Part 6

— Vain tunnin verran ennen meitä saapuvat perille, eikä täyttä sitäkään, vain tunnin kaiken kaikkiaan ennättävät edelle! — lausui Andrei kiireesti. — Minähän laitoin Timofein matkaan, tiedän, kuinka he ajavat. Eivät he aja niinkuin me, Dmitri Fjodorovitš, kuinka ne meille riittäisivät. Eivät ennätä edes tuntia aikaisemmin! — sanoi innokkaasti Andrei, punapartainen, ei vielä vanha kyytimies, laihanpuoleinen, alusnuttuun puettu mies, viitta vasemmalla käsivarrella.

— Viisikymmentä ruplaa juomarahaa, jos jäät vain tunnin jäljelle!

— Tunnista menemme takuuseen, Dmitri Fjodorovitš, heh, eivät pääse edelle puoltakaan tuntia, saati sitten tunnin!

Vaikka Mitja touhusikin asiaa järjestäessään, niin hän puhui ja määräili hieman omituisesti, sikin sokin eikä järjestyksessä. Aloitti yhtä ja unhotti lopun. Pjotr Iljitš huomasi tarpeelliseksi puuttua asiaan ja ryhtyä auttamaan.

— Neljälläsadalla ruplalla, ei vähemmän kuin neljälläsadalla, jotta olisi täsmälleen niinkuin silloinkin, — komensi Mitja. — Neljä tusinaa samppanjaa, ei yhtään pulloa vähemmän.

— Mihin sinä tarvitset niin paljon, mitä se tarkoittaa! Seis! — ärjäisi Pjotr Iljitš. — Mikä laatikko tämä on? Mitä siinä on? Onko tässä todellakin neljälläsadalla ruplalla?

Hänelle selittivät touhuissaan olevat kauppa-apulaiset sulavin puhein, että tässä ensimmäisessä laatikossa on ainoastaan puoli tusinaa samppanjaa ja »kaikenlaisia ensi hätään välttämättömiä asioita», kuten haukepaloja, konvehteja, tuoksukaramelleja ym. Mutta pääosa »tarpeista» pannaan laatikkoihin ja lähetetään tuossa paikassa erikseen kuten silläkin kertaa, eri rattailla ja niinikään kolmivaljakolla, ja ennättää perille ajoissa, »vain tunnin verran myöhemmin se tulee perille kuin itse Dmitri Fjodorovitš».

— Ei enempää kuin tuntia myöhemmin, ei tuntia enempää, ja pankaa mahdollisimman paljon tuoksukaramelleja ja pitkiä makeisia; tytöt pitävät semmoisista, — vaati Mitja innokkaasti.

— Pitkiä karamelleja — olkoon menneeksi. Mutta mitä sinä teet neljällä tusinalla? Yksi riittää, — lausui Pjotr Iljitš jo melkein suuttuneena. Hän alkoi tinkiä, hän tahtoi laskun, hän ei ottanut rauhoittuakseen. Kuitenkin hänen onnistui pelastaa kaiken kaikkiaan vain sata ruplaa. Sovittiin siitä, että tavaraa otettaisiin enintään kolmensadan ruplan arvosta.

— Mutta hitto teidät vieköön! — huudahti Pjotr Iljitš aivan kuin olisi äkkiä ajatellut asiaa tarkemmin. — Mitä tekemistä minulla tässä oikeastaan on? Viskele rahasi menemään, jos kerran olet ne ilmaiseksi saanut!

— Tänne, taloudenhoitaja, tänne, älä suutu, — puhui Mitja vetäen häntä puodin peräkamariin, — täällä annetaan meille heti pullo ja me härppäämme. Oh, Pjotr Iljitš, lähdetään yhdessä, sillä sinä olet hyvä mies, minä pidän tämmöisistä.

Mitja istuutui pienelle korituolille aivan pikkuisen pöydän ääreen, jota peitti hyvin likainen pikku liina. Pjotr Iljitš istuutui vastapäätä häntä, ja silmänräpäyksessä ilmestyi pöytään samppanjaa. Kysyttiin, eivätkö herrat haluaisi ostereita, »aivan ensiluokkaisia ostereita, kaikkein viimeisintä lähetystä».

