Part 4

Ja hän pani kuvan todellakin hänen kaulaansa ja alkoi sitä asetella. Mitja kumartui hyvin hämillään ja alkoi häntä auttaa sekä sai lopulta kuvan kaulaliinansa ja paidanreunan taakse rintaansa vastaan.

— Kas nyt voitte lähteä! — lausui rouva Hohlakov istuutuen taas juhlallisesti paikalleen.

— Hyvä rouva, minä olen niin liikutettu... enkä tiedä, kuinka kiittäisin... tuollaisista tunteista, mutta... jospa te tietäisitte, kuinka kallista aikani nyt on!... Se rahasumma, jota niin hartaasti odotan teidän jalomielisyydeltänne... Oi, rouva, jos te kerran olette niin hyvä, niin liikuttavan jalomielinen minua kohtaan (huudahti Mitja äkkiä innostuneena), — niin sallikaa minun teille tunnustaa... minkä te muuten olette jo kauan sitten tietänyt... että minä rakastan täällä erästä olentoa... Minä olen pettänyt Katjan... Katerina Ivanovnan, tahdoin sanoa... Oi, minä olin epäinhimillinen ja epärehellinen häntä kohtaan, mutta minä olen alkanut täällä rakastaa toista... erästä naista, hyvä rouva, jota te kenties halveksitte, sillä te tiedätte jo kaiken, mutta jota minä en mitenkään voi jättää, en mitenkään, ja sentähden nyt nuo kolmetuhatta...

— Jättäkää kaikki, Dmitri Fjodorovitš! — keskeytti rouva Hohlakov hyvin päättävällä äänellä. Jättäkää kaikki ja varsinkin naiset. Teidän päämääränne on kaivos, eikä sinne ole syytä kuljettaa naisia. Sitten kun palaatte rikkaana ja kunniassa, te löydätte itsellenne sydämenne ystävän korkeimmista piireistä. Se on nykyaikainen tyttö, tietorikas ja ilman ennakkoluuloja. Siihen mennessä parahiksi kypsyy nyt alkanut naiskysymys ja tulee uusi nainen...

— Hyvä rouva, ei se ole sitä, ei se ole sitä... — sanoi Dmitri Fjodorovitš pannen rukoilevasti kätensä ristiin.

— Juuri sitä se on, Dmitri Fjodorovitš, juuri sitä, mitä te tarvitsette, mitä te janoatte itse tietämättänne. Minä en ollenkaan ole haluton kannattamaan nykyistä naiskysymystä, Dmitri Fjodorivtš. Naisen kehitys, vieläpä naisen poliittinen toiminta kaikkein lähimmässä tulevaisuudessa — se on minun ideaalini. Minulla on itselläni tytär, Dmitri Fjodorovitš, ja tältä puolelta minua tunnetaan vähän. Minä olen tämän asian johdosta kirjoittanut kirjailija Štšedrinille. Tämä kirjailija on minulle osoittanut, on niin paljon osoittanut naisen kutsumuksesta, että minä lähetin hänelle viime vuonna kaksi riviä sisältävän nimettömän kirjeen: »Syleilen ja suutelen Teitä, kirjailijana, nykyaikaisen naisen tähden, jatkakaa.» Ja allekirjoitukseksi panin: »Äiti.» Aikomukseni oli panna allekirjoitukseksi »Nykyaikainen äiti», ja minä epäröin, mutta päätin sitten kirjoittaa yksinkertaisesti vain äiti: siinä on enemmän moraalista kauneutta, Dmitri Fjodorovitš, ja sana »nykyaikainen» olisi muistuttanut heille mieleen aikakauskirjan »Nykyaika», — heille katkera muisto nykyisen sensuurin tähden... Ah, Jumalani, mikä teitä vaivaa?

— Hyvä rouva, — lausui Mitja hypäten lopulta pystyyn ja pannen kämmenensä vastatusten hänen edessään voimattomaan rukoukseen, — te saatatte minut itkemään, hyvä rouva, jos lykkäätte toistaiseksi sen, mitä niin jalomielisesti...

