Part 8
— Todellakin? — kääntyi Mitja nopeasti Maksimoviin, ja hänen kasvonsa ilmaisivat tavatonta hämmästystä.
— Niin, karannut on, olen kokenut sen ikävyyden, — vahvisti Maksimov vaatimattomasti. — Erään ranskalaisen kanssa. Mutta pääasia on, että hän sitä ennen oli ensi työkseen antanut minun siirtää koko maakyläni hänen nimiinsä. Sinä, sanoo, olet sivistynyt mies, sinä saat itsellesi aina leipäpalan. Niin sai minut sen tekemään. Minulle huomauttikin kerran eräs kunnianarvoisa piispa: »Sinun vaimoistasi toinen oli ontuva, mutta toinen liiankin kevytjalkainen», hihii!
— Kuulkaa, kuulkaa! -— puhui Kalganov aivan innoissaan. — Jos hän valehteleekin, — ja hän valehtelee usein, — niin hän valehtelee ainoastaan tuottaakseen kaikille huvia: sehän ei ole alhaista, eihän se ole alhaista? Tiedättekö, minä pidän hänestä toisinaan. Hän on hyvin alhainen, mutta hän on luonnollisella tavalla alhainen, vai mitä? Mitä te arvelette? Joku toinen toimii halpamaisesti ja jostakin syystä, saadakseen etua, mutta hän tekee sen suorastaan vain luontonsa mukaisesti... Ajatelkaa, esimerkiksi, hän vaatii sitä kunniaa (eilen kinasteli siitä koko matkan), että Gogolj on _Kuolleissa Sieluissa_ kertonut hänestä. Muistatteko, siellä on tilanomistaja Maksimov, jota Nozdrev pieksi ja joutui vastaamaan oikeudessa »tilanomistaja Maksimovin persoonallisesta loukkaamisesta vitsoilla juopuneessa tilassa», — no, muistattehan sen? Niin no, ajatelkaahan, hän väittää, että se oli juuri hän ja että häntä piestiin. No, onko se mahdollista? Tšitšikov matkusteli myöhäisintään kaksikymmentäluvulla, sen alkupuolella, niin että aikamäärät eivät ollenkaan käy yhteen. Häntä ei ole voitu silloin pieksää. Eihän ole voitu, eihän?
Vaikeata oli käsittää, mistä Kalganov oli niin tulistunut, mutta hän oli vilpittömästi tulistunut. Mitja eläytyi kokonaan hänen harrastuksiinsa.
— No, entäpä jos piestiin! — huudahti hän hohottaen.
— Ei oikeastaan piesty, vaan muuten vain, — pisti äkkiä väliin Maksimov.
— Kuinka niin? Joko piestiin tai ei?
— _Która godzina, panie?_ [Paljonko kello on, herra?] kääntyi piippua polttava mies ikävystyneen näköisenä tuolilla istuvan pitkän herran puoleen. Tämä kohautti vastaukseksi olkapäitään: heillä kummallakaan ei ollut kelloa.
— Miksi ei puheltaisi? Antakaahan toistenkin puhua. Jos teillä on ikävä, niin toisetkaan muka eivät saisi puhua, — kivahti taas Grušenjka, nähtävästi tahallaan rakentaen riitaa. Jotakin välähti ikäänkuin ensimmäisen kerran Mitjan päässä. Tällä kertaa herra vastasi jo ilmeisesti ärtyneenä:
— Rouva, minä en sano vastaan, en ole sanonut mitään.
— No hyvä on, mutta kerro sinä — huudahti Grušenjka Maksimoville. — Miksi te kaikki vaikenitte?
