Part 1

language: Finnish

KERTOMUKSIA III

Kirj.

Lea [Josefina Wettergrund]

Ruotsista tekijän perillisten suosiollisella luvalla suomentanut

Aina Someri.

Haminassa, Alfred Lagerbomin kustannuksella. 1905.

SISÄLTÖ:

Wilhelm v. Braun: Yleisölle!

Kulkuri Sven Eräs kalaretki Tähtiveljekset Kun Pettersson'in herrasväki on hopeahäihin lähdössä Uusi arkki Kuinka arvoon kohotaan

Seuraavan Wilhelm v. Braun'in esipuheen, joka oli johdantona Lean ensimäiseen julkaisuun, on kustantaja arvellut ehkä jossakin määrin huvittavan Lean suomenkielistäkin lukijakuntaa.

YLEISÖLLE!

Aikana, jolloin kauniimpi sukupuoli sekä meillä että ulkomailla melkein yksinomaan on ottanut kaunokirjallisuuden haltuunsa, ja naiskirjailijat vuosittain vedenpaisumuksen tavoin täyttävät kaikki paikat ikävillä ja tekopyhillä romaanipostilloilla, on todellakin ilahduttavaa tutustua nuoreen kirjailijattareen, joka tarkastelee elämää iloisin ja veitikkamaisin katsein ja leikillisellä kynällä kuvaa näkemäänsä sekä hyvää että pahaa, kuitenkin kiinnittäen huomionsa pääasiallisesti edellisen puoleen.

Tälläinen kirjailijatar nyt lähettää ensikerran teoksensa julkisuuteen, suoden minulle kunnian hankkia niille kustantajan, koska hän itse, syrjäisellä maaseudulla asuen, ei ole ollut tilaisuudessa tutustua maan kirjailijoihin, jotka paremmin tämän luottamuksen ansaitsisivat, ja ainoastaan kustantajan erityisestä pyynnöstä rohkenen tähän siis esipuheen laatia, varmasti kuitenkin tietäen, ett'ei se mainitun teoksen arvoa enennä.

Mutta tutustuttaakseni yleisöä itse kirjailijattareen, tahdon kertoa erään vähäisen muiston.

Kun minä monta vuotta sitten oleskelin Carlshamn'issa, olin tilaisuudessa joka päivä ikkunastani näkemään kuinka tuossa kahden tienoossa kokonainen liuta tyttökoululaisia kokoontui kadulle piirittäen erään kirkassilmäisen, punaposkisen toverinsa, joka heille aina näytti pitävän pitkiä puheita, säestäen sanojaan vilkkailla liikkeillä, ja herättäen kuulijoissaan mitä sydämellisintä iloa ja naurua. Muuan ystäväni, joka kerran käydessään luonani sattui näkemään tuon ryhmän, selitti minulle, että tyttö tuossa keskessä oli koulun teräväpäisin oppilas, sekä kertoi hänen kirjoitelleen koko joukon runoja ja pikku novelleja, joista useimmat olivat sisällöltään leikillisen ivallisia ja kuten tavallista kirjailijoilla, jotka vielä koulupenkillä istuvat, kohdistui niissä iva pääasiallisesti opettajiin, opettajattariin ja naurettaviin tovereihin. Olin sitte tilaisuudessa lukemaan useita noista nerontuotteista, ja täytyy minun myöntää, että niissä ilmeni eväämätön taipumus koomilliseen suuntaan ja hänen ikäänsä nähden tavaton kyky käytellä kieltä vapaasti.

Missä määrin nämä taipumukset ovat kehittyneet, on lukija itse tilaisuudessa päättämään seuraavasta kertomuskokoelmasta, joka varmaan voisi esiintyä vaativammallakin nimellä kuin "Pikkupätkiä", joksi tekijä kainoudessaan on sen kutsunut.

