Part 5

Dmitri Fjodorovitš veti pois kätensä, joilla oli puristanut hänen kurkkuaan. Hän seisoi Fenjan edessä kalmankalpeana ja äänettömänä, mutta hänen silmistään näkyi, että hän oli ymmärtänyt heti kaikki, kaikki kerrassaan hän oli ymmärtänyt puolesta sanasta viimeistä pikku piirrettä myöten ja arvannut kaikki. Fenja-raukka ei tietenkään sillä hetkellä voinut tehdä havaintoja siitä, oliko Mitja ymmärtänyt vai eikö. Siinä asennossa kuin hän oli ollut istumassa arkulla Mitjan juostessa sisälle, siinä hän oli edelleenkin koko ruumis vavisten ja kädet eteen ojennettuina, aivan kuin hän olisi tahtonut puolustautua, ja tähän asentoon hän näytti jähmettyneen. Pelästyneet, kauhun suurentamat silmäterät tuijottivat Mitjaan liikkumattomina. Mutta Mitjan molemmat kädet olivat silloin juuri veren tahrimat. Matkan varrella, juostessaan, hän luultavasti oli kosketellut niillä otsaansa pyyhkien hikeä kasvoiltaan, niin että otsaan ja oikealle poskelle oli jäänyt punaisia veritahroja. Fenja oli joutumaisillaan hysteeriseen tilaan, vanha keittäjätär taas oli hypännyt pystyyn ja katseli mielipuolen tavoin melkein tajuttomana. Dmitri Fjodorovitš seisoi noin minuutin verran ja vaipui äkkiä koneellisesti Fenjan viereen tuolille.

Hän istui eikä oikeastaan miettinyt mitään, vaan oli ikäänkuin pelästynyt ja tyrmistynyt. Mutta kaikki oli selvää kuin päivä: tuo upseeri — hän tiesi siitä, tiesi varsin hyvin kaiken, oli kuullut Grušenjkalta itseltään, tiesi tuon upseerin lähettäneen kuukausi sitten kirjeen. Siis kuukausi, kokonainen kuukausi oli tätä asiaa puuhattu aivan salassa häneltä aina siihen asti kuin tämä uusi mies nyt oli saapunut, eikä hän ollut tätä edes ajatellutkaan! Mutta kuinka hän oli voinut, kuinka hän oli voinut olla sitä ajattelematta? Minkätähden hän oli silloin kerrassaan unohtanut tuon upseerin, unohtanut heti, kun oli saanut tietää hänestä? Siinä oli kysymys, joka seisoi hänen edessään aivan kuin kummitus. Ja hän katseli tätä kummitusta todella pelästyneenä, kauhistuksesta kylmenneenä.

Mutta äkkiä hän alkoi hiljaisesti ja lempeästi niinkuin hiljainen ja ystävällinen lapsi puhella Fenjan kanssa, aivan kuin olisi kokonaan unohtanut, että oli häntä äsken niin pelästyttänyt, loukannut ja rääkännyt. Hän alkoi äkkiä tavattoman ja hänen asemassaan suorastaan hämmästyttävän täsmällisesti kuulustella Fenjaa. Ja Fenja puolestaan, vaikka katselikin oudostellen hänen verisiä käsiään, alkoi myös ihmeteltävän auliisti ja nopeasti vastailla hänen kaikkiin kysymyksiinsä aivan kuin kiiruhtaen esittämään hänelle koko »totisimman totuuden». Vähitellen hän alkoi melkeinpä ilomielin esittää kaikkia yksityiskohtia, tahtomatta ollenkaan tuottaa sillä tuskaa ja ikäänkuin rientäen kaikin voimin ja sydämestään tekemään palveluksen Mitjalle. Hän kertoi Mitjalle aivan seikkaperäisesti myös koko sen päivän kulun, Rakitinin ja Aljošan käynnin, miten hän, Fenja, oli seisonut vahdissa, miten rouva oli lähtenyt ja miten hän oli huutanut ikkunasta Aljošalle semmoiset terveiset sanottaviksi hänelle, Mitenjkalle, että »ikuisesti muistaisi, kuinka hän oli rakastanut häntä tunnin». Kuultuaan terveisistä Mitja äkkiä naurahti, ja hänen kalpeille poskilleen sävähti puna. Sillä hetkellä sanoi Fenja hänelle, hituistakaan enää pelkäämättä uteliaisuutensa seurauksia:

— Miten teidän kätenne, Dmitri Fjodorovitš, ovatkaan ylt'yleensä veriset!

