Part 5
»Kas vain, sinä tiedät, että me kaksi olemme kovan onnen tovereita, eikö niin?» sanoi Peetri. »Minultakin ovat vieneet vasikkani — vaikka minun vasikkaani vain kuvannollisessa merkityksessä voi sanoa vasikaksi — eikä se oikeastaan minun ollutkaan — taisi jo alun pitäen kuulua jollekin toiselle. Se karvas yrtti ei ainakaan katkeroita _sinun_ murheenmaljaasi. Nyt sinun todellakin täytyy rauhoittua. Itkusta ei ole mihinkään. Sitäpaitsi on mailmassa vasikoita vaikka kuinka paljon. Ensi kerralla saat varmaankin paljoa kauniimman ja lihavamman. Sinun tulee myöskin muistaa, että tappiosi on toisen voitto — isäntäsi ei olisi syyttä suotta vienyt sinulta vasikkaa, jollei hän olisi siitä hyötynyt. Jos olet ihmisystävä, niin iloitset siitä. Älä välitä Marietasta — anna hänen vain virnistellä. Marietta kuuluu latinalaiseen rotuun. Latinalaisten käsityskanta siitä, mikä on naurettavaa, eroaa suunnattomasti teutonilaisten käsityskannasta. Sinä ja minä olemme teutonilaisia.»
»Teutonilaisia —?» kysäsi Marietta rypistäen otsaansa.
»Niin — germaanilaisia», sanoi Peetri.
»Ja minä kun luulin, että te, signorino, olitte englantilainen.»
»Niinpä olenkin.»
»Mutta lehmä ei ole germaanilainen. Nähkääs, signorino, valkoinen, mustasarvinen lehmä on puhtainta italialaista rotua.»
»_Fa niente_», selitti Peetri. »Lehmät, englantilaiset ja kaikki senkaltaiset hempeämieliset elukat — niihin kuuluvat myöskin saksalaiset — ovat germaanilaisia. Italialaiset ovat latinalaista rotua, heissä on sen lisäksi pieni erä gootilaisuutta ja vandaalisuutta. Jalopeurat ja tiikerit kiljuvat ja tappelevat, koska ovat muhamettilaisia. Koirat kantavat vielä meidänkin päivinämme syystä sykofantien vanhaa, kunniakasta nimeä. Kissat ovat ruhtinaallista, persialaista sukua, palvelevat tulta ja kaloja sekä rakastavat imartelua — olette ehkä sen huomannut. Hanhet kuuluvat mitä erilaisimpiin rotuihin — ovat yleismailmalaisia. Toisinaan olen tavannut henkilöitä, jotka kansallisuuteen katsomatta ovat pöllöjä. Ehkäpä alan minäkin vähitellen kuulua viimemainittujen joukkoon. Kas niin», lopetti hän esitelmänsä, »tästä huomaatte, että osaan puhua puuta heinää, vaikka sydäntäni kirvelee.»
»Joka tapauksessa on hullunkurista nähdä lehmän itkevän», sanoi Marietta.
»Miten lieneekään tämän asian laita, niin ei ainakaan ole hullunkurista kuulla hyenan nauravan», väitti Peetri.
»En ole sitä koskaan kuullut», sanoi Marietta.
»Rukoilkaa sitten hartaasti, ettette milloinkaan joutuisi sitä kuulemaan. Sen äänen kuuleminen tekisi teistä ikälopun ja panisi veret suonissanne jähmettymään.
»_Davvero_?» sanoi Marietta.
»_Davvero_», vakuutti Peetri.
Heidän jutellessaan seisoi lehmä hievahtamatta nojaten päätään Peetrin olkapäähän ja itkien lakkaamatta.
Jäähyväisiksi silitteli Peetri lehmän turpaa.
»Hyvästi», sanoi hän sitten. »Henkesi tuoksuaa mesiangervolle. Älä itke, elä vain toivossa. Huomenna tulen sinua katsomaan ja tuon sinulle oikein hyvää, karkeata suolaa. Hyvästi!»