Sekä kirjan- että ottamastaan kirjailijanimestä "Lea", kirjoittaa hän tavallisella leikillisellä tavallaan minulle; "Nyt vielä eräs tärkeä kysymys: mikä kirjalle nimeksi. "Pikku pätkiä kertomusten ja runojen muodossa, kirjoittanut Lea." Tuo nimi on kauan pyörinyt mielessäni — ei siltä, että minulla juuri olisi minkäänlaista yhdenlaisuutta tuon Vanhan Testamentin kaimani kanssa, Jumalan kiitos ei! — sillä enpä tiedä ketään kieroin silmin katselleeni, niinkuin myös aina olen toisen omistusoikeutta kunniassa pitänyt, niin paljon kuin voimani ovat suoneet mutta sittenkin..."

Allekirjoittaneen mielestä sopii parhaiten tämän esipuheen lopuksi osa kirjailijattaren kirjeestä, joka seurasi käsikirjoitusta:

"Niin, tässä ne nyt tulevat, ne minun "teokseni!" Miten suurelliselta se kuuluukaan! Vavisten niiden vaiheita minä ne lähetän. En saata selittää tunteitani tällä hetkellä. Samanlaiset ne lienevät kuin köyhän äidin, joka ainoan lapsensa lähettää maailmaan, omin voimin onneaan koettamaan. Kyllähän äiti mielestään on parastaan tehnyt sitä kasvattaessaan, mutta varma on, että lasta toisenkin kerran maailmassa tyrkitään, nipistellään ja tukistellaan. — Mutta mitäpä siitä, kuin se vaan tapahtuu järkevästi, silloinhan se on sille hyödyksi vain, ja äiti voi toivoa lapsestaan kerran koituvan kunnon ihmisen — ja onhan sekin jotakin."

Näyttäytykööt nuoren ja iloisen kirjailijattaren pelonaiheet turhiksi!

Wilh. von Braun.

KULKURI SVEN.

I.

Moni häntä, Kulkuri Sven’iä, hassuna piti, sillä mies­muistiin ei hänen oltu nähty säännöllisellä työllä elatustaan hankkivan. Paikasta toiseen hän harhaili vaan kuin tomu tuulessa, paremmin tuntien jokaisen niityn mättään kuin ihmiset kotiseudullaan. Lieneekö kirjoissakaan ollut, kuten muut kunnon kansalaiset. Tuskinpa vaan. Usein hän, auringon ensi säteiden taivaalle kohotessa, ilmestyi ihmisten pariin ja taas iltavarjojen lähetessä katosi, taikka päinvastoin. Mutta kaikkialla hän tervetullut oli; aina suojan sai; ei puuttunut sydämellisiä sanoja, ja nuorison joukossa varsinkin hänellä hartaimmat ystävänsä oli.

Mutta hänpä omasikin taikavoiman, jolla nuorten sydämet avasi, hellyttelipä vielä vanhustenkin mieliä — ja se voima oli hänen soittonsa, hänen tuohitorvensa; sillä puhalteli hän tanssinsäveliä niin pirteitä ja eloisia kuin nuori mieli ikinä toivoa voi. Kulkuri Sven oli mestari soittamaan, vaikka hänelle itselleen sitä tuskin kukaan lie ilmaissut, ja epäiltävää on, kykenikö Pan aikoinaan ylistetyllä soitollaan herättämään suurempaa ihastusta dryadein joukossa, kuin Kulkuri Sven tuohitorvellaan Blekinkiläistyttöjen mielissä; Blekinki, näet, oikeastaan oli Sven'in kotitienoo, vaik'ei hän viihtynyt kauempaa siellä kuin muuallakaan. Mutta varma on, ett'eivät hänen torvensa säveleet missään kirkkaampina kajahdelleet, eikä tytöt hänestä missään ihanammat olleet kuin Blekingissä; sen hän heille kyllä ilmaisikin; hyvä vaan, ett'eivät lähiseudun neitoset sitä kuulleet, sillä semmoiset puheet eivät juuri naapurusten sopua paranna. Olihan sitä yhtä ja toista painamassa Kulkuri Svenin omaatuntoakin, mutta se paino oli kuin kastehelmen, joka hentoa, vihannoivaa heinänkortta notkistaa.

