Part 2

Vilkkautta ja eloa näkyi eräässä pappilan päätyikkunassakin tänä varhaisena aamuhetkenä. Nuori, pirteä tyttönen astua sipsutti ikkunan luo, veti rivakasti raidallisen, kotikutoisen käärekaihtimen syrjään, niin että auringon säteet estämättä pääsivät huoneeseen, jossa niitä kohtasi näky niin viehättävä, että ilokseen siinä viivähtivät. Tuuhea, tummanruskea tukka hulmusi kiiltävinä kiharoina hienolle valkoiselle aamunutulle, ja noista ruusuisista kasvoista tummine, säkenöivine silmineen, loisti valoisa, häikäisevä nuoruuden kauneus. Vähäinen, tuskin huomattava uhmaileva piirre suun ympärillä ei rumentanut noita kasvoja, joitten ilme näytti voivan vaihetella kuin värivivahdukset meren aalloissa.

Hän avasi pienen, neliskulmaisen akkunan selko seljälleen ja hengitti mielihyvällä raikasta aamuilmaa; sitten kohotti hän hetkiseksi katseensa kohti korkeutta. Aamurukouksensa hän sinne lähetti, ja huokaus kuusitoistavuotisen sydämestä liitti siihen amenensa.

Silloin juuri astui huoneeseen rovastin taloudenhoitajatar, mamseli Ulla Katariina Borck, jokapäiväisyys itse, joka neljätoista vuotta oli sisukkaalla luonnollaan pitänyt talossa mitä ankarinta järjestystä. Näitten kahden viimeksi mainitun ominaisuuden vuoksi rovasti häntä juuri niin kauan oli pitänytkin, sillä järjestyksestä oli talossa suoranainen hyöty, ja hänen kiukkuinen luonteensa taas vaikutti palvelijoihin kuin hyvin asetetut suitset, joista on mahdoton irtaantua ja joitten avulla rautainen käsi heitä horjumatta johtaa. Rovastia peljättiin, mutta "Borckan" edessä, joksi mamselia tavallisesti selän takana sanottiin, vavistiin, ja oikeinpa hän itsekin iloitsi siitä pelosta, jonka hän ympäristössään herätti ja siitä melkein rajattomasta vallasta, minkä pappilassa oli saavuttanut, sillä itse rovastikin varoi joutumasta hänen kanssaan kiistaan. Ainoa, joka toisinaan uskalsi mamselia vastustaa, oli kuusitoistavuotias Gerda, jonka kiivauteen ja uhkamielisyyteen mamseli juuri voi pitää itseään syypäänä, kun aina vaan jankutti ja oli kärsimätön tälle.

"Arvasinhan sen!" huudahti mamseli harmissaan, nähtyään Gerdan, "ett'et vielä olisi päällesi saanut! Vaikka pitäisi Roomaan lähteä, niin ei olisi sinussa ihmistä kiiruhtamaan."

"Hyvää huomenta!" vastasi Gerda hiukan ivallisesti, kääntyen tulijaan, ja vähäisen varjon synkistäessä hänen muuten niin valoisia kasvojaan.

"Äh, ei sinun tarvitse neuvoa vanhaa ihmistä tervehtimään, ei ainakaan hyvää huomenta sellaiselle sanomaan, joka näyttää luulevan, että nyt on hyvä yö. Jos en minä vaan kaikesta huolta pitäisi tässä pesässä, niin tahtoisin nähdä, miltä täällä näyttäisi. Mutta voi sun laupias! ikkuna auki, eikä tuulihakakaan säpissä Ei, ei, kyllä asia niin on, että tässä talossa ei järjestystä saa... ja kaihdin aivan vinosti vedetty ylös! Tehkää hyvin neitiseni, ja siirtykää vähän syrjään, niin asetan minä sen niinkuin kaiken muunkin tässä talossa paikoilleen."

"Kyllähän minäkin sen korjaan ja panen tuuliha'ankin säppiin, jos täti nyt vaan on hyvä ja menee alas, ja koettaa olla niin vähän vihainen kuin mahdollista. Kaikki päivät eivät ole tällaisia juhlapäiviä, kuin tämä."

