Part 7

Andrei pani väsyneen kolmivaljakon nelistämään ja ajoi todellakin suurella pauhulla korkeitten portaitten eteen sekä pysähdytti höyryävät, miltei läkähtyneet hevosensa. Mitja hyppäsi rattailta, ja juuri silloin matkustajakodin isäntä, joka tosin oli jo makuulle menossa, kurkisti uteliaana portailta, kuka se oli, joka noin oli tullut.

— Trifon Borisytš, sinäkö?

Isäntä kumartui eteenpäin, katseli tarkkaan, juoksi nopeasti alas portaita ja riensi orjailevan riemastuneesti vieraan luo.

— Isäkulta, Dmitri Fjodorovitš. Teidätkö taas saamme nähdä?

Tämä Trifon Borisytš oli tanakka ja terveen näköinen talonpoika, keskikokoinen, hieman paksukasvoinen, ankaran ja leppymättömän näköinen varsinkin Mokrojen talonpoikia kohtaan, mutta hänellä oli kyky nopeasti saada kasvoihinsa mitä matelevaisin ilme, kun hän vainusi voivansa saavuttaa jonkin edun. Hän oli aina venäläiseen tapaan puettu, yllään venäläinen paita ja hihaton takki, rahaa hänellä oli melkoinen määrä, mutta hän haaveili lakkaamatta myös korkeammasta asemasta. Runsaasti puolet talonpojista oli hänen kynsissään, kaikki olivat hänelle korviaan myöten velassa. Hän vuokrasi tilanomistajilta maata ja osteli itsekin, ja tätä maata viljelivät talonpojat joutuen hänelle velkaan, josta eivät koskaan kyenneet vapautumaan. Hän oli leskimies, ja hänellä oli neljä täysikasvuista tytärtä; yksi oli jo leski, asui hänen luonaan kahden alaikäisen lapsensa kanssa ja teki hänelle työtä päiväläisenä. Toinen tytär oli naimisissa virkamiehen, jonkun täysinpalvelleen kirjurin kanssa, ja eräässä matkustajakodin huoneessa oli seinällä pienikokoisten perhevalokuvien joukossa myös tämän virkamiehen valokuva, jossa hän oli virkapuvussa olkalappuineen. Kaksi nuorinta tytärtä pukeutui kirkon suojeluspyhän päivänä- tai jonnekin vierailulle lähtiessään siniseen tai viheriäiseen pukuun, joka oli ommeltu uusimman muodin mukaan ja jossa oli takana päällystetyt napit sekä arssinan pituinen laahustin, mutta seuraavana aamuna he aivan samoin kuin kaikkina muinakin päivinä nousivat vuoteeltaan päivän sarastaessa ja koivuvastat käsissä lakaisivat huoneitten lattioita, kantoivat ulos likavettä ja korjasivat pois roskia matkustajien jäljeltä. Huolimatta siitä, että jo oli koonnut tuhansia, Trifon Borisytš hyvin mielellään nylkäisi ryypiskelevältä matkamieheltä liikaa, ja muistaen, että siitä ei ollut vielä kulunut kuukauttakaan, kun hän oli yhdessä vuorokaudessa ansainnut Dmitri Fjodorovitšilta, tämän remutessa Grušenjkan kanssa, ainakin kaksisataa ruplaa, jollei ihan kolmekinsataa, hän otti nyt tämän vastaan ilomielin ja palvelevaisesti, sillä jo siitä tavasta, jolla Mitja oli ajanut hänen portaittensa eteen, hän taas aavisti olevan saalistamisen mahdollisuuksia.

— Isäkulta, Dmitri Fjodorovitš, teidätkö taas saamme vastaanottaa?

— Seis, Trifon Borisytš, — alkoi Mitja, — ennen kaikkea pääasia: missä hän on?

— Agrafena Aleksandrovnako? — ymmärsi isäntä heti ja katseli tarkasti Mitjan kasvoja, — täällähän hänkin on... oleskelee...

— Kenen kanssa, kenen kanssa?