— Itkekääkin, Dmitri Fjodorovitš, itkekää! Ne ovat ihania tunteita... millainen tie teitä odottaakaan! Kyynelet tekevät olonne helpommaksi, sitten palaatte takaisin ja iloitsette. Riennätte vartavasten luokseni Siperiasta iloitaksenne kanssani...

— Mutta sallikaahan minunkin, — parkaisi Mitja äkkiä, — viimeisen kerran rukoilen teitä, sanokaa, voinko saada teiltä tänään tuon lupaamanne rahasumman? Jos en, niin milloin minun on tultava sitä noutamaan?

— Mitä rahasummaa, Dmitri Fjodorovitš?

— Lupaamianne kolmeatuhatta... jotka te niin jalomielisesti...

— Kolmetuhatta? Ruplaako? Oh, ei, ei minulle ole kolmeatuhatta, — lausui rouva Hohlakov jonkinmoisen rauhallisen ihmettelyn vallassa. Mitja tyrmistyi...

— Kuinkas te... äsken juuri... te sanoitte... te lausuitte senkin, että ne ovat aivan kuin taskussani...

— Oh, ei, te olette ymmärtänyt minut väärin, Dmitri Fjodorovitš, jos niin on, niin te ette ole minua ymmärtänyt. Minä puhuin kaivoksista... Tosin minä lupasin teille enemmän, määräämättömästi enemmän kuin kolmetuhatta, minä muistan nyt kaikki, mutta minä tarkoitin ainoastaan kaivosta.

— Entä rahat? Entä kolmetuhatta? — huudahti Dmitri Fjodorovitš älyttömästi.

— Oi, jos te ymmärsitte olevan puheen rahoista, niin niitä minulla ei ole. Minulla ei nyt ollenkaan ole rahaa, Dmitri Fjodorovitš, minä taistelen parhaillaan voutini kanssa ja olen itse näinä päivinä lainannut viisisataa ruplaa Miusovilta. Ei, ei, rahaa ei minulla ole. Ja tiedättekö, Dmitri Fjodorovitš, jos minulla olisikin, niin minä en antaisi teille. Ensiksikään minä en anna kenellekään lainaksi. Velaksi antaminen on samaa kuin riitaantuminen. Mutta teille, teille erityisesti en antaisi, teitä rakastaen en antaisi, pelastaakseni teidät en antaisi, sen tähden, että teille on tarpeen vain yksi asia: kaivos, kaivos ja kaivos!...

— Voi, perhana soikoon!... — karjaisi äkkiä Mitja ja löi kaikin voimin nyrkillään pöytään.

— Ai-ai! — huusi rouva Hohlakov pelästyneenä ja lensi toiselle puolelle vierashuonetta.

Mitja sylkäisi ja meni nopein askelin pois huoneesta, pois talosta, kadulle, pimeyteen! Hän kulki kuin mieletön lyöden rintaansa, samaan paikkaan rinnassaan, johon hän kaksi päivää aikaisemmin oli lyönyt Aljošan nähden, kun tapasi tämän viimeisen kerran illalla, pimeässä, tiellä, Mitä merkitsi tämä rintaansa lyöminen _tähän paikkaan_ ja mitä hän sillä tahtoi osoittaa, — se oli vielä salaisuus, jota ei tietänyt kukaan maailmassa ja jota hän ei ilmaissut silloin Aljošallekaan, mutta tämä salaisuus sisälsi hänelle enemmän kuin häpeän, sisälsi tuhon ja itsemurhan, hän oli sen jo niin päättänyt, jos ei saa noita kolmeatuhatta, joilla maksaisi Katerina Ivanovnalle ja siten poistaisi rinnastaan, »_siitä paikasta rintaa_», häpeän, jota hän siinä kantoi ja joka niin painoi hänen omaatuntoaan. Kaikki tämä selviää täydellisesti lukijalle myöhemmin, mutta nyt, sen jälkeen kuin viimeinen toivonsa oli mennyt, tämä ruumiillisesti niin voimakas mies kuljettuaan vain muutamia askelia rouva Hohlakovin talosta äkkiä puhkesi kyyneliin niinkuin pieni lapsi. Hän kulki ja mistään tietämättä pyyhki nyrkillään kyyneliä. Näin hän tuli torille ja tunsi töksähtäneensä jotakin vastaan koko ruumiillaan. Kuului jonkun ämmän vinkuvaa uikutusta, kun hän oli ollut vähällä kaataa tämän nurin.

