Part 3
»Niin, teidän ylhäisyytenne», sanoi Marietta. »Lempeä kuin kanarialintu, mutta kovin viaton ja kovin yksinkertainen.»
»Te hämmästytätte minua», sanoi Beatrice. »Mistä sen päätätte?»
»Kummia hän kyselee, teidän armonne, ja peräti hulluja haastelee», ehätti eukko selittämään.
»Mitä esimerkiksi —?» kysäsi Beatrice.
Marietta vaikeni tuokion ja tuumi mielessään. »Niin, teidän armonne, hän kutsuu esimerkiksi vasikanpaistia linnuksi. Eräänä päivänä, kun annoin hänelle vasikanpaistia aamiaiseksi, sanoi hän minulle: »Marietta, tällä linnulla ei ole siipiä.» Tietäähän tyhminkin ihminen ettei vasikka ole mikään lintu. Mitenkä vasikalla olisi siivet!»
»Kuinka ihmeessä?» sanoi Beatrice myötätuntoisesti. Ja jos hänen suupielensä yrittivät epäilyttävästi pyrkiä ylöspäin, pakoitti hän ne paikalla taas alas. »Mutta ehkei hän oikein osaa italiankieltä?» sanoi hän sitten.
»_Maché, Potenza!_ Kaikki ihmiset osaavat italiankieltä», vakuutti Marietta.
»Todellako?» sanoi Beatrice.
»Tietenkin, teidän armonne — kaikki kristityt», selitti Marietta.
»Vai niin, sitä minä en tiennyt», sanoi Beatrice ystävällisesti. »Jos hän todellakin osaa italiankieltä, niin on varsin mieletöntä kutsua vasikkaa linnuksi.»
»Voi, teidän ylhäisyytenne», jatkoi Marietta innostuen puheen aineistoon, »tämä ei ole ainoa todiste hänen yksinkertaisuudestaan. Kerran kysyi hän minulta: »Kuka on sivellyt Monte Sfioriton kalkilla valkoiseksi?» Ja kun minä sitten sanoin hänelle, ettei se ollut kalkkia, vaan lunta, vastasi hän: »mistä te sen tiedätte.» Tietäähän hölmökin sen olevan lunta. Luulla lunta _kalkiksi_!»
Vilkaseleinen eukko heilautti koko ruumistaan osoittaakseen, miten surkean säälittävää se hänestä oli. Samassa kuului kopasta hiljaista, valittavaa vikinää.
»Mitä teillä on kopassanne?» kysyi Beatrice.
»Pieni imuporsas, teidän armonne — _un piccolo porcellino_», vastasi Marietta.
Hän kohotti tuuman verran kopan kantta ja näytti heille pienen porsasraukan säikähtyneen naaman.
»_E carino?_» kysäsi hän. Ja hänen silmänsä säteilivät miltei äidillistä ylpeyttä.
»Mitä kummaa aiotte sillä tehdä?» kysäsi Beatrice.
»Minä tapan sen, teidän armonne», sanoi Marietta järkähtämättömän päättäväisesti. »Täytän sen manteleilla, rusinoilla, rosmarineilla ja sipuleilla, panen siihen sekä makeaa että hapanta, koristan sen punajuurikka-ruusuilla ja tarjoan sen sunnuntaina päivälliseksi signorinolle.
»Oh-h-h!» huudahtivat Beatrice ja Emilia yhtaikaa ja heitä oikein puistatti. Jatkoivat sitten matkaansa.
XII.
François söi päivällistä — palavan hartaasti. Peetri istui puutarhapenkillä virran reunalla ja katseli häntä vedellen haikuja.
Herttuatar di Santangiolo seisoi Ventirosen puistossa puun siimeksessä ja katseli heitä molempia.
Françoisin punaista, pyylevää kaulaa koristi leveä, sininen nauha. Päivälliseksi oli hänellä vadillinen leipää ja maitoa.
Samassa herttuatar astui esille piilopaikastaan päivänpaisteeseen ja naurahti.
