Part 9

— Oikein, Mitja! Olet oiva mies, Mitja! — huudahti Grušenjka, ja hirveän vihainen oli sävy hänen huudahduksessaan. Pieni herra, joka oli kiukusta tulipunainen, mutta ei vähääkään ollut menettänyt mahtipontisuudestaan, oli menossa ovelle, mutta pysähtyi ja lausui yhtäkkiä kääntyen Grušenjkan puoleen:

— Rouva, jos tahdot tulla kanssani, niin lähtekäämme, mutta jos et, — niin hyvästi!

Ja arvokkaasti, paheksumisesta ja arvonsa tunnosta puhkuen hän meni ulos ovesta. Sillä miehellä oli luonnetta: kaiken tapahtuneen jälkeenkään hän ei vielä menettänyt toivoaan, että Grušenjka seuraa häntä, — niin suuressa arvossa hän piti itseään. Mitja paiskasi oven kiinni hänen jälkeensä.

— Lukitkaa heidät sinne, — sanoi Kalganov. Mutta lukko naksahti heidän puolellaan, he olivat itse lukinneet oven.

— Oivallista! — huudahti Grušenjka taas vihaisesti ja säälimättömästi. — Oivallista! Menköön menojaan!

8.

Houre

Alkoivat miltei juomingit, kerrassaan komeat kekkerit. Grušenjka huusi hermostuneena, että hänelle annettaisiin viiniä: »Tahdon ryypätä, tahdon juoda itseni aivan juovuksiin, aivan niinkuin ennen, muistatko, Mitja, muistatko, kuinka me täällä silloin teimme tuttavuutta!» Mitja itse oli kuin kuumehoureissa ja aavisti »onneansa». Grušenjka muuten lähetti hänet yhtä mittaa pois läheisyydestään: »Mene, pidä hauskaa, sano heille, että tanssisivat, että kaikki iloitsisivat, 'pyöri tupa, pyöri uuni', niinkuin silloin, niinkuin silloin!» huuteli hän yhä. Hän oli hyvin innoissaan. Ja Mitja riensi panemaan toimeen. Kuoro keräytyi viereiseen huoneeseen. Se huone, jossa he olivat tähän saakka istuneet, oli kaiken lisäksi ahdaskin, karttuuniverholla kahtia jaettu, ja täälläkin oli verhon takana iso sänky paksuine höyhenpatjoineen ja karttuunityynykasoineen. Kaikissa tämän talon neljässä »siistissä» huoneessa oli sängyt. Grušenjka asettui aivan oven kohdalle. Mitja siirsi hänelle siihen nojatuolin: aivan näin oli Grušenjka istunut myös »silloin», sinä päivänä, jolloin he ensi kertaa pitivät täällä hauskaa, ja tästä hän oli katsellut touhua ja tanssia. Samat tytöt olivat nyt kerääntyneet kuin silloinkin. Juutalaiset viuluineen ja sitroineen olivat myös saapuneet, ja lopulta saapui myös hartaasti odotettu viini- ja herkkulähetys kolmivaljakolla. Mitja touhusi. Huoneeseen tuli katselemaan syrjäisiäkin, talonpoikia ja eukkoja, jotka jo olivat olleet makaamassa, mutta olivat heränneet ja vainusivat tavallisuudesta poikkeavaa kestitystä, kuten kuukausi takaperin. Mitja tervehti ja syleili tuttuja, tunnusteli ennen näkemiään kasvoja, availi pulloja ja kaatoi kenelle vain sattui. Samppanjaa halusivat suuresti ainoastaan tytöt, talonpojista oli mieluisampaa rommi ja konjakki ja varsinkin kuuma toti. Mitja järjesti niin, että kaikille tytöille keitettiin suklaata, ja määräsi, että kaiken yötä piti olla toiminnassa kolme teekeitintä, jotta jokainen tulija saisi teetä ja totia: kestittäköön jokaista, joka sitä haluaa. Sanalla sanoen, alkoi säädytön ja järjetön hummaus, mutta Mitja oli kuin omassa elementissään, ja mitä päättömämmäksi kaikki muuttui, sitä enemmän hän vilkastui. Jos niinä hetkinä joku talonpoika olisi pyytänyt häneltä rahaa, niin hän heti olisi vetänyt esille koko tukkunsa ja alkanut jaella oikealle ja vasemmalle aivan laskematta. Tästäpä syystä, luultavasti hoidellakseen Mitjaa, hänen ympärillään kieppui melkein myötäänsä isäntä, Trifon Borisytš, joka nähtävästi oli jo päättänyt olla ensinkään käymättä makaamaan tänä yönä, mutta joka kuitenkin joi vähän (hän nautti kaiken kaikkiaan vain yhden lasin totia) ja valvoi valppaasti omalla tavallaan Mitjan etuja. Niinä hetkinä, joina se oli tarpeellista, hän hillitsi häntä ystävällisesti ja matelevasti ja sai hänet luopumaan aikeistaan, ei sallinut hänen tarjoilla, niinkuin »silloin», moukille »sikareita ja reiniläistä viiniä» eikä, Jumala siitä varjelkoon, rahoja, sekä paheksui suuresti, kun tytöt joivat likööriä ja söivät konvehteja: »Täitä täynnä ne vain ovat, Mitri Fjodorovitš», puhui hän, »minä töytäisen jokaista heistä polvellani ja käsken heitä pitämään sitä vielä kunniana heille, — sellaisia ne ovat!» Mitja mainitsi vielä kerran Andreista ja käski lähettämään hänelle totia: »Minä loukkasin häntä äsken», toisti hän heikontuneella ja liikutetulla äänellä. Kalganov ei ensin tahtonut juoda, eikä tyttöjen kuoro häntä alussa kovinkaan miellyttänyt, mutta juotuaan vielä kaksi pikaria samppanjaa hän tuli hirveän iloiseksi, asteli huoneissa, nauroi ja kehui kaikkea ja kaikkia, sekä lauluja että soittoa. Maksimov autuaana ja humalaisena pysytteli kaiken aikaa hänen seurassaan. Grušenjka, joka myös oli alkanut humaltua, osoitti Mitjalle Kalganovia: »Kuinka miellyttävä hän on, miten ihastuttava poika!» Ja Mitja juoksi innoissaan suutelemaan Kalganovia ja Maksimovia. Oi, hänellä oli paljon aavistuksia; ei mitään sellaista ollut Grušenjka hänelle sanonut ja nähtävästi tahallaan väittikin sanomasta, loi vain väliin häneen ystävällisen, mutta tulisen silmäyksen. Viimein Grušenjka äkkiä tarttui lujasti hänen käteensä ja veti hänet väkisin luokseen. Itse istui Grušenjka silloin nojatuolissa oven luona.