— Herra Jumala, oli vähältä tappaa! Miksi kulkea tohotat tolkuttomasti, hurjimus!

— Kuinka, tekö siinä olette? — huusi Mitja tunnettuaan pimeässä ämmän. Se oli sama vanha palvelijatar, joka palveli Kuzjma Samsonovia ja jonka Mitja hyvin oli huomannut eilen.

— Entä kuka te itse olette, hyvä mies? — alkoi eukko puhua aivan toisenlaisella äänellä. — En voi tuntea teitä pimeässä.

— Tehän asutte Kuzjma Kutjmitšilla, palvelette häntä?

— Aivan niin, isäseni, käväisin juuri vain Prohorytšilla... Mutta mikä siinä on, kun en vieläkään voi tuntea teitä?

— Sanokaa, muorikulta, onko Agrafena Aleksandrovna nyt teillä? — lausui Mitja melkein poissa suunniltaan odotuksesta. — Äsken minä itse saatoin hänet sinne.

— Oli, isäkulta, tuli, istui jonkin aikaa ja meni pois.

— Kuinka? Meni pois? — huudahti Mitja. — Milloin meni pois?

— Samaan aikaan sitten menikin, hetkisen vain oli meillä. Kertoi Kuzjma Kuzjmitšille erään tarinan, sai hänet nauramaan ja karkasi pois.

— Valehtelet, kirottu! — parkaisi Mitja.

— Ai -ai! — alkoi eukko huutaa, mutta Mitja oli jo kadonnut näkymättömiin; hän lähti kaikin voimin juoksemaan Morozovin taloa kohti. Tämä sattui juuri siihen aikaan, jolloin Grušenjka oli lähtenyt Mokrojeen, hänen lähdöstään ei ollut kulunut enempää kuin neljännestunti. Fenja istui mummonsa, keittäjätär Matrenan kanssa keittiössä, kun äkkiä sisälle juoksi »kapteeni». Nähtyään hänet Fenja alkoi huutaa täyttä kurkkua.

— Huudat? — karjaisi Mitja. — Missä hän on? — Mutta antamatta kauhusta tyrmistyneen Fenjan vastata vielä sanaakaan hän äkkiä lankesi Fenjan jalkoihin:

— Fenja, Herramme Kristuksen tähden sano, missä hän on?

— Isäseni, en tiedä mitään, ystäväni Dmitri Fjodorovitš, en tiedä mitään, vaikka tappakaa, niin en tiedä mitään, — alkoi Fenja vannoa ja vakuutella, — itse te äsken läksitte hänen kanssaan...

— Hän tuli takaisin!...

— Hyvä ystävä, ei tullut, Jumalan kautta vannon, ettei tullut!

— Valehtelet, — huusi Mitja, — jo yksistään pelästyksestäsi tiedän, missä hän on!...

Hän syöksyi pois. Pelästynyt Fenja oli iloissaan, että oli päässyt niin vähällä, mutta hän ymmärsi sangen hyvin, että Mitjalla oli ollut vain kiire, muuten kenties olisi käynyt hullusti. Mutta rientäessään pois Mitja kuitenkin hämmästytti sekä Fenjan että mummo Matrenan aivan odottamattomalla päähänpistolla: pöydällä seisoi vaskinen survinastia ja siinä survin, pieni vaskinen survin, vain neljännesarssinan pituinen. Ulos juostessaan ja avatessaan jo toisella kädellään ovea Mitja yhtäkkiä sieppasi toisella kädellään survinastiasta survimen ja pisti sen sivutaskuunsa mennen tiehensä se mukanaan.