Mutta kun hän seuraavana päivänä tuli takaisin, kulki lehmä laitumella aivan rauhallisena ja pureskeli ruohoa. Peetri tarjosi sille suolaa ja se nautti sitä kuin herkkua ainakin. Ensin pisti se esiin pehmeän, valkoisen kielensä, nuoleksi tarkasti suolan Peetrin kädestä, imeskeli sitä tyynesti ja murskasi sitten hampaillaan oikein märehtijän riemulla karkeimmat suolajyväset. Niinkö lyhytaikainen olikin murhe? He eivät enää olleet onnettomuustovereita. »Ehkä kuitenkin olet latinalaista rotua», sanoi Peetri ja poistui pettyneenä lehmän luota.
Iltapäivällä kysäsi Marietta:
»Haluatteko käydä linnassa, signorino?»
Peetri istui virran reunalla, salavan siimeksessä vedellen haikuja aikansa kuluksi.
Marietta viittasi Ventiroseen päin.
»Miksikä?» kysyi Peetri.
»Perhe on matkoilla. Omistajan poissaollessa saa yleisö näytettyään käyntikorttinsa käydä linnassa.»
»Oho-o-o!» huudahti Peetri. »Vai matkoilla!»
»Niin, signorino.»
»Ahaa!» huudahti Peetri. »Perhe on matkoilla! Se selvittää asiat. Milloinka — milloinka matkustivat?»
»Viikko sitten! Kymmenen päivää sitten, signorino!»
»Viikko sitten! Kymmenen päivää sitten!» Peetri ponnahti paikaltaan äkäisenä. »Voi teitä vietävän salaperäistä noituria! Ja siitä asiasta ette ole minulle virkkanut halaistua sanaa!»
Marietta näytti säikähtyneeltä.
»En siitä itsekään tiennyt», selitti hän nöyrästi. »Kun aamulla kävin kylässä ostamassa signorinolle karkeata suolaa, kuulin siitä.»
»Hyvä, nyt ymmärrän. Peetri vaipui takaisin puutarhapenkilleen. »Annan teille anteeksi.» Ja anteeksiannon merkiksi ojensi hän kätensä Marietalle. »Tulevatko milloinkaan takaisin?»
»Tietysti, signorino.»
»Mistä te sen tiedätte?»
»Onhan aivan luonnollista, että tulevat takaisin.»
»Onnittelen teitä teidän hartaan, yksinkertaisen uskonne johdosta. Milloinka tulevat?»
»_Oh, fra poco_. Ovat matkustaneet Roomaan.»
»Roomaanko? Te hulluttelette. Ei kukaan elokuussa matkusta Roomaan.»
»Anteeksi, signorino. Monet matkustavat sinne neitsyt Maarian taivaaseenastumisenjuhlille. Ne ovat viidentenätoista päivänä. Juhlilta palaavat takaisin», sanoi Marietta vakuuttavasti.
»Minä en väitä vastaan», sanoi Peetri. »He ovat siis matkustaneet Roomaan neitsyt Maarian taivaaseenastumisenjuhlille. Juhlilta palaavat takaisin.»
»Aivan niin, signorino. Voitte nyt käydä linnassa, jos vain näytätte käyntikorttinne. Kääntykää portinvartijan puoleen. Linna on suuri ja komea. Yksin juhlasali on kolmekymmentä metriä pitkä.»
Marietta ojensi kätensä oikealle ja vasemmalle niin pitkälle kuin vain voi.
»Marietta, oletteko kuullut puhuttavan »Hamlet» nimisestä murhenäytelmästä», kysyi Peetri.
Marietta siristi silmiään.
»En, signorino.»
»Ette ainakaan ole lukenut sitä kuuluisata painosta, josta Tanskan prinssin osa on jätetty pois?»
Marietta pudisteli päätään väsyneesti. Hänen kärsivällisyytensä oli rajaton.
»En, signorino», vastasi hän raukeasti.
»En minäkään», sanoi Peetri. »Enkä haluaisikaan.»
