Part 1

language: Finnish

KARDINAALIN NUUSKARASIA

Kirj.

Henry Harland

Englanninkielestä ("The Cardinal's Snuff-Box") suomentanut

Helmi Lindgren

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1912.

I.

»Haluatteko kahvia, signorino?» kysäsi vanha Marietta asettaessaan hedelmät pöydälle.

Peetri tuumiskeli tuokion ja vastasi sitten:

»Haluan.»

»Ehkä puutarhassa?» ehdotti pikku, ruskeaihoinen eukko toimessaan.

»Ei ehkä, vaan varmasti», oikaisi Peetri eukon puhetta ja pudisti päätään ystävällisesti hymyillen.

Eukon pienet, terävät, mustat, italialaiset silmät välähtivät vastaukseksi.

»Tuolla rannalla muhkean salavan katveessa on puutarhapöytä», selitteli hän vilkkain liikkein ja elein. »Vienkö kahvivehkeet sinne?»

»Viekää vain. Uskoudun teidän hoivaanne.»

Sitten istahti Peetri salavan katveeseen puutarhapöydän ääreen, maisteli kahviaan, veteli sauhuja ja katseli mietteissään näköalaa.

Näköalalla oli oma erikoinen viehätyksensä.

Aivan hänen edessään — hänen jalkainsa juuressa — virtasi kapea, sinertävän vihreä Aco, jonka molemmilla rantamilla pitkässä jonossa kasvoi tummia poppelipuita. Acon vedet pakenivat hyrskien rauhaisan järven helmasta. Virran vastakkaisella puolella vasemmalle käsin oli Ventirosen puisto hienoine nurmikkoineen ja puiden välistä pilkisti monihuippuinen linnanrakennus. Etempänä laajeni herttaisen kukkea maisema: viinitarhoja, viljavainioita, lehtoja, puutarhoja ja siellä täällä valkeita huviloita. Oikealla törrötti taasen synkkähahmoinen Gnisi mustine metsineen, karuine kallioineen ja vaahtoavine vuoriputouksineen sekä Cornobastonen vuoriselänne. Ja ylinnä laakson taustassa kohosi Monte Sfiorito lumipeitteisine huippuineen. Ne hehkuivat kuin rusoittavat, utuiset pilvet ilta-auringon hohteessa taivaan tummaa sineä vasten.

Tuttu runo muistui Peetrin mieleen ja sen säkeet pyörivät itsepintaisesti hänen päässään.

»Helmeillen hyrskyvät ve'et», kuiskasi hän. »Totta tosiaan kuvaa tämä runo piirre piirteeltä edessäni olevaa maisemaa. Ja hän alkoi hyräillä laulun ihania tuttuja säveleitä.

Mutta kolmannen säkeen keskivaiheilla hänet keskeytettiin.

II.

»Miellyttääkö näköala teitä?» kysäsi joku englanninkielellä.

Ääni oli naisen. Se oli heleän sointuva ja eloisa, mutta samalla hillitty.

Peetri katseli ympärilleen.

Acon vastakkaisella rantamalla Ventirosen alueella, noin viiden, kuuden metrin päässä, seisoi nuori nainen ja katseli häntä hymyillen.

Peetrin katse kiintyi nuoren naisen silmiin, kiintyi hänen kasvoihinsa... Ja äkkiä alkoi hänen sydämensä kiihkeästi sykkiä. Taukosi sitten kokonaan seuraavassa hetkessä alkaakseen uudelleen herpaisevan rajusti. — — — Syystäkin — — — erittäin painavista syistä. Mutta juuri niistä tarinani johtuu.

Nuori nainen oli solakka ja siro varreltaan, yllään oli hänellä valkea puku, hartioilla ihmeen hieno, ilmava, pitseillä koristettu harsoliina. Hän oli avopäin. Hänen tukkansa — varjossa lämpimän ruskea — säihkyi aaltoilevana kultana päivän siihen sattuessa.