»Mikä herttainen, sievä näky», sanoi hän. »Oikein maalaisidylli — muistuu mieleen Theocritos — niin myöskin Watteau.»
Peetri viskasi sigarettinsa virtaan ja kumarsi.
»Hauska, että se miellyttää teitä. Sallikaa minun esittää teille nuori herra François Villon.»
»Olemme jo ennen tavanneet toisemme», sanoi herttuatar herttaisesti hymyillen ja nyökäyttäen päätään Françoisille.
»Oi, anteeksi, en sitä tiennyt», sanoi Peetri.
»Niin, ja hyvin surkeissa olosuhteissa», sanoi herttuatar. »Silloin esiintyi hän tuntemattomana. Miksi — toivon ettette paheksu uteliaisuuttani — miksi François Villon?»
»Miksikä ei? Ensiksikin päästi hän kamalan kirkunan kuullessaan kuolemantuomionsa. Olisittepa kuullut häntä. Siitäpä kurkusta vasta lähti ääntä. Ja toiseksi on hän oikea intoilija mitä ruokaan ja juomaan tulee ja lopuksi ei minulla mitenkään ollut sydäntä kutsua häntä Pauvre Lélianiksi.»
Herttuatar katsahti Peetriin huvitettuna.
»Arvelitteko että ainoastaan Pauvre Lélian kelpaisi vaihtoehtoiseksi?»
»Muistuu mieleen muuan Pauvre Lélianin ystävän ja virkatoverin, Stéphanen lauselma», vastasi Peetri. »Ehkä te muistatte sen. _»L'âme d'un poète dans le corps d'un»_ [Runoilijan sielu...] — en — en muista viimeistä sanaa», sanoi Peetri.
»Sanoisimmeko »d'un petit porc», ehdotti herttuatar [porsaan ruumiissa].
»Oi älkää», huudahti Peetri kiivaasti viitaten rukoilevasti kädellään. »Älkää käyttäkö »porsas» sanaa hänen kuullen, te loukkaatte hänen tunteitaan.»
Herttuatar naurahti ja kertoi:
»Tiesin kyllä että hän oli tuomittu kuolemaan. Minäpä näinkin hänet ensi kerran hänen ollessaan vankikopissaan. Marietta Cignolesi esitti meidät toisillemme. Minulle on todellakin yllätys, että hän vielä on elossa, sillä siksi järkähtämättömältä tuntui mielestäni Marietan päätös hänen puhuessaan tuomitun tappamisesta ja täyttämisestä rosmarineilla ja sipuleilla.»
»Nytpä huomaan, että tunnette koko tämän häpeällisen jutun», sanoi Peetri. »Niin, Marietta, tuo vanha, verenhimoinen noita-akka olisi kernaasti täyttänyt hänet rosmarineilla ja sipuleilla, mutta François oli toista mieltä. Hän ei suostunut siihen. Teki vastarintaa ja kirkui vimmatusti ainakin kahdessakymmenessä äänilajissa. Olisittepa vain kuullut, miten laajakantoinen, värisointuinen ja tunnerikas hänen äänensä oli. Nöyrä alistuminen, pelkään pahoin, ei ole hänen vahvimpia puoliaan. Rauhan ja sovun takia minä sekaannuin asiaan, rupesin välittäjäksi. Marietta oli juuri iskemäisillään veitsensä hänen kurkkuunsa. Tulin viime hetkessä. Minun oli sitten pakko ottaa hänet kasvatikseni.»
»Tietysti! Voi pikku raukkaa», sanoi herttuatar myötätuntoisesti. »Sehän on todettu asia, että ikiajoiksi on sidottu henkilöön, jonka elämän on pelastanut. Mutta — mutta ettekö usko, että teidän edesvastuunne käy hieman raskaaksi hänen kehityttyään täysi-ikäiseksi?» lisäsi hän sitten mietteissään.