Useinhan esim. oli sattunut, että nuori tyttönen työnsä unohti, kaidepuu sai levähtää, rukin surina tauota, valkaisemattomat lankavyyhdet hetkeksi tuvan seinämälle levittämättä jäädä, kun Kulkuri Sven'in tuohitorven ääni kajahti. Ja työmies, joka auran kurjessa laajoilla pelloillaan laahusteli, väsynyt selkä kumarassa, kohottautui ehdottomasti nuo tutut sävelet kuullessaan tuokioksi levähtämään, pyyhkäsi karkealla paitansa hihalla hikikarpalot otsaltaan ja puheli myhäillen itsekseen:

"Sven houkkio se taasen näillä mailla vaeltaa; kyllä hänet soitostaan tuntee, paremmin soittaa kuin yksikään toinen, vaikka muuten on sellainen hölmö, ett'ei edes perunamaata mullatuksi saa."

Mutta ystävällisesti hän päätään tervehdykseksi nyökäytti, kun Sven Jumalan rauhaa toivottaen häntä lähestyi. Aina toi Sven mukanaan jotain lämmintä ja valoisaa, vaikk'ei kansa yksinkertaisuudessaan voinut sen tunteen syytä selittää. Ehkä herättivät Sven'in sävelet eloon jonkun suloisen lapsuuden muiston, karkoittivat halpamaiset ajatukset, tai toivat ne mieleen ihanan, jo aikoja sitten haaveksitun unelman, toivat sen hetkeksi vaan, kirkkaine välkehtivine kesäpäivineen, riemuilleen, ihanine öineen valkorunkoisissa, lehtevissä koivikoissa, loihtivat esiin puoleksi pois kääntyneet, rusoposkiset kasvot, loistavine tummansinisine silmineen. Taikka kuvastui mieleen ehkä pienoinen tupa tienvieressä, edustalla omenapuu kukkineen, ikkunassa palsamikukka ja elämänlanka ja kynnyksellä pellavapää pikkuinen, sinisilmät ilosta loistavina.

Niin, jotain tänkaltaista se Sven'in soitto mielissä herätti, puhtaampaa, parempaa kuin jokapäiväinen tavallisuus, ja kun vielä moni iloinen tanssinsävel hänen torvestaan ilmoille kajahti, niin saattaa kyllä käsittää, miksi hän niin tervetullut kaikkialla oli, ja miksi hänen tulonsa aina vaikutti kuin aurinkoinen sunnuntai-aamu raskaan työviikon loputtua, jolloin havumetsän suloinen tuoksu ilmassa leijailee ja raikas tuuli lahden laineilla leikittelee, niinkuin taiteilijan hyppyset koneen kielillä.

Tänään Sven taasen oli istunut koko pitkän kirkkaan kesäisen päivän aamusta iltaan metsän siimeksessä; kesäyön hämärä alkoi jo kiehtoa luontoa vaippaansa, ja puitten oksilta siellä täällä kuulin hiljaista kahinata, kun siellä lintunen pesäänsä haki. Ruisrääkän ääni halkoili ilmaa, ja kaukaa kuului kotiin palajavan karjan ammunta. Hetkiseksi häiritsi illan hiljaisuutta rattaitten ratina maantiellä. Liekö ajanut siellä seudun posti kuljettaen viestejä sydämistä sydämiin. Kuiskailivatpa vienosti keskenään myös puitten lehdet; kerrottavaa heilläkin toisilleen oli, mutta Kulkuri Sven, joka muuten kyllä luonnon kieltä ymmärsi, ei tänään heidän kuiskettaan kuunnellut.

Hänen polvillaan oli nyt levällään toisenlainen lehti — sanomalehti — johon koko hänen huomionsa oli kiintynyt.

