Part 2

— Jalosukuinen Kuzjma Kuzjmitš on luultavasti jo useasti kuullut minun riidoistani isäni Fjodor Pavlovitšin kanssa, joka on ryöstänyt minulta äitini perinnön... sillä koko kaupunki juoruaa tästä... koska täällä kaikki juoruavat siitä, mistä ei tarvitsisi... Ja sitäpaitsi on voinut tulla tiedoksi myös Grušenjkan... anteeksi: Agrafena Aleksandrovnan kautta... kunnioitettavan ja suuressa arvossa pitämäni Agrafena Aleksandrovnan... — näin alkoi Mitja ja sekaantui jo ensimmäisissä sanoissaan. Mutta me emme tässä esitä sananmukaisesti hänen koko puhettaan, vaan ainoastaan selostamme sen. Asia muka on semmoinen, että hän, Mitja, vielä kolme kuukautta sitten vasiten neuvotteli (hän lausui nimenomaan »vasiten» eikä vartavasten) asianajajan kanssa läänin pääkaupungissa, kuuluisan asianajajan, Kuzjma Kuzjmitš, Pavel Pavlovitš Korneplodovin kanssa, olette varmaankin kuullut? Perin viisas mies, miltei valtiomiehen äly... tuntee teidätkin... mainitsi teitä mitä mairittelevimmin... takertui Mitja toistamiseen puheessaan. Mutta nämä katkeamiset eivät saaneet häntä pysähtymään, hän hyppäsi heti niiden yli ja riensi yhä eteenpäin. Tämä samainen Korneplodov, kyseltyään asioita seikkaperäisesti ja tarkastettuaan ne asiakirjat, jotka Mitja saattoi hänelle esittää (asiakirjoista Mitja puhui epäselvästi ja kiiruhti erityisesti tässä paikassa), oli sitä mieltä, että Tšermašnjan kylään nähden, jonka kylän muka pitäisi kuulua hänelle, Mitjalle, äidin perintönä, voisi todellakin aloittaa jutun ja sillä ahdistaa hävytöntä ukkoa... »sillä eivät kaikki tiet ole tukossa, ja oikeudenhoito kyllä tietää, mistä on tunkeuduttava läpi». Sanalla sanoen, voisi toivoa saavansa Fjodor Pavlovitšiltä, lisää vielä kuusi- tai seitsemäntuhatta, koska Tšermašnja on kuitenkin vähintään kahdenkymmenenviidentuhannen arvoinen, tai oikeastaan varmastikin kahdenkymmenenkahdeksan, »kolmenkymmenen, kolmenkymmenentuhannen, Kuzjma Kuzjmitš, enkä minä, ajatelkaahan, ole tältä kovasydämiseltä mieheltä saanut seitsemäätoistakaan!...» Niin että minä, Mitja, silloin tämän asian jätin sikseen, sillä en minä ymmärrä mitään oikeusjutuista, mutta tänne tultuani jouduin ällistyksekseni uloshaun alaiseksi (tässä Mitja taas sekaantui ja hyppäsi taas jyrkästi toiseen asiaan): niinpä että ettekö te, jalosukuinen Kuzjma Kuzjmitš, haluaisi ottaa kaikkia minun oikeuksiani tuota petoa kohtaan ja antaa siitä minulle vain kolmetuhatta... Tehän ette missään tapauksessa voi joutua kärsimään tappiota, sen vannon kunniani kautta, kunniani kautta, vaan voitte päinvastoin ansaita kuusi- tai seitsemäntuhatta kolmen asemesta... Mutta pääasia on, että asia päätetään »jo tänään». »Minä toimitan notaarille taikka miten vain tarvitaan... Sanalla sanoen, minä olen valmis kaikkeen, annan kaikki asiakirjat mitä vaaditte, allekirjoitan kaikki... ja me laittaisimme heti kuntoon tämän paperin, ja jos suinkin mahdollista, jos suinkin mahdollista, jo tänä aamuna... Te antaisitte minulle nuo kolmetuhatta... sillä kukapa muu on teidän veroisenne rahamies tässä kaupungissa... ja sillä te pelastaisitte minut... sanalla sanoen, pelastaisitte minut hyvää asiaa varten, jaloa asiaa varten, voi sanoa... sillä minulla on mitä kunniallisimmat tunteet erästä henkilöä kohtaan, jonka te hyvin tunnette ja josta pidätte huolta isällisesti. En olisi muuten tullutkaan, jos ette tekisi sitä isällisesti. Ja, jos niin tahdotte, niin tässä on kolahtanut kolme päätä yhteen, sillä kohtalo — se on hirvitys, Kuzjma Kuzjmitš! Realismia, Kuzjma Kuzjmitš, realismia! Mutta koska teidät on jo kauan sitten pitänyt jättää huomioon ottamatta, niin jää jäljelle kaksi päätä, kuten lausuin, kenties lausuin kömpelösti, mutta minä en olekaan kirjailija. Se on, toinen pää on minun, ja toinen on tuon pedon. Siis valitkaa: minäkö vai peto? Kaikki on nyt teidän käsissänne — kolme kohtaloa ja kaksi arpaa... Antakaa anteeksi, minä sekaannuin, mutta te ymmärrätte... minä näen teidän kunnioitettavista silmistänne, että te olette ymmärtänyt... Mutta jos ette ole ymmärtänyt, niin hukun jo tänään, siinä se!»