»Minkä sille mahtaa! Edesvastuuntunnehan aina raskaana painostaa meitä elämämme taipaleella. Miksi se olisi raskaampi mitä François Villoniin tulee. Ja sitäpaitsi voivat nykyisissä yhteiskunnallisissa oloissa niinkutsutut »rikkaat» edesvastuun käydessä rasittavaksi siirtää sen »köyhälistön» niskoille. Esimerkiksi — Marietta! Marietta!» huudahti hän koroittaen ääntään ja paukuttaen käsiään.
Marietta tuli, niiasi nöyrästi herttuattarelle ja kyseli hänen armonsa vointia. Peetri viittasi merkitsevästi hänelle ja virkahti:
»Tehkää hyvin ja vapauttakaa minut edesvastuustani.»
»Porsaanko suhteen?» kysyi Marietta.
»Niin», sanoi Peetri.
Marietta sieppasi syliinsä Françoisin, joka rimpuili ja potki ja kirkui minkä kurkusta lähti. Eukon poistuttua sanoi Peetri:
»Kas niin — sillä tavalla siitä pulmasta suoriuduttiin.»
Herttuatar nauroi.
»Havainto-opetusta», selitti herttuatar. »Havainto-opetusta — sanoisinko kyynillisyyden avulla tieteen hyväksi.»
»Tieteenkö! Ei! Ei! Ennemmin taiteen hyväksi luulin minä itserakkaudessani.»
»Puhuessamme taiteesta —» alkoi herttuatar, siirtyi pari askelta lähemmäksi virran reunaa ja näytti Peetrille kullalla kirjailtua, harmaakantista kirjaa, jota toisessa kädessään oli pitänyt piilossa selkänsä takana.
»Puhuessamme taiteesta johtuu mieleeni muuan romaani, jota paraikaa lueskelen. Tunnetteko tämän?» Peetri katsoi kullalla kirjailtua, harmaata nidosta ja koetti salata mielenliikutusta, joka sai hänen sydämensä tunteet läikähtämään.
Hän painoi nenälasit silmilleen ja oli hartaasti tutkivinaan kirjaa.
»En näe selvästi nimeä», sanoi hän voittaaksensa aikaa ja pudisti päätään antaen nenälasien vaipua alas.
Hän teeskenteli verrattain taitavasti, toivoen, että pieni salainen hymy, joka leikki herttuattaren huulilla, vain osoitti, että tämä ymmärsi antaa sille tunnustuksensa.
»Kirjan nimi on »Sanojen mies» — erittäin sopiva nimi. Tekijä — en ole ennen kuullut hänestä puhuttavan — on nimeltään Feliks Wildmay.»
»Vai niin. Miten omituista», sanoi Peetri. »Sattumalta tunnen kirjan varsin hyvin. Mutta minua kummastuttaa, että te sen tunnette. Kuinka kumman lailla on se joutunut teidän käsiinne?»
»Kuinka kumman lailla se _ei_ olisi joutunut minun käsiini. Romaanit kaiketikin ovat aiotut ihmisten luettaviksi, vai mitä?»
»Niinpä niinkin», myönsi Peetri. »Mutta tässä murheen laaksossa eivät kaikki tarkoitukset aina toteudu. Vai toteutuvatko? Sitä paitsi ei »Sanojen mies» ole toisten romaanien kaltainen. Se on erikoisen omituinen.»
»Omituinen —?» toisti herttuatar.
»Omituinen siinä suhteessa, että se on jäänyt aivan tuntemattomaksi. En usko, että ainoakaan kirja mailman markkinoilla — aina siitä saakka kun tuo saksalainen herrasmies, mikä hän liekään ollut nimeltään, keksi kirjapainon — on saanut osakseen niin tuiki vähän tunnustusta kuin tämä.»
»Niinkö arvelette?» sanoi herttuatar. »Muuan lontoolaisista ystävistäni suositteli sitä minulle. Mutta koska se on aivan tuntematon, niin onhan varsin ihmeellistä että _te_ sen tunnette.»
»Ihmeellistä se olisikin, ellei kirjantekijä sattumalta olisi minulle tuttu.»
»Vai niin! Te tunnette siis tekijän?» huudahti herttuatar vilkkaasti.»
