Part 4
Peetri nosti sormensa huulilleen ja vihelsi koulupoikien tapaan.
Lapset kuulivat tämän, pysähtyivät ja katselivat hämmästyneesti ympärilleen.
»Tulkaa takaisin — tulkaa takaisin!» huudahti herttuatar viitaten heille kädellään.
He palasivat takaisin.
»Voi, miten säälittäviä nuo pikku raukat ovat», sanoi herttuatar lasten lähestyessä.
Poika oli tanakka, lyhyenläntä, noin kahden-, kolmentoista vuotias pieni miehenalku. Hän oli ruskeatukkainen, tummaihoinen, kirkassilmäinen. Hänessä oli jotakin ennenaikojaan kypsynyttä ja hänen piirteensä ilmaisivat kestäväisyyttä ja edesvastuun tuntemusta. Hänellä oli yllään vanha, kulunut ja kauhtunut hännystakki, jonka liepeet ulottuivat jalkoihin saakka.
Tyttö oli noin kymmenen, yhdentoista vuotias. Hän oli kalpea ja laiha, nälistyneen ja surullisen näköinen. Tumma oli hänenkin tukkansa kerran ollut, mutta nyt se oli kalvennut tuhanväriseksi — melkeinpä harmahtavaksi. Hänen pieni, kalpea otsansa oli kurttuinen kuin vanhan eukon — tuska ja nääntymys oli varmaankin rypyt uurtanut.
Herttuatar asteli pyörineen Peetrin rinnalla lapsia vastaan. Peetri ei ollut koskaan ollut niin lähellä herttuatartaan — tuon tuostakin tämän käsivarsi miltei sipaisi Peetrin hihaa. Ja arvatenkin Peetri nyt alkoi siunata lasten läsnäoloa.
»Minne olette matkalla?» kysäsi herttuatar hymyillen ystävällisesti pikkutytölle ja katsellen hänen surumielisiä kasvojaan.
Tyttö ei ollut arastellut Peetriä, mutta nähtävästi pelkäsi hän tätä hienoa, ylhäistä naista. Hänen paljaat varpaansa alkoivat hermostuneesti rapsia maantien hiekkaa. Pää kallellaan seisoi hän siinä arkaillen ja katsoi veljeensä.
Poika nosti hattuaan ja kumarsi italialaisen talonpojan tapaan — toisin sanoen hovimiehen tapaan — ja vastasi rohkeasti:
»Torinoon, teidän jalosukuisuutenne.» Ja äänestä päättäen olisi voinut luulla, että hän aikoi lähimpään maakartanoon.
Herttuattarelle oli vastaus yllätys. Hämmästyneenä huudahti hän:
»Torinoonko?»
»Niin, Torinoon, teidän armonne.»
»Mutta — Torinoon — Torinoon on satoja kilometrejä», sai hän ihmetykseltään töin tuskin sanotuksi.
»Niin on», sanoi poika.
»Aijotteko todellakin Torinoon — te kaksi lapsukaista — jalkaisin?»
»Aijomme, teidän ylhäisyytenne.»
»Mutta — mutta sellaiseen matkaanhan menee koko kuukausi!»
»Anteeksi, jalo rouva. Luvallanne teidän ylhäisyytenne — kerrottiin meille matkan kestävän viisitoista päivää.»
»No, mistä te sitten tulette?» kysyi herttuatar.
»Bergamosta, teidän ylhäisyytenne.»
»Milloin te läksitte Bergamosta?»
»Eilen aamulla, teidän ylhäisyytenne.»
»Onko tämä pikku tyttö sisaresi?»
»On, teidän ylhäisyytenne.»
»Elävätkö teidän äitinne ja isänne?»
»Isä elää, teidän ylhäisyytenne. Äiti on kuollut.»