Mitja katkaisi järjettömän puheensa tuohon »siinä se» ja hypähti paikaltaan odottaen vastausta typerään ehdotukseensa. Lausuessaan viimeisen lauseensa hän tunsi äkkiä ja toivottomasti, että kaikki oli mennyt myttyyn ja, mikä oli tärkeintä, että hän oli puhunut hirmuisen joukon pötyä. »Omituista, tänne tullessani näytti kaikki hyvältä, ja nyt se on pötyä!» välähti äkkiä hänen toivottomassa päässään. Kaiken aikaa hänen puhuessaan oli ukko istunut liikkumatta ja jäisin katsein tarkannut häntä. Pitäen häntä kuitenkin noin minuutin verran odotuksen vallassa Kuzjma Kutzjmitš viimein lausui mitä päättävimmällä ja lohduttomimmalla äänenpainolla:

— Suokaa anteeksi, me emme harjoita tämänlaatuisia liiketoimia.

Mitja tunsi äkkiä jalkojensa pettävän.

— Kuinkas minä nyt, Kuzjma Kuzjmitš, — mutisi hän hymyillen hervottomasti. — Minähän olen nyt mennyttä miestä, vai mitä te arvelette?

— Suokaa anteeksi...

Mitja seisoi yhä ja katseli jäykästi ja liikkumattomana, ja huomasi yhtäkkiä, että jotakin liikahti ukon kasvoissa. Hän vavahti.

— Katsokaahan, hyvä herra, tämmöiset asiat ovat meille hankalat, — lausui ukko hitaasti, — alkaa käräjöinnit, täytyy käyttää asianajajia, siinä on ihan hukassa! Mutta jos tahdotte, niin täällä on eräs mies, jonka puoleen voisitte kääntyä...

— Herra Jumala, kuka se on!... Te saatte minut jälleen elämään, Kuzjma Kuzjmitš, — alkoi Mitja äkkiä epäselvästi puhua.

— Hän ei ole täkäläinen, se mies, eikä häntä nyt täällä ole. Hän tekee talonpoikien kanssa metsäkauppoja, on nimeltään Ljagavyi. Jo vuoden verran hän on hieronut Fjodor Pavlovitšin kanssa kauppaa tuosta lehdostanne Tšermašnjassa, mutta eivät sovi hinnasta, olette kukaties kuullut. Nyt hän on taas tullut ja asustaa nyt pappi Iljinskin luona, Volovjan kievarista lienee sinne noin kaksitoista virstaa, Iljinskin kylässä. Hän on kirjoittanut tänne minullekin tästä asiasta, nimittäin tästä metsiköstä, pyysi neuvoa. Fjodor Pavlovitš aikoo itse mennä hänen luokseen. Niin että jos te ennättäisitte ennen Fjodor Pavlovitšia ja esittäisitte Ljagavyille samaa, mitä puhuitte minulle, niin kenties syntyy hänen kanssaan kaupat...