»_Comme ma poche_» [Kuten oman taskuni], sanoi Peetri. »Olemme lapsuuden ystäviä.»
»Todellako?» sanoi herttuatar. »Miten omituista.» »Niin, eikö totta», sanoi Peetri.
»Entä hänen — hänen kirjansa?» Ja Peetriä kohtasi kysyvä katse. »Minä otaksun että te, joka tunnette tekijän, ette pane suurtakaan arvoa kirjalle.»
»Päinvastoin olen hyvin mielistynyt siihen», vastasi Peetri häikäilemättä. »Minä ihailen sitä äärettömästi. Se on pieni, pirteä kirja, hauskin, mitä pitkiin aikoihin olen lukenut.»
»Sepä merkillistä», sanoi herttuatar.
»Miksikä merkillistä?» kysyi Peetri.
»Siksi, että ainoastaan ani harvoin hyvät tuttavamme pitävät meitä neroina.»
»Olenko minä sanonut, että hän on nero. Siinä tapauksessa olette käsittänyt minut vallan väärin. Nero hän ei ole — kaukana siitä. Päinvastoin on hän usein hyvinkin — mutta säälistä häntä kohtaan — en jatka. Kaikesta huolimatta miellyttää kirja minua. Ja tunnustaakseni totuuden, olen suuresti kummastellut, että hän on saanut noinkin kunnollista käsistään.»
Miettivän näköisenä virkkoi herttuatar:
»Siinä tapauksessa voimme otaksua, että hänellä on herkät hetkensä tai että hänen sielullaan on kaksi puolta — toisen hän antaa mailmalle, toisen käsikirjoituksilleen. Te viittaamalla puhutte jostain, joka ei teitä miellytä, epäröitte kertoa hänen huonoista puolistaan ja minä ymmärrän hyvin, että teidän on vastenmielistä kosketella sellaisia asioita, kun on kysymys vanhasta ystävästä. Mutta uteliaisuuteni on herännyt. Mikä hänessä oikein on? Onko hän itserakas?»
»Mikäkö hänessä on?» toisti Peetri miettivän näköisenä. »Siitä tulisi kovin pitkä ja surullinen tarina. Jos kuvaisin hänet teille semmoisenaan, niin kyllä saisin punastua ja itkeä ja te kalpenisitte ja hämmästyisitte. Hänessä on miltei kaikki ne heikkoudet, jopa virheetkin, jotka voivat langeta ihmislapsen osalle. Mutta mitä itserakkauteen tulee — odottakaahan hieman. Uskon, että hän yhtyy minun mielipiteeseeni kirjasta, mutta ottaessani huomioon sen mittakaavan, jonka mukaan yleisesti arvostellaan kirjailijoita, en tiedä olisiko oikeudenmukaista sanoa häntä itserakkaaksi. Joka tapauksessa kuuluu hän siihen verrattain harvalukuiseen vähemmistöön, joka ei kuvittele itseään Shakespeareksi.»
»Shakespeareksiko!» huudahti herttuatar ihmeissään. »Oikeinko te tosissanne tarkoitatte, että useimmat kirjailijat kuvittelevat tuollaista?»
Mahdollisesti tunnen kolme, jotka eivät sitä tee. Ja yhdellä heistä on toisenlainen päähänpisto. _Hän_ uskoo olevansa toinen Goethe.
»Oi, miten järjetöntä — miten perin hullunkurista», naurahti herttuatar.
»Samaa mieltä olin minäkin ensin. Mutta vähitellen totuin siihen ja aloin ymmärtää, että tämä katsantokanta olikin aivan luonnollinen ja ymmärrettävä, erikoisesti kirjailijan luonteelle ominainen. Ja tämän huomaa heti, kun joutuu puheisiin kirjailijan kanssa. Se pistää paikalla silmään kuin kissasta häntä.»