"Vaikkapa olisikin! Mutta sen sinulle sanon kuin sanonkin, ett'ei mikään juhla saa olla niin suuri, eikä mitkään rallatukset niin hienoja, että, niiden kautta järjestys talosta karkotetaan, sillä se on kuitenkin tärkein kaikesta."

"Rallatukset", toisti Gerda inholla, "kuinka täti uskaltaa tuolla tavoin puhua Vivan laulusta!"

"Ja miks'en uskaltaisi! Olenko minä koskaan hyväksynyt hänen maan kiertämistänsä? Mitä sellainen muuta on kuin tyhjää laiskottelemista? Ja hurmatkoon vaan sekä ruhtinaat että muut tämän maailman valtiaat, mutta _minuun_ hän ei mitään vaikuta; minulla on ja pysyy omat ajatukseni asioista. Aiotko ottaa tuon puvun yllesi?"

"Aion, tädin suosiollisella luvalla!"

"Kyllä vaan, sitähän sinä taidat kuulustella! Sehän olisi kerrassaan uuden uutukainen tapa. Mutta mielipiteeni aion kuitenkin ilmoittaa, ja se on, ett'ei tuollainen vaatehetale siedä tämmöistä hellettä enemmän kuin yhtä vesipisaraakaan, se ei siedä niin mitään. Sanoinhan sinulle jo silloin, kun sen ostit, ett'ei siitä kannattaisi kunnolleen ompelupalkkaa maksaa, mutta kun sinuun koettaa järkeä saada, niin kuuroille korville silloin saa puhua."

"No, mitäpä sitten maksaa vaivaa koettuakaan", vastasi Gerda puoleksi harmissaan, puoleksi hymyillen, sillä tänään hänen oli mahdoton todella suuttua kenellekään taikka mistään asiasta. Olihan hän nyt niin onnellinen; saisihan hän tänään tavata sisarensa, jota ei vuosikausiin ollut nähnyt, ja jonka maine nyt loi hohdettaan koko Ferner'in nimelle, mikä seikka Gerdasta, niin nuori kuin olikin, ei suinkaan ollut vähäpätöinen. Sitäpaitsi hän jotenkin varmasti tiesi laulajaisissa tapaavansa erään henkilön, joka yhdessä hänen kanssaan iloitsisi päivän suuresta tapahtumasta. Se oli naapuripitäjän apulainen, jonka valoisa katse ja hiljaisa sävy aina vaikutti niin tyynnyttävästi Gerdan pieneen, vilkkaasen olentoon. Yhdessä olivat he kesäisin kisakentillä juosseet "viimeistä paria" ja talvi-iltoina "kätken kiveä" leikkineet, kunnes, vähitellen, melkein huomaamatta olivat kätkeytyneet toistensa sydämiin ja tulleet lausuneeksi sanat, jotka sitoivat heidät koko elämäksi toisiinsa.

Apulainen oli kyllä huomauttanut Gerdaa siitä, ettei hänellä ollut suuria tarjottavana, mahdollisesti köyhä komministerin paikka vaan ja sekin vasta parin vuoden perästä; mutta Gerda oli vakuuttanut kyllä sellaiseen kohtaloon-tyytyvänsä; eihän hän itsekään ollut kuin yksinkertainen papin tytär.

Että rovasti Ferner katseli hyvillä silmin tuota nuorta miestä, tiesi Gerda vallan hyvin, mutta hän oli päättänyt kuitenkin vasta vuoden perästä kertoa isälleen heidän keskinäisestä suhteestaan, sillä isän ankaruus esti Gerdaa arkaluontoisemmissa asioissa tuttavallisesti ja avomielisesti lähestymästä tätä. Tällä kannalla olivat asiat nykyään; samettikansinen, kultakoristeinen virsikirja Gerdalla ja kimppunen kuivaneita niityn kukkasia raamatun välissä pastorilla olivat ainoana liiton ulkonaisena merkkinä noilla kahdella nuorella, joita heidän luonteensa erilaisuus juuri näkyi lähentävän toisiinsa.