— Hiiteen osterit, en minä syö, eikä tarvitse mitään, — vastasi melkein vihaisesti Pjotr Iljitš.

— Ei ole aikaa syödä ostereita, — huomautti Mitja, — eikä ole ruokahaluakaan. Tiedätkö, ystävä, — lausui hän yhtäkkiä tunteikkaasti, — minä en ole koskaan rakastanut kaikkea tätä epäjärjestystä.

— Kuka sitä sitten rakastaa! Kolme tusinaa, hyväinen aika, moukille, se tekee lopun vaikka kenestä.

— En minä siitä puhu. Puhun korkeammasta järjestyksestä. Minussa ei ole järjestystä, ja kaikki menee hiiteen! Koko elämäni on ollut epäjärjestystä, ja täytyy panna toimeen järjestys. Sutkauttelenko nyt, vai mitä?

— Et sutkauttele, vaan hourailet.

— Kiitos Korkeimman maan päällä, kiitos Hänen minussa!

Tämä runosäe irtautui jolloinkin äkkiä sielustani, ei runosäe, vaan kyynel... olen itse sen sepittänyt... en kuitenkaan silloin, kun raahasin alikapteenia parrasta...

— Miksi sinä yhtäkkiä nyt hänestä?

— Miksikö minä yhtäkkiä hänestä? Roskaa! Kaikki päättyy, kaikki tasoittuu, viiva — ja loppusumma.

— Toden totta, mielessäni häämöttävät yhä sinun pistolisi.

— Pistolitkin ovat roskaa! Juo äläkä fantisoi. Minä rakastan elämää, olen jo liiaksi alkanut rakastaa elämää, niin että ihan iljettää. Riittää! Elämän malja, ystäväni, elämän maljan juomme, elämälle esitän maljan! Miksi minä olen tyytyväinen itseeni? Olen alhainen, mutta tyytyväinen itseeni, ja kuitenkin minä kärsin siitä, että olen alhainen, mutta tyytyväinen itseeni. Minä siunaan luotua olentoa, olen heti valmis siunaamaan Jumalaa ja Hänen luomaansa, mutta... täytyy hävittää eräs haiseva hyönteinen, ettei se ryömisi ja turmelisi toisten elämää... Juokaamme elämän malja, rakas veli! Mikä voikaan olla kalliimpi elämää! Ei mikään, ei mikään! Malja elämälle ja eräälle kuningatarten kuningattarelle!

— Juomme maljan elämälle ja ehkäpä myös sinun kuningattarellesi.

He joivat lasin kumpikin. Vaikka Mitja oli innostunut ja touhuissaan, niin hän oli samalla ikäänkuin surullinen. Oli aivan kuin jokin voittamaton ja raskas huoli olisi häntä painanut.

— Miša... sinun Mišasiko tuli? Miša, ystäväiseni, Miša, tule tänne, juo sinä tämä lasi, kultakutrisen, huomisen Foiboksen kunniaksi...

— Miksi sinä hänelle! — huudahti Pjotr Iljitš vihaisesti.

— No, sallihan nyt, minä tahdon niin.

— O-oh!

Miša tyhjensi lasin, kumarsi ja juoksi pois.

— Muistaa kauemmin, — huomautti Mitja. — Naista minä rakastan, naista! Mitä on nainen? Maan kuningatar! Mieleni on surullinen, surullinen, Pjotr Iljitš. Muistatko Hamletin: »Mieleni on niin surullinen, niin surullinen, Horatio... Ah, Yorrick parka!» Kenties minä olenkin Yorrick. Juuri nyt olen Yorrick, ja pääkallo myöhemmin.

Pjotr Iljitš kuunteli ja oli vaiti, eikä Mitjakaan puhunut mitään.

— Mikä koira teillä tuossa on? — kysyi hän yhtäkkiä huomattuaan nurkassa pienen, kauniin mustasilmäisen bolognankoiran.