»Olen saamistani tiedoista teille suuresti kiitollinen — käytän niitä hyväkseni kun ensi kerran tapaan kirjailijan. Mutta siinä tapauksessa ystävänne Feliks Wildmay varmaankin on jonkinlainen Man-saaren kissa», päätteli hän hymyillen. [Man-saaren kissat ovat hännättömiä.]
»Niinpä niinkin, siinä suhteessa on hän todellakin jonkunlainen Man-saaren kissa», myönsi Peetri naurahtaen.
Ja myöskin herttuatar nauroi. Molemmat vaikenivat sitten tuokion.
Heidän päänsä yläpuolella vieno tuuli hiljaa humisi puiden latvoissa. Sieltä täältä kuului lintusten liverrystä — se oli soinnukasta ja katkonaista aivan kuin pisarat sateenkuuron jälkeen. Ja lakkaamatta soivat virran viileät laineet. Päivän kultaiset säteet kuulsivat tuhanten lehtien lomitse ja käärivät kaiken kullan vihreään hämärään. Ilma oli lämmintä ja tyyntä, tuoksuja tulvillaan. Ja järvi — kuten sen tapana oli tähän päivän aikaan — oli kietoutunut harmaaseen, hienoon harsoon, jonka läpi välkkyi safiirin sineä. Etäällä kohosi Monte Sfiorito autereisena, aavemaisena, ikäänkuin oman itsensä kangastuksena — muukalainen olisi helposti voinut luulla sitä taivaan rannalla liiteleväksi pilveksi.
»Eikö teistä ilta ole ihmeen ihana?» kysäsi herttuatar hetken kuluttua.
»On — tuhansistakin syistä», rohkeni Peetri vastata kumartaen hieman merkitsevästi.
Herttuattaren kasvoilla viivähti kenties puoli sekuntia hieno, tuskin havaittava, ymmärtämyksen ja mielihyvän hymy. Hän jatkoi kuitenkin näennäisesti välinpitämättömänä:
»Uskokaa pois, teidän ihana virtanne herättää minussa kateutta. Me linnassa-olijat olemme siitä liian etäällä. Eikö sen kohina ole viehättävää? Ja sen väri ihmeellinen? Onko se vihreä? Vaiko sininen? Ja katsokaa, kuinka timantit kimaltelevat sen kalvossa. Tietysti tiedätte kuka nämä verrattomat aarteet omistaa?»
»Tietysti», vastasi Peetri. »Se ylhäinen nainen, joka on kaikkien näitten tiluksien haltijatar.»
»Eipä suinkaan.» Herttuatar pudisti päätään.
»Ne ovat vedenneidon aarteita, hänen kaula- ja otsakoristeitaan. Kenenkään kuolevaisen naisen jalokivilippaassa ei ole puoleksikaan noin loistavia koristeita. Katsokaa niitä — katsokaa, miten pitkiä ja sädehtiviä hänen helminauhansa ovat — tuokion ne säihkyen kiemurtelevat pinnalla — sitten katoavat. Ne ovat kaikki Vellamon neidon omaisuutta ja täällä hän siskojensa kera kisailee niillä aivan lähellä vedenkalvoa. Hetki sitten näin vilahdukselta valkoisen käsivarren.»
»Todellako!» huudahti Peetri. »Onpa teillä tosiaankin »näkevä silmä». »Sehän on varsin surullista, että vedenneito on noin kevyt mieleltään. Minä kun kuvittelin, että hän yhä vielä suri onnetonta lemmenseikkailuaan.»
»Mitä? Tarkoitatteko tuon typerän, inhoittavan saksalaisen kanssa — Hildebrandtko oli hänen nimensä? Mitä vielä, onneksi on hän jo aikoja sitten oppinut nauramaan sille seikkailulle — se oli vain tyttöhupakon hetkellistä mieltymystä. Mutta olemme eksyneet pois puheenaineestamme. Tahtoisin jutella »Sanojen miehestä». Kertokaapa minulle, mikä siinä kirjassa teitä erityisesti miellyttää.»