»Mahdotonta — mahdotonta — mahdotonta —», sykki Peetrin sydän ja hänen päänsä oli aivan pyörällä.

Oliko ihme tapahtunut? Hän sai kuitenkin ponnahdetuksi penkiltään ja kumarsi jäykänlaisesti.

Nainen nyökäytti miellyttävästi päätään.

»Näköala ei ole mielestänne hulluimpia — vai mitä?» kysäsi hän sointuvalla äänellään ja kohottaen silmäkulmiaan katsahti Peetriin hieman veitikkamaisen levottomasti.

Mielenliikutuksestaan huolimatta oli Peetrin pakko vastata.

Ja olosuhteiden pakoittamana vastasi koneellinen toinen-minä hänen puolestaan:

»Varsin ihastuttava.»

»Niinkö —?»

Ja nyt kohtasi Peetriä oudonkysyvä katse. Nainen tarkasteli kriitillisesti maisemaa.

»Eikö se mielestänne ole liian teatterimainen, liian teennäinen?» Ja hän katsahti jälleen Peetriin ikäänkuin olisi tahtonut kohteliaasti jättää tämän asian hänen ratkaistavakseen.

»Emme saa», arveli tuo koneellinen toinen-minä, »arvostella sitä kovin ankarasti. Sehän kaikki on vain avuttoman luonnon työtä.»

Nuoren naisen silmät välähtivät ja hän näytti miettivän — en tiedä miettikö hän puhujan sanoja, vai ajatteliko häntä itseään.

»Todellako?» virkkoi hän lopuksi. »Luontoko — luontoko rakensi huvilat ja kylvi viljavainiot?»

Mutta koneellinen toinen-minä ei ollut niinkään helposti nolattavissa.

»Aivan niin», väitteli se rohkeasti, »ihmiset, jotka rakentavat huviloita ja kylvävät viljavainioita, ovat katsottavat luonnonvoimiksi.»

Nainen naurahti — näytti sitten miettivän tuokion.

Sitten nyökäytti hän vielä kerran miellyttävästi päätään ja kysyvä katse silmissään sanoi:

»Te olette varmaankin herra Marchdale — eikö niin?»

Peetri kumarsi.

»Minua ilahuttaa suuresti, että pidätte näköalastamme», jatkoi hän katsoen Monte Sfioritoon päin. »Minä» — hiukan epäröiden — »minä olen emäntänne.»

Peetri kumarsi kolmannen kerran. Ja tällä kertaa jo erittäin kohteliaasti ja nöyrän kunnioittavasti.

»Tänään iltapäivälläkö saavuitte tänne?»

»Niin, sillä junalla, joka lähtee Bergamosta 5,25.»

»Erittäin mukava juna», arveli nuori nainen ja lisäsi viehättävän herttaisesti:

»Jääkää hyvästi.»

Hänen herttaisuuteensa ikäänkuin peittyi jäähyväissanojen hiukan omituinen muoto.

»Hyvää iltaa», vastasi Peetri kumartaen neljännen kerran.

Nuori nainen poistui rannalta, astui keveästi vehmaan vehreätä, pehmyttä nurmikkoa Ventirosen puistoon päin ja hänen valkea, hulmuava hameensa häämötti kauvan vehreitten, lehtevien puitten välistä.

Peetri seisoi hievahtamatta ja katseli poistuvaa. Tämän kadottua näkyvistä vaipui hän puutarhapenkille aivan kuin olisi ollut tuiki uupunut. Syvä huokaus pääsi hänen rinnastaan. Hän oli oudon kalpea. »Mikä onni — mikä ääretön onni! — riemuitsi hän. Se on _hän_! — se on kuin onkin _hän_! Oi, mikä verraton onni!»

III.

Vanha Marietta — pikku eukoista parahin, mustanvalkeassa kansallispuvussaan hopeahelyineen, punaisine silkkipäähineineen ja esiliinoineen — tuli noutamaan pois kahvivehkeet.

Mutta nähdessään Peetrin pysähtyi hän säikähtyneenä. Hänen pienet, mustat, palavat silmänsä tuijottivat Peetriin.