Itsekseen puheli hän puoliääneen:

"Huomenna hän laulaa, ja minä saan kuulla häntä ja saan nähdä hänet, hänet, mutta hän ei näe minua. Huomanneeko metsän komea honka vähäistä kieloa, joka hiljaa sen juurella kasvaa? Ei suinkaan! — ja niin olla pitääkin. Honka katselee kauas suurta, avaraa maailmaa, jonne sen oksatkin ojenteleivat, ja jossa aurinko niihin kultiaan valaa, ja vienot tuuloset humisten niille laulujaan laulavat, milloin herätellen, milloin lepoon viihdytellen. Niin, niin; ja minä tässä yhä vain kyliä kiertelen ja olen tuskin tuon pikku taimenkaan vertainen, joka kiven vieressä vihoittaa... Kas vaan sinua, pikku hupakko (siksi kutsui Sven etanaa), etkös sittenkin matanut sinne hakemaan suojaa pimeän ja kylmän tullen! Hm... olihan sekin jotain; jotenkin samanlainen lohdutus kuin Kulkuri Sven'illä, kun hän iloisilla tanssinsävelillä hetkeksi karkoittaa surun luotaan. Jaa, jaa, kylläpähän Herramme itse tiennee, milloin kunkin päivätyö on tehty. Ei sitä taida niin tarkoin toinen tietää, kuka täällä on toimittanut enimmän, kuka vähimmän. Kyllä mahtaa tuntua ihanalta sitten, kun Sven'kin kerran saa todella levätä! Mutta vielä siihen taitaa toinenkin päivä vierähtää. Jotain tahtoisin minäkin saada tehdyksi, jotain oikeen kunnollista, ennenkuin Herramme puhaltaa suureen tuohitorveensa... Hm! ihmeellistä sentään, ett'en minä ole voinut kiintyä yhteenkään paikkaan maailmassa, niinkuin muut kunnon ihmiset! Olenhan koettanut, mutta ei se ole onnistunut, ei yhtään. En koskaan ole päässyt selville siitä, mikä työ minulle oikein sopisi... Ulkotyö? (Sven katseli laihoja käsiään ja hinteräistä, mitätöntä vartaloaan) ei, ei siitä mitään olisi tullut. En minä olisi osannut auran kurjessa kulkea, sillä enhän olisi voinut olla tarkastelematta pilvien kulkua. Ja sitäpaitsi, kun toisinaan seison ja katson, miten auran kärki viiltää vihantaa maata ja nyhtää siitä sadottain pikku kukkia juurineen, niin tuntuu minusta kuin kynnettäisiin oman sydämeni juuria ja mullistettaisiin siellä kaikki sekaisin, ja silloin voittaa minut taas vaeltamisen halu, ja minä riennän pois koko hommista hiljaiseen metsään tai vihannille niityille. Toisinaan olen seisonut ja katsellut käsityöläisiä heidän työssään ja miettinyt: "Tuohon toimeen sinun olisi pitänyt ruveta". Mutta kun taas ajattelen sen ajatuksen loppuun saakka, kun kuvittelen istuvani jalat ristissä räätälin pöydällä taikka veteleväni pikilankoja suutarin pölkyllä taikka käytteleväni satulasepän pitkää neulaa, niin tunnen kuin pistoksen sydämessäni, ja taas minä pakenen kuin henki olisi kysymyksessä, pakenen kaikkia heidän silitysrautojaan sormistimiaan ja neulojaan, enkä saa rauhaa ennen, kuin olen keskellä synkkää metsää, jossa hongat humisevat ja sammaltaneet kivet vihertävät. Siellä mä taasen torveeni tartun ja puhaltelen... mutta en noita raikkaita tanssinsäveleitä joilla kylän nuorisoa ilahutan. Salon hongille, sen kallioille, kukille ja itselleni minä silloin soittelen, soittelen kaikesta mikä sisässäni laulaa, ja silloin helpottaa ihmeellisesti sydänalassa. Niin, enpä tuota oikeen itsekään ymmärrä, mutta — sellainen minä vaan olen..."