— Se on Varvara Aleksejevnan, meidän emäntämme, bolognalainen koira, — vastasi kauppa-apulainen, — itse toivat äsken ja unohtivat meille. Täytyy viedä takaisin.

— Minä olen nähnyt yhden tuollaisen... rykmentissä... — lausui Mitja mietteissään, — mutta sen takajalka oli poikki... Pjotr Iljitš, tahdoin kysyä sinulta näin tilaisuuden sattuessa: oletko sinä koskaan elämässäsi varastanut, vai etkö?

— Mikä kysymys tuo on?

— Ei, minä muuten vain. Näetkö, jonkun taskusta, vierasta? Minä en puhu valtion rahoista, valtiota kaikki nylkevät ja sinä tietysti myöskin...

— Mene hiiteen.

— Minä puhun vieraasta omaisuudesta: suoraan taskusta, kukkarosta, mitä?

— Varastin kerran äidiltäni kahdenkymmenen kopeekan rahan, olin yhdeksänvuotias, otin pöydältä. Sieppasin salaa ja puristin käteeni.

— No, mitä sitten?

— No, ei mitään. Pidin sitä säilyssä kolme päivää, alkoi hävettää, tunnustin ja annoin takaisin.

— No, entä sitten?

— Luonnollisesti sain selkääni. Mutta mitäs sinä, etkö sinä itse ole varastanut?

— Olen varastanut, — sanoi Mitja iskien viekkaasti silmää.

— Mitä olet varastanut? — tiedusti Pjotr Iljitš uteliaasti.

— Äidiltäni kahdenkymmenen kopeekan rahan, olin yhdeksänvuotias, kolmen päivän kuluttua annoin takaisin. — Tämän sanottuaan Mitja äkkiä nousi paikaltaan.

— Dmitri Fjodorovitš, eiköhän olisi kiirehdittävä? — huudahti äkkiä puodin ovelta Andrei.

— Onko valmis? Lähdetään! — hätääntyi Mitja. — Vielä yksi juttu ja... Andreille lähtöryyppy, heti! Ja paitsi viinaa hänelle ryyppy konjakkia! Tämä laatikko (pistolilaatikko) minun istuimeni alle. Hyvästi, Pjotr Iljitš, älä muistele pahalla.

— Sinä palaat huomenna?

— Ehdottomasti.

— Suvaitsetteko nyt maksaa? — kiiruhti paikalle kauppa-apulainen.

— Niin, maksaa! Ehdottomasti!

Hän sieppasi taas taskustaan setelitukkunsa, otti siitä kolme sadan ruplan seteliä, heitti tiskille ja meni kiireesti ulos puodista Kaikki seurasivat hänen jäljessään ja kumarrellen saattoivat häntä lausuen jäähyväisiä ja toivotuksia. Andrein sai juuri kurkkuun kulautettu konjakki rääkäisemään, ja hän istuutui istuimelleen. Mutta tuskin oli Mitja alkanut laittautua rattaille, kun äkkiä hänen eteensä aivan odottamatta ilmestyi Fenja. Hän juoksi hengästyneenä luokse, pani huutaen kätensä ristiin hänen edessään ja lankesi hänen jalkoihinsa:

— Isäkulta, Dmitri Fjodorovitš, hyvä ystävä, älkää tehkö tuhoja rouvalle! Ja minä kun kerroin teille kaiken!... Älkääkä tuhotko sitä toistakaan, hänhän on entinen, heidän! Ottaa nyt Agrafena Aleksandrovnan vaimokseen, sitä varten on tullutkin Siperiasta... Isäkulta, Dmitri Fjodorovitš, älkää tuhotko toisen elämää!

— Tö-tö-tö, kas sitäkö se on! No, teetpä sinä siellä nyt tekosia! mutisi itsekseen Pjotr Iljitš. — Nyt on kaikki ymmärrettävää, kuinka nyt voisi olla ymmärtämättä. Dmitri Fjodorovitš, annahan minulle pistolit, jos tahdot olla ihminen, — huudahti hän kuuluvasti Mitjalle, — kuuletko Dmitri?