— Eihän tässä ole mitään kertomista, sillä kaikki tuo on vain tyhmyyksiä, — puuttui heti puheeseen Maksimov nähtävästi mielihyvällä ja hiukan kiemaillen, — ja Gogoljillakin on tämä kaikki vain kuvaannollisessa mielessä, sillä kaikki hänen käyttämänsä nimet ovat allegorisia: Nozdrev ei ollut Nozdrev, vaan Nosov, Kuvšinnikov taas ei ole sinnepäinkään, sillä hän oli Škvornev. Mutta Fenardi oli todellakin Fenardi, ei kuitenkaan italialainen, vaan venäläinen, Petrov, ja mamselli Ferardi oli kaunis, kauniit jalat trikoosukissa, lyhyt hame täynnä kultahepeniä, ja hänpä pyöri, ei sentään neljää tuntia, vaan kaiken kaikkiaan neljä minuuttia... sai kaikki ihastumaan...
— Mutta minkätähden piestiin, miksi sinä sait selkääsi? — kirkui Kalganov.
— Pironin takia, — vastasi Maksimov.
— Minkä Pironin? — huudahti Mitja.
— Tunnetun ranskalaisen kirjailijan Pironin. Me joimme silloin viiniä suuressa seurassa ravintolassa noilla samoilla markkinoilla. He pyysivät minutkin seuraan, ja minä aloin ensi töikseni lausua epigrammeja: »Se ootko sä, Boileau, niin hassu asus on.» Mutta Boileau vastaa olevansa menossa naamiaisiin, se on saunaan, hihii, sen he käsittivät letkaukseksi itselleen. Mutta minä lausuin heti paikalla toisen, kaikille sivistyneille ihmisille hyvin tutun epigrammin, purevan:
Mä Phaon oon, sä olet Sapphon verta, mua surettaa vain joka kerta, kun löytämään et pysty merta.
He loukkaantuivat vielä enemmän ja alkoivat minua hävyttömästi haukkua, mutta silloin minä kaikeksi onnettomuudeksi kerroin, asioita parantaakseni, heille hyvin sivistyneen anekdootin Pironista, kuinka häntä ei huolittu Ranskan akatemiaan ja kuinka hän kostaakseen sepitti kirjoituksen hautakiveensä pantavaksi:
Ci-git Piron qui ne fut rien, pas même académicien.
[Tässä lepää Piron, joka ei ollut mikään, ei edes akatemian jäsen.]
He ottivat ja pieksivät minut.
— Mutta mistä syystä, miksi?
— Sivistykseni tähden. Vähänkö on syitä, minkä takia ihmiset saattavat antaa toisille ihmisille selkäsaunan, — lausui Maksimov lempeästi ja opettavaisesti.
— Hyh, lakatkaa, tuo on kaikki joutavaa, en tahdo kuulla, minä luulin tulevan iloista, — keskeytti yhtäkkiä Grušenjka. Mitja tuli levottomaksi ja lakkasi heti nauramasta. Pitkä herra nousi paikaltaan ja ylpeän näköisenä, niinkuin ihminen, jolla on ikävä vieraassa seurassa, hän alkoi astella huoneessa nurkasta toiseen kädet selän takana.
— Kas kun rupesi harppailemaan! — sanoi Grušenjka katsellen häntä halveksivasti. Mitja tuli levottomaksi ja huomasi sitäpaitsi, että sohvalla oleva herra katseli häntä ärtyneen näköisenä.
— Hyvä herra, — huudahti Mitja, — juokaamme, hyvät herrat! Ja toisen herran kanssa myös: juokaamme, hyvät herrat! — Hän siirsi silmänräpäyksessä, kolme juomalasia ja kaatoi niihin samppanjaa.
— Puolan malja, hyvät herrat, juon teidän Puolanne maljan, puolalaisen maan maljan! — huudahti Mitja.
— Se on minulle hyvin mieluista, herra, juokaamme, — lausui arvokkaasti ja suopeasti sohvalla istuva herra ja otti lasinsa.
— Ja toinen herra, mikä hänen nimensä on, hei, jalosukuinen herra, ota lasi! — touhusi Mitja.
— Herra Vrublevski, — kuiskasi sohvalla oleva herra.
Herra Vrublevski astui huojuen pöydän luo ja otti seisoen oman lasinsa.
— Puolan malja, hyvät herrat, hurraa! — huudahti Mitja kohottaen lasinsa.
Kaikki kolme tyhjensivät lasinsa. Mitja tarttui pulloon ja täytti heti taas kolme lasia.