— Niin, — vastasi koneellisesti Mitja, katsahti hajamielisesti käsiinsä ja unohti heti ne sekä Fenjan kysymyksen. Hän vaipui taas äänettömyyteen. Siitä asti kuin hän oli juossut sisälle, oli kulunut jo parikymmentä minuuttia. Hänen äskeinen pelästyksensä oli mennyt ohi, mutta ilmeisesti hänet jo alkoi saada täydelleen valtaansa jonkinmoinen uusi järkähtämätön päättäväisyys. Hän nousi äkkiä paikaltaan ja hymyili miettiväisesti.

— Herra, mitä teille on tapahtunut? — lausui Fenja osoittaen taas hänen käsiään, — lausui sen säälivästi, aivan kuin olisi hänelle kaikkein lähin olento nyt hänen surussaan.

Mitja katsahti taas käsiinsä.

— Tämä on verta, Fenja, — lausui hän katsoen Fenjaan omituisin ilmein, — tämä on ihmisen verta, ja hyvä Jumala, miksi se onkaan vuodatettu! Mutta... Fenja... täällä on eräs lauta-aita (hän katsoi Fenjaan aivan kuin esittäisi tälle arvattavaksi arvoituksen), eräs korkea aita ja peloittavan näköinen, mutta... huomenna päivän koitteessa, kun »aurinko lentää ylös», Mitenjka hyppää tämän aidan yli... Sinä et ymmärrä, Fenja, mikä aita se on, no, ei se mitään... samantekevää, huomenna kuulet ja ymmärrät kaiken... mutta nyt hyvästi! En häiritse, vaan poistun, ymmärrän poistua. Elä, minun riemuni... rakastit minua tunnin, niinpä muistakin ikäsi Mitenjka Karamazovia... Hänhän nimitti minua aina Mitenjkaksi, muistatko?

Näin sanoen hän äkkiä lähti ulos keittiöstä. Mutta Fenja pelästyi tätä hänen lähtöään miltei vielä enemmän kuin hänen äskeistä sisääntuloaan ja päällekarkaustaan.

Täsmälleen kymmenen minuuttia tämän jälkeen Dmitri Fjodorovitš astui sisälle sen nuoren virkamiehen Pjotr Iljitš Perhotinin luo, jolle hän äsken oli pantannut pistolit. Kello oli jo puoli yhdeksän, ja Pjotr Iljitš oli juotuaan kotonaan teetä juuri pukenut taas ylleen lievetakin lähteäkseen »Pääkaupunki»-ravintolaan pelaamaan biljardia. Mitja tapasi hänet ovella. Nähdessään hänet ja hänen veren tahrimat kasvonsa virkamies huudahti:

— Herra Jumala! Mikä teidän on?

— Katsokaas, — lausui Mitja nopeasti, — tulin hakemaan pistolejani ja toin teille rahat. Monin kiitoksin. Minulla on kiire, Pjotr Iljitš, pyydän, pian.