Marietta kohotti olkapäitään ja jatkoi sitten jälleen selityksiään.
»Jos teitä, signorino, haluttaa käydä linnassa, niin saatte nähdä Farfalla perheen, entisten omistajien, maanalaiset hautakammiot. Ne ovat mustaa marmoria ja alabasteria sekä runsaasti kullalla koristettuja. Onpa teillä tilaisuus nähdä viinikellaritkin. Monta vuotta sitten halkesi suuri viinitynnyri ja muuan palvelija hukkui viiniin. Saatte myöskin nähdä vuoteen, jossa _Nabulione_, Euroopan keisari, nukkui yönsä ollessaan näillä mailla. Ja myöskin vanhan keittiön. Monta vuotta sitten kovan myrskyn raivotessa tupsahti savutorvesta ihmisluuranko liedelle. Siellä on myöskin niinkutsuttu kettutarha. Muinoin raivosi kerran kettujen joukossa rutto ja tuhansia kettuja syöksyi lukemattomissa laumoissa metsistä ihmisten asuinsijoille. Linnan herrat, talonpojat ja kylän väki, kaikki, kaikki jänistivät tiehensä, muuten olisivat ketut syöneet heidät suuhunsa. Ja kettutarhassa kettujen kuningas eleli valtiaana. Puisto on myös näkemisen arvoinen. Siellä on kuvapatsaita, raunioita ja valkoisia riikinkukkoja.»
»Mitäpä minä raunioista ja valkoisista riikinkukoista?» sanoi Peetri surullisena, kun Marietta oli lopettanut vilkaseleisen ja -liikkeisen selostuksensa. »Minä tahdon nyt kerta kaikkiaan teroittaa mieleenne, etten ole mikään tavallinen matkailija. En välitä linnan tyhjästä juhlasalista. Mitä taas puistoon tulee, näen siitä oman puutarhani hiljaisesta sopukasta sen verran kuin minua haluttaa. Aikoja sitten on minulle selvinnyt, että hullu se tyystin tutkii asiat, viisas ymmärtää pysyä loitommalla. Nykyään herättää minussa Ventirosen puisto kaikenlaisia haaveita — saa minut päivälläkin uneksimaan. Se on kuin kuvastinmailma — määrättyyn paikkaan saakka voin nähdä, kauemmaksi en — sen takana on salaperäisyyttä, pelkkiä mahdollisuuksia — _terra incognita_, voin kansoittaa sen joko hirviöillä tai sulottarilla aivan mieleni mukaan. Miksikä riistäisin itseltäni tämän hauskan ajanvieton?»
»Kun perhe on palannut takaisin ei yleisö enää saa käydä linnassa», sanoi Marietta. »Mutta nyt —.»
»Vie portinvartija minut, näytettyäni hänelle käyntikorttini, toisesta pettymyksestä toiseen. Kiitoksia paljon. Jos asianlaita olisi päinvastainen, olisi aivan toista. Jos linna ja puisto olisivat matkustaneet Roomaan ja minä, näytettyäni käyntikorttini, voisin käydä perheen luona, niin ehkä minua silloin haluttaisi.»
»Mutta sehän on sulaa mahdottomuutta.»
XV.
Beatrice keskusteli papin kanssa — tai ehkä ennemmin, punoi vehkeitä papin kanssa. Saat itse päättää, arvoisa lukija.
He olivat Roomassa eräässä Udeschinin palatsin vastaanottohuoneessa, joka oli sisustettu _piano nobile_ tyyliin. Voit kuvitella mielessäsi, arvoisa lukija, miltä tämä näytti, sillä ovathan kaikki roomalaisten palatsien vastaanottohuoneet samankaltaisia.
