Part 3

— Ei, tiedätkö, mitä sinun pitää minulle näyttää: näytä sinä minulle sellainen laki, että on lupa laitella vahinkoja, kuuletko! Sinä olet konna, ymmärrätkö sen?

Mitja vetäytyi synkkänä takaisin, ja äkkiä ikäänkuin »jokin iski häntä otsaan», kuten hän itse myöhemmin sanoi. Silmänräpäyksessä jokin valaisi hänen järkensä, »syttyi soihtu, ja minä ymmärsin kaikki». Hän seisoi jähmettyneenä eikä voinut käsittää, kuinka hän, älykäs mies, oli voinut antautua tämmöiseen tyhmyyteen, takertua tuommoiseen juttuun ja jatkaa tätä kaikkea melkein kokonaisen vuorokauden, puuhata tuon Ljagavyin kanssa, kostutella hänen päätään... »No, mies on humalassa, niin että näkee jo pikku piruja, ja juopi vielä yhtä painoa viikon, — mitäpä tässä maksaa odottaa? Entäpä jos Samsonov on tahallaan lähettänyt minut tänne? Entäpä jos Grušenjka... Voi hyvä Jumala, mitä olenkaan tehnyt!...»

Talonpoika istui, katseli häntä ja naureskeli. Jossakin muussa tapauksessa Mitja kenties olisi tappanut tuon hölmön vihapäissään, mutta nyt hän itse oli mennyt niin heikoksi kuin lapsi. Hän astui hiljaa lavitsan luo, otti päällystakkinsa, puki ääneti sen ylleen ja meni ulos tuvasta. Toisessa tuvassa hän ei tavannut vartijaa, siellä ei ollut ketään. Hän otti taskustaan pientä rahaa viisikymmentä kopeekkaa ja pani ne pöydälle maksuksi yösijasta, kynttilästä ja häiriöstä. Mentyään ulos tuvasta hän näki ympärillään vain metsää eikä mitään muuta. Hän lähti kulkemaan umpimähkään, muistamatta edes mihin suuntaan oli lähdettävä mökiltä — oikeaanko vai vasempaanko; kiiruhtaessaan edellisenä yönä tänne papin kanssa hän ei ollut tarkannut tietä. Ei minkäänlaista kostonhalua ollut hänen sielussaan, ei edes Samsonovia kohtaan. Hän asteli kapeata metsätietä ajattelematta mitään, hajamielisenä, »kadonnein aattein», huolehtimatta vähääkään siitä, minne meni. Vastaan tuleva lapsi olisi voittanut hänet, niin voimattomaksi hän oli äkkiä tullut sielun ja ruumiin puolesta. Jotenkuten hän kuitenkin joutui ulos metsästä: hänen edessään oli äkkiä niitettyjä paljaita peltoja silmänkantamattomiin: »Mikä toivottomuus, mikä kuolema ylt'ympäri!» toisteli hän astuen yhä vain eteenpäin.

Ohikulkijat pelastivat hänet: ajomies kyyditsi kyläntietä jotakin ukkoa, joka oli kauppias. Kun he saapuivat kohdalle, kysyi Mitja tietä, ja selville kävi, että toisetkin olivat menossa Volovjaan. Ryhdyttiin neuvottelemaan, ja Mitja pääsi rattaille mukaan. Noin kolmen tunnin kuluttua oltiin perillä. Volovjan majatalossa Mitja tilasi heti kyydin kaupunkiin, mutta huomasi äkkiä olevansa hirveän nälkäinen. Hevosia valjastettaessa hänelle laitettiin munakokkeli. Hän söi sen kaikki silmänräpäyksessä, söi ison leivänkimpaleen, söi esille ilmestyneen makkaran ja joi kolme ryyppyä viinaa. Vahvistettuaan itseään hän reipastui ja hänen mielensä kirkastui taas. Hän kiiti tietä pitkin, hoputti kyytimiestä ja teki yht'äkkiä uuden ja aivan »muuttumattoman» suunnitelman, miten saisi vielä ennen saman päivän iltaa »nuo kirotut rahat». »Ja ajatella, ajatella, että noiden jonninjoutavien kolmentuhannen takia tuhoutuu ihmiskohtalo!» Ja jollei hän olisi lakkaamatta ajatellut Grušenjkaa ja sitä, eikö tälle ollut jotakin tapahtunut, niin hän kenties olisi taas tullut aivan iloiseksi. Mutta Grušenjkan ajattelu tunkeutui joka hetki hänen sieluunsa terävän veitsen tavoin.