Pjotr Iljitš ihmetteli yhä enemmän: Mitjan käsissä hän näki äkkiä tukun rahoja, ja, mikä oli tärkeintä, hän piteli tätä tukkua ja astui se mukanaan sisälle sillä tavoin kuin ei kukaan pitele rahoja eikä tuo niitä sisälle: kaikkia seteleitä hän kantoi oikeassa kädessään aivan kuin näytteillä, pitäen kättä eteensä ojennettuna. Poikanen, virkamiehen palvelija, joka oli ottanut Mitjan vastaan eteisessä kertoi myöhemmin, että tämä oli tullut samalla tavoin eteiseenkin rahat käsissä, oli varmaankin siis kadullakin samoin kantanut niitä edessään oikeassa kädessään. Rahat olivat sadan ruplan seteleitä, ja hän piteli niitä verisin sormin. Kun asiasta huvitetut henkilöt myöhemmin kysyivät Pjotr Iljitšiltä, paljonko rahoja oli ollut, niin hän selitti, että silloin oli vaikea laskea niitä silmämäärällä, kenties niitä oli kaksituhatta, kenties kolmetuhatta, mutta tukku oli iso, »tiivis». Itse Dmitri Fjodorovitš taas, kuten hän niinikään myöhemmin todisti, »oli myös tavallaan kuin poissa suunniltaan, mutta ei juovuksissa, vaan ikäänkuin jonkinmoisessa innostuksen tilassa, hyvin hajamielinen, mutta samalla näytti ikäänkuin keskittäneen ajatuksensa johonkin, aivan kuin olisi jotakin ajatellut ja johonkin pyrkinyt pääsemättä kuitenkaan päätökseen. Oli hyvin kiireissään, vastaili jyrkästi, hyvin omituisesti, oli joinakin hetkinä niinkuin ei olisi murheissaan, vaan jopa iloinenkin.»

— Mutta mikä teidän on, mikä teidän nyt on? — huudahti taas Pjotr Iljitš katsellen vierastaan oudostellen. — Missä te olette noin veristynyt, oletteko kaatunut, katsokaa!

Hän tarttui hänen kyynärpäähänsä ja asetti hänet kuvastimen eteen. Nähdessään veren tahrimat kasvonsa Mitja vavahti ja rypisti vihoissaan kulmiaan.

— Hyi hitto! Tätä vielä puuttui, — mutisi hän vihaisesti, siirsi nopeasti setelit oikeasta kädestään vasempaan ja tempasi äkisti taskustaan nenäliinan. Mutta nenäliinakin oli aivan verinen (tällä samalla liinalla hän oli pyyhkinyt Grigorin päätä ja kasvoja): tuskin ainoakaan paikka oli valkoinen, eikä veri vain ollut alkanut kuivua, vaan liina oli ikäänkuin kovettunut ruttuun eikä ottanut auetakseen. Mitja paiskasi sen vihaisesti lattiaan.

— Hyi perhana! Eikö teillä ole jotakin riepua... pyyhkiäkseni...

— Te olette siis vain tahraantunut ettekä haavoittunut? Peseytykää sitten mieluimmin, — vastasi Pjotr Iljitš. — Tuossa on pesulaite, minä annan siitä vettä.

— Pesulaite? Se on hyvä... mutta mihin minä pistän tämän? — sanoi hän osoittaen merkillisen tietämättömän näköisenä sadan ruplan setelien tukkua ja katsellen häneen kysyvästi, aivan kuin toisen olisi pitänyt päättää, mihin hän panisi omat rahansa.

— Pistäkää taskuun tai pankaa tänne pöydälle, eivät ne häviä.

— Taskuun? Niin, taskuun. Se on hyvä... Ei, näettekö, tämä kaikki on roskaa! — huudahti hän aivan kuin heräten äkkiä hajamielisyydestään. — Katsokaahan: me suoritamme ensin loppuun tämän asian, pistolit nimittäin, antakaa te ne minulle takaisin, ja tässä ovat rahanne... sillä minulle on hyvin, hyvin tarpeen... eikä aikaakaan, aikaakaan ole hituistakaan...

Ja hän otti tukusta päällimmäisen sataruplasen sekä ojensi sen virkamiehelle.

— Mutta minulla ei ole antaa tästä takaisin, — huomautti tämä, — eikö teillä ole pienempää?

— Ei ole, — sanoi Mitja katsahtaen taas tukkuun, ja ikäänkuin ei olisi varma sanoistaan hän koetti paria kolmea päällimmäistä seteliä, — ei ole, kaikki ovat samanlaisia, — lisäsi hän ja katsoi taas kysyvästi Pjotr Iljitšiin.