Huone oli suuri, korkea ja kolkko, seiniä peittivät tummanvihreät, juovikkaat kudokset. Siellä täällä raskaissa kultakehyksissä riippui suuria, tummia tauluja, jotka kuvasivat mikä mitäkin — ristiinnaulittua vapahtajaa — pyhää perhettä. Kivilattiaa verhosivat tummat matot. Kalusto oli tumma, pöydät ja kaapit tummia ja raskaita. Korkeat ikkunat, jotka tähän vuodenaikaan olivat ilman uutimia, viettivät pihalle, joka oli avara ja kivitetty; siellä kasvoi omituisennäköisiä eucalyptuspuita ja sen keskellä solisi vanha, ruskea suihkukaivo lakkaamatta yksitoikkoista säveltään.
Rooman kaduilla vallitsi elokuun ilkeä löyhkä, melske ja helle ja hehku. Sanotaan, että elokuu on kaikista kuukausista »roomalaisin», ja ainakin on se kuumin, melskeisin, tympäisevin ja hehkuvin. Mutta huoneessa oli varjoisaa, vilpoista ja hiljaista sekä eucalyptuspuista huokuvaa puhtaan ilman tuoksua.
Beatrice seisoi arvostelevan näköisenä kahden korkean ikkunan välillä olevan seinäkuvastimen ääressä, käännellen päätään vuoroin toiselle puolelle, vuoroin toiselle hieman keimailevasti, ja tarkasteli — tunnustaakseni totuuden — tarkasteli, miltä hänen uusi hattunsa näytti. Se oli huikean hieno hattu — jos mies tällaisissa asioissa uskaltaa lausua mielipiteensä —. Ainakin oli se hyvin monimutkainen. Siinä oli ylöspäin kaartuva musta lieri ja alaspäin pyrkivä musta sulka, sitäpaitsi oli siinä uhmaileva, valkoinen töyhtö — sellainen, jota Persian hallitsijat kantavat ja siellä täällä kimalteli punaista.
Pappi istui nojatuolissa — se oli tuollainen jäykkä, suora, korkea, roomalainen nojatuoli, joka oli sangen epämukava lepotuoliksi sekä päällystetty karkealla, teräsnauloilla kiinnitetyllä nahalla — ja katseli Beatricea hymyillen herttaisen suopeasti.
Pappi oli vanhanpuoleinen — noin kuudenkymmenen tai kuudenkymmenenviiden paikkeilla. Hän oli pieni ja hento varreltaan ja hänen kasvonsa olivat laihat, hienot ja puhdaspiirteiset: käyrä hienopiirteinen nenä, luonteva leuka, joka suippeni hiukan ulkonevaksi, suuri, hyväntahtoinen suu ja hienosti veistetyt, täyteläiset huulet; korkea, hieno ehkä vähän liian kapea otsa ja sen alla veitikkamaiset, harmaat, syvällä olevat silmät. Hänen tukkansa oli untuvanpehmoinen ja valkoinen ja päälaella oli hänellä tavanmukainen kalju täplä, joka olisi voinut käydä luonnollisesta.
Hän näytti älykkäältä, ylhäiseltä ja hillityn arvokkaalta, mutta ennenkaikkea näytti hän herttaiselta, ystävälliseltä ja hyväntahtoiselta.