— Matkustavia vieraita... Yksi on varmaankin virkamies, puolalainen puheesta päättäen, hän se juuri lähettikin täältä hevoset hakemaan Agrafena Aleksandrovnaa; toinen hänen seurassaan oleva on hänen toverinsa, vai lieneekö matkakumppani, kuka heistä selvän saa; ovat siviilipuvussa...

— Juovatko? Ovatko suurissa rahoissa?

— Vielä mitä? Eivät ole suuri tekijä, Dmitri Fjodorovitš.

— Eikö suuri? No, entä toiset?

— Ne ovat kaupungista, kaksi herraa... Palasivat Tšermašnjasta ja jäivät tänne. Toinen heistä, nuori mies, on varmaankin herra Miusovin sukulainen, olen vain unohtanut hänen nimensä ... mutta toisen luultavasti tekin tunnette; tilanomistaja Maksimov, sanoo käyneensä pyhiinvaelluksella tuolla luostarissanne ja matkustaa yhdessä herra Miusovin nuoren sukulaisen kanssa...

— Siinäkö ovat kaikki?

— Siinä.

— Seis, ole vaiti, Trifon Borisytš, sano nyt, kaikkein tärkein: mitä hän, kuinka hän?

— Äsken saapui ja istuu heidän kanssaan.

— Onko iloinen? Nauraako?

— Ei näytä olevan, ei naura paljoa... Istuupa aivan ikävissään, kampasi nuoren miehen hiuksia.

— Puolalaisenko, upseerinko?

— Mikä nuori se olisi, eikä se ensinkään ole upseerikaan; ei, herra, ei hänen, vaan tuon Miusovin veljenpojan, sen nuoren... en vain muista nimeä.

— Kalganov?

— Kalganov juuri.

— Hyvä on, minä päätän itse. Korttiako pelaavat?

— Pelasivat, mutta ovat jo lopettaneet, joivat teetä, virkamies on tilannut marjaviinaa.

— Seis, Trifon Borisytš, seis, ystäväni, itse päätän. Vastaa nyt kaikkein tärkeimpään kysymykseen: eikö ole mustalaisia?

— Mustalaisista ei nyt kuulu kerrassaan mitään, Dmitri Fjodorovitš, viranomaiset ovat heidät karkoittaneet, mutta juutalaisia täällä on, soittavat symbaaleilla ja viuluilla, ovat Roždestvenskajassa, niitä voisi lähettää hakemaan vaikka nyt. Tulevat kyllä.

— On lähetettävä, ehdottomasti lähetettävä! — huusi Mitja. — Tytöt voi herättää niinkuin silloinkin, erittäinkin Marjan, Stepanidan myös ja Arinan. Kaksisataa ruplaa kuorosta!

— Semmoisesta rahasta minä nostan sinulle koko kylän jalkeille, vaikka ovatkin jo käyneet unia vetelemään. Mutta ovatko, isäkulta Dmitri Fjodorovitš, täkäläiset moukat tuommoisen suopeuden arvoiset, taikkapa tytötkin? Panna semmoinen rahasumma menemään niin halpamaisille ja raaoille! Onko hän, meikäläinen talonpoika, omiaan polttelemaan sikareja, mutta sinä annoit niitä heille. Hänhän löyhkii, senkin rosvo. Ja tytöt kaikki, niin monta kuin niitä on, ovat täynnä täitä. Minä ajan sinulle ylös omat tyttäreni ilmaiseksi, saati tuollaisesta rahasta. Ovat vain käyneet makaamaan nyt, mutta minä potkiskelen niitä jalallani selkään ja panen sinulle laulamaan. Äskettäin juotitte moukille samppanjaa, hyh!

Trifon Borisytš sääli suotta Mitjaa: hän oli itse silloin pimittänyt Mitjalta puolen tusinaa samppanjapulloja, oli myös ottanut pöydän alle tipahtaneen sataruplasen ja puristanut sen nyrkkinsä sisälle. Sinne nyrkkiin se oli jäänytkin.