Ei Gerda myöskään mamseli Ulla-Katariinalle ollut sydämensä salaisuutta ilmaissut, vaikka tämä, vastoin tavallisuutta, ei nuoressa papissa havainnut mitään moitteen syytä; mutta mamseli oli kerran kaikkiaan vakuuttanut vihaavansa koko miehistä sukupuolta, ja tuntui hänen vihansa varsinkin silloin yltyvän, kun joku heistä sattui kihloihin menemään. Joka kerta, kun hän sanomalehdistä luki kihlaus- tai vihkimäilmoituksen, kävi hän sietämättömän kärttyisäksi; halveksien viskasi hän silloin lehden kädestään ja Surkutteli tätä maailmaa, joka vaan päivä päivältä tulee yhä hullummaksi, sekä kiitti Jumalaa, joka oli auttanut häntä jäämään noitten vähälukuisten viisasten joukkoon; mutta mamselin näin päivitellessä sattui toisinaan, että rovasti sanomalehtensä takana veti suunsa merkitsevään hymyyn, saaden toiset epäilemään hänen omistavan itselleen suurimman ansion siitä, että Ulla-Katariina oli jäänyt kuulumaan juuri noitten mainittujen viisasten joukkoon.

Eipä Gerdalta kuitenkaan uskottua puuttunut. Sydämensä vaistolla oli hän siksi valinnut juuri sen, jota muut halveksivat, ja jolle kaikkein viimeiseksi olisivat salaisuutensa uskoneet, Kulkuri Sven'in. Ja Sven oli hyväksynyt Gerdan valinnan ja tavoittanut lukemattomat kerrat nuoren papin hänen yksinäisillä kävelyillään metsän hiljaisuudessa kutsuakseen tälle rakkaat viestit hänen sydämensä lemmityltä. Vivan, pikku Vivan tähden Sven tämän oli tehnyt, sillä hän käsitti hyvin, miten tyytyväinen Viva olisi, kun sisar joutuisi sellaisen miehen omaksi kuin pastori oli. — Hän on Jumalaa pelkääväinen, vakuutti Sven, joka oli pastoria käynyt kirkossa kuulemassa, sekä vaeltaessaan paikasta toiseen muutenkin ottanut selkoa tämän sekä nykyisestä että entisestä elämästä. Siihen ei pieninkään varjo langennut: pastori oli ollut hyvä poika, hyvä veli ja uuttera virassaan: sellaisesta tulee varmaan myös hyvä puoliso.

Häntä ja sisartaan muistellen oli Gerda siis tänään niin iloinen, hänen sydämensä niin kevyt, ett'ei hän huolinut harmistua ei edes mamseli Ulla-Katariinallekaan, joka kuitenkin oli pahin ihminen maailmassa toista ärsyttämään. Kun mamselikin nyt huomasi turhaan kiukuttelevansa, lähti hän tiehensä, sitä ennen kuitenkin vielä muistuttaen Gerdaa ihan "siinä paikassa" joutumaan hänen avuksensa matkaeväitä laittamaan. Ei hänenkään ollut pakko henkensä kaupalla tässä työtä tehdä, "sill'aikaa, kun muutamat maita mantereita kiertelevät ja vaan laulavat, ja toiset taas eivät paljoakaan enempää toimita, matkustellessaan moisia kuulemaan."

"Mutta lähteehän täti itsekin mukaan", huomautti Gerda.

"Lähden kyllä pitämään teistä ja tavaroista huolta, enkä suinkaan minkään muun vuoksi. Jos minä jäisin kotiin, niin tahtoisin nähdä, miltä sekä sinä että isäsi näyttäisitte. Järjestyksestä täytyy ainakin pitää huolta sellaisessa kummallisessa ihmisjoukossa, kuin sinne kokoontuu".

"Täti näyttää yhä luulevan, että vieläkin olen vaan nelivuotias tyttöriepu."

