Part 2

»On olemassa muuan Peetri Marchdale — en kuitenkaan tiedä, onko tämä sama Peetri Marchdale, jota tarkoitat, vaikkei sennimellisiä liene montakaan mailmassa — joka on Archibald Marchdale-vainajan, neuvoskunnan jäsenen poika, vanhan kenraali Marchdalen (Whitstoken Marchdaleja) veljenpoika. Ovat kunnioitettua ja vankkaa Norfolksukua. En ole koskaan sattunut tapaamaan mainitsemaasi herrasmiestä, mutta minulle on kerrottu, että hän on hiukan eriskummallinen, kiertelee huvikseen mailmanrantaa ja kirjoittelee kirjoja — luullakseni romaaneja — joita ei kukaan minun tietääkseni lue. Hän kirjoittaa salanimellä Feliks — en muista varmaan onko se Mildmay vai Wildmay. Hän alkoi ensin diplomaattisella uralla ja oli jonkun aikaa lähettiläänä Berlinissä tai Pietarissa tai herra ties missä; mutta en tiedä ottiko hän virastaan eron vai eikö hän läpäissyt tutkinnoissaan. Hän on noin kolmenkymmenen paikkeilla ja lienee hänellä parin tuhannen punnan vuositulot. Hänen isänsä oli etevä lakimies ja jätti pojalle perinnöksi sievosen summan. En enää tiedä muuta hänestä kertoa kuin että hän on tuon älykkään kielikellon Margareta Winchfieldin hyvä ystävä — siitäpä huomaat, olkoonpa hän sitten vaikka kuinkakin tuntematon romaanien sepittäjänä, että hän ainakin seuraihmisenä omistaa korvaavia hyveitä — sillä rouva Winchfield ei missään tapauksessa kuulu niihin ihmisiin, jotka pikiintyvät hölmöihin. Etkä sinäkään — siis _verbum sap._, niinkuin pieni Freddie veljeni tapaa sanoa.»

Beatrice antoi katseensa lipua päivänpaisteista nurmikkoa pitkin. Katseli puita ja puitten pitkiä varjoja, pensaikkoa, loistavia kukkaistutuksia, marmoripenkkejä ja keinotekoisia raunioita. Katseli järveä kirjopurjeisine veneineen ja häiritsevästi puhkuvine höyrylaivoineen, katseli kauas yli laakson Monte Sfioriton rusoittavia huippuja ja taivaan tummaa sineä. Taittoi jasminioksan ja sipaisi sen viileillä valkoisilla kukilla kasvojaan hengittäen niiden tenhoisaa tuoksua.

»Tuntematon romaanien sepittäjä», kuiskasi hän itsekseen. »No hyvä, niinpä olen minä sitten tuntematon romaanien lukija. Tilatkaamme Lontoosta herra Feliks Mildmay Wildmayn teokset.»

VIII.

Maanantai-iltana Peetrin lopettaessa päivällisateriansa, kysäsi vanha Marietta, asettaessaan hedelmät pöydälle:

»Haluatteko kahvia, signorino?»

Peetri katseli tuimana hedelmiä, punertavia viikunoita ja rusoittavia persikoita, jotka olivat huolellisesti järjestetyt kiehkuraan maljakon keskellä olevan kuulakkaan, kellertävän rypäletertun ympärille.

»Ovatko nämä puutarhani viiniköynnöksestä ja viikunapuusta?»

»Ovat, signorino, ja myöskin persikkapuusta», vastasi Marietta.

»Eivätkö persikat kasva viikunapuussa?» kysäsi Peetri.

»Eivät, signorino», vastasi Marietta.

»Eivätkä ohdakkeet kanna viikunoita? Miksikä eivät?» kysyi Peetri.

»Se on luonnonlakia vastaan», vastasi Marietta, uskoen varmasti lauseen yleispätevyyteen.

»Marietta Cignolesi», sanoi Peetri tuimasti, katsoen tiukasti häntä silmiin, »minulle on kerrottu, että olette velhotar.»