3.

Kultakaivos

Tämä oli juuri se Mitjan käynti, josta Grušenjka oli niin peläten kertonut Rakitinille. Grušenjka odotteli silloin »pikalähettiään» ja oli hyvin iloissaan siitä, että Mitja ei ollut käynyt edellisenä eikä sinä päivänä, sekä toivoi, että hän, jos Jumala suo, ei tule ennen hänen lähtöään, mutta silloin oli Mitja äkkiä tullutkin. Jatkon me tiedämme: päästäkseen hänestä eroon oli Grušenjka heti pyytänyt häntä saattamaan häntä Kuzjma Samsonovin luo, jonne Grušenjkan muka välttämättömästi oli mentävä »rahoja laskemaan», ja kun Mitja oli hänet sinne saattanut, niin hyvästellessään häntä Kuzjman portilla oli Grušenjka ottanut häneltä lupauksen, että Mitja tulisi häntä hakemaan kellon käydessä kahtatoista saattaakseen hänet takaisin kotiin. Mitja oli iloissaankin tästä asiain järjestymisestä: »Hän istuu Kuzjman luona, ei mene siis Fjodor Pavlovitšin luo... jollei hän vain valehtele», lisäsi hän samassa. Mutta hänestä näytti, että Grušenjka ei ollut valehdellut. Hänen mustasukkaisuutensa oli juuri sitä laatua, että ollessaan erillään rakastamastaan naisesta hän kuvitteli heti Jumala ties mitä kauheita asioita siitä, mitä naiselle tapahtuu ja miten tämä siellä »pettää» häntä, mutta juostuaan taas naisen luo järkytettynä, masentuneena, täysin vakuutettuna, että tämä on ennättänyt olla hänelle uskoton, hän heti katsahdettuaan tämän kasvoihin, tämän naisen nauraviin, iloisiin ja ystävällisiin kasvoihin, tuossa tuokiossa reipastui mieleltään, lakkasi heti paikalla epäilemästä ja iloisesti häveten soimasi itse itseään mustasukkaisuudestaan. Saatettuaan Grušenjkan hän riensi kotiinsa. Oi, hänen piti ennättää vielä toimittaa niin paljon tänään! Mutta ainakin oli taakka sydämeltä pudonnut. »Pitäisi vain pian saada tietää Smerdjakovilta, eikö siellä ole tapahtunut mitään eilen illalla, eikö Grušenjka, mene tiedä, ole käynyt Fjodor Pavlovitšin luona, uh!» välähti hänen päässään. Niin että hän ei ollut ennättänyt vielä juosta asuntoonsa, kun mustasukkaisuus jo taas oli alkanut liikahdella hänen rauhattomassa sydämessään.