— Nerokas ajatus! — keskeytti Mitja innostuneena. — Hän juuri, hänelle se juuri sopii! Hän hieroo kauppaa, häneltä pyydetään paljon, ja nyt hän juuri saakin omistuskirjan siihen, hahaha! — Ja Mitja alkoi äkkiä nauraa lyhyttä, puisevaa nauruaan, aivan odottamatta, niin että Samsonovinkin pää nytkähti.

— Kuinka voin kiittää teitä, Kuzjma Kuzjmitš, — intoili Mitja.

— Ei mitään, — sanoi Samsonov kumartaen päätään alemmaksi.

— Te ette tiedäkään, te olette pelastanut minut, oi, minut toi teidän luoksenne aavistus... Siis tuon papin luo!

— Ei kestä kiittää.

— Riennän ja lennän. Olen käyttänyt väärin teidän terveydentilaanne. En ikänäni unohda tätä, venäläinen mies sanoo teille tämän, Kuzjma Kuzjmitš, v-venäläinen mies!

— Jaa-hah.

Mitja oli tarttumaisillaan ukon käteen puristaakseen sitä, mutta jotakin ilkeämielistä välähti tämän silmissä. Mitja veti takaisin kätensä, mutta soimasi heti itseään epäluuloisuudesta. »Hän on väsynyt»... välähti hänen mielessään.

— Hänen tähtensä! Hänen tähtensä, Kuzjma Kuzjmitš! Te ymmärrätte, että se on hänen tähtensä! — rääkäisi hän äkkiä, niin että koko sali kajahti, kumarsi, kääntyi jyrkästi ympäri ja lähti entiseen tapaan nopein ja pitkin askelin taakseen katsomatta ovea kohti. Hän värisi innostuksesta. »Olinhan ihan tuhon omaksi joutumassa, ja nyt suojelusenkeli pelasti», liikkui hänen mielessään. »Jos kerran sellainen käytännön mies kuin tämä ukko (ihmeen jalo ukko, ja millainen ryhti!) osoitti tälle tielle, niin... niin tietysti voitto on varma. Heti ja aika kyytiä! Ennen yön tuloa palaan, yöllä palaan, mutta asia on voitettu. Saattoiko ukko todellakin pitää minua pilkkanaan?» Näin huudahteli Mitja astellessaan asuntoonsa, eikä hän mielessään tietysti muuta voinut kuvitellakaan, t.s. joko se oli asiallinen neuvo (semmoisen käytännöllisen miehen antama), — joka johtui asiantuntemuksesta ja tuon Ljagavyin (omituinen sukunimi!) tuntemisesta tai — tai ukko oli tehnyt hänestä pilaa! Voi! Tuo jälkimmäinen ajatus vain olikin oikea. Myöhemmin, pitkän ajan kuluttua, kun koko katastrofi jo oli tapahtunut, ukko Samsonov itse nauraen tunnusti pitäneensä silloin »kapteenia» pilanaan. Hän oli ilkeä, kylmä ja ivallinen mies, jolla sen lisäksi oli sairaalloiset antipatiat. Kapteenin innostunut muotokuva, tämän »tuhlarin ja rahojen syytäjän» typerä uskoko, että hän, Samsonov, voi tarttua sellaiseen mielettömyyteen kuin oli hänen »suunnitelmansa», mustasukkaisuusko Grušenjkaan nähden, jonka nimeen »tämä huimapää» oli tullut hänen luokseen hupsuttelulla saamaan rahoja, — en tiedä, mikä nimenomaan sai silloin ukon toimimaan, mutta sillä hetkellä, kun Mitja seisoi hänen edessään tuntien jalkojensa pettävän ja älyttömästi huudahteli olevansa mennyt mies, — sillä hetkellä ukko katsoi häneen rajattoman ilkeyden valtaamana ja keksi pitää häntä pilkkanaan. Mitjan mentyä Kuzjma Kuzjmitš kalpeana kiukusta kääntyi poikansa puoleen ja käski laittamaan niin, ettei vastedes tuota kerjäläistä täällä näkyisi, eikä häntä saisi päästää pihallekaan, muuten...