»En ikinä», vastasi Marietta lyhyesti eivätkä hänen kasvonsa ilmaisseet minkäänlaista mielenliikutusta tai hämmästystä.

»Ymmärrän kyllä», jatkoi Peetri, »että teidän on pakko kieltää. En aio pirskoittaa päällenne pyhää vettä — olkaa siis rauhassa. En milloinkaan antaisi itselleni anteeksi, jos te tekisitte jotain hurjapäistä — jos te esimerkiksi loihtisitte itsenne mustaksi kissaksi ja lentäisitte luudalla ilmaan. Sitävastoin olisin kovin kiitollinen, jos te hiukan käyttäisitte taikavoimaanne minun hyväkseni. Olen kadottanut jotakin — jotakin kovin kallisarvoista — jalokiviäkin kalliimpaa — hienointa kultaa kalliimpaa.»

Eukon vanhat, kurttuiset kasvot muuttuivat paikalla kovin huolestuneiksi.

»Huvilassako? Vai puutarhassa?» kysyi hän levottomana.

»Ei, te kunnon eukko», rauhoitti Peetri häntä. »Ei se ole teidän alueeltanne löydettävissä — älkää siis suotta olko huolissanne. _Laggiù, laggiù_.»

Ja epämääräisellä kädenliikkeellä viittasi Peetri kauas avaruuteen.

»Signorinon pitäisi sytyttää kynttilä Paduan pyhän Antonion kunniaksi», neuvoi tuo katolilainen velho.

»Paduan pyhän Antonion, miksi juuri Paduan», kysyi Peetri.

»Paduan pyhän Antonion», toisti Marietta.

»Tarkoitatte Lissabonin», oikaisi Peetri.

»En, vaan Paduan», vakuutti eukko itsepäisesti.

»Mutta hän syntyi Lissabonissa», väitti taasen Peetri.

»Ei suinkaan», intti Marietta.

»Syntyi kuin syntyikin kautta kunniani», sanoi Peetri. »Ja päälle päätteeksi kuoli hän Lissabonissa. Se ratkaisee asian. Te tarkoitatte tietenkin Lissabonin pyhää Antoniota.»

»En», huudahti eukko koroittaen äänensä paremmaksi vakuudeksi. »Lissabonin pyhää Antoniota ei ole olemassakaan. Hän on nimeltään Paduan pyhä Antonio.»

»Mitä hyötyä siitä on, että noin itsepäisesti pidätte kiinni mielipiteestänne», valitteli Peetri. »Ettekö tiedä, että elämä käy paljoa hauskemmaksi jos ymmärtää antaa myöten pikkuseikoissa?»

»Kun on hukannut jonkun esineen, niin on sytytettävä kynttilä Paduan pyhälle Antoniolle», sanoi eukko väsyneesti, mutta kuitenkin vakuuttavasti.

»Eipä suinkaan, jollei halua takaisin kadotettua esinettä», intti Peetri.

Marietta tuijotti häneen ja räpäytti silmiään.

»En halua saada takaisin hukkaamaani esinettä», jatkoi Peetri ystävällisesti. »Sen kadottaminen on minulle uusi, järkyttävä ja kehittävä kokemus. Se tekee minusta ihmisen — toivokaamme paremman ihmisen. Oikeastaan minä kadotin sen jo aikoja sitten — »kun ensikerran hurmaantuneet silmäni hänet näkivät», eräänä iltana théâtre français'issä kolme, neljä vuotta sitten. Mutta onnelleni on välttämätöntä, että saan nähdä tuon henkilön, jonka hallussa se on. Ja siksi en ole vihoissani teille, vaikka olettekin velhotar. Se edistää minun tarkoituksiani. Olkaa hyvä ja manatkaa pimeyden valtoja, niin että viimeistään huomenna saan nähdä kyseessä olevan henkilön. Ei!» Hän viittasi kieltävästi kädellään. »Ei mitään vastaväitteitä! Ja te voitte huoleti luottaa vaitiolooni.

»E del mio cuore la carina, E dimor' nella nostra vallettina»,

hyräili hän hiljalleen.