Lapset tekivät molemmat ristinmerkin. Hämmästyksekseen huomasi Peetri herttuattaren tekevän samoin. Hänen oli vielä opittava hurskasten lombardialaisten kaunis tapa. Vainajien nimiä mainittaessa tekevät he ristinmerkin ja sielunsa syvyydessä kuiskaavat he kirkon vanhan perinnäisen rukouksen: »Levätkööt heidän sielunsa, ja kaikkien uskossa nukkuneiden, Jumalan armosta rauhassa.»
»Missä on isänne?» kysyi herttuatar.
»Torinossa, teidän ylhäisyytenne», vastasi poika. »Hän on lasinpuhaltaja. Bergamon lakon jälkeen läksi hän Torinoon työn ansiota etsimään. Nyt on hän saanut työtä ja lähettänyt meille sanan tulla hänen luokseen.»
»Ja te molemmat lapsukaiset aijotte jalkaisin ja aivan yksin kulkea koko tuon pitkän matkan Torinoon!» Sääli ja ihmettely oli vallannut hänet kokonaan.
»Niin on aikomuksemme, teidän ylhäisyytenne.»
»Noitten pikku kulkurien kohtalo on sydäntäsärkevä», sanoi herttuatar englanninkielellä miltei nyyhkyttäen. Sitten jatkoi hän italiankielellä: »Mutta — mutta, miten saatte ruokaa matkalla?»
Poika näytti vasujaan ja sanoi: »Kaupustelemme näitä, teidän ylhäisyytenne.»
»Mitä ne maksavat?» kysyi herttuatar.
»Kolmekymmentä soldia, teidän ylhäisyytenne.»
»Oletteko matkallanne myyneet montakin?»
Poika kääntyi poispäin. Nyt hän vuorostaan seisoi siinä allapäin ja rapsi varpaillaan maantien hiekkaa.
»Ettekö ole vielä myyneet _ainoatakaan_?» huudahti herttuatar tehden päätelmiään.
»Emme, teidän ylhäisyytenne, huonosti ovat kaupat käyneet», myönsi poika surullisesti ja katsoi maahan.
»Lapsiraukat», sopersi herttuatar. »Missä aijotte olla yötä?»
»Eräässä talossa, teidän ylhäisyytenne.»
Mutta tämä vastaus oli herttuattaren mielestä hyvin epämääräinen ja siksi kysäsi hän:
»Missä talossa?»
»En tiedä, teidän ylhäisyytenne», oli pojan pakko vastata. »Kyllä me osumme johonkin taloon.»
»Tahtoisitteko tulla minun kanssani ja nukkua minun talossani?»
Poika ja tyttö neuvottelivat katseillaan.
»Anteeksi, teidän jalosukuisuutenne, uskallanko kysyä onko sinne pitkäkin matka?»
»Ei varsin lyhytkään — sinne on noin kolme, neljä kilometriä.»
Uudelleen vaihtoivat lapset katseita, ääneti neuvotellen. Sitten pudisti poika päätään ja sanoi:
»Tuhannet kiitokset, teidän ylhäisyytenne, jos sallitte — emme käänny takaisin. Meidän täytyy vielä tänään kulkea kappale matkaa. Yöksi joudimme varmaankin johonkin taloon.»
»He ovat liian ylpeitä tunnustamaan, että heidän talonsa tietenkin tulee olemaan pensasto», sanoi herttuatar Peetrille taasen englanninkielellä.
»Onko teidän nälkä?» kysyi hän lapsilta.
»Ei, teidän ylhäisyytenne. Saimme tuolla kylässä leipää», vastasi poika.
»Ettekö nyt sittenkin tahdo seurata minua kotiini? Saisitte hyvän päivällisen ja pehmeän vuoteen yöksi.»
»Älkää pahastuko, teidän ylhäisyytenne, isä ei soisi meidän kääntyvän takaisin.»
Herttuatar katseli pikku tyttöstä.
Pieni tyttö kantoi kaulassaan neitsyt Maarian kuvaa, joka oli kiinnitetty siniseen, kovin kuluneeseen ja kauhtuneeseen nauhaan.
»Kas vain, sinulla on pyhä mitali», sanoi herttuatar.