Hän ei lausunut julki, mikä olisi seurauksena, mutta hänen poikansakin, joka usein oli nähnyt hänet vihastuneena, vavahti pelästyksestä. Kokonaisen tunnin sen jälkeen ukko tärisi vihasta ja tuli iltaan mennessä niin sairaaksi, että lähetti hakemaan lääkäriä.

2.

Ljagavyi

Piti siis lähteä »laukkaamaan», mutta rahoja hevosten tilaamiseen ei ollut kopeekkaakaan, t.s., oli kaksi kaksikymmenkopeekkaista, mutta siinä olikin kaikki, kaikki, mitä oli jäänyt niin monien vuosien entisestä omaisuudesta! Mutta hänellä oli kotona vanha hopeainen kello, joka jo kauan sitten oli lakannut käymästä. Hän sieppasi sen ja vei juutalaiselle kellosepälle, jolla oli pieni kauppa markkinapaikalla. Tämä antoi hänelle siitä kuusi ruplaa. »En odottanut saavani niinkään paljoa!» huudahti ihastunut Mitja (hän oli yhä edelleen ihastuksissaan), kaappasi kuusi ruplaansa ja juoksi kotiinsa. Kotona hän täydensi rahamääräänsä lainaamalla isäntäväeltään kolme ruplaa, minkä nämä antoivat hänelle mielellään, vaikka ne olivatkin heidän viimeiset rahansa, niin paljon he hänestä pitivät. Innostuksensa tilassa Mitja samassa ilmoitti heille, että hänen kohtalonsa nyt ratkaistaan, ja kertoi heille, hyvin kiireesti tietenkin, melkein koko »suunnitelmansa», jonka hän äsken juuri oli esittänyt Samsonoville, sekä Samsonovin antaman ratkaisun, tulevat toiveensa ym. Isäntäväelleen hän oli ennenkin uskonut monta salaisuuttaan, ja senvuoksi nämä pitivätkin häntä _omana_ ihmisenä eikä ollenkaan ylpeänä herrana. Saatuaan tällä tavoin kokoon yhdeksän ruplaa Mitja lähetti tilaamaan kyytihevoset Volovjan majataloon. Mutta tällä lailla painui mieliin ja tuli pannuksi merkille se tosiasia, että »erään tapahtuman edellisenä päivänä Mitjalla ei ollut kopeekkaakaan ja että hän saadakseen rahoja möi kellonsa ja lainasi isäntäväeltään kolme ruplaa, kaikki todistajain läsnäollessa».

Huomautan tästä asiasta ennakolta; myöhemmin selviää, miksi teen niin.

Volovjan majataloon ajettuaan Mitja tosin säteili iloisesta aavistuksesta, että viimeinkin saa loppumaan ja selvitetyksi »kaikki nämä asiat», mutta hän vapisi myös pelosta: mitä tapahtuu nyt Grušenjkalle hänen poissaollessaan? Entäpä jos hän päättääkin juuri tänään lopultakin mennä Fjodor Pavlovitšin luo? Tästä syystä Mitja oli lähtenyt matkaan ilmoittamatta mitään Grušenjkalle ja käskien isäntäväkeään tarkoin pitämään salassa, minne hän oli joutunut, jos joku häntä kysyisi. »Ehdottomasti, ehdottomasti on tänä iltana palattava takaisin», hoki hän rattailla täristessään, »ja tuo Ljagavyi on kenties kuljetettava tänne... tämän asian loppuunsuorittamista varten»... näin ajatteli Mitja mielen ahdistusta tuntien, mutta voi! — hänen haaveittensa ei oltu ollenkaan sallittu toteutua hänen »suunnitelmansa» mukaisesti.