»Saattaisipa hän yhtä hyvin asuskella Cornobastonen huipulla, niin vähän minä hänestä kostun», lisäsi hän surumielisesti. »No niin, nyt saatte tuoda minulle kahvit — mutta muistakaakin että minun kahviani on tee. Kun teidän kahvinne on kahvia, turmelee se minulta yöunen.»

Marietta tallusteli takaisin keittiöön, nyökäytteli päätään ja kohotti katseensa taivasta kohden.

Ja seuraavana iltapäivänä näyttäytyi herttuatar di Santangiolo kohisevan Acon vastakkaisella rannalla.

IX.

Peetri sattui juuri olemaan hauskassa toimessa — viskeli leivänmurusia kultasirkuilleen.

Mutta läheisessä pensastossa väijyskeli saaliinhimoinen varpusparvi hyökäten otollisella hetkellä esille ja riistäen ruuan, jopa aivan kultasirkkusten nokasta.

Herttuatar katseli tuokion mietteisiin vaipuneena hymysuin ja ääneti tätä näytelmää, Peetrin seisoessa siinä, ihme kyllä kerrankin, selin Ventiroseen — ja mikä oli vieläkin ihmeellisempää — ollenkaan aavistamatta herttuattaren läsnäoloa.

»Hyi, noita pikku roistoja, aika velikultia!» huudahti herttuatar pudistaen päätään surunvoittoisesti, vaikka silmän katse oli pohjaltaan hymyilevä.

Peetri hätkähti, kääntyi ja tervehti.

»Oikeita rosvoja ovat!» virkahti herttuatar heittäen silmäyksen varpusparven lymypaikkaan.

»Niin, pikku raukat!» sanoi Peetri.

»Pikku raukatko», toisti herttuatar harmistuneena. »Ovat julkeita, pikku hirviöitä!»

»Eivät ne sille mitään mahda», väitti Peetri. »Se on heidän luontonsa. He syntyivät sellaisina, ei heillä ollut valitsemisen varaa.»

»Vieläkö te heitä puolustatte», ihmetteli herttuatar moittiva sävy äänessään.

»En suinkaan», vakuutti Peetri. »Mitäpä minä? Minä en puolusta mitään, minä vain yksinkertaisesti teen huomioita ja alistun. »Varpuset — kultasirkkuset. Se on mailman meno — mailman säätämä luokkajako.»

Herttuatar rypisti otsaansa eikä näyttänyt ymmärtävän Peetrin ajatuksen juoksua.

»Mailman säätämä luokkajako —?»

»Aivan niin», vastasi Peetri. »Varpuset — kultasirkkuset: ryöstäjät ja ne, joilta ryöstetään. Kaikki, joissa henki on, ovat joko varpusia taikka kultasirkkuja. Siitä johtuu mailman yleistaistelu — kamppailu olemassaolon puolesta — häikäilemättömimmät jäävät eloon. Tämä on vain pienoiskuva siitä, mitä tapahtuu kaikkialla maan päällä ja avaruudessa.»

Herttuatar pudisti jälleen päätään.

»Te katsotte mailmaa ja avaruutta mustien silmälasien kautta», huomautti hän totisen näköisenä. Mutta hänen silmiensä syvyydessä piili yhä vielä hymyn väike.

»En suinkaan», vastasi Peetri. »Ne, joilta ryöstetään, saavat hyvitystä. Mikäli ihminen siveellisesti kehittyy, sikäli hän siirtyy ryöstäjien ryhmästä ryöstettyjen ryhmään ja hänen lopullinen häviönsä on varma. Mutta toiselta puolen voittaa hän kykyjä ja tunteellisuutta. Ihminen ei elä ainoastaan leivästä. Nämä kultasirkut esimerkiksi ovat saaneet laulunlahjan ja siksi te pidätte niistä. Varpuset taaskin aikaansaavat vain vastenmielistä melua, siksi te soimaatte niitä. Kas siinä mielestäni on mainitsemani hyvitys. Ryöstäjät eivät milloinkaan saa nauttia laulun riemusta — eivätkä naisten suosiosta.»

