; lujemmin puristi hän hattuaan vasten rintaansa, ikäänkuin sillä estääkseen sydämmensä raivoisaa sykintää. Kului tavallista pitempi aika ennenkuin Olivia alotti laulunsa; mutta vihdoin kuuluu pianosta sävel toisensa jälkeen, ja niihin yhtyy Olivian ääni täyteläisenä, tuntehikkaana; sydämestä lähtevät nuoruuden lempilaulun sävelet: "Kultaisessa kartanossa". Nyt ei Sven enää jaksanut itseään hillitä; pois pudotti hän hattunsa ja painoi kasvot käsiinsä; hänen täytyi itkeä, itkeä niin suloisia kyyneleitä kuin ensimäisen kevätsateen pisarat, jotka hentoa, nousevata nurmea kostuttavat. Tämä oli onnellisin hetki Sven'in elämässä; muutamassa sekunnissa näki hän sielunsa silmillä koko muistorikkaan lapsuutensa; yli niityn mättäitten ja metsän mäkien hän karkeli, seurasi pienoisin jaloin kirkkaan puron hiljaista kulkua; orjantappuraruusuja ja rullakukkia hän poimiskeli, rakenteli linnoja kivistä ja veisteli kaarnasta valtameren laivoja; taasen kuuli hän metsän huminan ja lintujen liverrykset; seurasi sepän jykeviä iskuja pajassa ja näki säkenien syttyvän ja jälleen sammuvan hiljaisessa yössä; käden täydet hän noukki kieloja ja orvokkia; kutsui lampaitaan ja sai kokoon kaikki muut, paitsi kahta... ja vihdoin heittäysi hän selälleen puron reunamalle ja katseli, miten tähti toisensa jälkeen taivaalle syttyi ja kuvastui tummaan veteen, josta sumun seasta vähitellen yleni korkea olento... harpusta ja surumielisyydestään Sven hänet tunsi — Ahti se oli, joka morsiotaan etsi, mutta etsi häntä turhaan — aivan niinkuin Svenkin, sillä nuoruutensa rakastettua ei hänkään koskaan tässä elämässä saisi morsiamenaan tervehtiä, nyt juuri, kun hän ensikerran näin selvästi käsitti itsensä ja tunteensa, häipyi Olivian viimeinen värehtivä sävel, ja hetkisen vallitsi huoneessa haudan hiljaisuus. Mutta pian vaihtui tämä äänettömyys suosionosoituksiin ja esillehuutoihin, joista ei tahtonut loppua tulla ja kukkavihkoja, toinen toistaan kauniimpia, heitettiin loppumattomiin nuorelle laulajatarelle. Ei ollut Sven'illä kukkia, ja vaikka olisi ollutkin, niin ei hän niitä olisi uskaltanut laulajattaren jalkoihinkaan heittää, peläten siten kääntävänsä tämän huomion omaan mitättömään olentoonsa.

Kaikki nyt salista ulos kiiruhtivat välittämättä vaikka tungoksessa toisten varpaillekin astuivat, kunhan vaan ennättivät vielä vilahdukseltakin näkemään laulajatarta, kun tämä nousi vaunuihin, sillä oli saatu tietää, että hän ajaa presidentin kanssa kuvernöörin taloon, johon hän omaisineen jää yöksi, vasta huomenna lähteäkseen heidän kanssansa kotimatkalle.

Onneksi pääsi Sven aivan lähelle vaunuja, paikkaan, jota hän köyhyydestään huolimatta ei olisi hinnasta mistään vaihtanut. Vähän päästä tulikin Olivia kuvernöörin taluttamana, ja koko ryhmä ihmisiä ympärillään, niiden joukossa Fernerin perhe, kaupungin ylhäisempiä henkilöitä ja presidentti veljenpoikineen. Kuvernööri ojensi Olivialle kätensä auttaakseen häntä vaunuihin, istuutui sitte itse hänen viereensä ja oli juuri käskemäisillään ajuria ajamaan, kun Olivialta äkkiä pääsi ilon huudahdus, joka sai heidät vielä hetkiseksi viipymään. "Sven, rakas Sven, mitä näenkään!" puheli Olivia heleällä äänellään ja ojensi molemmat kätensä lapsuuden ystävälleen, jonka hän nyt juuri oli huomannut. Ilo loisti Sven'in rehellisistä silmistä, kun hän astui joukon keskeltä, joka kohta teki hänelle tilaa, niin pian kun huomasi Olivian tahtovan häntä puhutella. Olivia sanoi pari sanaa kuvernöörille, joka nyt uteliain katsein tarkasteli tuota hinterää olentoa edessään. Jo pääsi Sven vaunuihinkin.