Mustasukkaisuus! »Othello ei ole mustasukkainen, hän on herkkäuskoinen», huomautti Puškin, ja jo tämä huomautus yksistään todistaa tämän suuren venäläisen runoilijan älyn syvyyttä. Othellolla on yksinkertaisesti rikki ruhjottu sielu, ja koko hänen maailmankatsomuksensa on synkistynyt, sillä _hänen ihanteensa on sortunut_. Mutta Othello ei rupea piileksimään, vakoilemaan, pitämään salaa silmällä: hän on luottavainen. Päinvastoin häntä piti johtaa äärelle, työntää eteenpäin, kiihoittaa erikoisin ponnistuksin, että hän huomaisi uskottomuuden. Todella mustasukkainen ihminen ei ole tämmöinen. On mahdotonta kuvitellakin koko sitä häpeätä ja siveellistä alennustilaa, mihin mustasukkainen kykenee antautumaan ilman mitään omantunnonvaivoja. Eikä ole niin, että he kaikki olisivat alhaisia ja likaisia sieluja. Päinvastoin yleväsydäminen ihminen, jonka rakkaus on puhdasta, täynnä uhrautuvaisuutta, voi kuitenkin piiloutua pöytien alle, palkata halpamielisiä ihmisiä avukseen ja viihtyä vakoilun ja salakuuntelun iljettävimmässä loassa. Othello ei olisi voinut millään ehdolla tyytyä uskottomuuteen, — hän ei olisi voinut antaa anteeksi ja tyytyä, — vaikka hänen sielunsa ei tunne vihaa ja on viaton kuin lapsen sielu. Mutta toisin on todella mustasukkaisen laita: vaikeata on kuvitella, mihin voi tyytyä ja viihtyä ja mitä voi antaa anteeksi joku mustasukkainen! Mustasukkaiset antavat anteeksi helpommin kuin kukaan muu, ja sen tietävät kaikki naiset. Mustasukkainen kykenee tavattoman pian (tietysti pantuaan ensin toimeen hirveän kohtauksen) antamaan anteeksi esimerkiksi jo melkein todistetun uskottomuuden, hänen itsensä näkemät syleilyt ja suutelot, jos hän samaan aikaan on esimerkiksi voinut jollakin tavoin tulla vakuutetuksi siitä, että tämä tapahtui »viimeisen kerran» ja että kilpailija tämän jälkeen heti katoaa, matkustaa maan ääriin tai että hän itse vie naisensa pois johonkin sellaiseen paikkaan, johon tuo peloittava kilpailija ei enää tule. Tietysti sovinto tapahtuu vain hetkeksi, sillä jos kilpailija todella häviäisikin tiehensä, niin mustasukkainen itse keksii jo seuraavana päivänä toisen, uuden, ja tulee tälle mustasukkaiseksi. Luulisi, että mitä arvoa onkaan sellaisella rakkaudella, jota täytyy noin pitää silmällä, ja mitä maksaa rakkaus, jota pitää niin suurin ponnistuksin vahtia? Mutta juuri tätä ei todella mustasukkainen koskaan käsitä, ja kuitenkin, toden totta, semmoisten joukossa saattaa olla yleväsydämisiäkin ihmisiä. Merkillistä on vielä se, että nämä samat yleväsydämiset ihmiset seisoessaan jossakin komerossa salaa kuuntelemassa ja vakoilemassa eivät, jos kohta he »ylevillä sydämillään» eivät selvästi ymmärräkään kaikkea sitä siivottomuutta, johon he itse ovat vapaaehtoisesti tuppautuneet mukaan, ainakaan sillä hetkellä, kun seisovat tuossa komerossa, milloinkaan tunne omantunnonvaivoja. Kun Mitja näki Grušenjkan, niin hänestä katosi mustasukkaisuus ja hän muuttui silmänräpäyksen ajaksi luottavaiseksi ja jaloksi, halveksipa itsekin itseään huonojen tunteittensa johdosta. Tämä merkitsi vain sitä, että hänen rakkauteensa tuota naista kohtaan sisältyi jotakin paljon korkeampaa kuin hän itse luulikaan eikä ainoastaan intohimoa, ei ainoastaan »ruumiin kaartuma», josta hän oli puhunut Aljošalle. Mutta kun Grušenjka katosi hänen näkyvistään, niin Mitja alkoi heti taas epäillä hänessä kaikkea uskottomuuden alhaisuutta ja kavaluutta. Eikä hän tällöin tuntenut mitään tunnonvaivoja.