"Mitä ainakin järjestykseen tulee, niin tuskinpa siinä koskaan ehtinet yli viidennen vuotesi; mutta kun on kysymyksessä itsepäisyys tai vanhojen ihmisten kanssa väitteleminen ja suun pieksäminen, niin silloin kyllä voisi luulla sinua yhtä hyvin kolmekymmentäkaksi- kuin kuusitoistavuotiaaksi... Mutta kiirehdi nyt vaan, että joudumme ajoissa lähtemään! Kuusi penikulmaa ei ole mikään leikkimatka varsinkaan Pollelle, joka vieläkin liikkaa sitä naulan jälkeä, jonka se Pekka lurjuksen huolimattomuuden vuoksi myllymatkalla jalkaansa sai. Mutta sanoinhan jo täpäin silloinkin, että niin kävisi, mutta kukaan ei ottanut sitä uskoakseen."

Vihdoin, Gerdan suureksi helpoitukseksi poistui mamseli Ulla-Katariina vielä mennessäänkin päivitellen palvelijain kelvottomuutta yleensä ja Pekan kunnottomuutta varsinkin.

Vähemmässä kuin neljännestunnissa oli Gerda pukeutunut ja alhaalla keittiössä ja auttoi, asetteli ja järjesteli niin vikkelästi, että Ulla-Katariina täti ei harmikseenkaan löytänyt mitään muistutuksen syytä.

"Näyttääpä melkein siltä, kuin olisi täti tyytyväinen minuun", hymyili Gerda.

"Älä luule liikoja itsestäsi! Ei yksi lintu kesää tee."

"Kas, tuos'on _tuokin_", puheli Gerda ja iski kannen pienen voipytyn päälle, joka piti panna eväskoriin.

"Millä tavalla sinä pyttyä pitelet", huudahti Ulla-Katariina vihaisesti; "jos se nyt siitä vaan ei halkea, niin kiitä onneasi, eikä taitoasi."

"Olkoon se sitte minun _onneni_, täti hyvä! Minä olen nyt niin onnellinen, että hiukan enemmän taikka vähemmän, ei paljoa vaikuta!" tätä sanoessaan otti hän mummoa vyötäisistä kiinni ja pyörähytteli häntä monet kerrat ympäri huonetta ja suuteli lopuksi kevyesti poskelle.

Mutta mamseli Ulla-Katariina huitoi molemmilla käsillään kuin olisi hänellä ollut kokonainen parvi mehiläisiä torjuttava luotaan ja pyysi saada olla rauhassa sellaisilta kujeilta sekä syytti Gerdan rypistäneen hänen esiliinansa niin, ett'ei sitä enää silittämättä voinut pitää. "Mutta", lopetti hän, "huolimattomuudella voi hävittää vaikka koko maailman."

Ja sitte tassutti mummo omaan huoneesensa, mutta Gerda ennätti kuitenkin huomata erään seikan, jota Ulla-Katariina suinkaan ei olisi suonut kenenkään näkevän: hän hymyili mennessään.

Ei ole niin kuivaa maaperää, ett'ei siinä jokunen heinänkorsi itää voisi.

Läpi Gerdan sielun välähti muuan jalo ajatus: "Jos minä aina voisin olla noin iloinen ja ystävällinen, olisi tätikin varmaan parempi. Mutta hänen alituinen moittimisensa ja muistuttamisensa ärsyttää minua niin sanomattomasti. Tahdon kuitenkin koettaa muuttua toisenlaiseksi."