»Ehkä — eivät», myönsi herttuatar empien. Hymyn väike hänen silmissään kohosi pinnemmalle. Mutta — sittenpähän eivät he myöskään voi tuntea laulajan tuskaa äänen pettäessä hänet.»

»Eivätkä naisten säälimättömyyttä. Niinpä niinkin», myönsi Peetri.

»Ja sillaikaa sieppaavat he leivän.»

»Sieppaavat kylläkin», myönsi jälleen Peetri.

»Pelkäänpä pahoin» — herttuatar hymyili ihmisen lailla, joka mielestään onnistuneesti on tehnyt äärimmäiset johtopäätökset jostakin lauselmasta — että teidän hyvityksenne ei ole mikään korvaus.»

»Ollakseni rehellinen, täytyy minun tunnustaa teidän olevan oikeassa.»

»Olkoon asianlaita miten tahansa», jatkoi hän voitonvarmana, »en kuitenkaan soisi että _minun_ puutarhani olisi mailman yleistaistelun temmellyspaikka. En tahtoisi, että se olisi taistelutanhua. Soisin sen olevan turvallisen paikan — oikean rauhan tyyssijan — onnellisen laakson — ryöstettyjen pyhätön.»

»Miksikä samentaa sieluaan turhilla toiveilla. Mitä tehdä — mihin ryhtyä?»

»Teidän sijassanne tuottaisin lohikäärmeen ja asettaisin sen puutarhaan varpusia hävittämään ja kultasirkkuja suojelemaan.»

»Ei siitä olisi hyötyä», sanoi Peetri. »Jos vapautuisi yhdestä ryöstäjäryhmästä, puikahtaisi toinen paikalla sijaan.»

Herttuatar loi veitikkamaiset silmänsä Peetriin ja pudisti päätään vielä kerran hitaasti ja surullisesti. »Voi, teidän silmälasinne ovat mustat, pikimustat!» kuiskasi hän.

»Toivottavasti eivät. Minä vain näen mailman semmoisenaan, näen ne välttämättömät elinehdot, jotka ovat sille ominaisia. Tämän mailman ryöstäjä on ikuinen ja kaikkialla läsnäoleva, yhtä ikuinen ja muuttumaton kuin painolaki. Hän esiintyy eri hahmoissa. Karkoita hänet — tuossa tuokiossa on hän jo muuttanut näkyväisen muotonsa ja palaa tuiskuna takaisin. Milloin on hän pieni, ruma, rähisevä varpunen, milloin taasen pöyhkeilevä koronkiskuri, milloin nöyrä kasviskauppias, milloin uskottu ystävä, läheinen ja rakas. Mutta aina on hän lähettyvillä — suonette anteeksi arkipäiväiset sanani — »ryöstöhommissa».

Otsa rypyssä kohotti herttuatar päätään:

»Jos asiat todellakin ovat noin surkealla kannalla, tahtoisin uudelleen suosittaa teille äsken mainitsemaani keinoa, jonka varmasti luulen tehoisaksi. Hankkikaa itsellenne lohikäärme. Tehän vain tahdotte suojella puutarhaanne ja se» — hän mittaili katseillaan puutarhaa — »ei ole varsin suuri. Te opetatte lohikäärmeenne, jos vain satutte saamaan älykäsrotuisen, hävittämään kasvinkaupustelijoita, uskotuita ystäviä, vieläpä koronkiskureitakin — vaikka viimeksimainitut ovat sitkeähenkisiä — sekä varpusia.»

»Ehdotuksenne todistaa, että taivutte minun katsantokantani puolelle. Te asettaisitte ryöstäjän hävittämään ryöstäjiä. Ehkä se kävisi päinsä toisenlaisissa olosuhteissa, mutta tässä synkänkolkossa ilmapiirissä, jonka puitteisiin meidän sielumme ovat kytketyt, se ei käy päinsä. Tänne ovat ryöstäjät juurtuneet, täältä niitä ei voi kitkeä pois.»