»Niin on, jalo rouva», sanoi tyttö ja kohotti häneen päin pienet kalpeat kasvonsa.
»Hän on matkalla lukenut rukouksia», selitti poika.
»Sepä oikein, tyttöseni», sanoi herttuatar ystävällisesti.
»Oletko jo käynyt ripillä?»
»En, teidän ylhäisyytenne. Mutta toivon pääseväni ensi vuonna.»
»Entä sinä?» kysäsi herttuatar pojalta.
»Minä pääsin ripille Kristuksen ruumiinjuhlan aikana», vastasi poika ylpeän näköisenä.
Herttuatar kääntyi Peetrin puoleen.
»Ajatelkaahan, minulla ei ole penniäkään mukanani.
Minulta unohtui kukkaro kotiin.»
»Paljonko uskaltaisi antaa heille?» kysyi Peetri.
»Se vaara on aina käsillä, että rahat voidaan heiltä ryöstää. Jos annamme heille suuren setelin, täytyy heidän vaihtaa se, ja varmasti se heiltä ryöstetään. Mitä tekisimme?»
»Minä puhun pojalle», sanoi Peetri. »Tahtoisitko mennä junassa Torinoon?» kysyi hän sitten pojalta.
Poika ja tyttö katsoivat toisiinsa.
»Tahtoisin, teidän ylhäisyytenne.»
»Jos annan teille rahaa matkaa varten, osaatko pitää varasi ja varjella rahasi varkailta?»
»Osaan kyllä, teidän ylhäisyytenne.»
»Saatatte illalla nousta junaan Venzonassa. — Täältä on sinne noin kaksi kilometriä. Kuljette aivan samaan suuntaan koko ajan. Noin tunnin tai parin jälkeen saavutte sitten Milanoon ja siellä astutte Torinoon lähtevään junaan. Huomenna olette perillä.»
»Niin, teidän ylhäisyytenne.»
»Jos saatte rahaa, voitteko nyt vain suojella niitä rosvoilta? Jos antaisin teille esimerkiksi sata liiraa.»
Poika hätkähti ja tuijotti kauhistuneena Peetriin.
»Satako liiraa —?» kysyi hän.
»Aivan niin», vastasi Peetri.
Poika katsahti taasen sisareensa.
»Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, uskallanko kysyä, maksaako matka Torinoon sata liiraa?»
»Ei suinkaan. Se maksaa noin kahdeksan tai kymmenen liiraa.»
Taasen katsahti poika sisareensa.
»Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, luvallanne emme silloin voi ottaa sataa liiraa.»
Älkäämme moittiko herttuatarta ja Peetriä vaikka he nyt hymähtivät ja katsahtivat hekin toinen toiseensa.
»Entä, jos antaisin teille viisikymmentä?» kysyi Peetri.
»Viisikymmentä liiraako, teidän ylhäisyytenne?» Peetri nyökkäsi päätään.
Vielä kerran kyseli poika katseellaan neuvoa siskoltaan.
»Ottaisimme mielellämme viisikymmentä liiraa, teidän ylhäisyytenne», sanoi hän sitten.
»Oletko ihan varma, että voit varjella rahasi — ettei varas vie?» kysyi herttuatar huolestuneena. »Tietysti yrittävät ryöstää rahasi. Jos vain nukut junassa, niin tutkivat taskusi tyystin.»
»Minä kätken ne, jalo rouva. Jos nukun junassa, niin panen ne alleni ja siskoni valvoo. Hänen nukkuessaan valvon minä», vakuutti poika luottavasti.
»Antakaa heille tuo summa niin pienissä rahoissa kuin mahdollista», neuvoi herttuatar.
Peetri kokosi yhden-, kahden- ja kymmenenliiran seteleitä ja vähän hopeaa ja kuparia, kunnes summa oli täysi.
»Tuhannet kiitokset, teidän ylhäisyytenne», sanoi poika kumartaen erittäin kohteliaasti ja alkaen kätkeä rahoja lukuisiin salataskuihinsa.