— Pistolitko? Odota, ystäväni, minä paiskaan ne matkan varrella lätäkköön, — vastasi Mitja. — Fenja, nouse, älä makaa edessäni. Ei Mitja surmaa, ei ketään enää surmaa tämä tyhmä mies. Mutta kuulehan, Fenja, — huudahti hän hänelle istuen jo rattailla, — minä loukkasin sinua äsken, anna minulle anteeksi ja armahda, anna anteeksi konnalle... Mutta jos et anna anteeksi, niin sama se! Sentähden että nyt jo on kaikki samantekevää! Anna mennä, Andrei, laske hyvää kyytiä!

Andrei pani hevoset liikkeelle; aisakello alkoi kilistä.

— Hyvästi, Pjotr Iljitš. Sinulle viimeinen kyynel!...

»Eihän hän ole juovuksissa, ja mitä puuta heinää hän kuitenkin puhelee!» ajatteli hänen mentyään Pjotr Iljitš. Hän oli aikeissa jäädä katsomaan, miten laitetaan kuormaa (niinikään kolmivaljakolle) muista syötävistä ja viineistä, sillä hän aavisti, että Mitjaa petetään ja nyljetään, mutta äkkiä hän suuttuen itse itseensä sylkäisi ja lähti ravintolaansa pelaamaan biljardia.

— Hölmö, vaikka hyvä mies... — mutisi hän itsekseen mennessään. — Tuosta Grušenjkan jostakin »entisestä» upseerista minä olen kuullut. No, jos hän on tullut, niin... Heh, nuo pistolit! Mutta piru vieköön, olenko minä hänen holhoojansa, mitä? Vähät heistä! Eikä mitään tapahdukaan. Suurta ääntä eikä mitään muuta. Juovat itsensä päihinsä ja tappelevat, tappelevat ja sopivat. Ovatko he mitään toiminnan miehiä? Mikä se on tuo »väistyn», »rankaisen itseäni» — ei siitä seuraa mitään! Tuhat kertaa hän huusi tähän tyyliin humalapäissään ravintolassa. Nyt hän kylläkään ei ole humalassa. »Humalassa henkisesti» — lurjukset, rakastavat komeita sanoja. Olenko minä hänen holhoojansa? Eipä voinut olla tappelematta, koko turpa oli veressä. Kenen kanssa hän on mahtanut tapella? Ravintolassa saan tietää. Ja liinakin oli verinen... Hyi hitto, se jäi minun lattialleni...

Hän saapui ravintolaan hyvin pahalla tuulella ja alkoi heti pelata. Peli teki hänet iloiseksi. Hän pelasi vielä toisen pelierän ja alkoi äkkiä puhua eräälle pelitoverilleen siitä, että Dmitri Karamazoville taas oli ilmestynyt rahoja, kolmisen tuhatta, hän oli itse nähnyt, ja että tämä taas oli ajanut Mokrojeen remuamaan Grušenjkan kanssa. Kuulijat ottivat uutisen vastaan miltei odottamattomalla mielenkiinnolla. Ja he kaikki alkoivat puhua nauramatta, omituisen vakavasti. Pelikin keskeytyi.

— Kolmetuhatta? Mistä hän olisi voinut saada kolmetuhatta?

Alettiin kysellä tarkemmin. Kertomus rouva Hohlakovista otettiin vastaan epäillen.

— Kunhan ei vain olisi ryöstänyt ukolta!

— Kolmetuhatta! Asiat eivät ole oikealla tolalla.

— Hänhän aivan ääneen kehui tappavansa isänsä, kaikki täällä sen kuulivat. Hän puhui nimenomaan kolmestatuhannesta...