— Ah, Herra Jumala, hän aikoo tappaa jonkun! — huudahti Fenja lyöden käsiään yhteen.

4.

Pimeässä

»Minne hän juoksi? Tietäähän sen: missä muualla hän voisi olla kuin Fjodor Pavlovitšin luona? Samsonovilta juoksi suoraan hänen luokseen, se on nyt selvä. Koko juoni, koko petos on nyt silminnähtävä»... Kaikki tämä pyöri vihurin tavoin hänen päässään. Maria Kondratjevnan pihaan hän ei poikennut: »Sinne ei tarvitse mennä, ei ollenkaan tarvitse... ettei syntyisi pienintäkään hälinää... ne ilmaisevat ja ilmiantavat heti... Maria Kondratjevna on ilmeisesti osallisena salaliitossa, Smerdjakov samoin, samoin, kaikki ovat lahjottuja!»- Hänen mielessään syntyi toinen tuuma: tehden suuren kierroksen hän juoksi syrjäkadun kautta Fjodor Pavlovitšin talon ympäri, juoksi Dmitrovskaja-kadun kautta ja pienen sillan yli ja tuli suoraan yksinäiselle takakujalle, joka oli tyhjä ja asumaton ja jota rajoitti toiselta puolen naapuritalon säleaita, toiselta luja ja korkea lauta-aita, joka kiersi Fjodor Pavlovitšin puutarhan ympäri. Täällä hän valitsi paikan, nähtävästi saman, josta hänelle tutun kertomuksen mukaan Lizaveta Smerdjaštšaja aikoinaan oli kiivennyt puutarhaan. »Jos kerran hän kykeni kiipeämään yli», välähti Jumala ties mistä syystä hänen päässään, »niin kuinka minä en pääsisi tästä yli?» Ja hän hypähti todellakin aidan luo ja sai silmänräpäyksessä kädellään kiinni sen yläreunasta, kohottautui sitten tarmokkaasti ylös ja kiipesi istumaan aidalle kahdareisin. Puutarhassa lähellä tätä paikkaa oli pieni sauna, mutta aidalta saattoi nähdä myös talon valaistut ikkunat. »Aivan niin, ukon makuuhuone oli valaistu, Grušenjka on siellä!» ja hän hyppäsi aidalta puutarhaan. Vaikka hän tiesikin, että Grigori oli sairas ja kenties Smerdjakovkin todella oli sairaana, eikä hänen tuloaan kukaan kuullut, niin hän kuitenkin vaistomaisesti painautui piiloon, seisoi liikkumattomana paikallaan ja alkoi kuulostaa. Mutta kaikkialla vallitsi kuolemanhiljaisuus ja oli aivan tyyntäkin, ei tuulen henkäystäkään.

»Ja hiljaisuus vain kuiskailee», tämä runosäe välähti jostakin syystä hänen päässään. »Kunhan vain ei kukaan olisi kuullut minun hyppäävän yli; luultavasti ei kuullut kukaan.» Seisottuaan hetkisen hän lähti hiljaa kulkemaan puutarhassa ruohikkoa pitkin; kiertäen puut ja pensaat hän kulki kauan, hiipien joka askelen ja kuunnellen tarkasti jokaista omaa askeltaan. Noin viiden minuutin kuluttua hän oli saapunut valaistun ikkunan luo. Hän muisti, että aivan ikkunain alla on muutamia isoja, korkeita, tiheitä selja- ja heisipensaita. Talon pihanpuolinen ulko-ovi fasadin vasemmalla puolella oli lukittu, ja hän tarkasti tämän seikan vartavasten ja huolellisesti, kun kulki ohi. Viimein hän saapui pensaitten luo ja piiloutui niiden taakse. Hän ei hengittänyt. »Täytyy nyt odottaa», ajatteli hän. »Jos he ovat kuulleet askeleni ja nyt kuulostavat, niin täytyy antaa epäluulojen haihtua... kun en vain sattuisi rykäisemään tai aivastamaan...»