— Trifon Borisytš, minä panin silloin täällä menemään enemmän kuin yhden tuhannen. Muistatko?

— Panitte menemään, hyvä ystävä, kuinka teitä ei muistaisi, kolmisen tuhatta pian aikaa jätitte meille.

— No, nyt olen tullut samalle asialle, näetkö?

Ja hän veti esille ja kohotti aivan isännän nenän eteen setelitukkunsa.

— Nyt kuule ja ymmärrä: tunnin kuluttua tulee viiniä, leikkeleitä, piiraita ja konvehteja, — kaikki se on heti toimitettava sinne ylös. Tämä laatikko, joka on Andreilla, on myös heti vietävä ylös, avattava ja heti tarjottava samppanjaa... Mutta pääasia on: — tyttöjä, tyttöjä, ja Marja ehdottomasti.

Hän kääntyi rattaisiin päin ja veti istuimen alta pistolilaatikkonsa.

— Ota maksu, Andrei! Tästä saat viisitoista ruplaa kolmivaljakosta ja tässä on viisikymmentä ruplaa juomarahaa... auliudestasi, rakkaudestasi... Muista herra Karamazovia.

— Minä pelkään, herra... — alkoi Andrei empiä, — viisi ruplaa juomarahaa riittää, enempää en ota vastaan. Trifon Borisytš on todistajani. Antakaa anteeksi typerä sanani.

— Mitä pelkäät, — sanoi Mitja mittaillen häntä katseillaan, — no, hitto sinusta, jos se on niin! — huudahti hän heittäen hänelle viisi ruplaa. — Nyt, Trifon Borisytš, vie minut salaa sisälle ja anna minun ensi aluksi luoda silmäys heihin sillä tavoin, että he eivät huomaa minua. Missä he siellä ovat, sinisessä huoneessako?

Trifon Borisytš katsahti pelokkaasti Mitjaan, mutta täytti heti kuuliaisena mitä oli käsketty, johdatti hänet varovasti eteiseen, meni itse ensimmäiseen isoon huoneeseen, joka oli sen huoneen vieressä, missä vieraat istuivat, ja vei pois kynttilän. Sitten hän vei Mitjan sisälle ja sijoitti hänet pimeään nurkkaan, josta hän saattoi vapaasti nähdä seurustelijat näiden huomaamatta häntä. Mutta Mitja ei katsonut kauan eikä kyennyt tarkastelemaan: hän näki Grušenjkan, ja hänen sydämensä alkoi lyödä voimakkaasti, silmissä himmeni. Grušenjka istui pöydän sivulla nojatuolissa ja hänen rinnallaan sohvalla hauskan näköinen ja vielä hyvin nuori Kalganov; Grušenjka piti tätä kädestä ja näytti nauravan, mutta nuorukainen puhui häneen katsomatta kovalla äänellä, aivan kuin harmistuneena, toisella puolen pöytää vastapäätä Grušenjkaa istuvalle Maksimoville. Maksimov taas nauroi jollekin sydämensä pohjasta. Sohvalla istui hän ja sohvan vieressä tuolilla seinän luona joku toinen tuntematon. Se, joka istui sohvalla puoleksi loikoen, poltti piippua, ja Mitjan silmissä vilahti vain, että se oli joku paksunpuoleinen ja leveäkasvoinen mies, luultavasti lyhyenläntä ja ikäänkuin jostakin suuttunut. Hänen toverinsa, toinen tuntematon, näytti Mitjasta tavattoman pitkältä mieheltä; mutta mitään muuta hän ei kyennyt erottamaan. Hän oli menehtyä. Eikä hän jaksanut seisoa minuuttiakaan, pani laatikkonsa piirongin päälle ja kylmenneenä ja tyrmistyneenä hän suuntasi kulkunsa siniseen huoneeseen seuraa kohti.

— Ai, — vingahti pelästyneenä Grušenjka, joka ensimmäisenä oli huomannut hänet.

7.

Entinen ja kiistämätön

Mitja astui nopein ja pitkin askelin aivan pöydän luo.