Pjotr Iljitš kuunteli ja alkoi äkkiä vastailla kysymyksiin kuivasti ja niukkasanaisesti. Mitjan kasvoissa ja käsissä olleesta verestä hän ei maininnut sanaakaan, vaikka tänne tullessaan oli aikonut siitä kertoa. Aloitettiin kolmas pelierä, keskustelu Mitjasta vähitellen lakkasi; lopetettuaan pelierän Pjotr Iljitš ei tahtonut enää pelata, pani pois biljardisauvan eikä syönyt illallista, kuten oli aikonut, vaan lähti pois ravintolasta. Tultuaan torille hän jäi seisomaan neuvottomana ja ihmetellen itseään. Hän huomasi äkkiä aikoneensa juuri mennä Fjodor Pavlovitšin taloon tiedustamaan, eikö mitään ollut tapahtunut. »Jonninjoutavan asian vuoksi, kuten saadaan nähdä, herätän vieraan talon ja teen skandaalin. Hyi, perhana, olenko minä heidän holhoojansa?»

Erittäin pahalla tuulella hän suuntasi kulkunsa suoraan kotiinsa ja muisti äkkiä Fenjan: »Äh, hitto, olisi äsken pitänyt kysyä häneltä», ajatteli hän harmistuneena, »olisin saanut tietää kaiken». Ja siinä määrin alkoi häntä äkkiä vaivata mitä kärsimättömin ja itsepintaisin halu puhua Fenjan kanssa ja saada selvä asiasta, että hän puolimatkasta äkkiä kääntyi jyrkästi kulkemaan Morozovin taloa kohti, missä oli Grušenjkan asunto. Tultuaan portille hän kolkutti, ja yön hiljaisuudessa kajahtanut kolkutus taas ikäänkuin sai hänet selviämään ja suuttumaan. Sitäpaitsi ei talossa kukaan vastannut, kaikki nukkuivat. »Teen täälläkin skandaalin!» ajatteli hän tuntien nyt jo jonkinmoista kärsimystä sydämessään, mutta sen sijaan että olisi mennyt lopullisesti tiehensä, hän alkoi uudelleen kolkuttaa kaikin voimin. Koko katu kajahteli: »Viis siitä, minä kolkutan, kunnes avataan»! mutisi hän suuttuen joka kopahduksesta niin, että oli aivan raivoissaan, ja samalla iskien yhä voimakkaammin porttiin.

6.

Itse olen tulossa!

Mutta Dmitri Fjodorovitš kiiti tietä pitkin. Mokrojeen oli vähän yli kaksikymmentä virstaa, mutta Andrein kolmivaljakko eteni sellaista vauhtia, että saattoi tehdä matkan tunnissa ja neljänneksessä. Nopea ajo tuntui äkkiä virkistäneen Mitjaa. Ilma oli raitis ja kylmänpuoleinen, pilvettömällä taivaalla loisti suuria tähtiä. Tämä oli sama yö ja kenties sama hetkikin, jolloin Aljoša oli langennut maahan ja »kiihkeästi vannonut rakastavansa sitä ikuisiin aikoihin». Mutta synkeätä, hyvin synkeätä oli Mitjan sielussa, ja vaikka moni asia jäyti nyt hänen mieltään, niin tällä hetkellä koko hänen olemuksensa pyrki vastustamattomasti vain Grušenjkaa, hänen kuningatartaan kohti, jonka luo hän kiiti katsahtaakseen häneen viimeisen kerran. Sanon vain yhden seikan: hänen sydämensä ei edes hetkeäkään väittänyt vastaan. Minua kenties ei uskota, jos sanon, että tämä mustasukkainen mies ei tuntenut vähintäkään mustasukkaisuutta tuota uutta miestä kohtaan, uutta kilpailijaa kohtaan, joka oli tullut kuin maan alta, tuota »upseeria» kohtaan. Jokaista muuta kohtaan, jos semmoinen olisi ilmestynyt, hän olisi heti ollut mustasukkainen, ehkäpä olisi taas kostuttanut kauheat kätensä verellä, — mutta tätä, tätä »hänen ensimmäistään» kohtaan hän ei nyt kiitäessään kolmivaljakollaan tuntenut mustasukkaista vihaa eikä edes mitään vihamielistä tunnetta, — tosin hän ei ollut vielä nähnyt häntä. »Tämä on jo kiistämätöntä, tämä on Grušenjkan ja tuon miehen oikeus; tässä on Grušenjkan ensimmäinen rakkaus, jota hän ei ole viiteen vuoteen unohtanut: häntä hän siis on vain rakastanutkin näinä viitenä vuotena, mutta minä, miksi minä olen tähän tuppautunut? Mikä minä tässä olen, ja miksi? Väisty, Mitja, ja anna tietä! Mikä minä olenkaan nyt? Nyt olisi ilman upseeriakin kaikki lopussa, vaikka hän ei olisi ollenkaan tullutkaan, niin sittenkin olisi kaikki lopussa...»