»Tuhannet kiitokset, teidän ylhäisyytenne», sanoi tyttö niiaten.
»_Addio, e buon' viaggio_», sanoi Peetri.
»_Addio, Eccellenze_», sanoi poika.
»_Addio, Eccellenze_», sanoi tyttö.
Mutta herttuatar oli niin liikutettu, että hän äkkiä kumartui tytön puoleen ja suuteli hänen pientä, ryppyistä otsaansa. Ja hänen katsahtaessaan ylös näki Peetri kyyneleen hänen silmässään.
Lapset lähtivät liikkeelle. Kulkiessaan supattivat he keskenään vilkkain liikkein — aitoitalialaiseen tapaan — ja keskustelivat innokkaasti. Äkkiä he pysähtyivät ja poika tuli juosten takaisin, tytön jäädessä paikalleen odottamaan.
Poika pyyhkäisi hatun päästään ja sanoi:
»Pyydän nöyrimmästi anteeksi, teidän ylhäisyytenne —.»
»No, mikä hätänä?»
»Luvallanne, teidän ylhäisyytenne, kysyisin onko meidän pakko kulkea rautatiellä?»
»Pakko —!» toisti Peetri neuvottomana. »Mitä sinä tarkoitat?»
»Jollei meidän ole pakko, niin me, luvallanne, teidän ylhäisyytenne, säästäisimme rahat.»
»Mutta — silloinhan teidän täytyy kulkea jalan koko matka!» huudahti Peetri.
»Jollei meidän ole pakko kulkea junalla, pyytäisimme teidän ylhäisyydeltänne lupaa saada säästää rahat. Me tahtoisimme kovin mielellämme säästää rahat antaaksemme ne isällemme. Isä on niin kovin köyhä. Viisikymmentä liiraa on suuri summa.»
Tällä kertaa katsahti Peetri herttuattareen kysyen neuvoa.
Herttuattaren kyyneleisistä silmistä luki Peetri vastauksen: »tehkööt mielensä mukaan!»
»Ei teidän suinkaan ole pakko — se oli vain neuvomme», sanoi hän pojalle, voimatta pidättää hymyään. »Tehkää, miten vain tahdotte. Teidän sijassanne säästäisin kuitenkin pikku jalkaraukkoja.»
»_Mille grazie, Eccellenze_», sanoi poika heilauttaen hyvästiksi repaleista hattuaan. Hän juoksi takaisin sisarensa luokse ja seuraavassa tuokiossa kulkivat lapset rinnakkain reippaasti länteen päin häipyen illan rusoittavaan hohteeseen.
Herttuatar ja Peetri seisoivat kotvan ääneti ja katselivat poistuvia lapsia.
Ja viimein puhkesi herttuatar puhumaan — saneli aivan kuin itsekseen:
»Kas siinä, Feliks Wildmay, te satujen sepittäjä, olisi teidän mielenne mukainen aihe!»
Arvannet, lukija, miten Peetri säpsähti. Olikohan herttuatar päässyt hänen salaisuutensa perille? Hämillään änkytti Peetri jotakin — sanat miltei takertuivat hänen kurkkuunsa.
Mutta herttuatar ei näyttänyt huomaavan mitään.
»Ettekö usko, että ystävänne tästä liikuttavasta tapauksesta voisi sepittää kauniin tarinan?»
Arvannet, lukija, että Peetri tunsi vapautusta.
»Uskon kylläkin», vastasi Peetri hätäisesti aivan kuin se, joka päästyään jostakin pälkäästä on valmis myöntymään vaikka mihin.
»Oletteko milloinkaan ennen nähnyt noin rohkeita lapsia?» jatkoi herttuatar. »Ihmeelliset pienokaiset! Ajatelkaahan — viisitoista päivää ja yötä saavat nuo pikku raukat olla yksin ja turvattomina maantiellä! Varmaankin heidän sydämensä monesti sykähtelee kauhusta ja pelosta. Kukapa pelotta lähtisikään sellaiselle taipaleelle. Mutta kuinka urheasti he salasivatkaan pelkonsa ja hillitsivät tunteensa! Toivon hartaasti, että he onnellisesti pääsevät perille. Jumala heitä suojelkoon!»