Mustasukkaisuus siis alkoi uudelleen kuohua hänessä. Joka tapauksessa täytyi kiiruhtaa. Ensityöksi oli saatava vaikka pikkuisen rahaa lainatuksi. Eiliset yhdeksän ruplaa olivat melkein kaikki menneet matkalla, eikä aivan ilman rahaa tietenkään pääse minnekään askeltakaan. Samalla kuin hän äsken rattailla istuessaan oli miettinyt uutta suunnitelmaansa, oli hän myös tuuminut, mistä saisi taskulainan. Hänellä oli pari kaksintaistelupistolia panoksineen, ja se, että hän ei tähän saakka vielä ollut niitä pantannut, johtui siitä, että hän piti niistä enemmän kuin mistään muista kapineistaan. »Pääkaupunki»-ravintolassa hän oli jo kauan sitten jonkin verran tutustunut erääseen nuoreen virkamieheen ja jotenkin saanut siellä myös tietää, että tämä naimaton ja sangen varakas virkamies intohimoisesti rakastaa aseita, ostelee pistoleja, revolvereja, tikareja, ripustelee niitä seinilleen, näyttää tutuilleen, kehuskelee, osaa mainiosti selittää revolverin rakenteen, kuinka se on ladattava, kuinka laukaistava ym. Kauan ajattelematta Mitja heti meni hänen luokseen ja ehdotti, että hän ottaisi pistolit pantiksi ja antaisi lainaksi kymmenen ruplaa. Virkamies alkoi ilostuneena pyydellä häntä myymään ne, mutta Mitja ei suostunut, ja virkamies antoi hänelle kymmenen ruplaa ilmoittaen, ettei hän millään ehdolla ota korkoja. He erosivat ystävinä. Mitja kiiruhti, hän riensi Fjodor Pavlovitšin talon takalistoon, huvimajaansa, kutsuakseen mahdollisimman pian puheilleen Smerdjakovin. Mutta tällä tavoin tuli merkille pannuksi taaskin se tosiasia, että vain kolme tai neljä tuntia erään tapahtuman edellä, josta tuonnempana tulee paljon puhuttavaksi, Mitjalla ei ollut kopeekkaakaan rahaa ja että hän panttasi kymmenestä ruplasta rakkaimmat kapineensa, kun taas äkkiä kolmen tunnin kuluttua hänellä oli käsissään tuhansia... Mutta minähän teen hyppäyksen eteenpäin.

Maria Kondratjevnan (Fjodor Pavlovitšin naapurin) luona häntä odotti tieto Smerdjakovin sairaudesta, mikä tavattomasti hämmästytti häntä ja teki hänet levottomaksi. Hän kuuli kertomuksen putoamisesta kellariin, sitten kaatuvataudista, lääkärin tulosta, Fjodor Pavlovitšin huolista; mielenkiinnolla hän kuuli senkin, että veli Ivan oli jo aamulla lähtenyt Moskovaan. »Lienee ajanut ennen minua Volovjan ohi», ajatteli Dmitri Fjodorovitš, mutta hän oli hirveän huolissaan Smerdjakovin vuoksi: »Kuinka nyt käy, kuka nyt vahtii ja antaa minulle tietoja?» Innokkaasti hän alkoi kysellä noilta naisilta, eivätkö he olleet huomanneet mitään eilen illalla. Nämä ymmärsivät sangen hyvin, mitä hän tiedusteli, ja haihduttivat täydelleen hänen epäluulonsa: ei kukaan ollut käynyt, Ivan Fjodorovitš oli ollut yöllä kotona, »kaikki oli täysin järjestyksessä». Mitja rupesi ajattelemaan. Epäilemättä pitää tänäänkin vahtia, mutta missä: täälläkö vai Samsonovin portilla? Hän päätti, että oli vahdittava kummassakin paikassa, aina asianhaarain mukaan, kunnes, kunnes... Seikka oli semmoinen, että nyt hänen edessään oli tuo »suunnitelma», äskeinen, uusi ja jo varma suunnitelma, jonka hän oli keksinyt rattailla ja jonka toteuttamista ei enää voinut lykätä. Mitja päätti uhrata siihen tunnin: »Tunnissa saan kaikki ratkaistuksi, saan kaikki tietää, ja silloin, silloin, ensin menen Samsonovin taloon, otan selville, onko Grušenjka siellä, ja sitten silmänräpäyksessä takaisin tänne ja täällä kello yhteentoista asti, sitten taas Samsonovin luo Grušenjkaa hakemaan ja saattamaan häntä kotiin.» Näin hän päätti.