Herttuatar katseli päivänpaisteista maisemaa, hohtavia nurmikkoja, korkeita huojuvia puita, joiden lehtiverkossa valonsäteet kisailivat. Katseli lännenpuolella olevia hymyileviä, valkeita huviloita, vihannoitsevia viinitarhoja, keltaisia viljavainioita. Katseli hyrskyävää virtaa, jonka kalvossa timantit kimmelsivät, Monte Sfioriton etäisyydessä hohtavia lumihuippuja ja taivaan säihkyvää sineä.

Viimeksi katsahti hän Peetriin ja hymyili puoleksi veitikkamaisesti, puoleksi vakavasti.

»Synkänkolkko ilmapiiri, jonka puitteisiin sielumme ovat kytketyt?» toisti herttuatar. »Ja tekö ette käyttäisi mustia silmälaseja? Sittenpä teidän omat silmänne ovat kovin synkkäkatseiset.»

»Päinvastoin», väitti Peetri, »ovat ne erittäin valoisakatseiset ja juuri senvuoksi otaksun että on olemassa toisia edistyneempiä ja valoisampia mailmoja kuin tämä meidän aurinkokuntamme.»

Herttuatar naurahti.

»Mielestäni teillä on mitä suloisin suu, viehättävät, pienet hampaat, lumoavat silmät ja tenhoisa nauru — teidän vertaistanne naista ei ole taivaankannen alla», puheli Peetri sielunsa hiljaisessa syvyydessä.

»Huomaan kyllä selvästi, että väitellessäni teidän kanssanne aina joudun tappiolle», sanoi herttuatar.

Peetri teki vaatimattomuutta osottavan kädenliikkeen.

»Olisinkohan minäkin mielestänne», jatkoi herttuatar puhettaan, »tuollainen »ryöstäjä», jos pyytäisin teiltä pientä leivänkannikkaa.» Ja hänen suloiset silmänsä katsoivat pyytävästi Peetriin.

»Ette suinkaan — ottakaa kaikki —» vastasi Peetri ihastuneena. »Mutta miten —?»

»Viskatkaa», huudahti herttuatar.

Ja Peetri nakkasi ilmaan jälelle jääneen leipäpalasen, jonka herttuatar sieppasi sirosti lennosta.

»Kiitos kaunis», naurahti hän nyökäyttäen hieman päätään.

Sitten murensi hän leivän alkaen sirotella murusia maahan ja tuossa tuokiossa oli hän lintuparven ympäröimänä. Peetri sai nyt mielinmäärin katsella häntä, ihailla hänen liikkeittensä joustavaa suloutta, niissä piilevää nuorteaa voimaa ja elontuoretta riemua. Ihailla varren veikeää notkeutta, joka piirtyi sametinhienoa nurmikkoa ja etäämmällä olevia korkeita päivänpaisteisia puita vasten. Hänen yllään oli tavallisuuden mukaan valkoinen, pehmeänpoimuinen, viehkeä puku mitä hienointa kangasta — luulenpa melkein että olisi voinut pujotella koko puvun sormuksen läpi. Vyössä oli hänellä kaksi punaista ruusua ja päässä valkea, olkinen puutarhahattu, jota koristi koreanpunainen nauharuusuke ja jonka alta hänen tuuhea lämpimäntumma, himmeänkiiltävä tukkansa säihkyi kullanruskeina kiehkuroina.

»Kuinka eloisa ja terve», ajatteli Peetri katsellessaan häntä, »kuinka raikas ja elämänhaluinen!» Ja Peetri oli haltioissaan. Herttuatar lahjoitti leipämurusensa lintusille ja jakeli ne niin taitavasti että suurin osa joutui kultasirkkusille. Erehdyttääkseen varpusia oli hän oikealla kädellään viskaavinaan jotakin ja nuo saaliinhimoiset pikku hirviöt hyökkäsivät päätäpahkaa väärälle suunnalle. Samassa sirotteli hän näppärästi ja varkain vasemmalla kädellään leipämuruset aivan viereensä nurmikolle, johon parvi luottavia kultasirkkuja oli kokoontunut. Jos jokin varpusrukka uskalsi pistää ruman itaran nokkansa tähän pyhättöön, niin hän heti paikalla hillityllä ankaruudella karkoitti sen pois, kuitenkaan peloittamatta sirkkusia.