»Niin, Jumala heitä suojelkoon», sanoi Peetri.
»Voi pikku tyttöstä pyhine mitaleineen! Isä ei varmaankaan ole sellainen roisto, kuin miksi häntä syrjästä katsoen luulisi, koska hän on kasvattanut lapsensa niin hurskaiksi. Minä uskon varmasti, että pyhä neitsyt itse lähetti meidät heidän avukseen siten kuullen pikku tytön rukoukset.»
»Arvattavasti», vastasi Peetri, ehkä hiukan kaksimielisesti. Mutta herttuattaren käyttämä »meidät» sana, joka heidät ikäänkuin yhdisti toisiinsa, miellytti häntä suuresti.
»Mikä tietysti teistä», lisäsi herttuatar vakavasti hymyillen, »on sulaa mielettömyyttä.»
»Miksikä se minusta olisi sulaa mielettömyyttä?»
»Olette arvatenkin protestantti?»
»Olen tietenkin, mutta mitäpä siitä? Joka tapauksessa uskon, että maan ja taivaan välillä on paljon sellaista, josta ei mikään filosofia ole uneksinutkaan. Ja miksikä ei pyhä neitsyt olisi voinut lähettää meitä heidän avukseen!»
»Mitä teidän protestanttiset pappinne ja opettajanne sanoisivatkaan lausumastanne mielipiteestä? Sanoisivatkohan sitä paavilliseksi taikauskoksi?»
»Mahdollisesti. Muuten en tiedä, onko taikauskoa olemassakaan. Taikausko vain osaltaan tulkitsee sitä totuutta, ettei tässä salaperäisessä ja ristiriitaisessa mailmassa, jossa elämme, mikään järjellinen eikä järjetön ole mahdotonta.»
»Oi, ei, ei!» huudahti herttuatar. »Taikauskoon liittyy aina jotakin rumaa ja ilkeää, tarkoituksetonta. Siinä juuri se eroaa _uskosta_. Uskoon taasen sisältyy vain ihanata ja hyvää, tarkoituksellista. Se valaisee elämän outoja ongelmia — se avaa silmämme näkemään ja auttaa meitä elämään.»
»Olette oikeassa», myönsi Peetri. Tuokion kuluttua lisäsi hän ikäänkuin kysyen:
»Luulin, että kaikkien katolilaisten on velvollisuus sunnuntaisin käydä messussa.»
»Niin heidän onkin — luonnollisesti.»
»Mutta — entä te —?»
»Minä en käy messussa ainoastaan sunnuntaisin, vaan myöskin arkipäivisin, alottaen sillä tavalla jokaisen eloni päivän.»
»Niinkö —? Todellako —? Pyydän anteeksi», sopersi Peetri hämillään. »Minä — te —.te ette milloinkaan käy kylän kirkossa.»
»En. Meillä on linnassa kappeli ja oma pappi.»
Herttuatar nousi pyörälleen. Tervehti Peetriä hyvästiksi ja polki kevyesti tiehensä.
»Vai niin —! Hänen katolisuutensa ei siis ole niinkään halveksittavaa», puheli Peetri itsekseen.
»Mitäpä siitä», sanoi hän Marietalle, tämän tarjoillessa päivällispöydässä, »mitäpä siitä, jos tie taas nouseekin pystyyn, onhan jo ennestäänkin ylipääsemätön kuilu erottamassa ihmisiä toisistaan. Katsokaahan tuota virtaa!» Hän osoitti avonaisesta ikkunasta Acoa. »Se on vertauskuva. _Hän_ seisoo toisella puolella virtaa, minä toisella ja tuon tuostakin puhelemme leikkiä laskien, mutta virta siinä aina kohisee välillämme — erottaen meidät toisistamme. Hän on lordin tytär, herttuattaren leski, sukunsa ihanin, miljoonain omistaja ja katolilainen. Mitäpä minä olen —? Älyäni en kiellä. Mutta kuitenkin kaikitenkin... Marietta hyvä, lyhyesti sanoen — olen joutunut onnettoman — en, vaan nurinkurisen rakkauden uhriksi.»