Kulkuri Sven kääri sanomalehden hellän huolellisesti kokoon, pisti sen takkinsa taskuun, oikasihe sitte maahan pitkäkseen, asetti kätensä ristiin niskan alle ja tähysteli läpi puitten lehvien ehtootaivasta, jolle tähtönen toisensa jälkeen syttyi. Suloinen kukkien tuoksu täytti ilman; yhä hiljaisemmaksi muuttui metsä, kunnes lopulta ei muuta kuulunut kuin kaukaa viidakosta yksinäisen satakielen surunvoittoinen liverrys. Koko luonto uneksi huoaten. Niin teki Svenkin, vaikka hän uneksi valveillaan. Hän teki, kuten niin monasti ennenkin oli tehnyt: ajatteli entisiä elämänsä vaiheita. Hän muisteli aikaa, jolloin oli pappilassa paimenpoikana ollut, kuinka siellä jokaisella oli omat kiireensä ja touhunsa eikä kukaan muu joutanut häntä ajattelemaan kuin talon pieni tyttönen... Sven näki vieläkin, miten tuo lapsonen vaaleat kutrit tuulessa liehuen ja katse kirkkaana, kuin lähteensilmä, köyhän paimenpojan luokse riensi, tarttui hänen käteensä ja kuljetti häntä yli mättäitten ja kumpujen, kunnes vihdoin väsyneinä mutta onnellisina istahtivat riippakoivujen suojaan levähtämään. Sanasta sanaan muisti Sven kaikki sadut keijukaisista, kristallipalatseista ja lumotuista prinssessoista, jotka "pikku Viva" hänelle oli kertonut. Kuin suloiset harpun sävelet soivat hänen korvissaan vieläkin ne monet laulut, joita tuo samainen "Viva" hänelle oli laulellut, ja jotka hän heti virheettömästi oli tuohitorvellaan toistanut. Hymy huulilla muisteli hän, kuinka monta kertaa nuo ilot olivat tuottaneet hänelle aimo selkäsaunan taikka nälkärangaistuksen, joilla auttamatonta paimenpoikaa koetettiin kurittaa, kun hän ei illalla lampaitaan löytänyt. Nälkä haihtui, ja vitsan jäljet tasoittuivat, mutta pikku Vivan sävelet pysyivät järkkymättä pojan muistissa ja sydämessä ja seuraavana päivänä oli hän niitä jälleen torvellaan ystävälleen raiutellut. Ilosta oli tämä silloin käsiään taputellut ja palkinnoksi viheriän lehvän paimenpojan kuluneeseen lakkiin sovitellut. Ylpeämmäksi kuin kuningas oli paimenpoika silloin itsensä tuntenut ja koko seuraavan yön uneksinut olevansa suuri taiteilija, joka vaan valtakunnasta toiseen vaelsi ja kultaa ja kunniaa niitti...

Johtuipa muistiin myös surun päivä, jona eräs rovastin ylhäinen sukulainen Tukholmasta tuli pappilaan viemisille, sai kuulla "pikku Vivan" ihmeellisen äänen, kehoitti tämän isää noudattamaan luonnon vaatimusta ja kasvattamaan tyttärensä laulajattareksi... Se päivä oli ollut raskas heille kummallekin, sekä Svenille että Vivalle, moni kyynel oli silloin vierähtänyt...