— Hyvät herrat, — alkoi hän kovalla äänellä, melkein huutaen, mutta änkyttäen joka sanan, — minä... en minä mitään! Älkää pelätkö, — huudahti hän, — enhän minä mitään, en mitään, — kääntyi hän äkkiä Grušenjkan puoleen, joka oli painautunut nojatuolissaan Kalganoviin päin ja tarttunut tämän käteen. — Minä... Minä matkustan myös. Minä olen aamuun asti. Hyvät herrat, matkustava henkilö... saako hän olla kanssanne aamuun? Ainoastaan aamuun asti, viimeisen kerran, tässä samassa huoneessa?

Viimeiset sanat hän lausui kääntyen paksun, sohvalla piippu suussa istuvan miehen puoleen. Tämä otti arvokkaasti suustaan piipun ja lausui ankarasti:

— Hyvä herra, tämä on yksityinen seura. On muitakin huoneita.

— Sehän olettekin te, Dmitri Fjodorovitš, mitäs te nyt? — lausui äkkiä Kalganov. — Istukaa seuraamme, hyvää päivää!

— Hyvää päivää, rakas ihminen... ja verraton! Olen aina kunnioittanut teitä... — lausui Mitja iloisesti ja kohteliaasti ojentaen hänelle heti pöydän yli kätensä.

— Ai, miten kovasti te puristitte! Ihan ruhjoitte sormet, — alkoi Kalganov nauraa.

— Sillä tavoin hän aina puristaa, aina sillä tavoin! — lausui iloisesti ja vielä arasti hymyillen Grušenjka, joka luultavasti heti oli tullut Mitjan ulkonäöstä vakuutetuksi, että tämä ei rupea mellastamaan, ja katseli häntä hirveän uteliaana ja yhä vielä levottomana. Mitjassa oli jotakin, mikä tavattomasti hämmästytti Grušenjkaa, eikä Grušenjka ollenkaan ollut odottanut, että Mitja tämmöisellä hetkellä tulee sisälle tuolla tavoin ja alkaa puhua noin.

— Hyvää päivää, — lausui imelästi vasemmalta myös tilanomistaja Maksimov. Mitja syöksyi hänenkin luokseen.

— Hyvää päivää, tekin olette täällä, minua ilahduttaa suuresti, että tekin olette täällä! Hyvät herrat, hyvät herrat, minä... (Hän kääntyi uudelleen piippua polttavan herran puoleen pitäen nähtävästi häntä täällä tärkeimpänä henkilönä.) Minä kiidin... Minä tahdoin viettää viimeisen päiväni ja viimeisen tuntini tässä huoneessa, tässä samassa huoneessa... missä minä jumaloin... kuningatartani!... Anteeksi, herrani! — huudahti hän kiihkeästi. — Minä lensin ja vannoin... Oi, älkää pelätkö, viimeinen yöni! Juokaamme, hyvä herra, sovinnon malja! Heti tuodaan viiniä... Minä toin tämän. (Hän veti äkkiä jostakin syystä esille setelitukkunsa.) — Salli, herrani! Minä tahdon musiikkia, jyryä, pauhua, kaikkea mitä ennenkin... Mutta mato, tarpeeton mato ryömii maata pitkin ja katoaa! Riemuni päivää muistelen viimeisenä yönäni!...

Hän oli melkein läkähtyä; paljon, paljon hän tahtoi sanoa, mutta suusta tuli vain omituisia huudahduksia. Herra katseli liikkumattomana häntä, hänen setelitukkuansa, katseli Grušenjkaa ja oli ilmeisesti ymmällä.

— Jos käskee minun kuninkaatar... — alkoi hän puhua.

— Mikä kuninkaatar, onko se olevinaan samaa kuin kuningatar? — keskeytti äkkiä Grušenjka. — Ihan minua naurattaa teidän kaikkien puhetapanne. Istuudu, Mitja, ja mitä sinä puhutkaan? Älä säikyttele, ole niin hyvä. Ethän rupea säikyttelemään, ethän? Jos et, niin iloitsen tulostasi...