»_Non capisco Francese_», sanoi Marietta.
XIV.
Päiviä vieri — en tiedä miten monta — eivätkä Peetri ja herttuatar tavanneet toisiaan. Peetrin mieli kävi yhä alakuloisemmaksi.
Kaikella, mikä kohtaa puhdasveristä optimistia, on arvonsa. Olen kuullut kerrottavan, että tämä varsinkin pitää paikkansa kirjailijoihin nähden. Kynäniekan myllyyn kelpaa kaikki jauhettavaksi.
Peetrin nykyiset kokemukset — varmaankin tulee hän käyttämään niitä hyväkseen vastaisessa nerontuotteessaan — opettivat hänelle miten ylen raskaita lemmensairaan huolet ovat, miten kuumeisen kiihkeästi lempivä sydän saattaa liekehtiä ja miten uskomattoman pitkiksi tunnit ja minuutit silloin venyvät.
Hän yritti hauskutella itseään jos jollakin tavalla.
Hänen silmäinsä edessä oli alati mitä ihanin maisema: tummansininen tunturijärvi, kelmeä Monte Sfiorito, synkkähahmoinen Gnisi ja lännenpuolella hymyilevä vuoristo. Yllä kaartuva taivas, pilvet, kirkas päivänpaiste, jyrkät varjot ja iltapuhteella kaikkia näköaloja verhoava elokuun ihmeellinen, opaalinhohteinen auer. Sitten puutarha korkeine puineen, joiden tiheän, hienon lehtikatoksen lomitse päivänsäteet kuulsivat — kukkasineen, lintuineen, mehiläisineen ja perhosineen, väreineen, tuoksuineen ja sulosointuineen. Sen lisäksi soliseva suihkukaivo säihkyvine vaahtosäteineen ja vuolas, vertauskuvallinen Aco. Ja sitten puolen tunnin kävelymatkan päässä kylä sievine, vaaleanpunaisine taloineen, kummulla sijaitsevine kirkkoineen — siinä alttarit ja kappelit — karkeapiirteisine, rumine luuhuoneineen, kalvenneine seinämaalauksineen. Ja kylässä pirteätä, vilkasäänistä italialaista ulkoilmaelämää: kenkienpaikkaaja naputteli kojussaan, naiset rupattelivat puvuistaan, lapset ryömivät katuloassa tai ajoivat toisiaan takaa, huutaen täyttä kurkkua, miehet istuivat viinikapakan edustalla, pöytiensä ääressä, kuihtuneitten pensaitten katveessa kilistellen lasejaan. He pelasivat _moraa_, kiistelivät, nauroivat, lauloivat ja näppäilivät mandoliinia. Muutamat vakavamielisemmät kansalaiset istuivat ongella sillankaidepuulla heilutellen jalkojaan. Kohiseva virta ei suonut heille ainoatakaan kalaa.
Kaikki tämä avartui Peetrin silmien eteen ja arvattavasti hän sen näkikin. Mutta päättäen siitä riemusta, minkä se hänelle tuotti, olisi hän, kauneuden kumartaja, yhtä hyvin tällä kertaa voinut olla umpisokea niinkuin halveksituin hänen anglosaksilaisistaan. Kaikki tämä muodosti nyt Peetrin mielestä vain taustan, josta esiintyvä päähenkilö puuttui. Se oli ainoastaan näytelmän kulissilaite, näytelmän, jonka esitys oli keskeytetty. Se oli vain tyhjä näyttämö.