Mutta pikku Vivan täytyi ensin käydä rippikoulu; Sven'in, joka kahdesti jo oli yrittänyt mutta ei kummallakaan kertaa päässyt, piti samalla tehdä kolmas yrityksensä. Yhtä helposti, kuin sävelet hänen muistissaan tyyssijan saivat, yhtä vaikea sinne oli katkismuksen kappaleita pysäyttää ja tuona elämän tärkeänä aikana oli tuohitorvi Sven'ille enemmän vahingoksi kuin hyödyksi. Se ei tehnyt pienintäkään palvelusta kirkolle. Pulleaposkisia pasuunaa puhaltavia enkeleitä meillä maalaiskirkossamme on ennestäänkin tarpeeksi, ja sitä paitsi on sinulla tavattoman huonot tiedot, oli rovasti sanonut, ja puku yhtä huono, oli sanonut Sven'in serkku, nimismiehen Pekka, lainatessaan hänelle juhlapäiväksi housunsa, ja lisänyt vielä, että: "varo vaan itseäsi, jos niitä perässäsi laahaat!" Eikä paremmin sopinut lainatakkikaan hänen hentoon vartaloonsa. Hihat riippuivat hyvän matkaa käsien alapuolella, ja siinä tarvittiin taitoa saada niiden avulla hiukset silmiltä pois taikka kuivatuksi kirkkaat ja lämpöiset kyynelpisarat, jotka melkein estivät köyhän ja hiljaisen poikaparan, joka siellä kaikkein takimmaisena seisoi, näkemästä alttaria, mihin aurinko kultiaan valeli läpi kirkkaiden akkunaruutujen, joitten alla korkeat lehmukset vihannoivat ja varjojaan akkunan syvennyksiin heittelivät. Alttari ja penkit olivat vihannilla koivun lehvillä koristellut ja alttarikehyksen ympärillä luikerteli valkoisista ja punaisista ruusuista sidottu köynnös. Mutta etumaisna, valkoisempana, rusoposkisempana kuin yksikään toinen seisoi pikku Viva, ja auringon säteet leikittelivät hänen pitkillä, vaaleilla kiharoillaan. Siskosikseen niitä varmaan luulivat, ja se oli Sven'istä aivan luonnollista.

Senkin hän muisti, miten pikku Viva, kirkonmenojen loputtua, kun rovasti kirkkomäellä muutamain tuttavien kanssa puheli, haki Sven'in, joka yksinään äitinsä haudalla seisoi. Vieläkin näki hän kirkkaat kyynelet Vivan poskilla, kuin tämä kätensä Sven'ille ojensi ja kuiskasi hätäisesti ja murheissaan: "Kuules, Sven, nyt on leikin ja satujen aika lopussa. Minun täytyy lähteä kauas pois, tulla kuuluisaksi laulajattareksi, sanoo Tukholman setä, presidentti, ja ehk'en enää koskaan tänne palaja. Mutta sinun pitää luvata, Sven, ett'et säre meidän kivirakennustamme, "linnaamme", honkamäellä, tiedäthän. Ja muista kitkeä joka lauantai-ilta peikkokiven ympäristö rikkaruohoista puhtaaksi, ett'ei pikku peikkojen pääsy sinne kävisi vaikeaksi". (Sven muisti selvästi miten Viva tätä sanoessaan oli läpi kyynelten hymyillyt ja tahtonut ikäänkuin ilmaista, ett'ei hän enään sellaisiin uskonut, mutta muisteli kuitenkin mielellään, kuinka vielä vähän aikaa sitten niitä ajatellessaan oli tuntenut "suloista kauhua" mielessään) — "ja sitten" — oli pikku Viva edelleen puhellut — "pitää sinun kaiken mokomin luvata olla pienelle Gerda-siskolle yhtä hyvä kuin olet ollut minullekin. Hänhän on vasta kuusivuotias ja tuskin äitiä muistaakaan ja tiedäthän, ett'ei Borcka suinkaan hyvä ole eikä lasten kanssa osaa olla. Pikku Gerda parka! Hänen tähtensä jättäisin laulut ja muut ja jäisin kotiin, vaan isä ja setä eivät siihen suostu. Mutta sinä, Sven, ole aivan kuin äiti hänelle, nouki hänelle kukkia ja kerro satuja ja puhaltele torvellasi meidän kauneinta lauluamme: "Kultaisessa kartanossa", niin on se oleva hänelle kuin tervehdys äidiltä, joka haudassaan lepää, ja minulta myös. Lupaatko sen tehdä, Sven? Kiitos siitä! Sittepä minäkin lupaan muistaa sinua siellä suuressa kaupungissa ja vieraissa maissa, joihin setä sanoo minun myös pitävän mennä. Ja kun ne sitten siellä minulle käsiään taputtelevat ja kukkia heittelevät, niin muistelen, miten me täällä ennen käsikädessä metsiä kuljimme taikka rannalla kilpaa aaltojen kanssa hyppelimme. Ja aina kun kotiin kirjoitan, lähetän sinullekin terveisiä. Kuulusta vaan, milloin ne saavat minulta kirjeitä! Mutta sinä et saa muuttaa meiltä pois, sillä sitten ei pikku Gerdalla maailmassa olisi ketään, kehen turvautua, tiedä se! Kyllä sinä voit pappilassa renkinä olla, jos vaan tahdot. Ne syyttävät sinua sekä tuhmaksi että laiskaksi, mutta sitä minä en usko, sinä vaan et ole samanlainen kuin muut ihmiset. Osaisikohan yksikään heistä puhaltaa niin kauniita lauluja kuin sinä tuohitorvellasi? Ja kuka sinua on opettanut? Ei kukaan! Sinäkö tuhma olisit! Mahdotonta. Vaikka kaikki muut sen uskoisivat, niin minä vaan en usko sitä konsanaan. "Ja sitäpaitsi" oli pikku Viva vielä lisännyt (tätä muistellessa painoi Sven silmänsä umpeen, ett'ei mikään ulkoa tullut ajatus häiritsisi hänen elämänsä ihaninta muistoa), "sitäpaitsi pidän minä sinusta, Sven, ja kiitos nyt vaan niistä iloisista hetkistä, jotka yhdessä olemme viettäneet — ja älä aivan heti unohda pikku Vivaa".