"Sinä rakas uskollinen olento!" hymyili Olivia, tarttuen molemmilla käsillään Sven'in laihaan käteen, jonka tämä hänelle kainosti ojensi, "tiedätkö, Sven, paitsi omaisteni näkeminen, ei mikään ole kotia tultua minua niin ilahduttanut kun sinun tapaamisesi. Muistatko vielä ihanaa lapsuutemme aikaa, muistatko, Sven?"

"Viimeiseen hengenvetooni!" kuiskasi Sven liikutuksesta vapisevin huulin. "Ja kiitos Vi... kiitos jok'ikisestä sävelestä, jotka tänään kuulin, pikku Vi... mamseli Olivia! Sellaista en ole ikinä kuullut muulloin kuin mahdollisesti unissani."

"Sinä siis olet kuullut lauluani, Sven?"

"Enkö mä sitä olisi? Luin lehdistä, että olitte tulossa... ei muu kuin kuolema olisi voinut minua estää tänne saapumasta..."

"No, oletko sinä tyytyväinen", kysyi Olivia vakavasti, kuin olisi hänellä ollut edessään mitä perinpohjaisin arvostelija.

"En minä kykene siitä edes puhumaankaan", oli Sven'in arvostelu, samalla kuin kaksi kirkasta kyyneltä vierähti poskelle saaden Oliviankin silmät kostumaan. Hän kääntyi kuvernööriin ja puheli lämmöllä: "moni on matkustellut maita mantereita ja niittänyt kultaa ja kunniaa, vaik'ei hänellä ole ollut likimainkaan sellaisia musikaalisia lahjoja kuin Kulkuri Sven'illä. Mutta hänellä onkin suuri kuulijakunta, joka ymmärtää häntä ja hän sitä, niin — tuskinpa kenelläkään juuri suurempaa lienee!".

"Kuules Sven, pidä nyt varasi aikaseen huomisaamuna, kun me matkustamme kotiin; tahdon, että sinä tulet mukaan, sillä minulla on niin paljon sinun kanssasi puhuttavaa. Hyvästi nyt! — Jumala sinua siunatkoon!"

"Hyvästi", Sven kumarsi ja poistui vaunuista joukon keskeen, joka häntä nyt uteliaana ja kadehtien katseli, vaikka äsken ei huomannut enempää kuin höyhentä, jota tuuli lennättelee.

Kaupunkilaiset tunsivatkin sangen vähän Sven'iä, sillä ennen hän olisi vaikka ampiaispesään päänsä pistänyt kuin markkinoilla soitellut; joskus matkoilla täytyi hänen kuitenkin kulkea kaupungin läpi.

Seuraavana aamuna suuntasivat matkustajat kulkunsa kohti Ferner'in pappilaa, tyytyväisinä jutellen kaikki muut paitsi mamseli Ulla-Katariina, jonka mieltä mitä hirveimmät taloushommat painuivat. Maahan musertaa hän olisi tahtonut koko presidentin luutnanttineen, kun kuuli, että he läsnäolollaan aikoivat kunnioittaa pappilaa kokonaista kaksi viikkoa. Juuri kuin ei koko avarassa maailmassa muuta paikkaa heidän oleiltavakseen löytyisi kuin tämä pieni maalaispappila, jossa eivät muuta toimita kuin saattavat huolta ja hoppua ihmisille, joilla sitä on aivan tarpeeksi jo ennestäänkin! Tämä päivä oli mamseli Ulla-Katariinalle oikein kiusan päivä, sillä jo noitten vaunujen pelkkä näkeminenkin oli hänelle kauhistus. Etumaisina ajoivat rovasti, presidentti ja toinen luutnanteista, sitte Olivia, Gerda ja toinen luutnantti — ja vielä kaiken harmin lisäksi Kulkuri Sven kuskilaudalla, ja vasta viimeisenä mamseli itse yhden hevosen vedettävissä vaunuissa sullottuna korien ja myttyjen keskelle niin, että oli aivan siihen paikkaan puristua. Ehkäpä sekin puolestaan lisäsi hänen mielensä katkeruutta. Ja katsella tässä sitte vielä, miten tuo luutnantti tyttöjä "hakkailee", Gerdaa varsinkin; mutta kyllä minä vaan kotiin päästyä puhun suuni puhtaaksi, sillä Gerdaa minä toki vielä saanen muistuttaakin, kun niin kauan olen äidin sijassa hänellä ollut. Eivät kahta minuuttia pitäneet suutaan kiinni? Semmoista juttua ja kahlatusta, että vakava ihminen voi joutua ihan raivoihinsa sitä kuullessa. Toisellaiset olivat muistot mamselilla omasta nuoruudestaan; vuoroin keittiössä häärien, vuoroin rukin ääressä istuen, se hiljakseen kului, ja ainoastaan silloin tällöin uskalsi hän heittää kainon syrjäsilmäyksen isänsä apulaispappiin. Mutta nykyajan nuorista ei kannata puhuakaan. Se nyt oli päivän selvä mamselin mielestä, että sellainen maankiertäjä kuin Olivia on pakanaakin pahempi, vaan sitä ei enää voinut auttaa, mutta Gerdan hän, mamseli Ulla-Katariina, ainakin tahtoi pelastaa Olivian vaikutuksesta ja hänen huonoa esimerkkiään seuraamasta.