Hän kiiruhti kotiinsa, peseytyi, kampasi tukkansa, puhdisti vaatteensa, pukeutui ja lähti rouva Hohlakovin luo. Voi, hänen »suunnitelmansa» oli täällä. Hän oli päättänyt lainata kolmetuhatta tältä rouvalta. Ja tärkeintä on, että hän äkkiä ja ikäänkuin tuota pikaa oli tullut tavattoman varmaksi siitä, ettei saa kieltävää vastausta. Kenties ihmetellään sitä, että jos kerran hänellä oli tuo varmuus, niin miksi hän ei jo aikaisemmin ollut mennyt sinne, niin sanoakseni omaan piiriinsä, vaan lähti Samsonovin luo, laadultaan aivan oudon miehen luo, jonka kanssa hän ei edes osannut oikealla tavalla puhua. Mutta asia oli niin, että hän viime kuukauden aikana oli miltei vieraantunut rouva Hohlakovista, jota hän aikaisemminkin tunsi verraten vähän, ja sitäpaitsi hän tiesi varsin hyvin, ettei rouva Hohlakovkaan voinut sietää häntä. Tämä rouva oli vihannut häntä alusta alkaen yksinkertaisesti siitä syystä, että hän oli Katerina Ivanovnan sulhanen, kun rouva Hohlakov taas jostakin syystä oli saanut päähänsä, että Katerina Ivanovnan olisi hylättävä hänet ja mentävä naimisiin »miellyttävän, ritarillisesti sivistyneen Ivan Fjodorovitšin kanssa, jolla oli niin sievä käytöstapa.» Mitjan käytöstapaa hän taas vihasi. Mitja puolestaan oli naureskellut hänelle ja kerran jotenkin tullut sanoneeksi hänestä, että tämä rouva on »yhtä vilkas ja ujostelematon kuin sivistymätönkin». Ja äsken aamulla, rattailla, hänen mieleensä oli tullut valoisa ajatus: »Jos hän kerran niin mielellään tahtoo, että minä en menisi naimisiin Katerina Ivanovnan kanssa, ja haluaa sitä siinä määrin (hän tiesi, että melkein hysteriaan asti), niin miksipä hän kieltäytyisi antamasta minulle noita kolmeatuhatta nimenomaan sitä varten, että voisin näillä rahoilla jättää Katjan ja mennä täältä ainaiseksi matkoihini? Jos nämä hemmoitellut yläluokan rouvat tahtovat jotakin oikkuaan tyydyttää, niin he eivät säästä mitään saadakseen tahtonsa täyttymään. Sitäpaitsi hän on niin rikaskin», tuumi Mitja. Mitä itse »suunnitelmaan» tulee, niin se oli entinen, t.s. hän aikoi tarjota oikeuksiaan Tšermašnjaan, — mutta ei enää kauppatavarana, kuten eilen Samsonoville, ei viekoitellakseen rouvaa, kuten eilen Samsonovia, sillä mahdollisuudella, että voi saada kolmentuhannen asemesta kaksin verroin rahaa, kuusi- tai seitsemäntuhatta, vaan yksinkertaisesti tarjota ne kunniallisen miehen tavoin vakuudeksi lainasta. Kehittäessään tätä uutta ajatustaan Mitja innostui, mutta niin kävi aina kaikissa hänen aloitteissaan, kaikissa hänen äkillisissä päätöksissään. Jokaisen uuden ajatuksensa valtaan hän antautui intohimoisesti. Siitä huolimatta hän astuessaan rouva Hohlakovin kuistille tunsi pelon karmivan selkäänsä: vasta tällä sekunnilla hän ymmärsi täydelleen ja matemaattisen selvästi, että tämä oli hänen viimeinen toivonsa, että mitään muuta ei enää ole jäljellä maailmassa, jos tämä pettää, »kuin tappaa ja ryöstää joku kolmentuhannen tähden, muuta ei mitään»... Kello oli noin puoli kahdeksan, kun hän soitti ovikelloa.