»Signorino, te olette sairas», huudahti hän äänessään juhlallinen sävy aivan kuin olisi singahuttanut syytöksen.

Peetri heräsi typerryksistään.

»E—e—n — en ole sairas. Voin aivan hyvin», rauhoitti hän eukkoa. »Olen — olen vain kuolemaisillani», jatkoi hän ystävällisesti, ensin epäröityään hetken.

»Kuolemaisillanne —!» huudahti Marietta mielettömän kauhun vallassa.

»Niin, mutta te voitte pelastaa henkeni — te ilmestyitte juuri oikeaan aikaan. Olen kuolla uteliaisuudesta — ja te voitte tyydyttää tiedonhaluani.»

Eukon jännitys laukesi ja hänen katseensa jäykkyys lientyi hymyilyksi. Moittivasti heristi hän sormea Peetrille.

»Siunatkoon, miten signorino minut säikähdytti», päivitteli hän.

»Pyydän tuhannesti anteeksi», sanoi Peetri. »Mutta olkaa nyt pelastuksen enkeli ja päästäkää minut pälkähästä. Kuka on minun emäntäni?»

Marietta ällistyi suuresti kysymystä. Hänen vanhat, ruskeat kasvonsa painuivat ryppyyn.

»Teidän emäntännekö?»

»Ang», koetti Peetri matkia italialaisten nenä-äänteistä, luonteenomaista pikku myöntösanaa — ja keikautti päätään aitoitalialaiseen tapaan.

Marietta yhä tuijotti Peetriin ällistyneenä — ehkä hieman epäluuloisenakin.

»Totta kai se signorinon vuokrasopimuksessa mainitaan?» uteli hän varovasti.

»Siinäpä se juuri onkin. Kuka hän on?»

»Tiedättehän sen vuokrasopimuksestanne!» intti Marietta.

»Sitä parempi. Voittehan huoleti sen minulle ilmaista», taivutteli Peetri eukkoa. »Kas niin! Kertokaappas nyt! Kuka emäntäni on?»

Marietta kohotti katseensa taivasta kohti.

»Teidän emäntänne, signorino, on herttuatar di Santangiolo», vastasi hän nöyrästi.

Mutta nimi näyttikin sitten innostuttavan häntä, koska hän jatkoi:

»Hän asuu tuolla — Ventirosen linnassa.»

Marietta osoitti sormellaan linnaan päin.

»Hän omistaa kaikki, kaikki nämä seudut, nämä talot — kaikki, kaikki.» Eukko liitti vanhat, ruskeat kätensä yhteen ja levitti ne jälleen niillä ikäänkuin pyyhkäisten taivaanrantaa. Nämä hänen huitomisensa muistuttivat uimarin liikkeitä. Hänen silmänsä säikkyivät.

»Koko Lombardianko?» virkkoi Peetri osoittamatta pienimpiäkään hämmästyksen oireita.

Marietta suuntasi katseensa Peetriin ja vastasi halveksivasti:

»Eihän kukaan omista koko Lombardiaa. Minä tarkoitan tietysti kaikkia näitä maita, kaikkia näitä taloja.»

»Mutta kuka hän sitten on?» kysäsi Peetri uudelleen.

Aivan typertyneenä tuijotti eukko silmäkulmiensa alta Peetriä. Ei hän voinut käsittää tuollaista tavatonta typeryyttä.

»Johan minä sen sanoin», huudahti hän. »Emäntänne on herttuatar di Santangiolo.»

»Kuka herttuatar di Santangiolo sitten on?» kysäsi Peetri.

Marietta siristi silmiään kohauttaen olkapäitään.

»Johan minä sen sanoin» — hän koroitti äänensä ja ärjäisi aivan kuin kuurolle — »herttuatar di Santangiolo on signorinon emäntä — _la proprietaria di tutte queste terre, tutte queste case, tutte, tutte_.» [»Kaikkien näitten maitten, kaikkien näitten linnojen omistajatar, kaikkien, kaikkien.»]