Ensiksikin hän myöhästyi, kun lähti oikotietä Volovjan kievarista. Tämä kyläntie ei ollutkaan kahdentoista, vaan kahdeksantoista virstan pituinen. Toiseksi hän ei tavannut pappi Iljinskiä kotona, sillä tämä oli mennyt naapurikylään. Sill'aikaa kuin Mitja etsiskeli häntä ja ajoin naapurikylään yhä samoilla, jo matkasta väsyneillä hevosilla, ennätti miltei yö tulla. Pappi, aran ja ystävällisen näköinen mies, selitti hänelle heti, että Ljagavyi tosin oli aluksi asunut hänen luonaan, mutta on nyt Suhoi Poselokissa ja yöpyy sinne metsänvartijan mökkiin, sillä hänellä on sielläkin metsäkauppoja. Kun Mitja innokkaasti pyysi pappia opastamaan hänet Ljagavyin luo heti paikalla ja »siten tavallaan pelastamaan» hänet, niin pappi aluksi hiukan epäröityään suostuikin opastamaan hänet Suhoi Poselokiin; nähtävästi hänessä oli herännyt uteliaisuus. Mutta pahaksi onneksi hän neuvoi menemään sinne jalkaisin, koska sinne oli vain virstan verran ja »pikkuisen päälle». Mitja tietysti suostui ja lähti harppaamaan pitkillä askelillaan niin, että pappi-rukka miltei juoksi hänen jäljessään. Tämä ei ollut vielä vanha mies ja oli hyvin varovainen. Mitja alkoi hänen kanssaan heti puhua suunnitelmistaan, pyysi kiihkeästi ja hermostuneesti neuvoja Ljagavyihin nähden ja oli äänessä koko matkan. Pappi kuunteli tarkkaavaisesti, mutta antoi vähän neuvoja. Mitjan kysymyksiin hän vastasi vältellen: »En tiedä, oh, en tiedä, mistäpä minä sen tietäisin» jne. Kun Mitja alkoi puhua perintöriidoistaan isänsä kanssa, niin pappi ihan pelästyi, sillä hän oli jossakin riippuvaisuussuhteessa Fjodor Pavlovitšiin. Ihmetellen hän muuten tiedusteli, miksi Mitja nimitti tätä kauppaa käyvää talonpoika Gorstkinia nimellä Ljagavyi, ja selitti vakavasti Mitjalle, että vaikka tuo toinen todella on Ljagavyi, niin hän ei kuitenkaan ole Ljagavyi, sillä tästä nimestä hän suuresti loukkaantuu, ja että häntä on ehdottomasti nimitettävä Gorstkiniksi, »muuten ette saa mitään toimeen hänen kanssaan eikä hän rupea edes kuuntelemaan», lopetti pappi. Mitja hämmästyi heti jossakin määrin ja selitti, että niin oli tätä nimittänyt itse Samsonov. Tämän asianhaaran kuultuaan pappi heti sotki pois koko asian, vaikka hän olisi tehnyt hyvän työn, jos olisi silloin kohta selittänyt Dmitri Fjodorovitšille arvelunsa: nimittäin että jos itse Samsonov oli lähettänyt hänet tuon talonpojan luo nimittäen tätä Ljagavyiksi, niin eiköhän hän ollut jostakin syystä tehnyt sitä piloillaan ja eiköhän siinä ollut jotakin kieroa? Mutta Mitjalla ei ollut aikaa takertua »sellaisiin pikkuseikkoihin». Hän harppaili kiireesti ja arvasi vasta heidän tultuaan Suhoi Poselokiin, että he eivät olleet kulkeneet virstaa eikä puoltatoista, vaan varmaankin kolme virstaa; se harmitti häntä, mutta hän nieli harminsa. He astuivat sisälle mökkiin. Metsänvartija, papin tuttu, asui mökin toisessa puoliskossa, ja toisessa, siistillä puolella eteisen takana, piti majaa Gorstkin. Mentiin tuohon siistiin tupaan ja sytytettiin talikynttilä. Tupaa oli kovasti lämmitetty. Honkaisella pöydällä seisoi sammunut teekeitin sekä tarjotin, jolla oli kuppeja, tyhjennetty rommipullo, ei aivan tyhjäksi juotu viinapullo sekä vehnäleivän tähteitä. Itse matkamies makasi pitkällään penkillä, päällysnuttu mytyksi käärittynä pään alla tyynyn virkaa toimittamassa, ja kuorsasi raskaasti. Mitja jäi seisomaan neuvottomana. »Tietysti hänet on herätettävä: minun asiani on hyvin tärkeä, minä olen kovin kiiruhtanut ja minulla on kiire palata kotiin vielä tänään», alkoi Mitja puhua hätäisesti; mutta pappi ja vartija seisoivat äänettöminä lausumatta mielipidettään. Mitja astui nukkuvan luo ja alkoi itse häntä herätellä, teki sen tarmokkaasti, mutta nukkuva ei herännyt. »Hän on juovuksissa», päätteli Mitja, »mutta mitä minun on tehtävä, Herra Jumala, mitä minun on tehtävä!» Ja äkkiä hän hirveän kärsimättömänä alkoi nykiä nukkuvaa käsistä ja jaloista, heilutella hänen päätään, nostaa häntä istumaan penkille, ja sai sentään varsin kauan ponnisteltuaan vain sen verran aikaan, että toinen alkoi järjettömästi mörähdellä ja pontevasti, joskin epäselvin sanoin, kiroilla.