Jokseenkin näillä sanoilla hän olisi voinut selittää tunteitaan, jos hän vain olisi kyennyt harkitsemaan. Mutta hän ei silloin enää pystynyt harkitsemaan. Kaikki hänen tällä hetkellä ilmenevä päättäväisyytensä oli syntynyt ilman harkintaa silmänräpäyksessä, oli heti tunteella omaksuttu kokonaisuudessaan kaikkine seurauksineen jo äsken, Fenjan luona, tämän lausuttua ensimmäiset sanansa. Ja kuitenkin omaksutusta päättäväisyydestä huolimatta hänen sielussaan oli synkeätä, niin synkeätä, että se tuotti kärsimystä: päättäväisyyskään ei antanut rauhaa. Liian paljon oli hänen takanaan semmoista, mikä häntä kiusasi. Ja joinakin hetkinä tämä oli hänestä omituista: olihan hän itse kirjoittanut itselleen tuomion kynällä paperille: »rankaisen itseäni»; ja paperi oli täällä hänen taskussaan valmiina; olihan pistoli jo ladattu, olihan hän jo päättänyt, miten hän huomenna ottaa vastaan »kultakutrisen Foiboksen» ensimmäisen kuuman säteen, mutta samalla ei kuitenkaan entisestä, kaikesta siitä, mikä oli hänen takanaan ja kiusasi häntä, voinut päästä erilleen, hän tunsi sen niin selvästi, että se tuotti kärsimystä, ja ajatus siitä imeytyi epätoivona hänen sieluunsa. Oli yksi hetki matkalla, jolloin hänen teki mielensä pysäyttää Andrei, hypätä rattailta, ottaa ladattu pistolinsa ja tehdä loppu kaikesta odottamatta edes päivän koittoa. Mutta tuo hetki lensi ohi kuin kipinä. Ja kolmivaljakkokin kiiti »tehden avaruuden olemattomaksi», ja sikäli kuin lähestyttiin matkan määrää, valtasi Grušenjkan, vain Grušenjkan ajatteleminen yhä voimakkaammin hänen mielensä ja karkoitti kaikki muut kauheat houreet hänen sydämestään. Oi, hänen mielensä teki niin kovin nähdä hänet, vaikkapa vilahdukselta, vaikkapa vain kaukaa! »Hän on nyt _hänen_ kanssaan, minäpä katson, miten hän nyt on hänen kanssaan, entisen lemmittynsä kanssa, enkä minä mitään muuta tarvitsekaan.» Eikä vielä koskaan ollut hänen rinnastaan noussut niin paljon rakkautta tätä hänen elämälleen niin kohtalokasta naista kohtaan, niin paljon uutta tunnetta, jommoista hän ei ollut vielä koskaan kokenut, hänelle itselleenkin yllättävää tunnetta, tunnetta semmoista, että hän vaipui rukoukseen ja häipyi olemattomiin hänen edessään. »Ja minä katoankin!» lausui hän äkkiä jonkinmoisen hysteerisen innostuksen valtaamana.

Oli ajettu jo miltei tunti. Mitja oli vaiti, ja Andrei, vaikka olikin puhelias mies, ei myöskään lausunut sanaakaan, aivan kuin olisi pelännyt aloittaa keskustelua, ja vain hoputteli innokkaasti »kopukoitaan», ruskeata, laihaa mutta virmaa kolmivaljakkoaan, kunnes Mitja äkkiä hyvin levottomana huudahti:

— Andrei! Entäpä jos nukkuvat?

Tämä oli äkkiä pälkähtänyt hänen päähänsä, tähän saakka hän ei ollut sitä ollenkaan ajatellutkaan.