Tunnin kuluttua olivat vanhat vaunut hevosineen rappujen edessä ja Pekka keskellä kesäkuumaa uusissa harmaissa sarkatamineissaan ja vaalea tukka lyhyeksi leikattuna istui kuskilaudalla. Rovasti, laajassa kesäkauhtanassaan, vanha patalakki päässä ja sytytetty piippu kädessä, asettui istumaan oikealle, mamseli Ulla-Katariina vasemmalle ja Gerda vastapäätä heitä. Eväskorit pulloineen olivat kaikki vaunuihin sullotut; mitään ei ollut unohtunut, ei ainakaan mamseli Ulla-Katariinan varoitukset palvelijoille. Mutta tuo ei kuitenkaan estänyt häntä vielä aivan viime hetkessä uhkaamasta Bollaa, jos tämä vaan ei oikeen hyvin hoitaisi vasikoita, taikka toistamasta ainakin yhdeksättätoista kertaa Lotalle, että vaan muistaisi pitää tulesta vaaria, ja muistuttamasta pikku Ollia kunnollisesti puhdistamaan puutarhan, siksi kunnes kotiin palattaisiin, taikka muuten "kylläs tiedät..."

Niin, niin kyllä Olli hyvin tiesi, mitä oli odotettavissa, jos vaan sen unohti, mikä muistaa tuli. Tiesiväthän ne piiatkin jotain, ja tämä tieto se näkyi heitä innostaneenkin iloitsemaan silloin, kuin on ilon aika. Niin pian kun vaunut olivat näkyvistä vierineet, puhkesi heidän riemunsa ilmoille ja hurjaa vauhtia he piirissä pyörien kiitivät ympäri pihamaata tehden lopuksi kädellään paljoa puhuvan liikkeen mamseli Ulla-Katariinan kunniaksi, mutta jota tämä kuitenkaan onneksi ei enää voinut nähdä, sillä jos hän sen olisi tehnyt, niin ainakin siksi päiväksi hän luonteensa tasapainon kadottanut olisi.

Pikku Ollia tämä jälkinäytös nauratti niin herttaisen makeasti, että nuoran pätkä, joka housun kannattimen virkaa toimitti, pingahti poikki, mutta vähät Olli vahingosta välitti, kun moisen huvin taas pitkistä ajoista sai, läksihän vaan kiireen kaupalla puutarhaan työtään toimittamaan, että sitte illan tultua joutuisi taas piikojen kanssa väentupaan kuulemaan, mitä povari-Reetalla, joka aina silloin, kuin Borcka valtakunnastaan poistui, saapui pappilaan, taasen olisi ennusteltavaa.

Pekka ajoi aluksi aivan verkalleen vaan. Pitkä oli taival edessä ja siksi ei hevosta heti kohta saanut väsyttää. Päivän kunniaksi oli rovasti tavattoman suopealla mielellä ja tupruutteli piipustaan sakeita savupilviä, joita raitis aamutuuli edelleen kuljetti, kunnes ne kokonaan ilmaan haihtuivat. Hän sanoi, että tänään on ilopäivä, niin suuri, että se saa unohtamaan kymmenen vuoden kaipuun ja kieltäymyksetkin, johon mamseli Ulla-Katariina vastasi, että on vallan surkeata, kun ruiskukat noin työntäytyvät viljan sekaan, että se tuskin pääsee kasvamaan sekä kerrassaan halpamaista, että kirkkoväärtti, joka on olevinaan sellainen valtias, pitää tiet keskellä kesää tällaisessa kunnossa, että ihmiset ja eläimet voivat siinä jalkansa taittaa. Rovasti katseli mamselia ja tuumiskeli mielessään, että mahtoiko tuolla ihmisellä sydäntä olla ollenkaan, mutta sitä samaa oli mamselikin kerran rovastista ajatellut, ja siksipä hän nyt ei välittänytkään tämän tuumista, tarkasteli vaan noita pahanilkisiä ruiskukkia, jotka mitään pahaa aavistamatta loistivat kesäisessä kauneudessaan. Gerda sitävastoin yhtyi sydämensä pohjasta rovastin iloon ja kertoili niistä monista kiittävistä kirjoituksista, joita sanomalehdet Vivan laulusta olivat sisältäneet, ja oli tätä tehdessään niin innoissaan, että tuskin malttoi paikoillaan pysyä. Huomaamattaan keinui hän edestakaisin kuin ruusu varressaan, ja hänen silmänsä säteilivät kuin taivaan tähtöset kuvastuessaan tummaan veden kalvoon.