Hän odotti pari minuuttia, mutta hänen sydämensä löi kiivaasti ja hän oli joinakin hetkinä miltei tukehtua. »Ei, sydämentykytys ei mene ohi», ajatteli hän, »en voi odottaa kauemmin». Hän seisoi pensaan takana varjossa; ikkunasta tuleva valo valaisi pensaan etupuolen. »Heisipuu, marjoja, miten punaisia!» kuiskasi hän tietämättä itsekään minkätähden. Hiljaa, täsmällisin ja kuulumattomin askelin hän meni ikkunan luo ja nousi varpailleen. Hän näki edessään kuin kämmenellä Fjodor Pavlovitšin koko makuuhuoneen. Se oli pieni huone, jonka poikittain jakoivat kahteen osaan punaiset verhot, »kiinalaiset», kuten Fjodor Pavlovitš niitä nimitti. »Kiinalaiset», kaikui Mitjan mielessä, »ja verhojen takana on Grušenjka.» Hän alkoi tarkastella Fjodor Pavlovitšia. Tällä oli yllään uusi juovikas silkkinen yönuttunsa, jota Mitja ei vielä koskaan ollut hänellä nähnyt ja jossa vyönä oli tupsuniekka silkkipunos. Yönutun kaula-aukosta näkyivät puhtaat, hienot alusvaatteet, ohut hollantilainen paita kultaisine nappeineen. Fjodor Pavlovitšin päässä oli sama punainen side, jonka siinä oli nähnyt Aljoša. »On vartavasten laittautunut komeaan asuun», ajatteli Mitja. Fjodor Pavlovitš seisoi ikkunan luona ja näytti olevan mietteissään; äkkiä hän käänsi päätään, kuulosti hetkisen, ja kun ei mitään kuullut, meni pöydän luo, kaatoi karahvista ryyppylasin puolilleen konjakkia ja joi sen. Sitten hän huokaisi rintansa pohjasta asti, meni hajamielisenä seinällä riippuvan kuvastimen luo, kohotti oikealla kädellään hiukan punaista sidettä otsaltaan ja alkoi katsella mustelmiaan ja rupiaan, jotka vielä olivat jäljellä. »Hän on yksin», ajatteli Mitja, »todennäköisesti yksin». Fjodor Pavlovitš poistui kuvastimen luota, käännähti äkkiä ikkunaan päin ja katsahti siitä. Mitja hyppäsi silmänräpäyksessä varjoon.

»Kenties Grušenjka on siellä verhojen takana, kenties nukkuu jo», pisti äkkiä hänen sydämeensä. Fjodor Pavlovitš poistui ikkunan luota. »Hän katsoi ikkunasta Grušenjkaa, siis Grušenjka ei ole siellä: miksi hän muuten katsoisi pimeään?... Siis kärsimättömyys jäytää häntä...» Mitja hyppäsi heti ikkunan luo ja alkoi taas katsella siitä sisälle. Ukko istui jo pöydän ääressä, ilmeisesti alakuloisena. Viimein hän alkoi nojata kyynärpäihinsä ja pani oikean kämmenensä kaulalleen. Mitja katseli kiihkeästi.

»Yksinään on, yksinään!» vakuutteli hän taas. »Jos Grušenjka olisi täällä, niin ukon kasvot olisivat toisenlaiset.» Omituista: hänen sydämessään alkoi äkkiä kiehua jonkinmoinen järjetön ja ihmeellinen vihastus sen johdosta, että Grušenjka ei ollut täällä.

»Ei siitä, että hän ei ole täällä», ajatteli Mitja vastaten samassa itselleen, »vaan siitä, että en mitenkään voi saada varmaa tietoa, onko hän täällä vai eikö.» Mitja muisti myöhemmin itse, että hänen järkensä oli tällä hetkellä tavattoman selvä ja harkitsi kaikkea jokaista yksityiskohtaa myöten, huomasi jokaisen pikku piirteen. Mutta levottomuus, tietämättömyyden ja epäröinnin levottomuus kasvoi hänen sydämessään huimaavan nopeasti. »Onko hän lopultakin täällä vai eikö ole?» kuohui vihaisesti hänen sydämessään. Ja hän teki äkkiä päätöksensä, ojensi kätensä ja koputti hiljaa ikkunan kehykseen. Hän koputti niinkuin ukko ja Smerdjakov olivat sopineet keskenään: kaksi ensimmäistä kertaa hiljempää, sitten kolme kertaa nopeammin: kop-kop-kop, — joka merkitsi, että Grušenjka on tullut. Ukko vavahti, käänsi päänsä, hyppäsi nopeasti pystyyn ja syöksähti ikkunan luo. Mitja hypähti varjoon. Fjodor Pavlovitš avasi ikkunan ja pisti päänsä ulos.