— Ei odottakaa mieluummin jonkin aikaa, — lausui viimein pappi, — sillä nähtävästi hän ei mihinkään kykene.

— On juonut koko päivän, — lausui vartija.

— Herra Jumala! — huudahteli Mitja. — Jospa te vain tietäisitte, miten välttämätöntä tämä minulle on, ja miten epätoivoissani nyt olen!

— Ei, parempi olisi teidän odottaa aamuun, — sanoi pappi uudelleen.

— Aamuun? Armahtakaa, se on mahdotonta! — Ja epätoivoissaan hän oli vähällä taas syöksyä juopuneen kimppuun tätä herättämään, mutta luopui heti aikeestaan ymmärtäen kaikki ponnistelunsa hyödyttömiksi. Pappi oli vaiti, uninen vartija oli synkkä.

— Kuinka kauheita murhenäytelmiä ihmisille tuottaakaan realismi! — lausui Mitja aivan epätoivoissaan. Hiki valui hänen kasvoistaan. Käyttäen hetkeä hyväkseen pappi varsin järkevästi selitti, että vaikka onnistuttaisiinkin herättämään nukkuja, niin hän juovuksissa ollen ei kuitenkaan pysty mihinkään keskusteluun, »mutta koska teillä on tärkeä asia, niin on varmempaa jättää se aamuun»... Mitja levitti käsiään ja suostui.

— Pastori, minä jään tänne kynttilän kera ja otan otollisesta silmänräpäyksestä vaarin. Kun hän herää, niin silloin heti alan... Minä maksan sinulle kynttilästä, — kääntyi hän vartijan puoleen, — ja yösijasta myös, muistat vielä myöhemminkin Dmitri Karamazovin. En vain tiedä, miten teidän olonne, pastori, nyt järjestyy: mihin te käytte makaamaan?

— Ei, minä menen kotiini. Ajan sinne hänen tammallaan, — sanoi pappi näyttäen vartijaa. — Hyvästi nyt vain, toivon asianne menestyvän hyvin.