Aluksi näytti onni hymyilevän: tuskin hän oli ennättänyt ilmoittautua, kun hänet heti jo otettiin vastaan harvinaisen nopeasti. »On ihan kuin hän olisi odottanut minua», välähti Mitjan mielessä, ja kun hänet oli viety vierashuoneeseen, tuli yht'äkkiä, emäntä miltei juosten sisälle ja ilmoitti odottaneensa häntä...

— Minä odotin, odotin! Enhän minä voinut ajatellakaan, että te tulisitte luokseni, myönnättehän sen itse, ja kuitenkin minä teitä odotin, ihmetelkää vaistoani, Dmitri Fjodorovitš, olen koko aamun ollut varma siitä, että te tänään tulette.

— Tämä on todellakin ihmeteltävää, hyvä rouva, — lausui Mitja istuutuen hitaasti, — mutta... minä tulin erittäin tärkeän asian vuoksi... kaikkein tärkeimmän minulle, toisin sanoen, hyvä rouva, minä kiiruhdan ainoastaan itseni takia...

— Tiedän, että kaikkein tärkeimmän asian johdosta, Dmitri Fjodorovitš, tässä eivät ole kysymyksessä mitkään aavistukset, ei taantumuksellinen kiintymys ihmeisiin (oletteko kuullut luostarinvanhin Zosimasta?), tämä, tämä on matematiikkaa: te ette voinut olla tulematta, sen jälkeen kuin on tapahtunut tuo kaikki Katerina Ivanovnaa koskeva, ette voinut, ette voinut; tämä on matematiikkaa.

— Tosielämän realismia, hyvä rouva, sitä se on! Mutta sallikaa minun esittää...

— Realismiapa juuri, Dmitri Fjodorovitš. Minä olen nyt kokonaan realismin puolella, olen saanut kovin hyvän opetuksen ihmeisiin nähden. Oletteko kuullut, että luostarinvanhin Zosima on kuollut?

— En, hyvä rouva, kuulen sen ensimmäistä kertaa, — sanoi Mitja hieman ihmetellen. Hänen mielessään välähti Aljošan kuva.

— Viime yönä, ja ajatelkaahan...

— Hyvä rouva, — keskeytti Mitja, — minä ajattelen vain sitä, että olen aivan epätoivoisessa asemassa ja että jos te ette auta, niin kaikki kaatuu ja minä kaadun ensimmäisenä. Suokaa anteeksi triviaalinen sanonta, mutta minä olen kuumeessa, kuumehoureissa...

— Tiedän, tiedän, että olette kuumeessa, kaikki tiedän, te ette voi ollakaan muunlaisessa mielentilassa, ja mitä ikinä sanottekin, sen tiedän kaikki edeltäpäin. Olen jo kauan sitten ottanut ajatellakseni kohtaloanne, Dmitri Fjodorovitš, minä seuraan sitä ja tutkin sitä... Oi uskokaa minua, minä olen kokenut sielun lääkäri, Dmitri Fjodorovitš.

— Hyvä rouva, jos te olette kokenut lääkäri, niin minä puolestani olen kokenut potilas, — lausui Mitja koettaen siinä määrin olla rakastettava, että se vaati ponnistusta, — ja minä aavistan, että jos te niin seuraatte kohtaloani, te myös autatte tuhon uhatessa, mutta sallikaa minun sitä varten lopultakin esittää teille se suunnitelma, jota ajatellen olen uskaltanut tänne tulla... ja se, mitä minä teiltä odotan... Olen tullut, hyvä rouva...