Vihdoin pääsi häneltä kysymys, joka jo kauan oli hänen kielellään pyörinyt.

Hän kääntyi mamseli Ulla-Katariinaan ja sanoi: "Onko todellakin mahdollista, ett'ei täti ollenkaan välitä meidän ilostamme, kun taasen saamme nähdä Oliviamme? Nyt ei täti pääse mihinkään, vaan teidän täytyy vastata minun kysymykseeni."

Rovasti näytti olevan tyytyväinen, että asia oli tullut puheeksi hänen tarvitsemattaan sitä alottaa.

"Oh", vastasi mamseli Ulla-Katariina, "kukapa tuosta sitten niin välittänee, mikä minua liikuttaa, taikka ei liikuta."

"Miksi sitä muuten teiltä kysyttäisiin?" huomautti Gerda.

"Niin no, ymmärtäähän tuon nyt jokainen, että se hauskaa on", vastasi mamseli harmissaan, että hänet oli saatettu tällaiseen ahdinkotilaan, "mutta sanoissani sittenkin pysyn, että hyödytöntä sellainen elämä on, ja että..."

"— Mutta turhaahan sekin sitte on, että taivaan linnut laulelevat", huomautti Gerda, "ja kuitenkin on jumala heille laulun lahjan antanut — tahtooko täti moittia Jumalaa?"

Rovasti oli ihastuksissaan.

"Moittia Jumalaa", toisti mamseli Ulla-Katariina äkäisesti. "Kylläpä sinä puhut typerästi! En minä ketään moiti, enkä ymmärrä mytologiaa, mutta sen verran kuitenkin tiedän, että linnut tulevat toimeen pelkillä hyönteisilläkin, ja jos he sen ruokansa päälle laulavat, niin laulakoot vaan. Minulla ei suinkaan ole halu ruveta luomakuntaa tutkimaan, mutta sitä vaan en saata käsittää, miksi ihmisistä on kunnia osata matkia eläimiä. Jos lintu tuolla ilmassa visertää, pitääkö minun kohta tehdä samaten?"

"Mutta jos lintunen _syöpi"_, tuumaili Gerda, "niin syöpi täti myös."

"Sen teen minä linnuilta lupaa kysymättä taikka heiltä esimerkkiä ottamatta; onhan se aivan toinen asia; ihminen syö elääkseen."

"Ja laulaa pysyäkseen raikkaalla mielellä", tuumi Gerda. "Sitäpaitsi olen aivan vakuutettu siitä, että täti ei voi olla pitämättä pikku linnuista, vaikka sitte sanoisitte mitä tahansa."

"En minä kiellä, silloin kuin jostakin pidän", vakuutti mamseli Ulla-Katariina itsetietoisesti, "mutta mitä minä sille mahdan, että linnut minusta aina ovat olleet tarkoituksettomia olentoja."

"Vaikka elävätkin hyönteisillä", huomautti Gerda leikillisesti.

"En minä nyt enää viitsi sinun kanssasi kiistellä", lopetti mamseli nyt, kuten aina ennenkin, kun huomasi alakynteen joutuvansa, ja vetäytyi arvokkaisuutensa läpäisemättömään vaippaan.

"Pidä vaari vain, ett'ei takkisi tapaa pyörään. Se olisi juuri sinun tapaistasi."

Ilme rovastin kasvoilla puhui yhtä selvästi, kuin jos hän sanoin olisi lausunut ajatuksensa: joll'ei tuo tuossa olisi niin tarkka järjestyksen ihminen, kuin on, niin ei mitenkään voisi häntä talossaan kärsiä.