— Nyt Venäjän malja, herrat, ja ollaan veljiä!
— Kaada meillekin, — sanoi Grušenjka, — Venäjän maljan tahdon minäkin juoda.
— Minä myös, — sanoi Kalganov.
— Ja kyllähän minäkin... vanhan mummo Venäjän maljan, — hihitti Maksimov.
— Kaikki, kaikki! — huudahteli Mitja. — Isäntä, vielä pulloja!
Tuotiin jäljellä olevat kolme Mitjan tuomista pulloista. Mitja kaatoi laseihin.
— Venäjän malja, hurraa! — lausui hän uudelleen. Kaikki, paitsi puolalaiset herrat, joivat, ja Grušenjka tyhjensi yhdellä siemauksella koko lasinsa. Herrat eivät olleet koskeneetkaan omiinsa.
— Entäs te, herrat? — huudahti Mitja. — Noinko te?
Herra Vrublevski otti lasinsa, kohotti sen ja lausui kaikuvalla äänellä:
— Venäjän malja, niinkuin sen rajat olivat ennen vuotta seitsemänsataa seitsemänkymmentäkaksi!
— _Oto bardzo piękne!_ [Oikein hyvin sanottu!] — huudahti toinen herra, ja molemmat tyhjensivät yhdellä kertaa lasinsa.
— Kolloja olette, herrat! — pääsi yhtäkkiä Mitjan suusta.
— Herra! — huusivat molemmat herrat uhkaavasti asettuen Mitjan eteen kuin kukot. Varsinkin herra Vrublevski oli kiihtynyt.
— Eikö ole lupa rakastaa omaa maataan? — huusi hän.
— Vaiti! Ei saa riidellä! Ei mitään riitaa! — huudahti käskevästi Grušenjka ja polki jalkaansa lattiaan. Hänen kasvonsa hehkuivat, silmät säkenöivät. Juuri tyhjennetyn lasin vaikutukset tuntuivat. Mitja pelästyi kovasti.
— Hyvät herrat, antakaa anteeksi! Se on minun syyni, en minä enää. Vrublevski, herra Vrublevski, en minä enää!...
— Ole edes sinä vaiti, istuudu, senkin hölmö! — kivahti hänelle häijyn harmistuneesti Grušenjka.
Kaikki istuutuivat, kaikki vaikenivat, kaikki katselivat toisiaan.
— Hyvät herrat, kaikki on minun syyni! — alkoi taas Mitja, joka ei ollut ymmärtänyt mitään Grušenjkan huudahduksesta. — No, mitä me istumme? No, mitä me tekisimme... jotta olisi hauska, taas hauska?
— Ah, ei tosiaankaan ole ensinkään hauska, — mokelsi laiskasti Kalganov.
— Eiköhän pelattaisi taas faraopeliä, niinkuin äsken... — sanoi äkkiä hihittäen Maksimov.
— Pelata pankkia? Suurenmoista! — yhtyi puheeseen Mitja.
— Jos vain herrat...
— _Pózno_, herra! — lausui aivan kuin haluttomasti sohvalla istuva herra...
— Se on totta, — kannatti häntä herra Vrublevski.
— _Pózno_? Mitä se on tuo pózno? — kysyi Grušenjka.
— Se merkitsee myöhä, rouva, on myöhä, myöhäinen hetki, — selitti sohvalla oleva herra.
— Aina heille on myöhä ja aina he eivät voi! — melkein vinkaisi harmissaan Grušenjka. — Itse istuvat ikävinä, ja siksi pitäisi muka toisillakin olla ikävä. Ennen sinun tuloasi, Mitja, he olivat kaiken aikaa tuolla lailla vaiti ja kiukuttelivat minulle...
— Jumalattareni! — huudahti sohvalla istuva mies. — Minä huomaan, että olet epäsuopea, sentähden olenkin surullinen. Olen valmis, herra, — lopetti hän kääntyen Mitjan puoleen.