— Älkää selitelkö, se on toisarvoista. Mitä taas apuun tulee, niin ette te, Dmitri Fjodorovitš, ole ensimmäinen, jota autan. Olette varmaankin kuullut serkustani rouva Beljmesovista, hänen miehelleen kävi huonosti, kaatui, kuten te niin kuvaavasti sanoitte, Dmitri Fjodorovitš?

— En vähintäkään, hyvä rouva, — oh, hyvä rouva, en vähintäkään! — huudahti hermostuneen kärsimättömästi Mitja ja aikoi nousta paikaltaan. — Rukoilen teitä vain, hyvä rouva, kuulemaan minua, antakaa minun vain kaksi minuuttia vapaasti puhua, jotta voisin ensin esittää teille kaikki, koko suunnitelman, jonka johdosta tulin. Sitäpaitsi on aikani täpärällä, minulla on hirveän kiire!... — huudahti hysteerisesti Mitja tuntien, että rouva Hohlakov alkaa heti taas puhua, ja toivoen voivansa tukahduttaa huutoonsa hänen äänensä: — Minä olen tullut epätoivoissani... äärimmäisessä epätoivossa pyytämään teiltä lainaksi rahaa kolmetuhatta, velaksi, mutta varmaa, mitä varminta vakuutta vastaan, hyvä rouva, mitä varminta panttia vastaan! Sallikaa vain esittää...

— Kaikesta tästä myöhemmin, myöhemmin, — huiski hänelle kädellään rouva Hohlakov vuorostaan, — kaikki, mitä sanottekin, minä tiedän edeltäpäin, sanoinhan teille jo sen. Te pyydätte jotakin rahasummaa, te tarvitsette kolmetuhatta, mutta minä annan teille enemmän, äärettömän paljon enemmän, minä pelastan teidät, Dmitri Fjodorovitš, mutta teidän on toteltava minua!

Mitja ihan ponnahti taas paikaltaan.

— Hyvä rouva, oletteko te todellakin niin hyvä! — huudahti hän tavattoman tunteikkaasti. — Hyvä Jumala, te olette pelastanut minut. Te pelastatte ihmisen, hyvä rouva, väkivaltaisesta kuolemasta, pistolilta... Ikuinen kiitollisuuteni...

— Minä annan teille äärettömän, äärettömän paljon enemmän kuin kolmetuhatta! — huudahti rouva Hohlakov katsellen säteilevänä ja hymysuin Mitjan innostusta.

— Äärettömän paljon! Niin paljoa ei tarvitakaan. Välttämättömät ovat vain nuo minulle kohtalokkaat kolmetuhatta, ja minä puolestani tulen rajattoman kiitollisena antamaan teille vakuuden tästä summasta ja esitän teille suunnitelman, joka...

— Riittää, Dmitri Fjodorovitš, sanottu ja tehty, — tokaisi rouva Hohlakov hyväntekijän puhtaan riemastuksen vallassa. — Minä olen luvannut teidät pelastaa ja pelastan. Minä pelastan teidät niinkuin rouva Beljmesovinkin. Mitä te ajattelette kultakaivoksesta, Dmitri Fjodorovitš?

— Kultakaivoksesta, hyvä rouva! En ole koskaan ajatellut siitä mitään.

— Mutta minäpä olen ajatellut teidän puolestanne! Olen ajatellut ja yhä uudestaan ajatellut! Olen jo kokonaisen kuukauden tehnyt teistä havaintoja tässä tarkoituksessa. Olen sata kertaa katsonut teitä ohikulkiessanne ja aina sanonut itselleni: siinä on tarmokas mies, joka on toimitettava kaivokseen. Olen tutkinut teidän käyntiännekin ja päättänyt: tämä mies löytää monta kaivosta.

— Käynnistäkö päättäen, hyvä rouva? — hymähti Mitja.