Tuli pitkä hiljaisuus. Tavallisissa oloissa olisi varmaan jokainen heistä hiljaisuudessa torkahtanut, varsinkin kun päivä oli helteinen, mutta nyt oli kullakin niin paljon miettimistä, ett'ei uni silmään tullut. Isän rakkaus ja isällinen ylpeys pitivät rovastia vireillä; rakasta sisarta ja erästä toistakin ajatellen kului Gerdan aika, ja monenmoiset harmilliset ajatukset karkoittivat unen mamseli Ulla-Katariinan silmistä. Mikä oikeus muutamilla on tulla noin ylistellyiksi ja niittää vain kultaa ja kunniaa? Oliko häntä koskaan noin kiitetty ja ylistetty? Oliko hän saanut osakseen kultaa tai kunniaa? Oliko kukaan koskaan välittänyt hänestä muun kuin sen hyödyn vuoksi, jonka hän säästäväisyydellään ja järjestyksellään osasi taloon tuottaa? Oliko vanhus tuossa hänen vierellään oivaltanut, että mamseli hänen vaimonaan olisi ollut monta vertaa parempi kuin hänen taloutensa hoitajana? Ei, tuhat kertaa ei. Ajatellessaan kaikkia häntä kohdanneita vääryyksiä kiukustui mamseli Ulla-Katariina niin, että hänen täytyi kohottautua vaunuissaan ja lyödä napahuttaa Pekkaa päivänvarjonsa varrella selkään, niin että tämä oli vähällä pudota kuskilaudalta suinpäin hevosten jalkoihin.

"Pidä mies hevoset keskellä tietä, sinähän makaat kuin pölkky", syytti mamseli.

"Minäkö makaan?" kysyi Pekka kaikessa viattomuudessaan kääntäen leveän naamansa mamseliin päin.

"Makaathan sinä", väitti mamseli Ulla-Katariina vieläkin, vaikka hiukan hiljaisempana, sillä hän huomasi rovastin kasvoille kohoavan pilven, joka ilmaisi, että nyt oli mamseli ollut liian innokas perheen parasta valvoessaan. Eikä hän otaksumassaan erehtynytkään, sillä rovastin ääni ei juuri suopealta sointunut, kun hän kehoitti mamselia jättämään hänen asiakseen muistuttaa Pekkaa, silloin kuin tarvis vaati, sekä pitämään huolta vaan talouden asioista, joita hän, sen rovasti kyllä myönsi, harvinaisella taidolla kykeni ohjaamaan.

Tällaista puhetapaa käytti rovasti harvoin keskustellessaan taloudenhoitajattarensa kanssa, mutta jos se joskus tapahtui, vaikeni tämä aina, ja, kumma kyllä, muuttui paremmalle tuulelle. Oliko tämä ehkä seuraus siitä kunnioituksesta, jota hän tunsi henkilöä kohtaan, joka uskalsi otteluun hänen kanssansa, taikka tuliko hänen mieleensä ehkä sellainenkin ajatus, että hän _voisi_ menettää paikkansa, ja sitä hän millään muotoa ei olisi suonut tapahtuvaksi. Kuten itsepäinen lapsi muuttuu hyväksi ja iloiseksi saatuaan oivallisen selkäsaunan, varsinkin kun se harvoin tapahtuu, niin mamseli Ulla-Katariinakin. Hetkisen tarkasteli hän riippakoivuja tienvieressä, toisen lehmiä, jotka rauhassa astelivat laitumillaan, koetti sitten pistää hiukan lauluksikin, kunnes lopulta asettautui vaunun nurkkaan harmaan päivänvalonsa suojaan aikeessa saada kiini rauhoittavasta unesta, joka onnistuikin niin mainiosti, että hän heräsi vasta kun vaunut pysähtyivät siihen paikkaan, missä oli päätetty syödä päivällistä.

Siitä muodostuikin koko hauska hetki ulkona vihannalla nurmella. Vastoin tavallisuutta oli mamseli Ulla-Katariina erinomaisen herttainen, kilisti lasia rovastin kanssa ja antoi Pekalle niin paksun kimpaleen juustoa voileivälle, ett'ei tämä tahtonut uskoa silmiään, vaan alkoi nyt todella luulla nukkuvansa ja vaan hyvää unta näkevänsä.