— Täytyy ajatella, että ovat jo käyneet makuulle, Dmitri Fjodorovitš.

Mitja rypisti tuskallisesti kulmiaan: mitenkä tosiaankin, hän tulee rientäen... semmoisin tuntein... mutta he nukkuvat... Grušenjkakin kenties nukkuu siinä... Vihastuksen tunne alkoi kiehua hänen sydämessään.

— Lisää vauhtia, Andrei, anna mennä hyvää kyytiä, Andrei! — huusi hän kiihkeästi.

— Mutta ehkäpä eivät vielä olekaan käyneet makaamaan, — arveli Andrei oltuaan vaiti vähän aikaa. — Äsken Timofei kertoi, että niitä on kertynyt sinne paljon...

— Majataloonko?

— Ei majataloon, vaan Plastunoville, matkustajakotiin, kievari on siis vapaa.

— Tiedän; kuinka sinä siis sanot, että paljon? Missä on paljon? Keitä? — tiedusteli Mitja hirveän levottomana odottamattomasta uutisesta.

— Timofei sanoi, että ne ovat kaikki herroja: kaupungista kaksi, en tiedä keitä ovat, mutta Timofei sanoi, että kaksi on täkäläisiä herroja, ja niitä toisia on kaksi, ovat niinkuin matkustajia, ja kenties on vielä joku, en kysynyt sen tarkemmin. Korttia rupesivat pelaamaan, sanoi.

— Korttia?

— Niin että kenties eivät nuku, kun rupesivat kortinpeluuseen. Täytyy ajatella, että nyt on vasta yhdestoista tunti menossa, ei sen enempää.

— Lisää vauhtia, Andrei, lisää vauhtia! — huudahti Mitja taas hermostuneesti.

— Mitäs kun kysyn teiltä, herra, — alkoi taas Andrei oltuaan vähän aikaa vaiti, — kunhan en vain suututtaisi teitä, minä pelkään, herra.

— Mitä tahdot?

— Äsken Fedosja Markovna lankesi teidän jalkoihinne, rukoili, että te ette tuhoaisi rouvaa ja vielä jotakuta... niin että, herra, kun minä nyt olen kyyditsemässä teitä sinne... Suokaa anteeksi, herra, minä vain tuntoni pakosta, kenties tein tyhmästi, kun sanoin.

Mitja tarttui äkkiä takaapäin hänen olkapäihinsä.

— Oletko sinä kyytimies? Kyytimies? — alkoi hän kiihkeästi.

— Kyytimies olen...

— Tiedätkö sinä, että pitää antaa tietä. Kun on muka kyytimies, niin ei huoli ketään väistää, antaa jäädä alle, mukamas, minäpä vain ajan eteenpäin! Ei, kyytimies, älä aja päälle! Ei saa sortaa ihmistä alleen, ei saa turmella ihmisten elämää; ja jos olet turmellut elämän, — niin rankaise itseäsi... jos vain olet turmellut, jos vain olet tuhonnut jonkun elämän, — rankaise itseäsi ja mene pois.

Kaikki tämä purkautui Mitjan suusta aivan kuin hysteerisesti. Vaikka Andrei ihmettelikin herraa, niin hän kuitenkin piti yllä keskustelua.

— Oikeassa olette, isäkulta, Dmitri Fjodorovitš, siinä te olette oikeassa, että ei pidä sortaa ihmistä alleen, ei myöskään kiusata, niinkuin ei mitään elukkaakaan, sillä jokainen elukka — se on luotu olento, niinkuin vaikkapa hevonen, vaan toinen pieksää sitä turhaan, joku meikäläinen kyytimies esimerkiksi... Eikä hänellä ole mitään määrää, kiusaa vain kiusaamistaan.

— Helvettiinkö? — keskeytti äkkiä Mitja ja alkoi nauraa odottamatonta lyhyttä nauruaan. — Andrei, yksinkertainen sielu, — hän tarttui taas lujasti hänen olkapäihinsä, — sano: joutuuko Dmitri Fjodorovitš Karamazov helvettiin vai eikö, miten arvelet?