— Miten te olette noin rikastunut? — kysyi tämä. — Odottakaahan, minä lähetän pojan käväisemään Plotnikoveilla. Ne sulkevat kauppansa tavallisesti myöhään, — ehkäpä he vaihtavat. Hei, Miša! — huudahti hän eteiseen.

— Plotnikovien puotiin — suurenmoinen asia! — huudahti Mitjakin, aivan kuin jokin hyvä ajatus olisi noussut hänen mieleensä. — Miša, — kääntyi hänen huoneeseen tulleen pojan puoleen, — katsohan juokse Plotnikoveille ja sano, että Dmitri Fjodorovitš käski sanomaan terveisiä ja että hän tulee kohta itse... Ja kuulehan: varustakoot hänen tulokseen samppanjaa, noin kolme tusinaa, ja että laittaisivat sen samalla lailla laatikkoon kuin silloin kun menin Mokrojeen... Minä otin heiltä silloin neljä tusinaa (kääntyi hän äkkiä Pjotr Iljitšin puoleen), kyllä he tietävät, älä ole huolissasi, Miša, — kääntyi hän taas pojan puoleen, — ja kuule: sitten vielä juustoa, strassburgilaisia piiraita, savustettua siikaa, siankinkkua, kaviaaria, no niin, kaikkea, kaikkea, mitä heillä vain on, noin sadalla tai sadallakahdellakymmenellä ruplalla, niinkuin oli ennen... Ja kuule: etteivät unohtaisi makeisia, konvehteja, päärynöitä, kaksi tai kolme arbuusia, tai neljä, — ei, yksi arbuusi riittää, mutta suklaata, karamelleja, tuoksukaramelleja, — kaikkea, mitä silloin panivat mukaani Mokrojeen, niin että samppanjan kanssa tulisi kaikkiaan noin kolmellasadalla ruplalla... No, nyt pitää olla aivan samalla tavalla. Ja muista, Miša, jos sinä Miša... Hänen nimensähän on Miša? — kääntyi hän taas Pjotr Iljitšin puoleen.

— Malttakaahan, — keskeytti Pjotr Iljitš kuunnellen ja katsellen häntä levottomana, — menkää mieluummin itse, niin sanotte siellä kaikki, hän toimittaa asian väärin.

— Väärin toimittaa, näen, että väärin toimittaa! Oh, Miša, ja minä kun jo olin suudella sinua asian toimittamisesta... jos toimitat oikein, niin saat itsellesi kymmenen ruplaa, alahan laukata... Samppanjaa, se on pääasia, samppanjaa on heidän tuotava esille, ja myös konjakkia, sekä punaista että valkoista, ja kaikkea mitä silloinkin. Kyllä he tietävät, miten silloin oli.

— Mutta kuulkaa toki! — keskeytti Pjotr Iljitš jo kärsimättömänä. — Minä sanoin: juoskoon hän vain vaihtamassa rahan ja sanomassa, etteivät panisi puotia kiinni, ja te menette sitten itse ja sanotte... Antakaa tänne setelinne, mars, Miša, toinen jalka on tuossa ja toinen tuossa! — Pjotr Iljitš nähtävästi lähetti mahdollisimman pian pojan matkaansa, sillä niinkuin Miša oli pysähtynyt vieraan eteen katsellen silmät selällään hänen verisiä kasvojaan ja verisiä käsiään, joissa oli rahatukku vapisevien sormien välissä, niin hän oli jäänyt seisomaankin, suu auki ihmettelystä ja pelosta ja luultavasti paljoakaan ymmärtämättä siitä kaikesta, mitä Mitja hänelle määräsi.

— No, nyt mennään peseytymään, — sanoi Pjotr Iljitš jurosti. — Pankaa rahat pöydälle tai pistäkää taskuunne... Kas niin, menkäämme. Ottakaahan takki yltänne.

Ja hän alkoi auttaa häntä takin riisunnassa sekä huudahti taas äkkiä: — Katsokaa, takkinnekin on veressä!