— Kuinka sinä äsken astuitkaan tänne sisälle? Kuinka astuitkaan sisälle!... Minä aivan pelästyin. Kuinka sinä tahdoit luovuttaa minut hänelle, mitä? Tahdoitko todellakin?

— En tahtonut tuhota onneasi! — lepersi Mitja autuaana. Mutta Grušenjka ei tarvinnut vastausta:

— No, mene... pidä hauskaa, — ajoi hän häntä taas luotaan, — älä itke, kutsun sinua taas.

Ja Mitja riensi pois, mutta Grušenjka alkoi taas kuunnella lauluja ja katsella tanssia seuraten katseellaan Mitjaa, missä tämä vain oli, ja neljännestunnin kuluttua hän taas kutsui Mitjaa, joka heti riensi hänen luokseen.

— No, istuudu nyt viereeni, kerro, kuinka sinä eilen sait tietää, että minä olin tullut tänne; keneltä kuulit ensimmäiseksi?

Ja Mitja alkoi kertoa, katkonaisesti, sotkuisesti, kiihkeästi, mutta hänen kertomuksensa oli kuitenkin omituinen, hän rypisti usein yhtäkkiä kulmiaan ja katkaisi puheensa.

— Miksi sinä rypistät kulmakarvojasi? — kysyi Grušenjka.