— Minunko, minunko sopisi säikytellä? — huudahti äkkiä Mitja kohottaen ylös kätensä. — Oi, menkää ohi, kulkekaa vapaasti, minä en häiritse!... — Ja äkkiä hän yllätykseksi kaikille ja tietysti itselleenkin heittäytyi tuolille ja puhkesi kyyneliin, kääntäen päänsä pois vastapäistä seinää kohti ja tarttuen käsillään lujasti tuolin selustaan aivan kuin syleillen sitä.

— No niin, no niin, tuommoinen sinä olet! — huudahti Grušenjka moittivasti. — Juuri tuommoisena hän usein tuli minun luokseni, — alkaa äkkiä puhua, enkä minä ymmärrä siitä mitään. Kerran rupesi itkemäänkin, ja nyt se tapahtuu toisen kerran — mikä häpeä! Mitä sinä oikein itket? _Kun edes olisi syytä!_ — lisäsi hän äkkiä salaperäisesti ja pannen omituisen ärtyneesti painoa sanoilleen.

— Minä... en itke... No, päivää! — sanoi hän kääntyen silmänräpäyksessä tuolillaan ja alkoi äkkiä nauraa, mutta ei puisevaa, katkonaista nauruaan, vaan jonkinmoista ennenkuulumatonta pitkää, hermostunutta ja vavahduttavaa naurua.

— No niin, nyt taas... No, tule iloiseksi, tule iloiseksi! — puheli Grušenjka hänelle. — Minä olen hyvin iloinen tulostasi, Mitja, hyvin iloinen, kuuletko, että minä olen hyvin iloinen? Minä tahdon, että hän istuu täällä meidän seurassamme, -— kääntyi hän käskevästi ikäänkuin kaikkien puoleen, vaikka hänen sanansa nähtävästi olivat tarkoitetut sohvassa istuvalle. — Tahdon, tahdon! Mutta jos hän menee pois, niin minäkin lähden, tietäkää se! — lisäsi hän, ja hänen silmänsä alkoivat äkkiä leimuta.

— Mitä tahtoo hallitsijattareni — se on laki! — lausui herra suudellen sievästi Grušenjkan kättä. — Pyydän herraa meidän seuraamme! — kääntyi hän rakastettavasti Mitjan puoleen. Mitja aikoi taas rientää luo ja ilmeisesti päästää suustaan sanatulvan, mutta siitä tulikin muuta:

— Juokaamme, hyvät herrat! — tokaisi hän äkkiä puheen asemasta. Kaikki alkoivat nauraa.

— Herra Jumala! Ja minä kun luulin hänen taas alkavan pitää puhetta, — huudahti Grušenjka hermostuneesti. — Kuule, Mitja, — lisäsi hän lujasti, — älä hypi enää paikaltasi, mutta että sinä toit samppanjaa, se on mainiota. Minä juon myöskin, marjaviinaa en voi sietää. Mutta kaikkein parasta on, että ajaa hurautit itse tänne, täällä oli julman ikävä... Tulitko sinä taas juopottelemaan, vai mitä? Pistä toki rahat taskuusi! Mistä olet saanut niin paljon?

Mitja, jonka kädessä setelit yhä olivat myttyyn puristettuina, työnsi ne taskuunsa. Hän punastui. Samassa isäntä toi tarjottimella avatun samppanjapullon ja juomalaseja. Mitja tarttui pulloon, mutta oli niin hämillään, että unohti mitä sillä oli tehtävä. Kalganov otti häneltä pullon ja kaatoi hänen asemastaan viiniä laseihin.