— Ei se... ole takki. Vain vähän tässä hihan luona... Se on vain tässä, missä nenäliina oli. Taskusta on tihkunut. Minä istuuduin Fenjan luona liinan päälle, ja silloin veri imeytyi läpi, — selitti Mitja heti omituisen luottavasti. Pjotr Iljitš kuunteli kulmakarvojaan rypistäen.

— Kylläpä olette ollut hommassa; olette varmaankin tapellut jonkun kanssa, — mutisi hän.

Alettiin peseytyä. Pjotr Iljitš piteli vesikannua ja kaateli siitä vettä. Mitja piti kiirettä ja aikoi jättää kätensä huonosti saippuoiduiksi. (Hänen kätensä vapisivat, kuten Pjotr Iljitš myöhemmin muisti.) Pjotr Iljitš käski heti saippuoimaan enemmän ja hankaamaan paremmin. Hän ikäänkuin asettui Mitjan käskijäksi tällä hetkellä, sitä enemmän, kuta pitemmälle tultiin. Huomautamme tässä: nuori mies oli rohkealuontoinen.

— Katsokaa, ette pessyt kynsien aluksia; no, hangatkaa nyt kasvojanne, kas tästä: ohimoilta, korvan luota... Tässä paidassako te lähdettekin? Mihin te olette lähdössä? Katsokaa, koko oikean hihan reuna on veressä.

— Niin, veressä on, — huomautti Mitja katsellen paidan hihankäännettä.

— Muuttakaa siis toiset alusvaatteet.

— Ei ole aikaa. Mutta kas, nähkääs... — jatkoi Mitja edelleen yhtä luottavasti pyyhkiessään jo kasvojaan ja käsiään pyyheliinalla ja pukien ylleen takin, — minä käännän tästä hihan reunaa, niin se ei näy takin alta... Näettekö!

— Sanokaa nyt, missä olette saanut tuon paukauksen? Oletteko tapellut jonkun kanssa? Eiköhän taas ravintolassa, niinkuin silloinkin? Kas taas kapteenin kanssa, niinkuin silloin, löitte häntä ja raastoitte? — lausui aivan kuin entisestä moittien Pjotr Iljitš. — Ketä vielä olette piessyt... tai ehkäpä olette tappanut?

— Roskaa! — lausui Mitja.

— Miten niin?

— Ei tarvitse, — sanoi Mitja ja naurahti äkkiä: — minä litistin äsken torilla kuoliaaksi erään ämmän.

— Litistitte kuoliaaksi? Ämmän?

— Ukon! — huudahti Mitja katsoen Pjotr Iljitšiä suoraan kasvoihin, nauraen ja huutaen hänelle kuin vähäkuuloiselle.

— Heh, hitto vieköön, ukon, ämmän... Oletteko tappanut jonkun?

— Me sovimme. Kävimme kiinni toisiimme — ja sovimme. Yhdessä paikassa. Erottiin ystävinä. Eräs hölmö... hän antoi minulle anteeksi... nyt on jo varmasti antanut anteeksi... Jos olisi noussut, niin ei olisi antanut anteeksi, — sanoi Mitja iskien äkkiä silmää. — Mutta tiedättekö, hitto hänestä, kuuletteko, Pjotr Iljitš, hiisi hänet vieköön, ei tarvitse! Tällä hetkellä en tahdo! — tokaisi Mitja päättävästi.

— Sitä minä vain, että onpa teillä halua joutua tekemisiin jokaisen kanssa... niinkuin silloin aivan jonninjoutavasta asiasta tuon alikapteenin kanssa... Olette tapellut ja nyt kiidätte huimaa vauhtia juopottelemaan — siinä koko teidän luonteenne. Kolme tusinaa samppanjaa — mihin niin paljon?

— Bravo! Antakaa nyt pistolit. Jumal'auta, ei ole aikaa. Tekisi mieli puhella kanssasi, ystäväiseni, mutta ei ole aikaa. Eikä ensinkään ole tarviskaan, puhuminen on myöhäistä. Ahaa! Missä ovatkaan rahat, minne minä ne pistin? — — huudahti hän ja alkoi työnnellä taskuihinsa käsiään.