Ja parisen kertaa toisti hän kiivaasti uimariliikkeensä.

»Te vastaatte kierrellen kaarrellen», murahti Peetri.

Marietta pinnisteli ja ponnisteli, keskitti koko älyllisen kykynsä ja tarkasteli tiukasti Peetrin kasvojen ilmettä. Äkkiä kirkastuivat hänen omat kasvonsa.

»Ahaa, signorino», huudahti hän kiivaasti nyökäyttäen päätään. »Te haluatte tietää jotakin hänestä henkilökohtaisesti.»

»Tepä sen sanoitte. Typeräähän minun puheeni on ollut, mutta te aitoitalialaisella käsityskyvyllänne arvasitte ajatukseni.»

»Hän on herttua di Santangiolon leski», sanoi Marietta.

»_Enfin vous entrez dans la voie des aveux_» [»Vihdoinkin alkaa teistä jotakin hellitä.»], sanoi Peetri.

»Scusi?» sanoi Marietta.

»Hauska kuulla että hän on leski», sanoi Peetri. »Hän — näyttää kuitenkin noin syrjästä katsoen melkein liian nuorelta ollakseen leski.»

»Ei hän olekkaan varsin vanha», myönsi Marietta. »Noin kuudenkolmatta, seitsemänkolmatta. Luostarista päästyään meni hän heti naimisiin — noin kahdeksan, yhdeksän vuotta sitten. Herttua on jo ollut vainajana viisi, kuusi vuotta.»

»Oliko hänkin nuori ja miellyttävä?» kysäsi Peetri.

»Nuori ja miellyttävä! Kaikkia vielä!» naurahti Marietta. »Hän oli yli neljänkymmenen ja lihavahko mies. Mutta hän oli hyvä mies.»

»Sitä parempi vainajalle», arveli Peetri.

»Già», myönsi Marietta ja teki hartaana ristinmerkin.

»Mutta selittäkääs minulle», jatkoi nuori mies, »miten ihmeessä herttuatar di Santangiolo puhuu englanninkieltä yhtä sujuvasti kuin minä?»

Eukko rypisti otsaansa ja näytti ällistyneeltä.

»Englanninkieltäkö?»

»Niinkuin englantilainen ainakin», vakuutti Peetri.

»No niin», tuumiskeli Marietta, »hän olikin englantilainen.»

»Niinkö? Vai englantilainen? Oliko hän?» Hän korosti hiukan ensimäistä sanaa. »Sehän selvittää asiat. Mutta — sanokaappas mikä hän sitten nykyään on?»

»Ma! Italialainen tietenkin, mentyään naimisiin herttuan kanssa», vastasi Marietta.

»Todellako? Sittenpä leopardi _taitaa_ muuttaa pilkkunsa», päätteli Peetri.

»Leopardi?» sanoi Marietta tyrmistyneenä.

»Käyttää paholainenkin raamatun sanoja hyväkseen, miksikä en sitten minä?» arveli Peetri. »Joka tapauksessa on herttuatar di Santangiolo erittäin kaunis nainen.»

»Oletteko, signorino, nähnyt hänet?» uteli Marietta.

»Kenties. Muuan ilmestys — viehkeä olento — näyttäytyi kohisevan Acon vastakkaisella rannalla ja sanoi olevansa emäntäni. Saattoipa olla petturikin — mutta ei hän ainakaan vaatinut minulta vuokraa. Hän oli solakka, valkeapukuinen nainen, hänen suortuvansa, vartalonsa, äänensä huokuivat virran viileyttä ja hänen katseensa tarinoi tuhansia asioita.»

Marietta nyökäytti päätään: »Oli se herttuatar.»

»Teidän herttuattarenne on erittäin kaunis», toisti Peetri.

Marietta vastasi aitoitalialaiseen tapaan:

»Me olemme kaikki sellaisia, joiksi hyvä luoja on meidät tehnyt.»