Niin päätettiinkin. Pappi lähti matkaan tammalla, iloissaan siitä, että oli lopultakin päässyt irti, mutta pyöritellen yhä ymmällä ollen päätään ja ajatellen: eiköhän pitäne huomenna hyvissä ajoin ilmoittaa tästä mielenkiintoisesta tapahtumasta hyväntekijälle Fjodor Pavlovitšille, »muuten hän, kun sattuu paha onni, voi saada tietää asiasta, suuttuu ja lakkaa osoittamasta suosiotaan». Vartija lähti korvallistaan raapien ääneti omaan tupaansa, ja Mitja istuutui penkille ottaakseen, kuten oli sanonut, vaarin silmänräpäyksestä. Syvä surumielisyys laskeutui raskaan sumun tavoin hänen sieluunsa. Syvä, kauhea suru! Hän istui, mietti eikä voinut mitään keksiä. Kynttilä alkoi olla lopussa, sirkka alkoi sirittää, lämmitetyssä huoneessa alkoi olla sietämättömän tukahduttavaa. Hänen mieleensä nousi äkkiä puutarha, käytävä puutarhan perällä, isän talossa avautuu salaperäisesti ovi, ja ovesta juoksee sisälle Grušenjka... Hän hypähti lavitsalta.

— Murhenäytelmä! — lausui hän hampaitaan kiristellen, astui, koneellisesti nukkuvan luo ja alkoi katsella hänen kasvojaan. Tämä oli laiha, ei vielä vanha talonpoika, jolla oli sangen pitkulaiset kasvot, ruskeat kiharat ja pitkä, ohut parta, yllä karttuunipaita ja musta liivi, jonka taskusta näkyivät hopeisen kellon perät. Mitja katseli näitä kasvoja hirveätä vihaa tuntien, ja jostakin syystä hänessä herätti erityisesti vihaa se, että miehellä oli kihara tukka. Pääasiassa oli sietämättömän harmillista se, että hän, Mitja, joka oli niin paljon uhrannut, niin paljon jättänyt, seisoo tässä hänen edessään kiireellisen asiansa kanssa perin kiusattuna, mutta tuo vetelehtijä, »josta nyt riippuu koko minun kohtaloni, kuorsaa niinkuin ei olisi mitään tapahtunut, aivan kuin olisi kokonaan toiselta taivaankappaleelta». »Oi kohtalon ironiaa!» huudahti Mitja ja hyökkäsi äkkiä aivan pyörällä päästään taas herättämään juopunutta talonpoikaa. Hän herätteli tätä aivan raivostuneena, nyki häntä, töykki, löikin, mutta puuhattuaan noin viisi minuuttia saamatta taaskaan mitään toimeen hän palasi voimattoman epätoivon vallassa penkille ja istuutui.

— Tyhmää, tyhmää! — huudahteli Mitja. — Ja... miten epärehellistä onkaan tämä kaikki! — lisäsi hän äkkiä jostakin syystä. Hänen päätään alkoi hirveästi kivistää: »Olisikohan jätettävä asia sikseen? On mentävä kokonaan pois», välähti hänen mielessään. »Ei, on oltava aamuun. Jään kuin jäänkin suottakin! Miksi minä tulinkaan, jos nyt lähden? Eikä tässä pääse lähtemäänkään, miten täältä nyt voisi ajaa tiehensä, oi, se on hullutusta!»

Mutta hänen päätään alkoi kivistää yhä enemmän. Hän istui liikkumatta eikä ymmärtänyt itsekään, kun alkoi torkahdella ja äkkiä nukkui istualleen. Nähtävästi hän oli nukkunut pari tuntia tai enemmänkin. Hän heräsi päänkivistykseen, joka oli niin sietämätön, että pani huutamaan. Ohimoissa jyskytti, päälakea kivisti; herättyään hän ei pitkään aikaan päässyt täysin selville itsestään eikä tajunnut, mitä hänelle oli tapahtunut. Viimein hän arvasi, että lämmitetyssä huoneessa oli hirveästi häkää ja että hän kenties olisi voinut kuolla. Mutta juopunut talonpoika makasi yhä kuorsaten; kynttilä oli sulanut ja oli sammumaisillaan. Mitja huudahti ja lähti hoippuen rientämään eteisen läpi vartijan tupaan. Tämä heräsi pian, mutta kuultuaan toisessa huoneessa olevan häkää hän, vaikka lähtikin liikkeelle ryhtyäkseen tarpeellisiin toimenpiteisiin, otti koko asian niin hämmästyttävän tyynesti, että se kummastutti ja loukkasi Mitjaa.