— Grušenjka, sinäkö? Sinäkö siellä? — lausui hän puoleksi kuiskaten värisevällä äänellä. — Missä sinä olet, emoseni, enkelini, missä? — Hän oli hirveän kiihtynyt, hän läähätti.

»Yksin!» päätti Mitja.

— Missä sinä olet? — huudahti ukko taas ja pisti päätään vielä enemmän ulos, aivan olkapäätä myöten, ja katseli joka suuntaan, oikealle ja vasemmalle; — tule tänne; olen valmistanut sinulle tuomisia, tule, niin näytän!...

»Hän tarkoittaa tukkua, jossa on kolmetuhatta», välähti Mitjan mielessä.

— Mutta missä?... Ovenko luona? Avaan heti...

Ja ukko miltei tunkeutui ulos ikkunasta katsellen oikealle, siihen suuntaan, missä oli puutarhaan johtava ovi, ja koetti nähdä pimeässä. Sekunnin kuluttua hän ehdottomasti juoksisi avaamaan oven odottamatta Grušenjkan vastausta. Koko ukon Mitjalle niin vastenmielisen profiilin, koko hänen riippuvan aataminpalansa, koukistuneen nenänsä, hänen suloisesta odotuksesta hymyilevät huulensa, kaiken tämän valaisi kirkkaasti vasemmalla puolella huonetta olevan lampun vinosti lankeava loiste. Hirveä, raivoisa viha alkoi äkkiä kuohua Mitjan sydämessä: Kas siinä hän on, hänen kilpailijansa, hänen kiduttajansa, hänen elämänsä kiusa! Tämä oli aivan äkillisen, kostonhimoisen ja raivokkaan vihan puuska, josta hän, ikäänkuin sitä aavistaen, oli maininnut Aljošalle keskustellessaan tämän kanssa huvimajassa neljä päivää sitten, kun hän oli vastannut Aljošan kysymykseen: »Kuinka sinä voit sanoa, että tapat isän?»

»En minä tiedä, en tiedä», oli hän silloin sanonut; »kenties en tapa, kenties tapan. Pelkään, että hän herättää minussa äkkiä vihaa '_kasvoillansa juuri sillä hetkellä_'. Minä vihaan hänen aataminpalaansa, hänen nenäänsä, hänen silmiään, hänen häpeämätöntä nauruaan. Tunnen persoonallista inhoa. Tätä minä pelkään, kenties en jaksa hillitä itseäni...»

Persoonallinen inho kasvoi sietämättömäksi. Mitja ei enää tietänyt mitä teki ja otti äkkiä taskustaan vaskisen survimen.