Hän yritti lukea. Hän oli tuonut mukanaan Villa Florianoon joukon kirjoja, mutta niissä ei nyt ollut ainoatakaan, joka olisi voinut kahlehtia hänen mieltään. Hän yritti kirjoitella — mutta ihmetteli samalla hieman hämmästyneenä, miten ihmisten mieleen oli juolahtanut tuollainen hyödytön ja tyhjänpäiväinen töhertely.
»En koskaan enää kirjoita mitään. Kirjailijan toimi kuuluu joko alhaisimpiin ammatteihin», jatkoi hän ja luultavasti syystäkin, — »taikka on se yksinomaan itsetietoisuuden kehittämistä ja ylläpitämistä. Olisipa melkein jalompaa työtä kalkutella kiviä katuloihin — hyödyllisempää huvia kantaa vettä kämmenellä. Asioita, joista kannattaisi kirjoittaa, ei voi sanoin kuvailla eikä kielin kertoa — ne asiat taas, joita voi sanoin kuvailla, ovat joko itsestään selviä taikka arvottomia. Ovat kuin räiskyvät katajat roihuavassa tulessa.»
»Oi miksikä ei _hän_ näyttäydy?» Pahinta oli, että Peetri mielessään hautoi tietoisuutta siitä, että _hän_ milloin hyvänsä voisi näyttäytyä. Tämä oli pahinta, mutta samalla myöskin parhainta. Se sekä piti vireillä toivoa että kidutti. Se sai hänet kärsivällisesti odottamaan ja pysymään valppaana. Oleskelemaan puutarhassaan ja kaihoisin katsein tähystelemään Ventirosen yrttitarhoja, kuljeskelemaan ristiin rastiin koko seudun, tähystelemään joka suunnalle, tutkimaan joka olennon ja varjon. Minä hetkenä tahansa saattoi herttuatar ilmestyä; mutta päivät vierivät — pettymyksen päivät! — eikä hän ilmestynyt.
Marietta, tuo kunnon eukko huomasi Peetrin alakuloisuuden ja koetti yksinkertaisella tavallaan huvittaa häntä.
Eräänä iltana tupsahti eukko tuiskuna Peetrin arkihuoneeseen. Joka piirre hänen kurttuisissa, ruskeissa kasvoissaan ja pienessä jänterässä olennossaan ilmaisi mitä suurinta jännitystä.
»Tulikärpäset! Tulikärpäset, signorino!» huusi hän huitoen innokkaasti käsillään.
»Mitkä tulikärpäset?» kysyi Peetri välinpitämättömänä.
»On pyhän Dominikuksen juhla. Tulikärpäset ovat saapuneet. Ne saapuvat vuosittain pyhän Dominikuksen juhlaksi. Ne ovat hänen rukousnauhansa helmiä. Ne ovat pyhän Dominikuksen rukouksia. Niitä on tuhansittain. Tulkaa, signorino! Tulkaa katsomaan!»
Eukon mustat silmät säihkyivät. Kehoittavasti viittasi hän kädellään ikkunaa kohti. Peetri nousi hitaasti paikaltaan, kulki verkkaan lattian poikki ja katseli ulos akkunasta.
Ja siellä oli todellakin tuhansittain pieniä, kullankellertäviä liekkejä, jotka luikertelivat, lepattelivat, kohoilivat ja vaipuivat illan tummansinisessä pimeässä, aivan kuin lumihiutaleet tuulessa, aivan kuin sykkivät, kultaiset sydämet — Jupiter näkymättömänä laskeutumassa Danaen luokse.
»_Son carin', eh_?» huudahti Marietta innoissaan.
»Hm — niin — ovathan ne sieviä», myönsi Peetri vastahakoisesti. »Entä sitten?» lisäsi tuo kiittämätön mies, kääntyi takaisin ja heittäytyi taasen lepotuoliinsa.