"Niin, hyvä Jumala", soperteli Sven puoliääneen itsekseen siinä loikoillessaan, ja kuivatessaan kyyneleen, jonka suloiset muistot olivat silmään herahuttaneet, "ihan sanasta sanaan näin hän puheli minulle, se Herran enkeli! Niin, pikku Gerda!... teinhän mitä voin, koska hän oli kuin Vivan testamentti köyhälle Sven'ille... tein ehkä enemmänkin, kun olisi pitänyt, sillä ajattelin enemmän hänen huvittamistansa kuin muita töitäni pappilassa, ja senvuoksi ajettiin minut sieltä pois. Rovasti itse antoi minulle todistuksen — selkääni. Hän on lujakätinen hengen mies, sen tiedän minä paremmin kuin kukaan muu. Sen jälkeen olen kuleksinut missä milloinkin, mutta aina pari kertaa vuodessa olen käynyt kuulustamassa, miten pikku Gerdan laita on. Nythän hän jo on iso tyttö, mutta vieläkin kun torveni ääni kajahtaa, niin hän ketteränä kuin metsävuohi luokseni rientää, aivan kuin pikku lasna ollessaan. Jos hän siihen aikaan oli tehnyt jotain pahaa taikka ollut häijy, sillä hänellä on kiivas luonto, kuin isälläänkin, niin soittelin vaan: "Kultaisessa kartanossa", kunnes kyynelet kihahtivat silmiin, ja silloin oli hän voitettu. Kyllä Gerda hyvä on ja ylpeä myöskin; mutta pikku Viva, hän oli hyvä vaan... ja huomenna — ajatteles, huomenna, saan minä taasen nähdä hänet, hänet, jota en kymmeneen vuoteen ole nähnyt, mutta jota en kymmeneksi minuutiksi ole mielestäni poistanut! Miten saanen aikani huomiseksi kulumaan. Miten monta maata, kuningasta ja keisaria hän onkaan nähnyt, senjälkeen kuin minut näki! Hm, omituinen sovitus, mutta jos kaiken maailman kuninkaat ja prinssit kultansa yhteen kohoaisivat, eivät he sittenkään hänelle enempää antaa voisi kuin köyhä Sven, sillä hän ei hetkeäkään epäile uhratessaan henkensäkin pikku Vivan edestä, jos siitä lahjasta hyötyä vaan olisi... Sen taitavat prinssit jättää tekemättä... Mutta annappas, kun luen kerran vielä, mitä tässä siunatussa lehdessä sanotaan".