»Kaikki on minusta siinä viehättävää», vastasi Peetri häikäilemättä. »Minua miellyttää tyyli, loppusuoritus, aineenkeskitys; pirteys, huumori, tunneväritys; henki, ilmapiiri; kohtaukset ja aihe. Pidän paperista, painotavasta ja kansista. Mutta ennenkaikkea pidän sen sankarittaresta. Mielestäni on Pauline de Fleuvières ihannenaisen perikuva. Hän on viisain, viehkein, kaunein, kiehtovin, naisellisin nainen taivaankannen alla — nainen, jota palavasti haluaisi omakseen. Minä en voi ajatella häntä vain mielikuvana, vain varjona paperilla. Minulle on hän elävä, todellinen nainen, jonka suonissa lämmin veri sykähtelee, jonka eloisa henkevyys huokuu vastaani — nainen, jonka silmäni ovat nähneet. Hän astuu tälläkin hetkellä silmäini eteen. Näen hänen salaperäiset, veitikkamaiset silmänsä — näen hohtavan valkoiset hampaat hänen hymyillessään — näen hänen kauniin tukkansa, hänen kätensä — voin melkein tuntea hänen pukunsa suloisen tuoksun. Olen aivan rakastunut häneen — voisinpa tehdä mitä hullutuksia tahansa hänen tähtensä.»
»Auta armias!» huudahti herttuatar. »Kylläpä te olette haltioissanne!»
»Kun kirjan ihailijoita on niin kovin harvassa, täytyy heidän olla sitä innostuneempia voidakseen siten korvata harvalukuisuuttaan», selitteli Peetri.
»Mutta _miksi_ he ovat sitten niin kovin harvalukuisia», kysyi herttuatar. »Jos kirja todellakin vastaa teidän kuvaustanne, niin miksi se sitten on saanut niin tuiki vähän tunnustusta?»
»On aivan luonnollista, ettei se ole saanut tunnustusta. Sillä on kauneuden turmiota tuottava tuntu.»
Herttuatar naurahti näyttäen hämmästyneeltä.
»Onko kauneus »turmiota tuottava tuntu» — kun on kyseessä taideteos?»
»On — Englannissa», selitti Peetri.
»Englannissako? Miksi juuri Englannissa?»
»Englanninkielisissä — anglosaksilaisissa — maissa, miten suvaitsette. Anglosaksilainen rotu on sokea kauneudelle. Sillä on viisikymmentä eri uskontoa — yksi ainoa kastike — ja kauneudenaistia ei vähääkään. Englantilaiset näkevät nenän toisen kasvoissa, raiskan lähimmäisen silmässä. He huomaavat myöskin, milloin kauppa on edullinen, milloin sota hyödyllinen. Mutta kauneutta he eivät milloinkaan huomaa. Ja jos ihmeekseen tapaa heidät ihailemasta jotakin kaunista esinettä, niin eivät he suinkaan ihaile sitä sen kauneuden takia — päinvastoin _huolimatta_ sen kauneudesta. Syy heidän mielenkiintoonsa on haettavissa estetiikan puitteiden ulkopuolelta. Se viehättää heitä ainoastaan paikallisen tai historiallisen värityksensä takia. Kauneus on olemassa oman itsensä takia. Ei se ole riippuvainen historiallisista eikä paikallisista seikoista, ei asiakirjoista eikä olevista oloista. Se on vienojen vivahdusten, salattujen arvojen, häipyvien erikoisuuksien, väistyvien tunneväritysten, yllätysten ja viittausten vaikutusta. Kauneus on omintakeista ja alkuperäistä — se on myönteistä tai kielteistä — mutta se ei koskaan ole verrannollista. Tätä ymmärtämään ei anglosaksilainen yleisö pysty. Se ei huomaa tällaisia asioita enempää kuin sokea maanmato taivaankaaren värejä.»
Herttuatar katseli Peetriä ihmeissään.
»Ja tästäkö syystä ei »Sanojen mies» ole saanut tunnustusta?»
»Yhtä hyvin voisi heittää Itämaitten ihanimpia helmiä Franćois Villonin eteen.»