— Pöydälle panitte... itse... tuolla ne ovat. Unohditteko? Totisesti, teille on raha vain kuin roskaa tai vettä. Tässä ovat pistolinne. Omituista, kellon käydessä kuutta panttasitte ne kymmenestä ruplasta, mutta kas miten teillä nyt on tuhansia. Kaksi tai ehkäpä kolme?

— Ehkäpä kolme, — naurahti Mitja työntäen rahat housujen sivutaskuun.

— Te pudotatte ne tuolla tavoin. Onko teillä kultakaivos, vai mitä?

— Kaivos? Kultakaivos! — huusi Mitja kaikin voimin ja aivan vääntelehti naurusta, — haluatteko, Perhotin, kaivokseen? Eräs rouva täällä lyö teille heti pöytään kolmetuhatta, että vain lähtisitte. Minulle löi jo rahat pöytään, hän pitää ihmeen paljon kaivoksista! Tunnetteko rouva Hohlakovin?

— En ole tuttu, mutta olen kuullut ja nähnyt. Onko hän todellakin antanut teille kolmetuhatta? Noin vain pudotti pöytään? — sanoi Pjotr Iljitš katsoen epäilevästi.

— Mutta huomenna, kun aurinko lentää ylös, kun ikuisesti nuori Foibos kohoaa korkeuteen, ylistäen ja kiittäen Jumalaa, huomenna menkää hänen luokseen, rouva Hohlakovin luo nimittäin, ja kysykää häneltä itse: pudottiko hän minulle eilen pöytään kolmetuhatta vai eikö? Tiedustakaahan.

— Minä en tunne teidän suhteitanne... kun te kerran puhutte noin vakuuttavasti, niin hän siis on antanut... Mutta te pistitte rahat kouraanne ja laskettelette täyttä kyytiä, ei kuitenkaan Siperiaan... Mutta mihin te nyt olette menossa?

— Mokrojeen.

— Mokrojeen? Nythän on yö!

— Mastruque oli kaikessa, Mastruque ei nyt ole mikään! — lausui Mitja äkkiä.

— Kuinka ei mikään? Tuolla lailla tuhannet käsissä, eikö olisi mikään?

— En minä puhu tuhansista. Hiiteen tuhannet! Minä puhun naisen luonnosta...

»Herkkäuskoinen hän on, petollinen, paheellinen.»

Minä olen samaa mieltä kuin Odysseus.

— En ymmärrä teitä!

— Olenko humalassa vai?

— Ette humalassa, mutta vielä pahempaa.

— Minä olen henkisesti humalassa, Pjotr Iljitš, henkisesti humalassa, ja riittää, riittää jo...

— Mitä te nyt, lataatteko pistolin?

— Lataan pistolin.

Mitja oli todella avannut pistolilaatikon, aukaissut ruutisarven ja tiputti huolellisesti ruutia sekä laittoi latingin. Sitten hän otti luodin, ja ennenkuin pisti sen sisälle, hän nosti sen kahden sormensa välissä eteensä kynttilän yläpuolelle.

— Miksi te katselette luotia? — sanoi Pjotr Iljitš seuraten levottomana ja uteliaana hänen toimiaan.

— Muuten vain. Kuvittelua. Jos sinun päähäsi pistäisi laskea tämä kuula aivoihisi, niin katselisitko sinä pistolia ladatessasi tätä vai etkö?

— Minkä tähden sitä olisi katseltava?

— Kun menee minun aivoihini, niin on mielenkiintoista katsoa sitä, millainen se on... Muuten tämä on pötyä, hetkellistä pötyä. No, nyt se on valmis, — lisäsi hän pistettyään luodin sisälle ja tiivistettyään sen tappuroilla. — Pjotr Iljitš, hyvä ystävä, se on roskaa, kaikki on roskaa, jospa tietäisit miten suuressa määrässä roskaa! Annahan minulle nyt palanen paperia.

— Tässä on paperipala.