— Aloita, herra! — lausui Mitja siepaten taskustaan setelinsä ja pannen niistä kaksi sataruplasta pöydälle.
— Minä tahdon sinulle, herra, menettää suuren summan. Ota kortit, pidä pankkia!
— Kortit pitää olla isännältä, herra, — lausui lujasti ja totisesti pieni herra.
— Se on parasta, — yhtyi herra Vrublevski vakuuttamaan.
— Isännältä? Hyvä on, ymmärrän, olkoon isännältä, se on hyvä esitys, herrat! Kortit! — komensi Mitja isäntää.
Isäntä toi aivan avaamattoman korttipakan ja ilmoitti Mitjalle, että tytöt jo ovat varustautumassa, juutalaiset symbaaleineen luultavasti myös pian tulevat, mutta kolmivaljakko herkkutavaroineen ei ole vielä ennättänyt saapua. Mitja hyppäsi paikaltaan pöydän äärestä ja juoksi toiseen huoneeseen ryhtyäkseen heti tarpeellisiin toimiin. Mutta tyttöjä oli saapunut vasta kolme, eikä Marja ollut niiden joukossa. Mitja ei tietänyt itsekään, mihin toimenpiteisiin oli ryhdyttävä ja miksi hän oli juossut pois huoneesta: hän käski vain ottamaan laatikosta makeisia, karamelleja ja muuta hyvää ja antamaan niitä tytöille. — Ja Andreille viinaa, viinaa Andreille! — käski hän kiireesti. — Minä loukkasin Andreita! Samassa häntä nykäisi olkapäästä hänen jäljestään juossut Maksimov.
— Antakaa minulle viisi ruplaa, — kuiskasi hän Mitjalle, — minäkin koettaisin mielelläni onneani pelissä, hihii!
— Oivallista, mainiota! Ottakaa kymmenen, tuossa on! — Hän veti taas kaikki setelit taskustaan ja etsi niiden joukosta kymmenruplasen. — Jos menetät pelissä, niin tule uudestaan, tule uudestaan...
— Hyvä on, — kuiskasi Maksimov iloissaan ja juoksi saliin. Kohta tuli Mitjakin sinne takaisin ja pyysi anteeksi, että oli antanut odottaa itseään. Herrat olivat jo asettuneet paikoilleen ja avanneet korttikäärön. He olivat paljon kohteliaamman, miltei ystävällisen näköisiä. Sohvalla istuva herra pani uudestaan piippuunsa ja valmistautui jakamaan kortteja; hänen kasvoissaan kuvastui jonkinmoista juhlallisuuttakin.
— Paikoillenne, herrat! — huusi herra Vrublevski.
— Ei, minä en pelaa enää, — lausui Kalganov, — menetin jo äsken pelissä heille viisikymmentä ruplaa.
— Herralla oli huono onni, herralla voi taas olla hyvä onni, — huomautti häneen päin käännähtäen sohvalla istuva herra.
— Paljonko on pankissa? Vastaatko? — kysyi kiihkeästi Mitja.
— Kuulen, herra, sata tai kaksisataa, miten tahdot panna.
— Miljoonan! — hohotti Mitja.
— Herra kapteeni on kenties kuullut herra Podvysotskista?
— Mistä Podvysotskista?
— Varsovassa pankista vastaa se, joka tulee sisälle. Tulee Podvysotski, näkee tuhat kultarahaa, panee: _va banque_. Pankinpitäjä sanoo: »Herra Podvysotski, panet kultaa, kunnianko päälle?» »Kunniani kautta, herrat», sanoo Podvysotski. — »Sen parempi, herra.» Pankinpitäjä jakaa kaksi korttipinkkaa, Podvysotski ottaa tuhat kultarahaa. — »Odota, herra», sanoo pankin pitäjä, otti esille laatikon ja antaa miljoonan: »Ota, herra, tämä on sinun laskusi.» Se oli miljoonan pankki. — »Minä en tietänyt sitä», sanoo Podvysotski. »Herra Podvysotski», sanoo pankinpitäjä. »Sinä panit kunnian päälle, me teemme samoin.» Podvysotski otti miljoonan.