Hänen silmänsä hymyilivät, poskensa rusoittivat ja hänen ruumiinsa liikkeet olivat joustavat ja sulavat.

Heitettyään viimeiset murusensa lintusille, löi hän hiljaa kätensä yhteen puristaakseen pois jäännökset ja katsahti sitten Peetriin merkitsevästi naurahtaen.

»Totta tosiaankin», tunnusti Peetri, »te varsin taitavasti heidät petkutitte. Te ette ainakaan ole lohikäärmeen tarpeessa.»

»Niin, lohikäärmeen puutteessa voi itse tehdä lohikäärmeen työtä», vastasi herttuatar leikkisästi. »Tai oikeammin — toimia oikeuden välikappaleena.»

»Niinpä niinkin. Kuitenkin olisi minusta kovin onneton sattuma syntyä varpusena — teidän tuomiokunnassanne.»

»Ei se olekaan sokean sattuman varassa. Varpusena syntyy — minun tuomiokunnassani — syntien takia, joita edellisessä olotilassaan on tehnyt. — Ei, pikku pulmusen», hän kääntyi parin sirkkusen puoleen, jotka vielä viivyskelivät nurmikolla hänen läheisyydessään ja loivat häneen nälkäiset, pyytävät katseensa — »ei, minulla ole enää mitään. Annoin teille jo kaikki.» Ja hän näytti heille varmemmaksi vakuudeksi tyhjät kätensä.

»Varpuset jäivät aivan osattomiksi ja sirkut, joille te annoitte »kaikki», nurkuvat, koska he mielestään saivat liian vähän», sanoi Peetri surullisesti. »Siinä näette miten käy, kun vastustaa luonnonlakeja.» »Katsokaa», jatkoi hän sitten lintuparin lentäessä tiehensä, »katsokaa miten he iskevät teihin synkät, epäilevät ja moittivat katseensa.»

»Luuletteko heidän olevan kiittämättömiä?» sanoi herttuatar. »Sitä eivät he suinkaan ole — kuulkaahan!»

Ja hän viittasi kädellään.

Samassa kuului aivan hänen päänsä yläpuolelta akasian oksalta sirkkusen liverrystä — vienon suloista hopeanheleätä liverrystä.

»Onko tuo mielestänne nurkumista?» kysyi hän.

»Miksei? Voihan siihen sisältyä nurkumistakin, aivan kuin palvelijan »kiitokseen» hänen ollessaan tyytymätön saamiinsa juomarahoihin. Hänen on pakko kiittää, se on hänen velvollisuutensa — mutta hän saattaa tehdä sen hieman ivallisesti.»

»Mitä te sanotte? Puhutte pakosta, velvollisuudesta ja ivasta», huudahti herttuatar. »Kuulkaahan sen liverrystä! Sydänsäveleitäänhän se soittelee.»

Vaieten molemmat katselivat ja kuuntelivat. Lintusen kullanpunertava rinta vavahteli. Kiivailla päännyökkäyksillä merkitsi se sävelten vaihtelua. Hartaasti katseli se eteensä ikäänkuin olisi voinut katseellaan seurata sävelten sädehtivää juoksua halki avaruuden. Sen esitys vaikutti kuin välitön rapsodia. Vaiettuaan katsahti lintunen kuulijakuntaansa kiihkeän kysyvänä aivankuin olisi tahtonut sanoa: »Toivon, että tämä miellyttää teitä?» — ja sitten nyökäyttäen päätään kuin hyvästiksi lensi tiehensä.

»Huomasitteko?» kysyi herttuatar hymähtäen Peetriltä. »Teidän on ehdottomasti pyrittävä valoisampaan mailmankatsomukseen.»