— Niin, vielä, vielä pullo! — huudahti Mitja isännälle ja muistamatta kilistää herran kanssa, jota hän niin juhlallisesti oli pyytänyt juomaan kanssaan sovinnon maljan, hän äkkiä tyhjensi yksin koko lasinsa odottamatta ketään. Hänen kasvonsa muuttuivat äkkiä kokonaan. Juhlallisen ja traagillisen ilmeen asemasta, joka hänellä oli ollut sisälle astuessaan, häneen oli tullut jotakin lapsellista. Hän oli äkkiä ikäänkuin nöyrtynyt ja alentunut. Hän katseli kaikkia arasti ja iloisesti, nauraa hihitti usein ja hermostuneesti, oli yhtä kiitollisen näköinen kuin pahaa tehnyt koira, jota taas on hyväilty ja jonka on taas annettu tulla sisälle. Oli kuin hän olisi unohtanut kaikki, ja hän katseli kaikkia ihastuneena, lapsen tavoin hymyillen. Grušenjkaa hän katseli yhtä mittaa nauraen ja siirsi tuolinsa aivan Grušenjkan nojatuolin luo. Vähitellen hän tuli tarkastelleeksi molempia herrojakin, vaikka ei vielä päässyt paljon selville heistä. Sohvalla istuvassa herrassa hämmästytti häntä ryhti, puolalainen puheensävy ja ennen kaikkea piippu. »No mitä tämä on, on hyväkin, että hän polttaa piippua», ajatteli Mitja. Herran jonkin verran pöhöttyneet, lähes nelikymmenvuotiaat kasvot, joissa oli hyvin pieni nenä ja sen alla perin ohuet viikset, vahatut ja julkeat, eivät myöskään herättäneet Mitjassa vielä mitään kysymyksiä. Ei edes herran perin huono, Siperiassa tehty tekotukka typerästi eteenpäin kammattuine ohimokiharoineen erikoisemmin hämmästyttänyt Mitjaa: »Siis niin on oleva, jos hänellä kerran on tekotukka», ajatteli hän onnellisena edelleen. Toinen herra taas joka istui seinän vieressä ja oli nuorempi kuin sohvalla istuva herra sekä katseli koko seuruetta röyhkeän ja uhmailevan näköisenä ja äänettömästi halveksien kuunteli yhteistä keskustelua, herätti taas Mitjassa huomiota ainoastaan suurella pituudellaan, joka oli aivan suhteeton sohvalla istuvaan herraan nähden. »Jos hän nousee seisomaan, niin hän on varmaan kuuden jalan korkuinen», välähti Mitjan mielessä. Hänen päässään välähti myös, että tämä pitkä herra luultavasti oli sohvalla olevan herran ystävä ja apuri, hänen jonkinmoinen »henkivartijansa», ja että pieni, piippua polttava herra tietysti komentelee pitkää herraa. Mutta tämäkin kaikki näytti Mitjan mielestä ihmeen hyvältä ja kiistämättömältä. Pikku koirassa oli kaikki kilpailemisen halu kuollut. Grušenjkaa ja tämän eräitten lauseitten salaperäistä sävyä hän ei vielä ensinkään ymmärtänyt, hän ymmärsi koko sydämessään vavisten vain sen, että Grušenjka oli hänelle ystävällinen, oli »pyytänyt» häntä ja pannut hänet viereensä istumaan. Hän oli suunniltaan ihastuksesta, kun näki, miten Grušenjka härppäsi juomalasista viiniä. Seuran äänettömyys näytti kuitenkin yhtäkkiä häntä hämmästyttävän, ja hän alkoi katsella kaikkia jotakin odottavin silmäyksin: »Mutta miksi me istumme, miksi ette ryhdy mihinkään, hyvät herrat»? näytti hänen hymyilevä katseensa sanovan.

— Tuo tuossa valehtelee koko ajan ja me nauroimme täällä, — alkoi yhtäkkiä Kalganov aivan kuin arvaten hänen ajatuksensa ja osoittaen Maksimovia.

Mitja loi nopeasti silmänsä Kalganoviin ja heti sen jälkeen Maksimoviin.

— Valehtelee? — alkoi hän nauraa lyhyttä puisevaa nauruaan ilostuen heti jostakin. — Hah-hah!

— Niin. Ajatelkaahan, hän vakuuttaa, että muka koko meidän ratsuväkemme on kaksikymmentäluvulla mennyt järjestään naimisiin puolalaisten naisten kanssa; mutta sehän on hirveätä pötypuhetta, eikö totta?