— Se ei ole totta, — sanoi Kalganov.
— Herra Kalganov, kunnon seurassa ei ole soveliasta puhua noin.
— Kylläpä puolalainen pelaaja antaa sinulle miljoonan! — huudahti Mitja, mutta huomasi samassa mitä oli sanonut: — anteeksi, herra, olen syypää, taas olen syypää, hän antaa, antaa miljoonan, kunnian päälle, puolalaisella kunniasanalla! Näetkö, minähän puhun ihan puolaa, hahhah! Panen peliin kymmenen ruplaa, tulossa on, — sotamies.
— Minä panen ruplan rouvalle, rouvalle, hihii! — hihitti Maksimov lyöden esille rouvan, ja aivan kuin tahtoen tehdä sen salassa kaikilta hän siirtyi aivan pöytään kiinni ja teki nopeasti ristinmerkin pöydän alla. Mitja voitti. Myös rupla voitti.
— Neljännes panosta! — huudahti Mitja.
— Minä pistän taas ruplan, pikkuisen, pikkuisen panoksen vain, — mutisi Maksimov autuaasti hirveän iloissaan siitä, että oli voittanut ruplan.
— Lyöty on! — huudahti Mitja. — Seitonen pee'lle!
Myös se tapettiin.
— Lakatkaa, — sanoi äkkiä Kalganov.
— Pee'lle, pee'lle, — huusi Mitja kohottaen panoksensa joka kerta kaksinkertaisiksi, mutta kaikki panoksensa hän menetti. Vain ruplan panokset voittivat.
— Pee'lle! — kirkaisi Mitja kiihkoissaan.
— Kaksisataa menetit, herra. Panetko vielä kaksisataa? — tiedusteli sohvalla istuva herra.
— Kuinka, olenko jo menettänyt kaksisataa? Siis vielä kaksisataa! Kaikki- kaksisataa pee'lle! — Ja siepaten taskustaan rahat Mitja oli heittämäisillään kaksisataa ruplaa rouvan päälle, kun Kalganov äkkiä peitti sen kädellään:
— Riittää! —- huudahti hän heleällä äänellään.
— Mitä te nyt? — kääntyi Mitja häneen.
— Riittää, minä en tahdo! Ette pelaa enää.
— Miksi?
— Siksi vain. Antakaa palttua ja menkää pois pelistä, siinä se. En anna teidän enempää pelata!
Mitja katsoi häneen hämmästyneenä.
— Heitä pois, Mitja, kenties hän on oikeassa, muutenkin olet paljon menettänyt, lausui Grušenjka omituinen sävy äänessään. Molemmat herrat nousivat äkkiä paikoltaan hirveän loukkaantuneen näköisinä.
— Lasketko leikkiä, herra? — lausui pieni herra katsellen ankarasti Kalganovia.
— Kuinka te uskallatte semmoista tehdä, herra! — karjaisi Kalganoville myös herra Vrublevski.
— Ei saa, ei saa huutaa! — huudahti Grušenjka. — Voi, te kalkkunakukot!
Mitja katseli heitä jokaista vuoroonsa; mutta jokin hämmästytti häntä äkkiä Grušenjkan kasvoissa, ja samassa välähti jotakin aivan uutta hänen mielessään, — omituinen uusi ajatus!
— Rouva Agrippina! — alkoi pieni herra aivan punaisena kiukusta, mutta silloin Mitja äkkiä meni hänen luokseen ja löi häntä olalle.
— Jalosukuinen herra, kaksi sanaa.
— Mitä tahdotte?
— Toiseen huoneeseen, tuohon kamariin, sanon sinulle kaksi hyvää sanaa, aivan parhaita, tulet olemaan tyytyväinen.
Pieni herra hämmästyi ja katsahti pelokkaasti Mitjaan. Kuitenkin hän suostui aivan heti, mutta sillä nimenomaisella ehdolla, että hänen mukaansa tulisi myös herra Vrublevski.
— Henkivartijako? Tulkoon hänkin, häntäkin tarvitaan! Hän onkin ehdottomasti tarpeen! — huudahti Mitja. — Mars, herrat!