»Vuosikausia on hän mielestäni ollut Euroopan kaunein nainen», vakuutteli Peetri.

Marietta pyöritteli silmiään ihmeissään.

»Vuosikausia? Te signorino siis tunnette hänet, olette ennen nähnyt hänet?»

Lause, jonka Peetri iltapäivällä junamatkallaan oli lukenut muutamasta kirjasta, muistui hänen mieleensä. Hän käytti sitä nyt hyväkseen ja sanoi:

»Uskon melkein, että hän on minun aikoja sitten kadoksiin joutunut veljeni.»

»Veljenne?» ihmetteli Marietta.

»Niin, ei ainakaan sisareni», vakuutti Peetri. »Saatte korjata pois kahvivehkeet.»

IV.

Ylhäällä linnassa — valkeanpunaisessa huoneessaan istui Beatrice ja kirjoitti kirjettä Englannissa asuvalle ystävälleen. Kas tässä muutamia hänen kirjeestään poimittuja lauselmia:

»Villa Floriano» on vuokrattu eräälle englantilaiselle — nuorenpuoleiselle, hauskannäköiselle herrasmiehelle, joka esiintyy seurustelupuvussa, osaa erittäin sukkelasti käyttää kieltään ja ihailee luontoa. Hän on nimeltään Peetri Marchdale. Ehkä sinä sattumalta tiedät jotakin hänestä?»

V.

Peetri ei varmaan paljoakaan nukkunut ensi yönä huvilassaan ja uskonpa että hän kerran ja toisenkin toisti eiliset hurskaat sanansa: »mikä onni! Mikä ääretön onni!» Hän oli kuitenkin seuraavana aamuna ani varhain jalkeilla — ja liikkeellä puutarhassaan.

»On tämä puutarhani sentään aika hauska», tuumiskeli hän. »Asiamieheni ei liikoja kehuskellut ja kuvatkin olivat odottamattoman todenmukaisia.»

Siellä kasvoi kauniita, vanhoja puita, lehmuksia, akasia- ja kastanjapuita, tasalatvainen lombardialainen pinjapuu, tummahko kivitammi ja virran kupeella salava, jonka oksat sipaisivat veden kalvoa ja rantamilla pitkässä jonossa jäykkinä törröttäviä poppelipuita; siellä kiemurteli sinertävän vihreä virta, joka laulaen ja karkeloiden kiiti eteenpäin ja sen kalvossa kimalteli tuhansia timantteja päivän suudellessa sen väreitä. Siellä oli viehättäviä nurmikkoja ja viileyttä huokuva, soliseva suihkukaivo, jonka hienot säteet säihkyivät auringon kullassa sateenkaaren karvaisina. Siellä oli loistavia begonia- ja geraniumlavoja ja etelän huumaavan väkevätuoksuisia oleandereita. Omenapuitten kukat näyttivät hehkuvilta harsokiehkuroilta ja valkoiset hajuneilikat, tuoksuherneet, heliotroopit, resedat ja ruusut levittivät tuoksujaan. Oi sitä lintujen paljoutta! Joka taholla kuulit heidän riemuisaa pirteätä viserrystään ja heidän siipiensä suhahtelua. Siellä oli kultasirkkusia, mustarastaita ja muitakin rastaita poikasineen — poikaset olivat pyöreitä, kömpelöitä, pörhösiipisiä pikku hölmöjä, jotka kokeilivat ensi lentojaan ja tuottivat vanhemmilleen kauheata huolta — sekä suuri joukko meluavia varpusia. Siellä surisi mehiläisiä ja kimalaisia, siellä lenteli säteilevän loistavia, vaarallisennäköisiä sudenkorentoja, lepatteli kaksittain valkeita ja sinisiä perhosia ja olipa paarmojakin pahaksi onneksi. Kukapa Italiassa ottaisi suuttuakseen paarmoihin! Talon toisella puolella kasvoi viikuna- ja persikkapuita sekä pystypäisiä artisokkoja jäykissä riveissä ja pohjanpuolista muuria koristi viiniköynnös, jossa täyteläiset kellertävät rypäletertut heloittivat. Aamuilma oli raikasta ja ihanaa — väkevää ja virkistävää, tulvillaan meheviä elon tuoreita tuoksuja: mustan mullan muheata tuoksua, vehmaan vehreyden ja versovan kasvillisuuden tuoksua. Nurmikon kattoi kaste ikäänkuin helmeilevänä hopeisena harsona. Iloisa lännenpuoleinen luonto viinitarhoineen ja valkeine huviloineen hymyili päivän paisteessa Gnisille, joka idän varjoissa synkkähahmoisena jurotti. Järvi lepäsi rauhaisana ja syvänä tumman safiirin kaltaisena. Ja laakson taustassa kohosi satumaisena vaalean siniharmaa Monte Sfiorito taivasta kohti, jossa vielä heikosti heloitti aamusarastuksen puna.