Hän oli puettu yksinkertaiseen, mustaan kauhtanaan, joka ei suinkaan ollut uusimpia. Se oli saumojen kohdalta aivan ruskeaksi kulunut ja hartiain ja kyynärpäitten paikat olivat nukkavieruja paljosta käyttämisestä. Vaikka hänellä ei olisikaan ollut kauhtanaa yllään, olisi hänet joka tapauksessa arvannut pappismieheksi, sillä koko hänen olemuksessaan oli jokin oudon selittämätön kirkollinen leima, jonka heti huomasi osaamatta kuitenkaan selittää, mistä tämä johtui. Jos hänellä olisi ollut englantilainen puku yllään — hänen kasvoissaan ei ensi näkemältä huomannut mitään aitoitalialaista taikka ei-englantilaista — niin olisi voinut luulla häntä vanhaksi, miellyttäväksi, ovelaksi pastoriksi, tuollaiseksi vanhaksi, hupaiseksi kirjatoukaksi, joka harrastaa hieman tieteitä ja samalla rakastaa pientä viatonta pilaa. Mutta tuskinpa kukaan olisi voinut arvata — jollei sattumalta tässä hämärässä valossa olisi osunut näkemään punaista silkkivyötä tai oikean käden nimettömässä sormessa säihkyvää ametistia — minkä säätyarvon hän omisti Rooman paavikunnassa. Minulla on kunnia esittää lukijalleni hänen ylhäisyytensä kardinaali Egidio Maria Udeschini, ent. Cittareggion piispa, arkisto- ja sisäänkirjoituskunnan prefekti. Tämä oli hänen kirkollinen arvonimensä, mutta hänellä oli kaksi muutakin. Syntyperältään oli hän Udeschinin ruhtinas. Hänen kolmas arvonimensä oli mitä omituisin. Tämän oli hänelle antanut ilman mitään juhlallista vihkimistä Rooman kurjimman kaupunginosan köyhälistö. Siinä kaupunginosassa sijaitsi hänen nimikirkkonsa »Pyhä Maaria liljoineen». Häntä sanottiin »köyhälistön pieneksi sedäksi».
Italialaisen käsityskannan mukaan oli kardinaali Udeschini rikas mies. Hänen yksityisomaisuutensa ja vakinainen palkkansa nousivat yhteenlaskettuina vuosittain noin sataantuhanteen liiraan. Viisituhatta käytti hän omiin tarpeisiinsa, ruokaan, vaatteisiin ja kaikenlaisiin muihin henkilökohtaisiin menoihin. Sukunsa palatsissa oli hänellä vapaa asunto ja palvelijakunta. Jälellejääneet yhdeksänkymmentäviisituhatta liiraa... niin no, on tunnettu asia, että Italiassa ostetaan arvonimiä, viimeksimainitun summan maksoi hän kolmannesta arvonimestään.
Eikä kardinaali Udeschini maksanut sitä ainoastaan rahalla. Hän maksoi sen myöskin työllään. Olen sanonut, että hänen nimikirkkonsa oli kaikkein kurjimmassa kaupunginosassa. Roomassa ei varmaankaan ollut inhoittavampaa ja vaarallisempaa paikkaa kuin nämä gheton eteläpuolella olevat Tiberin rantamat — ne olivat oikea mätäpesä ja roistojen tyyssija. Joka ilta työskenteli kardinaali siellä nuoren, reippaan apulaisensa don Giorgio Appollonin avustamana yhtä uutterasti kuin ahkerin kappalainen konsanaan. Hän kävi sairaitten luona, lohdutteli murheellisia, neuvoi siveellisesti langenneita, houkutteli juopuneita kapakoista ja rakenteli rauhaa riitelevien kesken.
Kun hän retkiltään palasi kotiin, toi hän usein mukanaan erinäisiä tikareita sekä rikastutti niillä jo ennestään suurta muistokokoelmaansa, johon enimmäkseen kuului vain noita edellämainittuja esineitä. Tavallisesti tuli hän myöhään kotiin — usein vasta aamuyöstä, toisinaan vasta aamun sarastaessa, juuri siihen aikaan, jolloin — kuten hän kerran sanoi don Giorgiolle — »väsynyt murtovaras rupeaa levolle». Ja lauantai-iltasin istui arkiston- ja sisäänkirjoituskunnan kardinaali-prefekti rippituoliin kytkettynä kolme tuntia aivan kuin maalaispappi oman nimikirkkonsa rippituolissa, jonka ääressä katuvaiset kuiskasivat salaisuutensa hänen korvaansa ja vastaanottivat hänen isälliset neuvonsa... Ja Lazaruksen lähestyessä tätä tuomioistuinta unohdettiin tietysti hänen rääsynsä ja haavansa.