Parina ensimäisenä päivänä ei mamseli Ulla-Katariina tullutkaan "suutansa puhtaaksi" puhuneeksi, osaksi kovan kiireen tähden, osaksi senkin vuoksi, että presidentti oli hänen laittamiaan ruokia pilviin saakka ylistellyt, ja oli hän siis verrattain hyvällä tuulella. Oliviaa kohteli hän jonkunlaisella kunnioituksella, nähdessään, miten kaikki toiset häntä suosivat, ja Gerda puolestaan sai aikaan vallan ihmeitä keittiössä ja kellarissa ollessaan poissa vierasten luota. Mamselilla ei siis ollut mitään erikoista tyytymättömyyden syytä, varsinkin kun piiatkin tänä tärkeänä aikana erityisen huolellisesti toimittivat askareensa, pelosta tietenkin, mutta se oli mamseli Ulla-Katariinasta yhdentekevä, kunhan kaikki tehdyksi tuli, mikä pitikin.

Oli toisen päivän ehtoo. Pappilan asukkaat olivat menneet kukin haaralleen nauttimaan maalaiselämän vapaudesta. Presidentti ja rovasti istuivat varjoisassa lehtimajassa politikoiden, toinen luutnanteista koetti onneaan kalansaannissa, toinen taas etsi sitä Gerdan seurassa, osoittaen tälle vilpitöntä ihailuaan.

Mutta lahden rannalla kävelivät Olivia ja Kulkuri Sven, ei käsikädessä, kuten ennen muinoin, vaan vieretysten, sydän täynnä lapsuuden suloisia muistoja. Tulivat he siitä kummulle, jossa riippakoivut vihannoivat ja missä niin usein ennen leikeistä väsyneinä tapasivat levähtää.

"Istahdetaan tähän, Sven", ehdotti Olivia. "Voi, sinä rakas, vanha Sven", puheli hän katsellen ihastuneena lahden rasvatyyntä pintaa, sen vihantia, pehmeitä rannikoita ja sammaleisia paateroita, "miten koti sentään on suloinen, miten kaikki täällä on aurinkoista, on kuin koko luonto juhlisi, kuin vallitseisi rauha kaikkialla."

"Hm!... Mutta siitä, joka maailmassa on nähnyt niin paljon muuta koreaa, ei Fernebo kuitenkaan voine paras paikka olla."

"On, kaikkein kaunein, kaikkein parhain!" vakuutti Olivia lämmöllä. "Mutta minähän unohdin aivan, että sinä olet yleismaailmalainen..."

"Onko se jotain pahaa?" kysyi Sven nöyrästi.

"Ei sinussa, Sven. Se on vaan jonkunmoinen runollinen rauhattomuus, joka pakoittaa sinua liikkumaan paikasta toiseen."

"Niin minä olen kyllä itsekin monasti tuota seikkaa miettinyt, mutta ei se ole autettavissa", tuumaili Sven syvämietteisenä. "Mutta sanokaa minulle nyt, Viva mamseli, oletteko matkoillanne löytäneet sen, mitä toiset turhaan hakevat sekä kotoa että kylästä — onnen?"