Olipa se verraton yrttitarha! Mutta vaikka Peetri oleskeli koko päivän puutarhassaan — kuljeskeli rantaa pitkin ja heitteli tuhansia kaihoavia katseita puiden lomitse nurmikkojen yli Ventirosen linnaan päin — ei hän vilahdukseltakaan saanut nähdä herttuatar di Santangioloa.

Ei seuraavana päivänä; eikä sitäkään seuraavana.

»Miksikä tuo vanha eläkearmo ei käy virtaansa tarkastamassa?» kysäsi hän Marietalta. »Eipä hän siitä liikoja huolehdi. Saattaisi hänen tietämättään turmella hänen joenpuoleiset maansa.»

»Tuo vanha eläkearmo —?»toisti Marietta ymmärtämättä toisen puhetta.

»Niin, tuo vanha leski — emäntäni — leskiherttuatar di Santangiolo.»

»Ei hän ole varsin vanha — vain kuusikolmatta, seitsemänkolmatta vuotta», sanoi Marietta.

»Älkää luulotelkokaan minulle ettei hän olisi siinä ijässä, jolloin tuollaisia asioita jo kyetään ymmärtämään», tokaisi Peetri tuimasti.

»Hänellä on tilusten tarkastajia ja metsänhoitajia, jotka pitävät huolta hänen omaisuudestaan», vastasi Marietta.

»Tilusten tarkastajat ja metsänhoitajat ovat vain palkkalaisia. Jos haluaa saada jonkun työn kunnolla suoritetuksi, täytyy tehdä se itse», selitti Peetri synkän mahtipontisesti.

Sunnuntaina käväisi Peetri pienessä harmaassa rokokootyyliin rakennetussa kyläkirkossa. Siellä pidettiin kaksi messua, toinen kello kahdeksan, toinen kello kymmenen — ja kirkko sijaitsi kummulla engl. peninkulman päässä »Villa Florianosta» ja Italian helle oli polttava — mutta hurskas nuori mies kävi molemmissa. Herttuatarta ei ollut kummassakaan.

»Millä tavalla hän huolehtii kuolemattomasta sielustaan?» sanoi Peetri Marietalle.

Maanantaina hän lähti kylän vaaleanpunaiseen postitaloon. Sen edustalla seisoivat pienet, sirot ajoneuvot; valjaissa vilkkaat, hentosääriset raudikot. Vaunujen kupeita koristivat herttualliset vaakunat.

Peetrin sydän alkoi sykähdellä. Hänen ollessaan kahden vaiheilla astuako sisään vai poistua, avautui ovi ja herttuatar ilmestyi portaille, solakkana, komeana, valkeassa puvussa, päässä ihmeellinen, musta, sulkatöyhtöinen hattu ja kädessään ihastuttava, valkea, pitsillä koristettu päivänvarjostin. Nuori tyttö seurasi häntä, soma tummanverinen tyttö, noin neljän- viidentoista vuotias. Hänen silmänsä olivat ystävälliset, tummat, aitoitalialaiset, loistavan ruskeat — ja poskilla rusoitti vieno puna — etelämainen vieno puna, joka hehkui lämpöisen pehmeästi hienon hienon hipiän läpi.