En tahdo kuitenkaan väittää, että kardinaali oli pyhimys. Ainakaan ei hän ollut mikään itserakas houkkio. Vaikka hän uhrasi aikansa armeliaisuuden töihin, oli hänen elämänsä kuitenkin loistoisaa ja ylellistä pyhimyksen elintapoihin verrattuna. Hän ei käyttänyt jouhipaitaa, enkä myöskään luule, että hän ruoskalla vitsoi ruumistaan. Hänellä oli heikkoutensa, omituisuutensa, jopa — virheensäkin. Niinkuin jo kerroin, rakasti hän leikinlaskua. »Pyhällä kardinaaliyhdyskunnalla on viisikymmentä painokeskustaa, kuulin hänen kerran sanovan ja lisäävän hymähtäen: »Ja pelkäänpä, että minä olen sen keveyskeskusta.» Hän rakasti musiikkia ja myöskin — nuuskaa.
»Sen käyttäminen on inhoittava tapa», myönsi hän. »En voi sietää, että muut käyttävät nuuskaa. Ollessani Cittareggion piispana harmitti minua kovasti, että papistoni sitä käytti. Mutta mitä itseeni tulee — on olemassa erikoisia asianhaaroja, jotka sen oikeuttavat. Kumma kyllä vetosivat myöskin Cittareggion papit aina erikoisiin asianhaaroihin. Olen koettanut luopua nuuskaamisesta, mutta hyvä tuuleni on siitä kärsinyt — olen käynyt kovin ärtyiseksi. Ystävieni tähden käytän sitä tuon tuostakin hyväntuulen lääkkeenä. Sitäpaitsi on tupakka puhdistava aine. Se estää mielen happanemasta.»
Samaiset ystävät pitivät huolta hänen nuuskastaan. Musiikista ja leikkipuheista piti hän itse huolen. Hän soitti pianoa ja urkuja sekä lauloi — hänellä oli kirkas, heleä, hiukan heikko tenoriääni. Maallisista säveltäjistä olivat »valoisa Scarlatti ja valaiseva Bach» hänen lempisäveltäjiään. Eniten viehätti häntä kuitenkin gregoriaaninen kirkkomusiikki. Siitä joutui hän oikein haltioihinsa. Hänen kirkossaan esitettiin yksinomaan gregoriaanista musiikkia. Hän oli opettanut pappinsa ja seurakuntansa laulamaan sitä ihmeteltävän ihanasti — olisitte kuulleet heidän laulavan iltarukouksen — hän lauloi sen itse verrattomasti — olisittepa kuulleet hänen messuavan — olisittepa kuulleet hänen vanhan, heleän tenoriäänensä, kun hän esitti esirukouksen ja isämeidän.
* * * * *
Beatrice seisoi kuvastimen ääressä ja tutkisteli uutta hattuaan; kardinaali istui korkeanojaisessa lepotuolissaan ja katseli häntä herttaisesti hymyillen.
»No —? Mitä sinä arvelet?» kysyi Beatrice kääntyen kardinaalin puoleen.
»Katsotko sinä minut päteväksi asiantuntijaksi?» kysäsi tämä.
Kardinaalin puheääni oli yhtä miellyttävä kuin hänen lauluäänensäkin, mutta se oli hieman pureva ja pirteän karkea ja siitä johtui sen erikoisen omaperäinen sävy.
»Ainakin päteväksi neuvonantajaksi», vastasi Beatrice.
»Hyvä —» sanoi kardinaali ja siveli leukaansa, aivankuin olisi siinä ollut partaa, sekä katseli Beatricea miettivän näköisenä. Suupielien hymyviivat — »sulkumerkit» — syvenivät. »No — minun mielestäni olisi sulkaa hiukan kohotettava otsan kohdalta ja siirrettävä alemmaksi niskan puolelta —.»
»Hyvä Jumala, enhän minä hattua tarkoita!» huudahti Beatrice. »Miten kummalla sinun kaltaisesi vanha setä ymmärtäisi arvostella hattuja!»
»Sulkumerkit» yhä syvenivät.
»Epäilemättä tulee kardinaalin ymmärtää arvostella hattuja. Ovathan ne »lajimme tunnusmerkki» niinkuin teidän runoilijanne Byron sanoo?»
»Byron —?» naurahti Beatrice katsoen setäänsä epäilevästi.