Olivia ei vastannut heti "Tämä laulajan elämä on kummallista", hän virkkoi vihdoin, "eikä suinkaan ilman viehätystä. Itse innostua, innostuttaa muita, olla suosittu, kunnioitettu, kukitettu, melkein jumaloitu, se hurmaa, lumoaa ihmisen, antaa elämälle loisteen ja hohdon, joka melkein tuntuu todelliselta onnelta, mutta — ei sitä kuitenkaan liene. Sitäpaitsi on tällaisella elämällä suuri kiusaus turhamaisuuteen."

"Ei kuitenkaan sellaiselle luonteelle, kuin... kuin..."

"Onpa niinkin, Sven. Varmin todistus siitä on, että minä en enää haluaisi takaisin jokapäiväisen elämän touhuihin."

"Niin, sellainenhan se ihminen on, millaiseksi hän on luotu", huomautti Sven huoaten, "eihän voisi ilman lintunenkaan madon lailla kaalin lehdellä elostaa. Mutta eikö Viva mamseli suutu, jos uskallan kysyä erästä asiaa teiltä?"

"En, Sven, saat kysyä mitä ikinä tahdot!"

"Ettehän liene kihloissa jonkun herttuan tai ruhtinaan taikka jonkun muun sellaisen kanssa?"

"En ole, Sven hyvä, en! Olisitko ollut siitä iloissasi?"

"Kaikkea muuta", vastasi Sven, kasvot niin ilosta loistavina, että Olivia hymyillen häntä katseli.

"Mutta, jos minä siten tulisin oikeen onnelliseksi, Sven?"

"No, _siinä_ tapauksessa", vastasi Sven vitkalleen, "täytyisi tyytyä siihenkin, ett'ei teitä koskaan enää saisi nähdä, sillä häpeä olisi, jos ei ajatteleisi toisen onnea enemmän kuin omaansa!"

"Sinä olet aina kaltaisesi, sinä uskollinen Sven! Sisäinen ihmisesi on aina sama, mutta ulkomuotosi — oletko ollut sairaana, kun olet noin kalpea ja laiha?"

"Eikö mitä, pikku Viva mamseli, mutta tiedättehän, miten hinterätekoinen aina olen ollut ja lieneehän tuulet ja aurinkokin jotain osaltaan vaikuttaneet, puhumattakaan minun 'runollisesta rauhattomuudestani', joksi te äsken vaeltamishaluani nimititte."

"Etkö sinä, Sven, kysy minulta vielä yhtä asiaa?"

"Ja mikä se olisi?"

"No vaikka, että olenko minä rikas?"

"Olenhan jo ennen kuullut, että teillä on varoja. Mutta se on minusta yhdentekevää."

"Onkohan, Sven? Jos minä nyt juuri haluaisin antaa sinulle jotain, jota eniten näytät tarvitsevan."

"Mitä se sitten olisi?" ihmetteli Sven. "Kahdet vaatteet minulla on ja metsästä saan uuden tuohipalasen niin usein kuin mieleni tekee."

"Luonnonlapsi!" huudahti Olivia hymyillen onnelliselle Sven'ille, "etkö tunne mitään tarvitsevasi?"

"En mitään — en ainakaan _nyt_."

"Mutta kun jälleennäkemisen ilo on ohitse, kun minä olen poissa ja jos en koskaan enää tule takaisin — voipihan sekin tapahtua — silloin sinä, Sven, taas vaellat koditonna kuten ennenkin; kylästä kylään, laaksosta laaksoon, kunnes tulet niin vanhaksi, ett'et enää jaksakkaan kulkea: kuinka silloin käypi?"

"Niinkuin käy varpuselle, kun se aikansa on viserrellyt: se putoaa maahan."

"Mutta varpusellakin on sitä ennen ollut oma pieni pesänsä — ja sen juuri minä sinullekin tahtoisin lahjoittaa. Tahdon, että sinulla on oma pieni tupasi muistona lapsuutesi ystävästä. Tahdon tietää, että kun vanhuutesi päivät koittavat, sinulla on katto pääsi päällä."

Sven ei vastannut heti, mutta jonkun ajan kuluttua loi hän Oliviaan katseen, jossa kuvastui niin syvä rakkaus, kunnioitus ja ihailu, kuin ihmissydän konsanaan saattaa tuntea. Vihdoin kykeni hän ajatuksensa sanoin ilmaisemaan:

"En ikinä unohda, pikku Viva, en ikinä, että olette tahtoneet minulle niin arvokkaan lahjan antaa, ja uskokaa minua, jos voisin teitä palvella vaikka viimeisin verenpisarani vuodattamalla, niin tekisin sen, mutta..."