Peetri kumarsi ja siirtyi syrjemmälle antaakseen heidän kulkea ohi.

Mutta kohottaessaan katseensa huomasi hän herttuattaren pysähtyneen ja hymyilevän hänelle.

Hänen sydämensä sykki vieläkin rajummin.

»Herttainen päivä», virkkoi herttuatar.

»Erittäin ihana», myönsi Peetri kahden sydämensykähdyksen lomassa.

Ja kuitenkin näytti hän siinä portailla seisoessaan harmaassa flanellipuvussaan, olkihattuineen, nenälaseineen, laihoine värittömine kasvoineen ja pystyviiksineen aitoenglantilaisen, kylmäverisen tyyneyden perikuvalta.

»Ehkä hiukan liian lämmin?» huomautti herttuatar jättäen kohteliaasti — vai sanoisinko veitikkamaisesti — hymyillen tämän asian Peetrin ratkaistavaksi.

»Eikö mitä», vastasi Peetri. »Italian kesän ehdoton velvollisuus on kai olla hiukan liian lämmin.»

Herttuatar hymyili.

»Te rakastatte lämpöä, samoin minä. Mutta maa kaipaa tällä haavaa kipeästi sadetta.»

»Toivokaamme siis ettei maan kaipuu tule tyydytetyksi.»

Herttuatar naurahti.

»Ajatelkaa toki maamiesparkoja», sanoi hän moittivasti.

»On aivan turhaa ajatella heitä», vastasi Peetri. »On täysin todistettu asia, etteivät minkäänlaiset ilmat milloinkaan tyydytä maamiestä.»

Herttuatar nauroi makeasti.

»Olette oikeassa», myönsi hän, »niinpä minäkin yhdyn toivomukseenne kauniin sään suhteen. »Minä — minä toivon», — erittäin ystävällisesti — »ettette varsin huonosti viihdy »Villa Florianossa».

»En uskalla puhuakaan »Villa Florianosta», vastasi Peetri. »Joutuisin ihan haltioihin. Se on ihastuttavin paikka mailmassa.»

»Ja puutarha on kaunis — muistaakseni te ihailitte näköalaa», puheli herttuatar. »Niin ja vanha Marietta? Toivottavasti on hän mieleisenne.» Ja herttuatar katsahti Peetriin hyväntahtoisen — vai sanoisinko veitikkamaisen — levottomasti.

»Hän pitää minusta erinomaista huolta. Marietta eukko on verraton aarre», vakuutti Peetri.

»Hyvä ruuanlaittaja?»

»Mainio ruuanlaittaja — sen ohessa neuvonantaja ja ystävä. Aika suulas eukko!»

Herttuatar puhkesi sydämelliseen nauruun.

»Oi noita lombardialaisia talonpoikaisnaisia! Hepä vasta osaavat väsymättä soittaa suutaan.»

»Luulenpa sentään Marietan osaavan yhtä hyvin kuunnella kuin puhella», piti Peetri velvollisuutenaan tunnustaa. »Oikeastaan olen vain yhdessä kohden pettynyt hänen suhteensa.»

»Niinkö? — ihmetteli herttuatar kysyvä ilme katseessaan.

»Marietta vannoo, ettei kanna tikaria sukkarihmassaan ja väittää ettei milloinkaan ole kuullut sellaisesta puhuttavankaan», selitti Peetri. »Nytpä nähdään», tuumiskeli hän itsekseen, »onko meidän arvoisa emäntämme perehtynyt uudenaikaiseen kirjallisuuteen.»

Herttuatar nauroi nauramistaan. Nähtävästi oli hän perehtynyt uudenaikaiseen kirjallisuuteen. Ainakin —.

»Tuollaisia ovat vain tytöt Lombardian rannikolla», huomautti herttuatar. »Me olemme rauhallista sisämaan väkeä kaukana merenrannikolta. Teidän on kuitenkin parasta olla varuillanne.» Hän puisti päätään varoittavasti. »Näillä tienoin kerrotaan nimittäin, että Marietta osaa tehdä taikoja.»