* * * * *

»Jumala», kuten Mitja itse myöhemmin sanoi, »varjeli minua silloin»: juuri samalla hetkellä heräsi sairasvuoteellaan Grigori Vasiljevitš. Saman päivän iltana hän oli käyttänyt määrättyä lääkitsemistapaansa, josta Smerdjakov oli kertonut Ivan Fjodorovitšille, t.s. hieronut koko ruumiinsa vaimonsa avulla viinalla, jossa oli jotakin salaperäistä vahvistavaa ryytiä, ja juonut loput siitä »jonkin rukouksen kanssa», jonka hänen ylitseen oli kuiskannut hänen vaimonsa, ja käynyt nukkumaan. Marfa Ignatjevna oli myös ryypännyt, ja kun hän ei käyttänyt väkeviä, niin hän oli nukkunut puolisonsa viereen sikeään uneen. Mutta nyt äkkiä oli Grigori aivan odottamatta herännyt yöllä, hän mietti hetkisen, ja vaikka hän heti tunsikin polttavaa kipua ristiluissaan, niin hän nousi istumaan vuoteessaan. Sen jälkeen hän taas mietti jotakin, nousi ja pukeutui nopeasti. Kenties hän tunsi omantunnonvaivoja siitä, että nukkuu ja että talo on ilman vahtia »näin vaarallisena aikana». Kaatuvataudin näännyttämä Smerdjakov makasi toisessa komerossa liikkumattomana. Marfa Ignatjevna ei liikahtanutkaan. »Ämmä meni heikoksi», ajatteli Grigori Vasiljevitš vilkaisten häneen ja meni ähkien portaille. Hän aikoi tietysti vain katsahtaa portailta, sillä hän ei jaksanut kävellä, kipu vyötäisissä ja oikeassa jalassa oli sietämätön. Mutta samassa hän äkkiä muisti, että ei ollut illalla lukinnut puutarhaan vievää pikku porttia. Hän oli perin säntillinen ja tarkka mies, jolla oli vakiintuneet tapansa ja monivuotiset tottumuksensa. Ontuen ja köyristyneenä kivusta hän astui portaita alas ja lähti puutarhaa kohti. Aivan oikein, portti oli selko selällään. Koneellisesti hän meni puutarhaan: kenties hänen silmissään häämötti jotakin, kenties hän oli kuullut jonkin äänen; vilkaistuaan vasemmalle hän näki herran ikkunan avoinna, nyt jo tyhjän ikkunan, siitä ei enää kukaan kurkistanut ulos. »Miksi on auki, nyt ei ole kesä!» ajatteli Grigori, ja äkkiä, aivan samassa silmänräpäyksessä, vilahti puutarhassa suoraan hänen edessään jotakin tavatonta. Noin neljänkymmenen askelen päässä hänen edessään näytti pimeässä juoksevan mies, liikkui hyvin nopeasti jokin varjo. »Herra Jumala», lausui Grigori, ja muistamatta kipua ristiluissaan sekä poissa suunniltaan hän lähti kulkemaan katkaistakseen juoksijan tien. Hän valitsi lyhyemmän tien, puisto oli hänelle ilmeisesti tutumpi kuin juoksijalle; tämä suuntasi kulkunsa saunaa kohti, juoksi saunan taakse, painautui seinää vastaan... Grigori seurasi jäljessä päästämättä häntä näkyvistään ja juoksi tietämättä mistään muusta ympärillään. Hän saapui lauta-aidan luo juuri sillä hetkellä, kun pakenija jo oli kiipeämässä aidan yli. Vimmoissaan Grigori parkaisi, heittäytyi eteenpäin ja tarttui molemmin käsin hänen jalkaansa.

Aivan niin, hänen aavistuksensa ei ollut häntä pettänyt: hän tunsi hänet, se oli hän, »petomainen isänmurhaaja»!