Sven nousi ja kokoili muutamia kuivia risuja, sytytti ne ja luki sitten tuon hänelle niin arvokkaan uutisen, jossa kerrottiin, että ulkomailla suurta huomiota herättänyt, kiitetty ja suosittu etevä laulajatar Olivia Ferner, joka nyt oli kotimaassaan käymässä ja oli pääkaupungissa herättänyt yleistä ihastusta, aikoi ennen Pariisiin lähtöään, jonne oli lupautunut suureen Ooperaan koko talvikaudeksi, antaa konsertin M. kaupungissa, joka oli lähinnä hänen kotiseutuaan, missä hän myöskin samalla aikoi käväistä. Sitäpaitsi ylisteli sanomalehti laulajattaren sekä ulkomuotoa että hänen muita hyviä ominaisuuksiansa ja Sven imi itseensä jokaisen sanan aivan kuin kuiva maa imee kirkkaat sadepisarat.

"Annas kun ajattelen, miten pitkä matka minulla vielä mahtaa olla M:n kaupunkiin", puheli Sven, puoliääneen, sammutellessaan hiiltynyttä risukasaansa. Olen kävellyt aika paljon näinä kolmena päivänä, saatuani käsiini tuon siunatun sanomalehden... kaiketi sitä vielä on tuossa 4 tai 5 peninkulman vaiheilla, ja laulajaiset alkavat huomisiltana klo 7, luulen ma, mutta kyllä minä perille ehdin, minun täytyy ehtiä. Kyllähän tämä vasempi jalkani tiukkaa tekee, mutta olen nyt tässä huomiseen asti paikoillani, niin paremmin sitte jaksan. Eipä nuku keisari hienommalla vuoteella kuin minä tässä: pehmoinen sammal tuossa on sametti patjanani, ja mätäs pienoinen kukkineen on tyyny semmoinen, jota etsiä saa. Peitosta tässä vaan puute on, mutta onpa Kulkuri Sven ennenkin ilman peittoa nukkunut. En minä myöskään liian kauan saa nukkua, sillä pikku lintuset minut kyllä viserryksellään herättävät, joll'ei kaipaus sitä jo ennemmin tee, ja huomenna riemuitsen minä kilpaa lintusten kanssa, sillä saanhan silloin kuulla häntä ja nähdä hänet, joka minulle kallein maailmassa on: lapsuuden ystäväni, sydänkäpyseni, "pikku Vivan".

Ja ääneti kuin puoleksi kuihtunut kukkasen lehti laskeutui Sven viheriälle sammalvuoteelleen, rukoili tapansa mukaan hartaasti iltarukouksensa ja vaipui kohta unen helmaan kuin lintunen, joka päänsä siiven alle kätkettyään rauhallisesti nukahtaa.

II.

Kirkkaasti valaisi kesäkuun aurinko Fernebon pappilaa, joka sijaitsi kummulla lahden pohjukassa. Vaikka olikin varhainen aamu — kello vasta vähää vailla neljä — oli koko talo jo jalkeilla. Punaposkiset ja valkotukkaiset piiat juoksivat askareissa aittojen ja keittiön väliä, unen pöpperöinen renki veti vaunuja liiteristä ja varusteli valjaita kuntoon, vielä kerran tarkastellen, olivatko ne kyllin hyvin puhdistetut. Rovasti ei hataraa työtä suvainnut, sen hän hyvin tiesi, ja tahtoi välttää sekä suullista että ruumiillista ojennusta, joita kumpaakaan rovasti ei säästänyt, silloin kuin hän, todellinen vanhan kansan mies, katsoi semmoista tarvittavan.