— Minne te? — kysyi Grušenjka levottomana.
— Tulemme tuossa tuokiossa takaisin, — vastasit Mitja. Jonkinmoinen rohkeus, jonkinmoinen odottamaton reippaus loisti hänen kasvoistaan; aivan toisen näköisenä hän oli tunti takaperin astunut tähän huoneeseen. Hän vei herrat oikealla olevaan huoneeseen, ei siihen isoon, johon oli kokoontumassa tyttöjen kuoro ja jonne katettiin pöytää, vaan makuuhuoneeseen, jossa oli arkkuja, matkalaukkuja ja kaksi isoa vuodetta, joissa kummassakin oli kasa karttuunipäällyksisiä tyynyjä. Pienellä lautapöydällä aivan nurkassa paloi kynttilä. Herra ja Mitja asettuivat tämän pikku pöydän ääreen vastapäätä toisiaan ja pitkä herra Vrublevski heidän sivulleen kädet selän takana. Herrat katselivat ankarina, mutta ilmeisesti uteliaina.
— Kuinka voin olla palvelukseksenne? — lepersi pieni herra.
— Tällä tavoin, herra, en rupea puhumaan pitkään: tuossa on sinulle rahat, — hän veti esille setelinsä, — jos tahdot kolmetuhatta, niin ota ja mene matkaasi.
Herra katseli tutkivasti, silmät selällään, hänen katseensa suorastaan tunkeutui Mitjan kasvoihin.
— Kolmetuhatta, herra? — Hän ja Vrublevski katsahtivat toisiinsa.
— Kolme, herrat, kolme! Kuule, herra, minä näen, että sinä olet järkevä mies. Ota kolmetuhatta ja korjaa luusi hiiteen ja ota myös Vrublevski mukaasi — kuuletko? Mutta heti paikalla, tällä hetkellä, ja ainaiseksi, ymmärrätkö, herra, ainaiseksi menet ulos juuri tästä ovesta. Mitä sinulla siellä on: päällystakki, turkki? Minä kannan ne sinulle ulos. Tällä sekunnilla valjastetaan sinulle kolmivaljakko ja — terve menoa, herra! Mitä!
Mitja odotti vastausta varmana. Hän ei epäillyt. Jotakin tavattoman päättäväistä välähti herran kasvoissa.
— Entä ruplat, herra?
— Ruplat maksetaan tällä tavoin, herra: viisisataa ruplaa heti paikalla sinulle ajuria varten ja ennakkomaksuna, ja kaksituhatta viisisataa huomenna kaupungissa — vannon kunniani kautta, sinä saat ne, hankin ne vaikka maan alta! — huudahti Mitja.
Puolalaiset katsahtivat taas toisiinsa. Herran kasvot alkoivat muuttua epäsuotuisaan suuntaan.
— Seitsemänsataa, seitsemänsataa eikä viisisataa heti, tällä hetkellä käteen! — koroitti Mitja tarjoustaan tuntien, että asiat eivät ole aivan oikein, — Mitä sinä, herra? Etkö usko? Eihän voi antaa sinulle kaikkia kolmeatuhatta yhdellä kertaa. Jos annan, niin sinä palaat jo huomenna hänen luokseen... Eikä minulla nyt olekaan koko summaa, rahat ovat kaupungissa kotonani, — leperteli Mitja alkaen pelätä ja lannistuen sikäli kuin itse puhui, — jumalauta ne ovat siellä, piilossa...
Silmänräpäyksessä alkoi tavaton oman arvon tunto loistaa pienen herran kasvoista.
— Etkö vielä tahtoisi mitä? — kysyi hän ivallisesti. — Hyi häpeä! — Ja hän sylkäisi.
Herra Vrublevski sylkäisi myös.
— Senkö tähden sinä syljet, herra, — lausui Mitja kuin epätoivoissaan, sillä hän ymmärsi, että kaikki oli lopussa, — senkö tähden, että aiot nylkäistä Grušenjkalta enemmän. Salvokukkoja te olette kumpikin, siinä se!