Ja seuraavassa tuokiossa katosi hänkin. Kulki kevyesti ja hitaasti nurmikkoa pitkin puiden siimeksessä linnaa kohti. Hame hulmuili tuulessa, hohtaen valkoisena päivänpaisteessa, helmenharmaana varjossa.

»Mikä _nainen_!» puheli Peetri itsekseen katsellen hänen jälkeensä. »Miten eloisa, miten sulava, miten naisellinen! Oi, mikä nainen!»

Ja todellakaan ei herttuattaren esiintymisessä ollut miesmäisyyden vivahdustakaan. Hän oli nainen — kauttaaltaan nainen.

»Hyvä isä, miten viehkeästi hän kulkee!» kuiskasi Peetri.

Mutta äkkiä läikähti alakuloisuuden laine hänen sieluunsa. Ensiksi ei hän tiennyt siihen syytä. Mutta hetken kuluttua alkoi hänessä ilkeä ääni kuiskailla: »Kuinka kurjan vaikutuksen mahdoitkaan tehdä häneen! Mitä typeryyksiä juttelitkaan! Miksi et käyttänyt hyväksesi otollista hetkeä!»

»Te olette velhotar», virkkoi hän Marietalle, »te olette näyttänyt sen todeksi. Olen nähnyt kyseessä olevan henkilön ja »esine» on vieläkin toivottomammin hukassa.»

X.

Kirjeitten joukossa, jotka sinä iltana Englannista saapuivat Peetrille, oli muuan hänen ystävättäreltään rouva Winchfieldiltä ja se sisälsi erinäisiä tietoja.

»Teidän herttuattarenne _oli_ todellakin niinkuin teidän vanha, lystikäs palvelijanne teille kertoi, englantilaista sukuperää: lordi Belfontin ainoa lapsi ja perillinen. Lancashiren Belfontit — teidän herttuattarenne on ainoa elossa oleva jälkeläinen — olivat mitä piintyneimpiä katolilaisia, kasvattivat aina tyttärensä ulkolaisissa luostareissa ja naittivat heidät useimmiten ulkolaisille. Belfontin perheen miehisetkin jäsenet naivat toisinaan ulkomaalaisia, — joten teidän herttuattarenne entisissä englantilaisissa suonissa virtailee siis paljonkin muukalaista verta.

»Hän syntyi — aateliskalenteri on sen minulle kielinyt — vuonna 1870, ja lähenee siis yhtä paljon kolmeakymmentä (mikä vaarallinen ikä!) kuin kahtakymmentäkuutta, jonka ikäiseksi teidän vanha Mariettanne hänet ilmoittaa. Hänen ristimänimensä ovat Beatrice Antonia Teresa Mary — valitkaa minkä haluatte. Yhdeksäntoistavuotiaana meni hän naimisiin Baldassarre Agoston kanssa, joka kantaa seuraavat arvonimet: Udeschinin prinssi, Santangiolon herttua, Castellofrancon markiisi, pyhän Rooman valtakunnan kreivi, Pyhän Hengen — ja Pyhän Gregoriuksen veljeskunnan ritari (joko ällistytte?) ja joka kuoli Frontinin mukaan armon vuonna —93. Koska ei ollut lapsia, peri hänen veljensä Filipe Lorenzo arvonimet. Nuorempi veli on Sardagnan piispana ja kardinaali Udeschini on heidän setänsä.

»Kas niin, rakas poikani, nyt olen tyhjentänyt tietovarastoni. Ehkä minulla kuitenkin olisi suurempi varasto hyviä neuvoja, mutta sitä lipasta en vielä ole aukaissut. Ja parempi kai on etten siihen puutu. Muistakaa vain se, että siellä kesän helteessä Italian hempeän järvimaiseman vaikutelmain alaisena saattaa nuoren yksinäisen miehen aivoissa syntyä ajatuksia, jotka ovat — mielettömiä. Pitäkää silmällä ystävääni Peetri Marchdalea.»