»Ankarastipa te arvostelette anglosaksilaista yleisöä.»
»En suinkaan, en ankarasti, vaan oikeudenmukaisesti. Suon sille kylläkin menestystä — toivoisin vain hartaasti että sen kauneudenaisti kehittyisi.»
»Mutta» — herttuatar uskoi saaneensa Peetrin satimeen — »jos heidän kauneudenaistinsa olisi kehittyneempi, ei heidän menestyksensä varmaankaan olisi niin suuri.»
»Enpä juuri tiedä», sanoi Peetri. »Eivätkö kreikkalaiset menestyneet verrattain hyvin, vai mitä? Entä venetsialaiset? Eivätkä ranskalaisetkaan ole vielä vararikkoa tehneet.»
Taasen herttuatar naurahti — veitikkamaisen miettivä ilme kasvoillaan. »Te — te ette ainakaan ole liian kohtelias», huomautti hän.
Peetri näytti huolestuneelta, oikeinpa säikähtyneeltä.
»Enkö?» Minkä olen laiminlyönyt?» huudahti hän.
»Ette ole osoittanut pienintäkään uteliaisuutta päästäksenne selville minun mielipiteestäni kirjan suhteen.»
»Tietysti _te_ pidätte siitä», vastasi Peetri nopeasti. »Teillä on »näkevä silmä».
»Ja kuitenkin olen minä vain anglosaksilaisen yleisön vaatimaton jäsen.»
»Ette — te olette pienoisen anglosaksilaisen valiojoukon etevimpiä edustajia. Luojan kiitos, että tämänkaltaisiakin vielä on olemassa. Olen vakuutettu siitä, että pidätte »Sanojen miehestä».»
»_Pitää_ sana on merkitykseltään liian ylimalkainen. Kenties minä palavasti haluaisin kertoa jollekin, mitä siitä pidän yksityispiirteitä myöten.»
Hän hymyili Peetrille ja hymyssä oli jotakin kumman outoa.
»Niinkö? Silloinpa minä tiedän jonkun, joka palavasti haluaisi kuunnella.»
»Hyvä. Minun mielestäni — minun mielestäni...» alkoi hän juhlallisesti. »Mutta pelkäänpä, että veisi liian paljon aikaa, jos rupeisin perinpohjin tulkitsemaan ajatuksiani. Jääköön toistaiseksi.»
Hän nyökäytti Peetrille päätään veitikkamaisesti hymyillen ja asteli jo seuraavansa tuokiossa vihannoivaa nurmikkoa linnaansa kohti.
Peetri tuijotti hänen jälkeensä kädet nyrkissä, hammasta purren.
»Mikä velhotar!» sopersi Peetri. Purki sitten vihansa itseään kohtaan: »Olenpa minä houkkio!»
Samana iltana puheli hän Marietalle:
»Näytöksen juoni alkaa kehittyä. Olemme askeleen lähempänä ratkaisua. Olemme joutuneet siihen, jota yleisesti kutsutaan sielutieteelliseksi käännekohdaksi. Hän on nähnyt tekemäni »Naisen muotokuvan». Uskokaa pois, hän ei vielä tiedä, kuka piirtäjä on, eikä hän myöskään aavista, ketä kuva tarkoittaa. On niinkuin itse seisoisi kuvastimen ääressä ja näkisi siinä toisen kuvan. Minä — minä maksan teille kaksinkertaisen palkan, jos voitte jouduttaa tapahtumain kulkua.»
Mutta koska Peetri puhui englanninkieltä, ei Marietalla ollut tilaisuutta käyttää hyväkseen tarjousta.
XIII.
Peetri käveli virran toisella puolella olevaa maantietä — Bergamon ja Milanon välistä valtamaantietä.
Oli myöhäinen iltapäivä. Läntiselle taivaalle alkoi jo mailleen menevä aurinko luoda hehkuvaa ruskeaan. Itäinen taivaanranta — Peetri näki sen kahden samansuuntaisen poppelipuurivin puitteissa — näytti tummansiniseltä samettiverholta. Peetri istahti ruohikkoon maantien viereen, pensasaidan katveeseen — tietenkin ruusupensaikon — ja pisti tupakaksi.