"Mutta?"

"Tupaa en minä voi ottaa vastaan."

"Aivanhan sinä hämmästytät minua, Sven — ja miksi et voi ottaa?"

"Sillä se olisi minulle siteenä, joka ei tuottaisi hyviä seurauksia. Jos olisin talonomistaja" — Sven hymähti herttaisesti, — "täytyisi minun häpeän välttämiseksi pysyä enimmät ajat kotona, mutta sitä minä en voi tehdä, nähkääs pikku Viva! Jos olen iloinen, täytyy minun päästä ulos ilahduttamaan torvellani muitakin ihmisiä ja jos taas olen suruissani, täytyy minun silloinkin päästä ulos, metsän syvään hiljaisuuteen; — tuollainen suuri lahja ei siis sovi minulle, joka nyt kerran en ole niinkuin oikeat ihmiset."

"Ei tässä nyt muu auta; sinun pitää ottaa tupa", intti Olivia itsepäisesti. "Ei sinun sen vuoksi tarvitse pysyä ensinkään enemmän kotosalla. Saathan antaa tuvassasi asua, kenen tahdot, siksi kunnes väsähdät ja haluat itse asettua sinne. Tyydytkö sellaisiin ehtoihin?"

"Oletteko pahoillanne muuten?"

"Olen oikein pahoillani, Sven!"

"Sitä ette saa olla; täytyneehän minun sitte Jumalan nimessä ottaa tupa ja — _kiitos_ siitä! enempää en sano!..."

"Enpä minäkään, mutta sen sanon sydämestäni. Nyt tiedän, että metsälinnullani on pesä, johon lentää levähtämään, kun varjot laskeutuvat, ja ilta joutuu. Olet tuottanut minulle nyt suuren ilon, Sven, ja sinun tulee muistaa, ett'ei tämä lahja sinua mitenkään sido."

"Hyvä on", vastasi Sven yksinkertaisesti, "sillä sitä en voisi kärsiä."

"Ja vielä", jatkoi Olivia melkein hämillään, "et saa kieltäytyä ottamasta vastaan hiukan käsirahoja pieniä tarpeitasi varten."

Tumma, puna levisi Sven'in kalpeille kasvoille.

"Tiesinhän sen", huudahti hän murheisena, "että ne ovat kertoneet, että minä... mutta sen saatte uskoa, Viva, ett'en ollut kerjännyt ennen enkä sen jälkeenkään — tein sen päästäkseni teitä kuulemaan ja sitä varten olisin tehnyt mitä hyvänsä, kun se vain ei ollut rikollista... hyvä Jumala, että ihmisen pitää olla tälläinen raukka, josta toiset saattavat ajatella mitä tahansa!"

"Rakas Sven, älä nyt ole pahoillasi! Enkö minä aina ole uskonut sinua. Niinpä nytkin. Enkä minä mitään pahaa tarjouksellani tarkoittanut. Mutta ei puhuta nyt siitä enää!"

"Kiitos siitä lupauksestanne! Kun pidoissa torvellani puhaltelen nuorison tansseja, otan siitä kolikkoni ja ruokani myös ja luulen itselläni siihen olevan oikeudenkin. Enempää en toimeentullakseni tarvitse enkä enempää huolikkaan. _Vapaus_ on ainoa rikkauteni, jota paitsi en voi tulla toimeen."

"Väärin olisi riistää sitä sinulta", myönsi Olivia.

Kääntyi siitä sitte puhe aivan toisiin asioihin, m.m. Gerdan tulevaisuuteen. Olivia iloitsi sydämestään hänen tulevasta liitostaan, sillä nuori pastori, jonka hän edellisenä iltana kaupungissa oli tavannut, miellytti häntä suuresti. Olivia kertoi, että presidentti oli pyytänyt Gerdaa ensi talveksi Tukholmaan, eikä rovasti katsonut voivansa häntä siitä estää, eikä näkynyt Gerdalla itselläänkään olevan mitään sitä vastaan, joskin ero rakastetusta valoi hiukan katkeruutta hänen iloonsa.

Mutta Sven ei ollut ehdotukseen ollenkaan tyytyväinen.

"Pilaavat tytön siellä", arveli hän päätään pudistaen. "Tuo nuori luutnantti... ei, tiedättekös, Viva, minä en teidän sijassanne suostuisi ehdotukseen."

"Me emme voi kieltää, Sven! Ajatteles, miten suuressa kiitollisuuden velassa olemme sedälle!"