Nuori yksinäinen mies punnitsi mielessään pitkät ajat rouva Winchfieldin sanoja.

»Lordin tytär ja herttuan leski ja kardinaalin veljentytär (naimisen kautta)», murahti hän itsekseen. »Siinä olisi jo mielestäni kylliksi — mutta vielä kaupanpäällisiksi piintynyt katolilainen. Ja kuitenkin — ja kuitenkin», jatkoi hän rohkaisten mieltään, »mitä katoliskiihkoisuuteen tulee, niin se vaikutin ainakin kirkon käynneistä päättäen ei paljoakaan vaa'assa paina.»

Pohdittuaan näitä mietteitä vielä kotvan aikaa meni hän alas virran rannalle, kulki puutarhansa kautta, joka huokui yön raikasta viileyttä ja sulotuoksuja sekä alkoi tuijottaa pimeyteen Ventirosen linnaan päin. Siellä täällä huomasi hän kellertävän välkkeen — valaistun ikkunan, joka pilkisti näkyviin puiden lehtien lomitse. Tuhannet hyönteiset säestivät äänettömyyttä yksitoikkoisella surinallaan. Ja Gnisin metsän uumenista kuului oudon metsänotuksen — liekö ollut nelijalkaisen vai siivekkään — uusiutuva ääni kammottavana ja tenhoisana. Peetrin jalkain juuressa värähtelevän Acon kalvoon kuvastuivat tähdet särkyneinä välkkyen kuin katkenneet keihäänkärjet.

Hän sytytti sigaretin ja seisoskeli paikallaan kunnes oli poltellut sen loppuun. Lopuksi hän huoahti ja suuntasi askeleensa huvilaan päin.

»Tietenkin», ajatteli hän sitten, »täytyy minun pitää silmällä ystäväämme Peetri Marchdalea. Mutta pelkäänpä olevan jo hiukan liian myöhäistä — _troppo tardo_», sanoi hän Marietalle, joka juuri oli tuomassa lämmintä vettä hänen pukuhuoneeseensa.

»Ei ole vielä varsin myöhäistä», vastasi Marietta, »kello on vasta puoli yksitoista.»

»Hän on nainen — siksi täytyy häntä rakastaa; herttuatar — siksi täytyy hänet menettää», selitti nuori mies äidinkielellään.

»_Cosa_?» kysäsi Marietta käyttäen hänkin äidinkieltään.

XI.

Beatrice ja Emilia kävelivät kummun kupeella olevaa kukkaisaa tietä pitkin. Kulkivat milloin rivissä törröttävien poppelipuiden varjossa, milloin ruusupensastojen ja punakipsisten rappeutuneitten muurien välissä, joita alppiorvokit ja leijonakidat koristivat. Retkeilyllään tapasivat he vanhan Marietan, joka juuri oli tulossa mäkeä alas ja kantoi käsivarrellaan koppaa.

Marietta niiasi syvään.

»Mitenkä jaksatte, Marietta?» kysyi Beatrice.

»Kiitos kysymästä, teidän ylhäisyytenne. Siinähän menettelee. Selkääni kyllä tuon tuostakin kolottaa, ja viime viikolla minulta katkesi hammas, mutta muuten ei ole valittamisen syytä. Entä teidän jalosukuisuutenne?» kysäsi Marietta topakasti.

Beatrice hymyili. »_Bene grazie_. Uusi isäntänne — tuo nuori englantilainen, onko hän ystävällinen ja helposti tyydytettävissä?»

»On hän ystävällinen, teidän ylhäisyytenne, ja myöskin helposti tyydytettävissä. Mutta —!» Marietta kohautti olkapäitään ja nyökäytti parisen kertaa merkitsevästi päätään.

»Mitä te tarkoitatte?» kysyi Beatrice ja kohotti silmäkulmiaan.

»Hän on erittäin ystävällinen, teidän armonne — mutta yksinkertainen, kovin yksinkertainen», selitti Marietta napsauttaen ruskealla sormellaan kurttuista otsaansa.

»Todellako —?» ihmetteli Beatrice.