— Ei, sileätä, puhdasta, jolle kirjoitetaan. Kas niin. — Ja ottaen pöydältä kynän Mitja kirjoitti paperille nopeasti kaksi riviä, taittoi paperin neljään osaan ja pisti liivintaskuun. Pistolit hän pani laatikkoon, lukitsi laatikon pienellä avaimella ja otti sen käsiinsä. Sitten hän katsoi Pjotr Iljitšiin ja hymyili pitkään ja miettivästi.

— Nyt menemme, — sanoi hän.

— Minne menemme? Ei, odottakaahan... Kenties te tahdotte lähettää sen aivoihinne, luodin nimittäin... — lausui Pjotr Iljitš levottomana.

— Luoti on roskaa! Minä tahdon elää, minä rakastan elämää! Tiedä se. Minä rakastan kultakutrista Foibosta ja hänen kuumaa valoansa... Rakas Pjotr Iljitš, osaatko sinä väistyä?

— Miten väistyä?

— Jättää tien vapaaksi. Rakkaalle ja vihatulle olennolle antaa tietä. Ja niin että vihattukin tulisi rakkaaksi, — antaa sillä tavoin tietä! Ja sanoa heille: Jumala kanssanne, menkää, kulkekaa ohi, mutta minä...

— Mutta te?

— Riittää, menkäämme.

— Jumaliste, minä sanon jollekulle (Pjotr Iljitš katsoi häneen), etteivät päästäisi teitä sinne. Miksi teidän nyt on mentävä Mokrojeen?

— Nainen on siellä, nainen, ja riittää jo sinulle, Pjotr Iljitš, loru on lopussa!

— Kuulkaahan, vaikka te olettekin villi, niin minä aina olen jostakin syystä teistä pitänyt... siksipä nyt olenkin levoton.

— Kiitos sinulle, veli. Minä olen villi, sanot sinä. Villi-ihmisiä, villi-ihmisiä! Yhtä asiaa minä sinulle vain vakuutankin: villi-ihmisiä! Ahaa, siinä on Miša, minäpä olinkin unohtanut hänet.

Miša tuli sisälle kiireissään tuoden tukun vaihdettua rahaa ja ilmoitti, että Plotnikoveilla »kaikki rupesivat puuhaan» ja kantelevat pulloja sekä kalaa ja teetä — heti paikalla kaikki valmiina. Mitja sieppasi kymmenruplasen ja antoi Pjotr Iljitšille sekä viskasi toisen kymmenruplasen Mišalle.

— Ei saa! — huudahti Pjotr Iljitš. — Minun talossani ei saa, ja se on sitäpaitsi joutavaa hemmoittelua. Pankaa pois rahanne, pankaa tänne, mitä te niitä tuhlaatte? Huomenna ne jo ovat tarpeen, tulette luokseni pyytämään kymmentä ruplaa. Miksi te tungette kaikki sivutaskuun? Pudotatte siitä!

— Kuule, hyvä mies, mennäänkö Mokrojeen yhdessä?

— Kuule, tahdotko, niin heti avaan pullon, juodaan elämän malja! Minun tekee mieleni juoda ja ennen kaikkea sinun kanssasi. En ole koskaan juonut kanssasi, mitä?

— Ehkäpä ravintolassa, miksei, menkäämme, minä olen itsekin juuri sinne lähdössä.

— Ei ole aikaa ravintolassa, vaan Plotnikovien puodissa, peräkamarissa. Tahdotko, että annan heti arvattavaksesi erään arvoituksen?

— Anna.

Mitja veti liivinsä taskusta paperipalan, levitti sen auki ja näytti. Selvällä ja isolla käsialalla oli siihen kirjoitettu:

»Rankaisen itseäni koko elämäni tähden, koko elämäni rankaisen!»

— Ihan todella, minä sanon jollekulle, lähden heti sanomaan, — lausui paperin luettuaan Pjotr Iljitš.

— Et ennätä, ystävä-kulta, mennään ja juodaan, mars!