— Isänmurhaaja! — huudahti vanha mies niin, että ympäristö kajahti, mutta muuta hän ei ennättänyt huutaa; hän kaatui kuin ukkosen lyömänä. Mitja hyppäsi takaisin puutarhaan ja kumartui maahan suistuneen yli. Mitjan käsissä oli vaskinen survin ja sen hän heitti koneellisesti ruohikkoon. Survin putosi parin askelen päähän Grigorista, mutta ei nurmelle, vaan polulle kaikkein näkyvimpään paikkaan. Muutamia sekunteja hän katseli edessään makaavaa. Ukon pää oli aivan verinen; Mitja ojensi kätensä ja alkoi tunnustella sitä. Hän muisti myöhemmin selvästi, että hänen mielensä oli sillä hetkellä hirveästi tehnyt »saada täysi varmuus», oliko hän särkenyt ukon pääluun vaiko vain »kolhaissut» häntä survimella päälakeen. Mutta veri vuoti, vuoti tulvimalla ja kostutti yhtäkkiä suihkuna Mitjan vapisevia sormia. Hän muisti sittemmin, että hän tempaisi esille valkoisen uuden nenäliinansa, jonka oli varannut mukaansa mennessään rouva Hohlakovin luo, ja pani sen ukon päätä vastaan koettaen mitään ajattelematta pyyhkiä verta otsalta ja kasvoilta. Mutta liinakin tuli silmänräpäyksessä märäksi verestä. »Herra Jumala, miksi minä tämän tein?» ajatteli Mitja yhtäkkiä. »Jos olen iskenyt puhki, niin kuinka siitä nyt saa selvän... Ja eiköhän nyt olekin samantekevää!» lisäsi hän äkkiä toivottomasti. — Jos tapoin, niin tapoin... Kun satuit tielle, ukko, niin makaakin siinä! — lausui hän kuuluvasti ja riensi äkkiä aidan luo, hyppäsi sen yli takakadulle ja lähti juoksemaan. Verestä märkä liina oli kokoon puristettuna hänen oikeassa kourassaan, ja hän pisti sen juostessaan takkinsa takataskuun. Hän juoksi suin päin, ja jotkut harvat kulkijat, jotka hän pimeässä kohtasi, muistivat myöhemmin nähneensä sinä yönä hurjaa kyytiä juoksevan miehen. Hän kiiti taas Morozovin taloon. Äsken oli Fenja heti hänen poistuttuaan rientänyt vanhemman pihamiehen Nazar Ivanovitšin luo ja »Herran Kristuksen nimessä» alkanut pyydellä, että hän »ei päästäisi enää sisälle kapteenia, ei tänään eikä huomenna». Nazar Ivanovitš kuultuaan asian oli suostunut tähän, mutta pahaksi onneksi hän sattui poistumaan ylös rouvan luo, jonne hänet oli äkkiä kutsuttu, ja kun hän mennessään kohtasi sisarenpoikansa, noin kaksikymmenvuotiaan nuorukaisen, joka äsken vasta oli tullut maalta, niin hän käski tätä olemaan pihalla, mutta ei muistanut antaa määräystä kapteeniin nähden. Juostuaan portille Mitja kolkutti. Nuori mies tunsi hänet heti: Mitja oli jo useasti antanut hänelle juomarahaa. Hän avasi Mitjalle heti pikkuportin, päästi hänet sisälle ja riensi iloisesti hymyillen ennakolta ilmoittamaan, että »Agrafena Aleksandrovnaa ei nyt olekaan kotona».

— Missä hän sitten on, Prohor? — kysyi Mitja äkkiä pysähtyen.

— Äsken lähti matkaan, noin pari tuntia sitten, Timotein kanssa, Mokrojeen.

— Miksi? — huudahti Mitja.

— Sitä en voi tietää, jonkun upseerin luo, joka kutsui heitä, sieltä lähettivät hevosetkin...

Mitja jätti hänet ja syöksyi kuin mielipuoli sisälle Fenjan luo.

5.

Äkillinen ratkaisu

Fenja istui keittiössä mummon kanssa, ja molemmat olivat aikeissa käydä makuulle. Luottaen Nazar Ivanovitšiin he olivat taaskin jättäneet ovensa lukitsematta. Mitja juoksi sisälle, syöksyi Fenjan kimppuun ja tarttui hänen kurkkuunsa.

— Sano heti, missä hän on, kenen kanssa on nyt Mokrojessa? — karjaisi hän raivoissaan.

Molemmat naiset alkoivat vikistä.

— Ai-ai, sanon, ai, hyvä ystävä Dmitri Fjodorovitš, heti sanon kaikki, en salaa mitään, — lausui nopeasti puolikuoliaaksi pelästynyt Fenja. — Hän meni Mokrojeen upseerin luo.

— Minkä upseerin luo? — ärjyi Mitja.

— Entisen upseerin, sen saman, sen entisen upseerinsa, joka oli viisi vuotta sitten, jätti ja matkusti pois, — vikisi Fenja edelleen yhtä nopeasti.