— Mutta hän on kuollut, hän on kuollut, ja silloin... mitä silloin? — huuteli Mitja hurjistuneena hänen edessään.

Ovi avattiin, avattiin myös ikkuna, avattiin savutorvi, Mitja toi eteisestä vesiämpärin, kasteli ensin oman päänsä ja sitten, löydettyään jonkin rievun, pisti sen veteen ja asetti sen sitten Ljagavyin päähän. Vartija suhtautui edelleen koko tapahtumaan ikäänkuin halveksivasti ja lausui jurosti, kun oli avannut ikkunan: »Hyvä on näinkin», sekä meni taas makaamaan jättäen Mitjalle sytytetyn rautaisen lyhdyn. Mitja puuhasi häkää saaneen juopuneen kanssa puolisen tuntia kostutellen tavan takaa hänen päätään ja oli jo vakavasti aikeissa valvoa koko yön, mutta perin nääntyneenä hän sattui hetkiseksi istahtamaan vetääkseen henkeä ja silloin hän samassa sulki silmänsä sekä ojentautui sen jälkeen itse tietämättään penkille ja nukkui sikeään uneen.

Hän heräsi hirveän myöhään. Oli arviolta jo kello yhdeksän aamua. Aurinko paistoi kirkkaasti sisälle tuvan kahdesta ikkunasta. Eilinen kiharatukkainen talonpoika istui penkillä jo alustakkiin pukeutuneena. Hänen edessään seisoi taas teekeitin ja uusi pullo. Entinen, eilinen, oli jo tyhjennetty ja uudesta oli juotu enemmän kuin puolet. Mitja hypähti ylös ja huomasi yhdellä silmäyksellä, että kirottu moukka oli taas juovuksissa, pahasti ja auttamattomasti juovuksissa. Hän katseli miestä minuutin verran silmät pullollaan. Talonpoika puolestaan katseli häntä ääneti ja viekkaasti, suututtavan tyynesti, vieläpä jonkinmoisella halveksivalla ylemmyydellä, näytti Mitjasta. Hän riensi miehen luo.

— Anteeksi, nähkääs... minä... te olette luultavasti kuullut täkäläiseltä vartijalta toisessa tuvassa: minä olen luutnantti Dmitri Karamazov, sen ukko Karamazovin poika, jonka kanssa suvaitsette hieroa kauppaa metsiköstä...

— Sen sinä valehtelet! — tokaisi talonpoika äkkiä lujasti ja rauhallisesti.

— Mitenkä valehtelen? Tunnette kai Fjodor Pavlovitšin?

— En mitenkään tunne sinun Fjodor Pavlovitšiasi, — lausui talonpoika ja hänen kielensä toimi omituisen kankeasti.

— Metsikköä, metsikköä te häneltä ostelette; herätkää toki, muistakaa. Isä Pavel Iljinski opasti minut tänne... Te olette kirjoittanut Samsonoville, ja hän lähetti minut teidän luoksenne... — puhui Mitja läähättäen.

— V-valehtelet! — tokaisi taas Ljagavyi. Mitja tunsi jalkojensa kylmenevän.

— Armahtakaa, eihän tämä ole leikkiä! Te olette kenties päissänne. Voittehan lopultakin puhua, ymmärtää... muuten... muuten minä en ymmärrä mitään!

— Sinä olet värjäri!

— Paratkoon, minä olen Karamazov, Dmitri Karamazov, minulla on teille tarjous... edullinen tarjous... sangen edullinen... nimenomaan metsikköä koskeva.

Talonpoika siveli arvokkaasti partaansa.

— Ei, sinä teit urakkasopimuksen ja kähvelsit kuin konna. Sinä olet konna!

— Minä vakuutan teille, että te erehdytte! — Mitja väänteli käsiään epätoivoissaan. Talonpoika siveli yhä partaansa ja siristi äkkiä viekkaasti silmiään.