Plotnikovien puoti oli melkein vain yhtä taloa tuonnempana Pjotr Iljitšin asunnolta, kadun kulmauksessa. Se oli suurin herkkukauppa kaupungissamme, rikkaitten kauppiaitten oma, eikä sinänsä ollenkaan huono puoti. Siellä oli kaikkea, mitä jossakin pääkaupungin puodissakin, kaikkia herkkutavaroita: »Jelisejevin veljesten pulloihin panemia» viinejä, hedelmiä, sikareja, teetä, sokeria, kahvia ym. Aina oli puodissa kolme kauppa-apulaista ja asioilla kaksi juoksupoikaa. Vaikka seutumme oli köyhtynyt, tilanomistajat hajaantuneet muualle, kaupankäynti vähentynyt, niin herkkukauppa kukoisti kuten ennenkin, vieläpä vuosi vuodelta yhä paremmin: näiden tavarain ostajista ei ollut puutetta. Mitjaa odotettiin puodissa kärsimättömästi. Muistettiin kovin hyvin kuinka hän kolme tai neljä viikkoa sitten oli samalla tavoin yhdellä kertaa ottanut kaikenlaista tavaraa ja viinejä muutamalla sadalla ruplalla käteistä rahaa (velaksi hänelle ei tietenkään olisi mitään uskottukaan), muistettiin, että samoin kuin nytkin hänellä oli ollut käsissä kokonainen tukku sataruplasia ja hän oli heitellyt niitä kevyesti ympärilleen, tinkimättä, harkitsematta ja tahtomatta harkita, mihin hän tarvitsi niin paljon tavaraa, viiniä ym. Koko kaupungissa kerrottiin sitten, että hän oli silloin ajanut Grušenjkan kanssa Mokrojeen ja »pannut menemään yhtenä yönä ja sitä seuraavana päivänä kolmetuhatta yhdellä kertaa ja palannut hurjastelumatkaltaan ilman ainoatakaan lanttia, yhtä tyhjänä kuin oli maailman syntynyt». Mustalainen oli silloin nostanut jalkeille kokonaisen mustalaisjoukon (joka siihen aikaan kuljeksi meidän tienoillamme), ja nämä puhdistivat kahdessa vuorokaudessa häneltä, juopuneelta, pois kaikki rahat ja joivat määrättömästi kalliita viinejä. Kerrottiin, naureskellen Mitjalle, että hän oli juottanut Mokrojessa talonpoikaismoukille samppanjaa, syöttänyt konvehteja ja strassburgilaisia piiraita maalaistytöille ja akoille. Naureskeltiin myös meillä, varsinkin ravintolassa, Mitjan omalle ja silloin julkisesti tekemälle tunnustukselle (ei tietystikään naureskeltu hänelle vasten naamaa, sillä vasten naamaa nauraminen hänelle oli hieman vaarallista), että Grušenjkalta hän ei ollut koko tästä »rymystä» hyötynyt sen enempää kuin että Grušenjka oli antanut hänen suudella jalkaansa, mutta mitään muuta ei ollut antanutkaan.

Kun Mitja ja Pjotr Iljitš saapuivat puodin luo, niin he näkivät sen ovella jo valmiina kolmivaljakon, peitteellä varustetut rattaat kelloineen ja kulkusineen sekä kyytimies Andrein, joka odotti Mitjaa. Puodissa oli jo ennätetty »laittaa kuntoon» yksi laatikko melkein kokonaan kaikkine tavaroineen ja odotettiin vain Mitjan tuloa, jotta laatikko voitaisiin naulata kiinni ja viedä rattaille. Pjotr Iljitš hämmästyi.

— Mistä olet ennättänyt saada kolmivaljakon? — kysyi hän Mitjalta.

— Sinun luoksesi juostessani kohtasin tämän Andrein ja käskin hänen ajaa suoraan tänne puodin eteen. Ei ole syytä tuhlata aikaa! Viime kerralla menin Timofein kyydissä, mutta Timofei on nyt tö-tö-tö, ennen minua kiitänyt matkaan erään velhon kanssa. Andrei, myöhästymmekö paljon?