Kardinaali viittasi kädellään — oli kernaasti valmis peruuttamaan sanansa.
»Shakespeare sitten, jos niin haluat. Ainahan jompi kumpi noista herrasmiehistä on kysymyksessä, kun on puhe jostakin englantilaisesta. Älkäämme suotta kiistelkö kuin morellilaiset attributin takia. Kysymyshän vain on, kykenenkö minä arvostelemaan hattuja.
Hän otti hyppysellisen nuuskaa.
»Onpa toden totta häpeä, ettei sinulla ole kunnollista nuuskarasiaa», sanoi Beatrice katsellen kehnoa, helppohintaista silatusta puusta tehtyä rasiaa, josta hänen setänsä etsi elämän virkistystään.
»Rasia on vain kuori, nuuska on sydän. — Ovatko ne Shakespearen vai Byronin sanoja?» kysäsi kardinaali.
»Varmaankin Pulcinellan», vastasi Beatrice naurahtaen. Minäpä annan sinulle sievän, hopeisen nuuskarasian, jos vain lahjani sinulle kelpaa.»
»Annatko? Ihanko totta?» kysäsi kardinaali innostuneena.
»Annan tietysti. On surkeata, ettet jo ennemmin ole saanut sellaista.»
»Mitähän sievä, hopeinen maksanee?» kysyi kardinaali.
»En tiedä. Maksoi mitä maksoi.»
»Mutta suunnilleen? Paljonko?» kysyi kardinaali itsepintaisesti.
»Noin pari sataa liiraa.»
»Pari sataa liiraa?» Kardinaalin silmät säihkyivät innostuksesta. Onko sinulla sattumalta niin paljon kukkarossasi?»
Beatrice — varomattomasti kyllä — alkoi etsiskellä taskustaan kukkaroaan — löysi sen ja laski rahansa.
»On kyllä», vastasi hän pahaa aavistamatta.
Kardinaali myhähti aivan kuin me hymähdämme huomatessamme pienten keppostemme onnistuneen.
»Anna minulle sitten nuo kaksisataa liiraa», pyysi kardinaali ojentaen kätensä.
Beatrice epäröi.
»Mihinkä sinä käyttäisit niitä», kysyi Beatrice aavistaen jotain veruketta.
»O-o-h, minulla on kyllä reikiä minne pistää.»
Hänen ojennettu kätensä — kapea, laiha, vanha, luiseva ja väriltään norsunluunvalkoinen — sulkeutui käskevästi aivan kuin vastaanottamisen merkiksi, ja nyt ei mitenkään saattanut olla huomaamatta hänen nimettömässä sormessaan himmeään, hienotahkoiseen kultaan juotettua suurta, säihkyvää ametistia.
»Kas niin! Annahan nyt vain!» sanoi hän käskevä sävy äänessään.
Surullisena, mutta alistuvana pudisteli Beatrice päätään.
»Olet saanut minut satimeen», huokasi hän ja antoi rahat.
»Et olisi helistellyt hopeitasi, etkä kalistellut kultiasi aivan silmäini edessä», naurahti kardinaali pannen rahat talteen. Sitten otti hän jälleen hyppysellisen nuuskaa ja virkkoi: »Tämän olen rehellisesti ansainnut.»
»Joka tapauksessa», sanoi Beatrice koettaen lohduttaa itseään parhaansa mukaan, »tunnen minä erään korkea-arvoisen kirkon palvelijan, joka saa tyytyä vanhaan nuuskarasiaansa. Uusi, hopeinen, sirotekoinen, jonka kanteen olisi kaiverrettu vaakuna, jää kuin jääkin häneltä saamatta.»
»Minä taasen», sanoi kardinaali vuorostaan, »tunnen Trasteveressä erään vanhan, sairaloisen tohtorin ja hänen vaimonsa, jotka parisen kuukauden ajan saavat päivällisateriakseen nauttia lihaa ja viiniä muutaman veljentyttäreni kustannuksella. Olen kovin iloissani, että sinä — käyttääkseni »Alice of Worderlandin» [suosittu englantilainen satukirja] sanoja — olet joutunut meidän perheeseemme.»