Kun ruoka oli korjattu ja tähteet koreihin pantu, hevoset tarpeeksi levänneet ja juotetut, istuuduttiin taasen vaunuihin, tällä kertaa kaikki hyvillä mielin ja jatkettiin matkaa. Mamseli Ulla-Katariina alkoi nyt itse niin kauniisti puhua illan suuresta ilojuhlasta ja arveli, ett'ei hän liikutuksetta saattaisi nähdä taasen pikku Vivaa, "vaikka laulu itsessään..."

"Ei, ei, hyvä, kiltti täti", huudahti Gerda hiukan hätäisesti, "älkää nyt taas alkako sitä samaa juttua, vaan sanokaa mieluummin, että laulu on yhtä erinomaista kuin Viva, ja Viva yhtä erinomainen kuin laulu, ja olkaamme sitte kaikki iloiset ja kiittäkäämme Jumalaa, joka on suonut meille tällaisen päivän."

Mamseli Ulla-Katariina vastasi tähän osoittamalla viheriäistä likapilkkua, jonka Viva ruohikossa oli vaaleanharmaasen kesätakkiinsa saanut, mutta ei puhunut sanaakaan enemmän laulusta kuin pilkustakaan. Nyt, kun hän oli sävyisemmällä päällä, piisasi sekin, että oli saanut laulua vähän moitiskella ja pilkusta vaan muuten huomauttaa.

Aurinko ei nyt enää niin helteisesti paahtanut, eikä tomu niin sakeana silmiin tupannut, kun oli päästy varjoisalle metsätielle. Hiljainen tuuli huojutteli puiden oksia. Melkein kuulumattomasti vierivät hyvin voidellut vaunujen pyörät. Melkeinpä juhlallinen tunne täytti heidän mielensä, ja Gerdan aamullinen virkeä iloisuus muuttui suloiseksi surumielisyydeksi. Kyllä hän edelleenkin tunsi olevansa onnellinen, mutta oli kuin tuo onni olisi vaatinut hiljaisen kyyneleen hymyn asemesta.

Tien vieressä lirisi pieni puronen, jonka reunamet olivat sinisenään lemmikkejä. Jos Gerda vaan olisi uskaltanut, olisi hän käskenyt Pekan pysäyttämään hevoset ja hypännyt alas poimiakseen käden täyden noita kesän antimia illan sankarittarelle viemisiksi, mutta tekemättä se jäi, ja vaunut vierivät hiljalleen eteenpäin.

Eräässä tienkäänteessä hyvän matkaa maantieojan toisella puolen kulki yksinäinen vaeltaja selkä kumarassa eteenpäin. Hänellä oli reppu selässä, ja saappaat, joita hän nähtävästi säästäväisyydestä ei raatsinut jaloissaan pitää, riippuivat olkapäälle asetetun kepin varassa. Tuo harmaapukuinen, hinteräruumiinen vaeltaja oli pieni kuin keskenkasvuinen poika. Kuultuaan vaunujen lähenevän, pysähtyi hän, pyyhkäsi hien otsaltaan, laski kepin ja saappaat maahan ja otti rintataskustaan pienen esineen sekä asetti sen huulilleen. Kohta raikuivat iloiset polkan säveleet yli tienoon, mutta soittaja ei vielä kohottanut katsetta torvestaan. Paljain päin, lakki kädessä seisoi hän nyt, nähtävästi aikeissa pyytää tulijoilta palkkaa kauniista soitostaan.

"No, Jumalavita", huudahti mamseli Ulla-Katariina ja kohottautui hiukan vaununsa nurkassa, "eikös ole kuin olekkin taas tuossa tuo Kulkuri Sven'in heittiö!"

"Niinpä näyttää", vastasi rovasti tyytymättömänä. "Joko hän nyt on alkanut kerjätäkin; sitä hän toki ei vielä tähän asti ole tehnyt."

"Voi isä, rakas isä, älkää sanoko mitään Sven'ille", rukoili Gerda säihkyvin silmin, "muistakaa miten hyvänä hän on pitänyt sekä Vivaa että minua!"