— En tiedä, hyvä ystävä, se riippuu teistä, sillä te olette meillä... Näetkö, herra, kun Jumalan Poika ristiinnaulittiin ja kuoli, niin Hän meni ristiltä suoraan helvettiin ja vapautti kaikki syntiset, jotka kärsivät. Ja helvetti alkoi vaikeroida sitä, että siihen, ajatteli se, ei kukaan enää tule, syntinen nimittäin. Ja sanoi Jumala silloin helvetille: »Älä vaikeroi, helvetti, sillä luoksesi tulevat tästä lähin kaikki ylimykset, hallitsijat, ylituomarit ja äveriäät, ja sinä tulet olemaan täynnä aivan samoin kuin olit ajoista aikoihin, siihen aikaan asti, kunnes minä tulen uudelleen.» Se on totta, oli tämmöinen sana...

— Kansan legenda, suurenmoista! Sivalla vasemmanpuolista, Andrei!

— Niin että semmoisia varten on helvetti määrätty, — sanoi Andrei sivaltaen ruoskalla vasemmanpuolista hevosta, — mutta te olette, herra, aivan samanlainen kuin pikku lapsi... niin me teitä pidämme... Ja vaikka te, herra, olettekin kiivas, niin Jumala antaa teille anteeksi teidän suoruutenne tähden.

— Entä sinä, annatko sinä minulle anteeksi, Andrei?

— Mitäpä anteeksi antamista minulla on teille, te ette ole tehnyt minulle mitään.

— Ei, annatko sinä minulle anteeksi kaikkien puolesta, sinä yksin kaikkien puolesta, nyt juuri, tällä hetkellä, täällä tiellä? Puhu, rahvaanmiehen sielu!

— Oh, herra! Peloittaa teitä kyyditäkin, puheenne on niin kummallista...

Mutta Mitja ei kuullut. Hän rukoili kiihkeästi ja kuiskasi hurjasti itsekseen:

— Jumala, ota minut vastaan kaikessa jumalattomuudessanikin, mutta älä tuomitse minua. Anna minun mennä ohi ilman Sinun tuomiotasi... Älä tuomitse, sillä minä olen itse tuominnut itseni; älä tuomitse, sillä minä rakastan Sinua, Jumala! Itse olen katala, mutta rakastan Sinua: jos lähetät helvettiin, niin sielläkin rakastan, sielläkin huudan, että rakastan Sinua ikuisiin aikoihin... Mutta anna minunkin rakastaa loppuun asti... Täällä, nyt rakastaa loppuun asti, kaikkiaan vain viisi tuntia, kunnes Sinun kuuma säteesi ilmestyy... Sillä minä rakastan sieluni kuningatarta. Rakastan enkä voi olla rakastamatta. Sinä itse näet minut kokonaan. Ajan sinne, lankean hänen eteensä: oikein teit, kun kuljit ohitseni... Jää hyvästi ja unhota uhrisi, älä milloinkaan anna häiritä rauhaasi!

— Mokroje! — huudahti Andrei osoittaen piiskalla eteensä.

Yön kalpeassa pimeydessä alkoi äkkiä häämöttää vankka rykelmä rakennuksia, jotka oli siroteltu laajalle alalle. Mokrojen kylässä oli kaksituhatta asukasta, mutta tällä hetkellä se nukkui jo kokonaisuudessaan, vain sieltä täältä tuikki pimeässä muutama tuli.

— Anna mennä, anna mennä, Andrei, minä olen tulossa! — huudahti Mitja aivan kuin kuumeessa.

— Eivät nuku! — lausui taas Andrei osoittaen piiskalla Plastunovien vieraskotia, joka oli kylän reunassa ja jonka kaikki kuusi kadunpuolista ikkunaa olivat kirkkaasti valaistut.

— Eivät nuku! — yhtyi riemuissaan Mitja. — Jyristä, Andrei, aja neliä, anna kellojen kilistä, aja luo suurella pauhulla! Jotta kaikki tietäisivät, kuka on tullut! Minä olen tulossa! Itse olen tulossa! — huudahteli Mitja kiihkeästi.