»Kuulkaapa, hyvä Marietta, ei mikään kauneus mailmassa voi salata esineitten alkuperäistä kehnoutta. Teidän tulikärpäsenne — pyhän Dominikuksen helmet, joiksi suvaitsette niitä kutsua — niin asiasta toiseen, tiedättekö miksi niitä Amerikassa sanotaan? — uskokaa pois, siellä niitä sanotaan salamalutikoiksi — niin suuri on erotus etelän runollisen ja lännen koristelemattoman kielen välillä — teidän tulikärpäsenne ovat sangen sieviä, myönnän sen. Mutta ne ovat vain Saharan erämaan kissankultaa, vain tomu- ja tuhkaruokien höystettä. Vaikka elämää kuinkakin kullalla kirjailisi, on se kuitenkin harmaata — kamala painajainen se on. En voi sanoin kuvailla, kuinka raskaana se nykyään minua painostaa. Nuoruudessani kärsin mielestäni ikävästä. Mutta silloin se vain piloillaan kiusotteli viheriätä raakiletta säästäen tuhoisammat turmansa kypsälle hedelmälle. Vakuutan teille, ettei tämä ole mikään naurunasia. Onko teillä milloinkaan ollut piintynyttä päähänpistoa? Oletteko yötä päivää kiduttanut aivojanne, manannut taivaan ja maan valtoja saadaksenne tietää onko — onko esimerkiksi _toinen mies_ mukana näytelmässä? Kas niin, tuokaa minulle jotakin juotavaa. Seltervettä ja vermutia. Tahdon etsiä unohdusta viinin huumauksesta.»
Oliko _toinen mies_ mukana näytelmässä? Miksikä ei? Niin, _oliko_? Marietan poissaollessa pyöri tuo kysymys itsepintaisesti Peetrin päässä eikä suinkaan ollut omiaan palauttamaan hänen mielenrauhaansa.
Marietta vain rohkeasti jatkoi huvittamisyrityksiään ja sanoi pari päivää myöhemmin Peetrille:
»Signorino, tahtoisitteko nauraa oikein makeasti?»
»Miksikä en», vastasi Peetri välinpitämättömänä.
»Olkaa sitten hyvä ja seuratkaa minua.»
Eukko vei Peetrin puutarhaan ja sieltä läheisyydessä olevan niityn veräjälle. Sievä, mustasarvinen, valkoinen lehmä seisoi siinä — pää aidan tällä puolen — katseli tietä ja ammoi tuon tuostakin surullisesti.
»Katsokaa sitä», sanoi Marietta.
»Katsonhan minä. Entä sitten —?» virkkoi Peetri.
»Aamulla veivät siltä vasikan — se oli vieroitettava», sanoi Marietta.
»Vai veivät, ilkiöt! Entä sitten?»
»Siitä saakka on se seisonut veräjän luona, katsellut tielle ja ammonut.»
»Sääli elukkaa!» Mitä sitten?» kysyi Peetri.
»Ettekö huomaa, signorino? Katsokaa sen silmiä.
Se itkee — itkee aivan kuin kristitty ihminen.»
Peetri katseli — ja totta tosiaan virtasivat kyyneleet lehmä-raukan silmistä raskaina ja vuolaina: suuret, kirkkaat kyyneleet valuivat sen suuria, tukevia, karvaisia poskipäitä pitkin ja vierivät ruohikkoon. Ne olivat avuttoman tuskan kyyneleitä, vaikka muut pitivät niitä käsittämättömän kärsimyksen kyyneleinä. »Miksi on minua näin julmasti kohdeltu?» puhuivat ne äänetöntä kieltään.
»Oletteko koskaan ennen nähnyt lehmän itkevän? Eikö se ole kovin hullunkurista?» kysyi Marietta innoissaan.
»Hullunkurista —?» toisti Peetri ja huokasi. »Hullunkurista?» miltei voihki hän.
Sitten puheli hän lehmälle.
»Lehmä-raukkani — lehmä-raukkani», tyynnytteli hän, silitteli sen pehmeätä lämpöistä kaulaa ja rapsi sen korvantaustaa. »Lehmä-raukkani, lehmä-raukkani!»
Lehmä kohotti päätään ja nojasi isoa leukaansa Peetrin olkapäähän hengittäen hänen kasvoilleen.