— Miksipä ei käynnistäkin. Mitä, kiellättekö todellakin, että käynnistä voi nähdä luonteen, Dmitri Fjodorovitš? Luonnontieteet todistavat tätä samaa. Oi, minä olen nyt realisti, Dmitri Fjodorovitš. Minä olen eilispäivästä saakka, tuon luostarissa tapahtuneen jutun jälkeen, joka minua niin on järkyttänyt, täydellinen realisti ja tahdon antautua käytännölliseen toimintaan. Minä olen tullut terveeksi. Riittää! kuten Turgenjev sanoi.

— Mutta hyvä rouva, nuo kolmetuhatta, jotka te niin jalomielisesti lupasitte minulle lainata...

— Eivät mene teiltä sivu suun, Dmitri Fjodorovitš, — katkaisi rouva Hohlakov heti hänen puheensa. — Nuo kolmetuhatta ovat aivan kuin taskussanne, eikä vain kolmetuhatta, vaan kolme miljoonaa, Dmitri Fjodorovitš, aivan lyhyen ajan kuluessa! Minä sanon teille teidän ideanne: te etsitte käsiin kaivoksen, ansaitsette miljoonia, palaatte takaisin ja teistä tulee toiminnan mies, työnnätte meitäkin eteenpäin ohjaten hyvään suuntaan. Onko tosiaankin jätettävä kaikki juutalaisten käsiin? Te panette pystyyn rakennuksia ja kaikenlaisia yrityksiä. Te autatte köyhiä, ja nämä siunaavat teitä. Nykyinen aika on rautateiden aikaa, Dmitri Fjodorovitš. Te tulette tunnetuksi ja välttämättömäksi finanssiministeriölle, joka nyt on niin suuressa pulassa. Meidän paperiruplamme arvon aleneminen riistää minulta yöunen, Dmitri Fjodorovitš, tältä puolelta minua tunnetaan vähän...

— Hyvä rouva, hyvä rouva! — keskeytti Dmitri Fjodorovitš taas jonkinmoisen levottoman aavistuksen valtaamana. — Minä kenties hyvinkin, hyvinkin seuraan neuvoanne, — teidän viisasta neuvoanne, hyvä rouva, — ja kenties lähden sinne... tuohon kaivokseen... ja tulen vielä kerran puhumaan kanssanne tästä... montakin kertaa... mutta nyt nuo kolmetuhatta, jotka te niin jalomielisesti... Oi, ne päästäisivät minut vapaaksi ja jos mahdollista, niin tänään... se on näettekö, minulla ei ole nyt aikaa tuntiakaan, ei tuntiakaan...

— Riittää, Dmitri Fjodorovitš, riittää! — keskeytti rouva Hohlakov järkähtämättömästi. — Kysymys on: lähdettekö kaivokseen vai ettekö, oletteko varmasti päättänyt, vastatkaa matemaattisesti.

— Lähden, hyvä rouva, sitten... Minä lähden minne tahdotte, hyvä rouva... mutta nyt...

— Odottakaahan! — huudahti rouva Hohlakov, hyppäsi pystyyn ja riensi komean kirjoituspöytänsä luo, jossa oli lukemattomia pikku laatikoita, ja alkoi vetää auki laatikon toisensa jälkeen jotakin etsien ja hyvin kiireissään.

»Kolmetuhatta», ajatteli Mitja ahdistuksissaan. »Ja aivan heti, ilman mitään papereita, ilman virallista sopimusta... oi, se on gentlemannimaista! Suurenmoinen nainen, ja jos hän vain ei olisi niin puhelias...»

— Tässä! — huudahti iloissaan rouva Hohlakov palaten Mitjan luo. — Tätä minä etsin!

Se oli pikkuruikkuinen hopeainen pyhäinkuva nauhassa, niitä, joita toisinaan käytetään yhdessä iholla kannettavan ristin kanssa.

— Tämä on Kijevistä, Dmitri Fjodorovitš, — jatkoi rouva Hohlakov hartaasti, — Pyhän Marttyyrin Barbaran jäännöksistä. Sallikaa minun itseni ripustaa se teidän kaulaanne, ja sillä tavoin siunata teidät uuteen elämään ja uusiin sankaritekoihin.