— Puolalaisten naisten kanssa? — puuttui taas puheeseen Mitja, nyt jo aivan ihastuksissaan.

Kalganov ymmärsi sangen hyvin Mitjan suhteen Grušenjkaan, aavisti myös jotakin puolalaisesta herrasta, mutta tämä ei niin paljoa kiinnittänyt hänen mieltään tai kenties ei ollenkaan kiinnittänyt hänen mieltään, vaan enimmän hänen mieltään kiinnitti Maksimov. Hän oli joutunut tänne Maksimovin kanssa sattumalta, ja puolalaiset herrat hän kohtasi täällä matkustajakodissa ensimmäisen kerran elämässään. Grušenjkan hän tunsi ennestään ja oli kerran ollut tämän luonakin jonkun kanssa; silloin hän ei ollut miellyttänyt Grušenjkaa. Mutta täällä Grušenjka katseli häntä hyvin ystävällisesti, olipa ennen Mitjan tuloa häntä hyväillytkin, mutta Kalganov näytti pysyneen tunteettomana. Hän oli nuori mies, ei yli kahdenkymmenen vuoden, keikarimaisesti puettu, kasvot hänellä oli hyvin miellyttävät ja valkoiset, ja hänen sakeat, ruskeat hiuksensa olivat hyvin kauniit. Näissä valkeissa kasvoissa oli kauniit, vaaleansiniset silmät, joiden ilme oli älykäs, toisinaan syväkin, niin ettei semmoista hänen ikäiseltään olisi odottanutkaan, varsinkin kun nuorukainen toisinaan puhui ja katseli aivan kuin lapsi eikä sitä yhtään kainostellut, vaan oli itse siitä tietoinen. Yleensä hän oli hyvin omalaatuinen, vieläpä oikukas, vaikka aina ystävällinen. Joskus vilahteli hänen kasvojensa ilmeessä jotakin liikkumatonta ja itsepäistä: hän katseli teitä, kuunteli, mutta näytti kuitenkin itsepintaisesti hautovan mielessään jotakin omaansa. Väliin hän muuttui veltoksi ja laiskaksi, väliin taas yhtäkkiä kiihtyi nähtävästi aivan joutavasta syystä.

— Ajatelkaahan, minä olen kuljettanut häntä jo neljä päivää mukanani, — jatkoi hän hiukan laiskasti venytellen sanojaan, ei kuitenkaan narrimaisesti, vaan aivan luonnollisesti. — Muistatteko, siitä asti kuin teidän veljenne hänet silloin töytäisi rattailta ja hän lensi alas. Silloin hän suuresti kiinnitti mieltäni, ja minä otin hänet mukaani maalle, mutta hän valehtelee myötäänsä, niin että hävettää hänen seurassaan. Olen viemässä häntä takaisin...

— Herra ei ole nähnyt puolalaista naista ja puhuu semmoista, kuin ei ole voinut tapahtua, — huomautti piippua polttava herra Maksimoville.

Piippuniekka mies puhui venäjää varsin hyvin, ainakin paljon paremmin kuin mitä teeskenteli. Venäläiset sanat, mikäli hän niitä käytti, hän väänsi puolalaiseen muotoon.

— Minähän olen itse ollut naimisissa puolalaisen naisen kanssa, — hihitti vastaukseksi Maksimov.

— No, oletteko te sitten palvellut ratsuväessä? Tehän puhuitte ratsuväestä. Oletteko te siis ratsumies? — puuttui heti puheeseen Kalganov.

— Niin, tosiaankin, onko hän ratsumies? Hah-hah! — huudahti Mitja, joka kuunteli ahnaasti ja siirsi nopeasti kysyvän katseensa jokaiseen, joka alkoi puhua, aivan kuin hän olisi odottanut kuulevansa Jumala ties mitä jokaiselta.