»Sitä parempi», sanoi Peetri häikäilemättä. »Silloinhan hänestä on kaksin verroin hyötyä. Kotiuduttuani panen hänet paikalla koetteelle.»

»Pirskoitatteko pyhää vettä hänen päälleen?» naurahti herttuatar. »Pitäkää varanne. Entäpä jos hän muuttuisikin mustaksi kissaksi ja lentäisi tiehensä luudanvarrella. Sitä ette milloinkaan antaisi itsellenne anteeksi.»

Tämän sanottuaan astui hän kevyesti portaita alas ja nousi vaunuihinsa, nuoren tytön seuraamana.

Tuliset, ranskalaiset raudikot keikauttivat päätään, niin että valjaat välähtivät. Palvelija nousi ajajan viereen ja vaunut vierivät tiehensä.

Peetri seisoi tuokion portailla hievahtamatta ja katseli huumaantuneena satumaista, pitkää, suoraa kyläkatua, sen poppelipuita, siltaa, vanhaa, kivistä ristiä ja epäsäännöllisiä, vaaleanpunaisia ja keltaisia taloja. Kevyt tomupilvi tuprusi vaunujen jälessä, hienon valkoisen savupilven lailla hohtaen hopealle päivänpaisteessa.

»Sinä itse olet velhotar, joka osaat loihtia monta vertaa paremmin kuin Marietta», tuumi Peetri mielessään astellessaan hiljaista huvilaansa kohti.

VI.

Palattuaan huvilaan kysyi hän Marietalta, kuka tuo soma, ruskeasilmäinen tyttö oli.

»Signorina Emilia», vastasi Marietta empimättä.

»Vai todenko totta?»

»Niin», vakuutti Marietta keikauttaen päätään. Signorina Emilia Manfredi — herttuan tytär.»

»Niinkö —? Herttua oli siis jo ennen ollut naimisissa?» päätteli Peetri pyhässä yksinkertaisuudessaan.

»Ehe-e-e!» ilkkui Marietta kimakalla äänellä. »Naimisissa? Herttuako?» Sitten iskien silmää ja nyökäyttäen päätään kuin mailmaakokenut vertaiselleen:

»Mitä vielä! Äiti kuului Milanon roskaväkeen. Mutta herttuan kuoltua tuotatti herttuatar tytön linnaan ja vaalii häntä kuin omaa lastaan.»

Herttuattarenne sydän näyttää kuitenkin olevan oikealla paikallaan», huomautti Peetri.

»_Già_», myönsi Marietta.

»Mitäpä minä muuten siitä! Mitä hyötyä minulla siitä on, kun se kuitenkin on saavuttamattomissa.»

Marietta ei näyttänyt ymmärtävän sanaakaan tästä kaikesta.

Peetri eleli puutarhassaan, kuljeskeli virran rantamalla, kävi joka päivä kylän postissa, jopa täydellisesti laiminlöi työnsäkin, jonka vuoksi hän oli tullut tähän rauhaisaan tyyssijaan. Viikko vieri, eikä hän sinä aikana nähnyt vilahdustakaan herttuattaresta.

Sunnuntaina hän tallusteli helteessä peninkulman verran ylös kummulle, ei ainoastaan molempiin messuihin vaan molempiin iltakirkkoihinkin.

Herttuatarta ei vain näkynyt.

»Pikku pakana», pääsi Peetriltä.

VII.

Linnan avaralla marmoriterassilla, jossa köynnöskasvit ja jasminit kiipeilivät marmoriaitauksen yli ja kiertyivät sen pilarien ympäri, jossa oleanderit kasvoivat korkeissa marmoriuurnissa ja sirottelivat maahan punaisia terälehtiään, käveli Beatrice lumivalkoisessa puvussa, helmiä hiuksissa ja kaulassa, hitaasti edestakaisin lukien kirjettä.