— _Jestem do žywego dotknetym!_ [Minua on syvästi loukattu!] — sanoi pieni herra tullen äkkiä punaiseksi kuin rapu ja lähti nopeasti ulos huoneesta hirveästi pahastuneena, aivan kuin ei tahtoisi kuulla mitään enää. Häntä seurasi huojuen Vrublevski, ja heidän jäljessään kulki Mitja nolona ja masentuneena. Hän pelkäsi Grušenjkaa, hän aavisti, että herra heti nostaa melun. Niin tapahtuikin. Herra astui saliin ja asettui teatterimaisesti Grušenjkan eteen seisomaan.
— _Pani Agrippina, jestem do žywego dotknetym!_ — huudahti hän, mutta Grušenjka näytti äkkiä kadottaneen kokonaan kärsivällisyytensä, aivan kuin olisi koskettu hänen kipeimpään kohtaansa.
— Venäjää, puhu venäjää, ei sanaakaan puolaa! — huudahti Grušenjka hänelle, — puhuithan ennen venäjää, et kai ole unohtanut sitä viidessä vuodessa! — Hän tuli tulipunaiseksi vihasta.
— Rouva Agrippina...
— Minä olen Agrafena, minä olen Grušenjka, puhu venäjää tai en tahdo ollenkaan kuunnella!
Herra alkoi puhua oman arvonsa tunnossa, ja puhuen murteellisesti venäjää hän lausui nopeasti ja kopeasti:
— Rouva Agrafena, minä tulin tänne unhottaakseni entisen ja antaakseni anteeksi sen, unohtaakseni, mitä on ollut ennen tätä päivää...
— Kuinka antamaan anteeksi? Minulleko sinä tulit antamaan anteeksi? — keskeytti Grušenjka ja hypähti paikaltaan.
— Aivan niin, rouva, minä en ole matalamielinen, vaan jalomielinen. Mutta minä olin hyvin hämmästynyt, kun näin sinun rakastajasi. Herra Mitja tarjosi minulle tuossa huoneessa kolmeatuhatta, jotta matkustaisin pois. Minä sylkäisin herralle vasten naamaa.
— Kuinka? Olisiko hän antanut sinulle rahaa minusta? — huudahti Grušenjka hysteerisesti. — Onko se totta, Mitja? Kuinka sinä uskalsit? Olenko minä kauppatavaraa?
— Herra, herra, — rääkäisi Mitja, — hän on puhdas ja tahraton, minä en koskaan ole ollut hänen rakastajansa! Sen sinä valehtelit...
— Kuinka sinä uskallat puolustaa minua hänen edessään? — karjui Grušenjka. — En minä ollut puhdas siksi, että rakastin hyvettä, enkä siksi, että olisin pelännyt Kuzjmaa, vaan jotta voisin olla ylpeä hänen edessään ja sanoa häntä konnaksi, kun tapaan. Eikö hän todellakaan ottanut sinulta rahoja?
— Otti kuin ottikin! — huudahti Mitja. — Mutta hän tahtoi kaikki kolmetuhatta yht'aikaa, kun taas minä tarjosin hänelle vain seitsemänsataa käsirahaa.
— No, selväähän se on: hän on kuullut, että minulla on rahoja, ja siksi hän on tullut mennäkseen kanssani naimisiin!
— Rouva Agrippina, — huudahti herra, — minä olen ritari, minä olen aatelismies enkä mikään lurjus! Tulin ottamaan sinut puolisokseni, mutta näen uuden naisen, en entistä, vaan oikuttelijan ja häpeämättömän.
— Korjaakin luusi sinne, mistä olet tullut! Jos käsken ajamaan sinut heti pois, niin sinut ajetaan! — huudahti Grušenjka raivoissaan. — Tyhmä, tyhmä olin, kun kiusasin itseäni viisi vuotta! Ja kiusasin itseäni aivan tyhjän takia, kidutin itseäni vihapäissäni! Eikä tämä ole ensinkään sama mies. Oliko hän tämmöinen? Tämähän lienee hänen isänsä! Mistä sinä olet tilannut itsellesi tekotukan? Se toinen oli kuin kotka, mutta tämä on ankka. Se toinen nauroi ja lauloi minulle lauluja... Ja minä, minä vuodatin viisi vuotta kyyneliä, senkin kirottu hölmö, kuinka alhainen ja häpyä vailla olenkaan!