— Ei, katsokaahan, — kääntyi Maksimov hänen puoleensa, — minä puhun siitä, että nuo puolalaisneidit... kauniit... kun ne tanssivat meikäläisen ulaanin kanssa masurkan... kun on tanssinut hänen kanssaan masurkan, niin heti hypähtää hänen polvilleen niinkuin kissanpoika... valkoinen... mutta herra isä ja rouva äiti näkevät sen ja sallivat sen tapahtua... ja sallivat... mutta ulaani menee seuraavana päivänä ja kosii... niin se käy... ja kosii, hihii! — nauraa hihitti Maksimov lopuksi.

— Herra on lurjus! — mutisi äkkiä pitkä herra tuolilla ja nosti toisen jalan toisen jalkansa päälle. Mitjan silmiin pisti vain hänen iso rasvanahkainen saappaansa, jossa oli paksu ja likainen pohja. Muutenkin molemmat herrat olivat verraten epäsiistissä asussa.

— No niin, nyt tuli lurjuskin! Mitä hän haukkuu? — suuttui äkkiä Grušenjka.

— Rouva Agrippina, herra on nähnyt Puolanmaalla talonpoikaisnaisia eikä aatelisneitejä, — huomautti piippua polttava herra Grušenjkalle.

— Voit olla varma siitä! — tokaisi halveksivasti tuolilla istuva pitkä herra.

— Mitä vielä! Antakaahan hänen puhua! Kun ihmiset puhuvat, niin mitä tarvitsee häiritä heitä? Heidän kanssaan on hauska, — kivahti Grušenjka.

— Minä en häiritse, rouva, — huomautti merkitsevästi mies, jolla oli tekotukka, ja luotuaan pitkän katseen Grušenjkaan hän vaikeni arvokkaasti ja alkoi taas imeä piippuaan.

— Eihän, ei, puolalainen herra sanoi nyt totuuden, — kiivastui taas Kalganov, aivan kuin olisi ollut kysymys Herra ties mistä. — Eihän hän ole ollut Puolassa, kuinka hän voi puhua Puolasta? Ettehän te mennyt Puolassa naimisiin, ettehän?

— En, Smolenskin kuvernementissa. Mutta hänet oli sitä ennen ulaani tuonut sieltä, tulevan vaimoni nimittäin, sekä hänen rouva äitinsä ja tantan ja vielä erään sukulaisen, jolla oli aikamiespoika, ne oli aivan Puolasta, aivan... ja luovutti minulle. Se on eräs meidän luutnanttimme, hyvin hyvä nuori mies. Ensin hän aikoi itse mennä naimisiin, mutta ei mennytkään, sillä tyttö olikin ontuva...

— Te siis menitte naimisiin ontuvan kanssa? — huudahti Kalganov.

— En nainut ontuvaa. He molemmat silloin hiukan petkuttivat minua ja salasivat minulta. Minä luulin, että hän hypähtelee... hän hypähteli aina, ja minä luulin hänen tekevän sitä ilosta...

— Ilosta, kun pääsi teidän kanssanne naimisiin? — kirkaisi lapsellisen heleällä äänellä Kalganov.

— Niin, ilosta. Mutta selvisikin, että syy oli aivan toinen. Myöhemmin, kun meidät oli vihitty, hän tunnusti minulle jo hääiltana asian ja pyysi hyvin liikuttavasti anteeksi, oli lapsuusvuosinaan, sanoo, hypännyt kerran lätäkön yli ja siinä loukannut jalkansa, hihii!...

Kalganov alkoi nauraa sydämensä pohjasta aivan kuin lapsi ja melkein kaatui sohvaa vastaan. Grušenjkakin alkoi nauraa. Mitja oli onnensa kukkulalla.

— Tiedättekö, tiedättekö, nyt hän puhuukin totta, nyt hän ei valehtele! — huudahteli Kalganov kääntyen Mitjaan. — Ja tiedättekö, hänhän on ollut kahdesti naimisissa, — hän puhuu nyt ensimmäisestä vaimostaan, — mutta hänen toinen vaimonsa, on karannut ja on vielä nytkin elossa, tiedättekö te sen?