Kaukana pölyisellä maantiellä, kaartuvan sinitaivaan alla näkyi kaksi pientä, mustaa pilkkua. Hetken perästä astui poppelipuiden varjosta kaksi pientä ihmistainta, jotka lähenemistään lähenivät. Pian huomasi Peetri heidät pojaksi ja tytöksi. Pikku raukat olivat ryysyiset, pölyiset ja avojaloin. Poika kantoi selässään korean värisiä pajuvasuja.
Peetri arvaili mielessään heidän olevan jonkun lähitienoolla asuvan talonpojan lapsia, jotka palasivat kotiinsa kylästä.
Lasten saavuttua ihan Peetrin kohdalle, tervehtivät he kansan tapaan. Poika kohotti nukkavierua huopahattuaan, tyttö notkisti polviaan ja molemmat sanoivat: »_Buona sera Eccellenza_». Ja kulkivat eteenpäin.
Peetri kopeloi taskuaan.
»Kas tässä, tyttöseni.»
Pikku tyttö katsoi häneen epäröiden.
»Tuleppa lähemmäksi», kehoitti Peetri.
Kysyvin katsein lähestyi tyttö ja Peetri antoi pienokaiselle muutaman kuparilantin.
»Osta tällä makeisia.»
»Tuhannet kiitokset, teidän ylhäisyytenne», sanoi tyttö niiaten vielä kerran.
»Tuhannet kiitokset, teidän ylhäisyytenne», sanoi poika, joka oli pysytellyt etäämpänä, ja nosti kulunutta hattuaan.
Ja he jatkoivat matkaansa.
Mutta Peetri seurasi heitä katseillaan — ja hänen omatuntonsa alkoi häntä soimata. He olivat varmaankin köyhälistön köyhimpiä. Hän muisteli sadun Hannua ja Liisaa. Miksi oli hän antanut heille vain roposen? Hän huhuili kutsuen heidät takaisin.
Pikku tyttö tuli juosten.
Peetri nousi ja meni häntä vastaan.
»Ostappas itsellesi myöskin vähän kaunista nauhaa», sanoi hän antaen tytölle pari liiraa.
Tyttöriepu katseli rahaa ihmeissään — hieman epäilevänä. Oli kai hänen mielestään suurikin summa.
»Ota — ota!» kehoitti Peetri, »ja juokse sitten veikkosi luo.»
»Tuhannet kiitokset, teidän ylhäisyytenne», sanoi tyttö niiaten kolmannen kerran ja livahti tiehensä.
»Minne ovat he matkalla?» kuului ääni Peetrin takana. Samassa seisoi herttuatar hänen edessään polkupyöränsä vieressä sinisessä urheilupuvussa, päässään veikeä merimieshattu, jota koristi sininen nauha. Vaikkakin myrskyiset tunteet alkoivat liikehtiä Peetrin rinnassa, äkkäsi hän kuitenkin, että hänen herttuattarensa ensi kerran esiintyi muunlaisessa puvussa kuin valkoisessa.
Herttuattaren huomio oli kokonaan kiintynyt lapsiin — Peetri oli varmaankin jo mielessään karkoittanut heidät hiiteen.
»Minne he olivat matkalla?» kysäsi herttuatar ja ääni ja katse ilmaisivat levottomuutta.
Peetri malttoi mielensä.
»Lapsetko? En tiedä — en tullut kysyneeksi. Kotiin varmaankin, ettekö usko?»
»Kotiinko? Eivät suinkaan. He eivät asu näillä seuduin. Minä tunnen tämän tienoon kaikki köyhät. — »Hoi lapset! Lapset! Lapset!» huusi hän.
Mutta he olivat jo siksi kaukana, etteivät kuulleet huutoa.
»Kutsunko heidät takaisin?» kysyi Peetri.
»Tietysti, tietysti», vastasi herttuatar vähän kärsimättömästi.