Hän vaipui nojatuoliinsa ja peitti kasvonsa kämmeniinsä. Silloin alkoi viereisestä huoneesta vasemmalta äkkiä kaikua sinne lopultakin kerääntyneitten Mokrojen tyttöjen laulu, — reipas tanssilaulu.
— Tuo on räyhäämistä! — karjaisi äkkiä herra Vrublevski.
— Isäntä, aja pois nuo häpeämättömät!
Isäntä, joka jo pitkän aikaa oli uteliaana kurkistellut ovesta, ilmestyi heti huudon kuultuaan huoneeseen, sillä hän aavisti vieraitten riitaantuneen.
— Mitä sinä huudat, kitasi revit! — kääntyi hän Vrublevskin puoleen käsittämättömän epäkohteliaasti.
— Nauta! — huusi herra Vrublevski.
— Nautako? Entä mitä kortteja sinä äsken käytit pelissä? Minä annoin sinulle korttipakan, mutta sinä pistit minun antamani kortit piiloon! Sinä pelasit väärillä korteilla! Minä voin toimittaa sinut korttien väärentämisestä Siperiaan, tiedätkö sen, sillä korttien väärentäminen on samaa kuin paperien väärentäminen...
— Ja astuen sohvan luo hän pisti sormensa sohvan selkämyksen ja sohvatyynyn väliin ja veti sieltä esille avaamattoman korttipakan.
— Siinä on minun korttipakkani aivan avaamatta! — Hän kohotti sen korkealle ja näytti koko seuralle. — Minä näin tuolta, miten hän pisti minun korttipakkani rakoon ja vaihtoi sijalle omansa. — Sipuliherra sinä olet etkä mikään oikea herra!
— Minä taas näin, kuinka tämä herra kaksi kertaa petkutti pelissä, — huudahti Kalganov.
— Ah, mikä häpeä, ah, mikä häpeä! — huudahti Grušenjka lyöden käsiään yhteen ja punastui todellakin häpeästä. — Hyvä Jumala, millaiseksi, millaiseksi mies on mennyt!
— Sitä minäkin ajattelin, — huudahti Mitja. Mutta hän ei ollut ennättänyt tätä sanoa, kun herra Vrublevski nolostuneena ja vimmastuneena kääntyi Grušenjkaan päin ja huusi uhaten tätä nyrkillään:
— Yleinen haaska!
Tuskin oli hän ennättänyt tämän huudahtaa, kun Mitja hyökkäsi hänen kimppuunsa, kietoi molemmat kätensä hänen ympärilleen, nosti hänet ilmaan ja vei silmänräpäyksessä hänet salista oikealla olevaan huoneeseen, jossa hän äsken juuri oli käynyt heidän molempien kanssa.
— Minä panin hänet sinne lattialle! — ilmoitti hän palaten heti takaisin ja läähättäen kiihtymyksestä, — tappelee, senkin lurjus, ei se nyt tule sieltä!...
Hän sulki oven toisen puolikkaan ja pitäen toista avoinna hän huusi pienelle herralle:
— Jalosukuinen herra, ettekö tekin haluaisi sinne? _Przepraszam!_ [Olkaa hyvä!]
— Isäkulta, Mitrij Fjodorovitš, — lausui Trifon Borisytš, — ota heiltä pois ne rahat, jotka menetit heille pelissä. Nehän on itse asiassa varastettu sinulta.
— Minä en halua ottaa pois viittäkymmentä ruplaani, — sanoi yhtäkkiä Kalganov.
— Enkä minä kahtasataani, en minäkään taho! — huudahti Mitja. — En ota pois missään nimessä, jääkööt hänen lohdutuksekseen.