»Alice of Worderlandin» —?» toisti Beatrice epäillen.
»Ehkäpä Punchin [maailmankuulu englantilainen pilalehti], jos haluat. Ei ole suurtakaan valitsemisen varaa englantilaisia lainalauseita käyttäessä.»
Beatrice nauroi. »Oudoksuin vain tuota pientä _of_ sanaa», selitti hän.
»Olen sinulle kiitollisuuden velassa kahdestasadasta liirasta, enkä siksi tahdo kiistellä kanssasi partikkelista», sanoi kardinaali.
»Mutta miksi ihmeessä sinä noin suotta vaivasit itseäsi?» kysyi Beatrice. »Olisithan suoraan voinut pyytää minulta rahat. Miksi koetit petoksella saada minua ansaan?»
Kardinaali nauroi.
»Katsohan, täytyy pitää taitoaan voimassa. Ei sitä suotta kanna jesuiitan piirteitä.»
»Oletko sinä jesuiitan näköinen?»
»Niin minulle on sanottu.»
»Kuka sellaista on sanonut?»
»Muuan herrasmies, jonka äsken tapasin junamatkallani. Hän oli komea mies, kultaketjut ja jalokivet säihkyivät kiireestä kantapäähän, viikset olivat upeat ja vahatut ja kaljuinen pää loisti kuin kiiltävä, punainen koralli. Hän kääntyi ystävällisesti puoleeni ja sanoi:
»Minä huomaan, kunnianarvoisa herra, että olette jesuiitta. Meidän välillämme tulisi vallita hengenheimolaisuutta. Minä olen nimittäin juutalainen. Juutalaiset ja jesuiitat ovat melkein yhtä huonossa huudossa.»
Kardinaalin veitikkamaiset, harmaat silmät säihkyivät ihastuksesta.
»Minä olin miltei syleillä häntä »melkein» sanan takia, ja siitä saakka olen mietiskellyt käyttikö hän sitä juutalaisten vaiko jesuiittain hyväksi. Olen myöskin mietiskellyt mitä minun olisi pitänyt vastata.»
»Mitä sinä vastasit?» kysyi Beatrice uteliaana. »Kerroppa!»
»En, en», sanoi kardinaali. »Toivomustasi täysin kunnioittaen täytyy minun kuitenkin kieltäytyä kertomasta. Vastaukseni oli kovin nolo. On oikein nöyryyttävää ajatella sitä.»
»Olisithan voinut vastata, että ainakin juutalaisilla on se etu, että he ansiosta ovat huonossa huudossa», ehdotti Beatrice.
»Rakas lapsi», sanoi kardinaali, »minun vastaukseni oli nolo, mutta sinä olisit suonut minun vastaavan purevasti. Jos olisin vastannut niinkuin sinä neuvoit, olisin loukannut tuota hyväntahtoista miesraukkaa ja olisin ehkä päälle päätteeksi jälestäpäin saanut omantunnon vaivoja. Mitä olemme me ihmiset arvostellaksemme, ovatko muut ansiosta huonossa huudossa. Ei, ei, siihen ei meillä ole oikeutta. Jos sisäinen olemukseni olisi vastannut ulkomuotoani, jos todellakin olisin ollut pyhän Ignatiuksen opetuslapsi, niin olisin myöskin kyennyt vastaamaan tavalla, joka olisi aiheuttanut hänen kääntymyksensä.»
»Puhuessamme kääntymyksestä», sanoi Beatrice, »huomaan nyt vasta kuinka kauas olemme eksyneet »lampaastamme».
»Lampaastamme?» ihmetteli kardinaali katsahtaen veljentyttäreensä.
»Niin, minä tahdon tietää mielipiteesi — en hatusta, vaan miehestä.»
»Niin, niin tietenkin — englantilaisesta vuokralaisesta», sanoi kardinaali nyökäyttäen päätään.