— Ei se mitään... jätin sinne erään sairaan. Jos hän olisi tullut terveeksi, jos tietäisin hänen tulevan terveeksi, niin antaisin heti kymmenen vuotta elämästäni!

— No, mitäpä hänestä, jos hän on sairas. Aiotko sinä todellakin huomenna ampua itsesi, kuinka tyhmä oletkaan, ja minkätähden? Minä pidän semmoisista ajattelemattomista, niinkuin sinä olet, — puhua lallatti Grušenjka hänelle jo hiukan kankealla kielellä, — sinä olet siis valmis tekemään minun tähteni mitä tahansa? Eikö niin? Aioitko sinä, tyhmyri, todellakin ampua itsesi huomenna! Ei, odotahan vielä, huomenna minä kenties sanon sinulle yhden pikku sanan... tänään en sano, vaan huomenna. Sinä kai tahtoisit tänään? Ei, tänään minä en tahdo... No, mene, mene nyt, pidä hauskaa.

Kerran Grušenjka kuitenkin kutsui hänet luoksensa aivan kuin ymmällä ollen ja huolestuneena.

— Minkätähden olet surullinen? Minä näen, että olet suruissasi... Ei, kyllä minä näen, — lisäsi hän katsoen terävästi Mitjaa silmiin. — Vaikka sinä tuolla suuteletkin talonpoikia ja huudat, niin minä näen kuitenkin jotakin. Ei, pidä sinä hauskaa, minä olen iloinen ja ole sinäkin... Minä rakastan erästä täällä, arvaa ketä?... Ai, katso: minun poikani on nukahtanut, päihtyi sydänkäpynen.

Hän puhui Kalganovista: tämä oli todellakin päihtynyt ja nukahtanut hetkiseksi sohvalle istualleen. Eikä hän ollut nukkunut ainoastaan päihtymyksen takia, vaan hänen mielensä oli jostakin syystä äkkiä tullut surulliseksi tai, kuten hän sanoi, »ikäväksi». Kovin hänen mieltään masensivat lopulta tyttöjen laulutkin, jotka alkoivat muuttua, sitä mukaa kuin juominki kehittyi, kovin rivoiksi ja hillittömiksi. Ja samoin heidän tanssinsakin: kaksi tyttöä pukeutui karhuiksi, ja Stepanida, reipas tyttö keppi kädessä, oli olevinaan karhunkuljettaja ja alkoi näitä »näyttää». »Iloisemmin, Marja», huusi hän, »muuten saat kepistä!» Karhut kaatuivat lopulta maahan perin rivoon asentoon, ja paikalle sankkana joukkona kerääntyneet kaikenlaiset talonpojat ja akat nauraa hohottivat kovasti. »Antaa heidän, antaa heidän teuhata», puhui Grušenjka toimessaan, kasvoissa autuas ilme, »kun sattuu jonkin kerran ilon päivä, niin eivätkö ihmiset pitäisi hauskaa?» Kalganov sensijaan oli sen näköinen, kuin hän olisi saanut likaa päälleen: »Sikamaisuutta se kaikki on, tämä kansanomainen homma», huomautti hän mennen pois, »nämä ovat heidän kevätleikkejään, kun he tallettavat auringon koko kesäyöksi». Mutta erikoisen epämiellyttävä hänestä oli eräs »uusi» laulu, jota laulettiin reippaalla tanssisävelellä ja jossa puhuttiin siitä, kuinka herra ajeli ja kyseli tytöiltä:

Herra tutki tytöiltä, lempivätkö nuo vai ei.

Mutta tytöistä tuntui siltä, että ei voi rakastaa herraa:

Herralta vain selkään saan, enkä lemmi ollenkaan.

Sitten tuli ajaen mustalainen (äännettiin mustilainen) ja tämäkin

kysyi myöskin tytöiltä, lempivätkö nuo vai ei.

Mutta ei mustalaistakaan voi rakastaa,

mustilainen varastaa, tuota surra tyttö saa.

Ja paljon ajoi ohi tällä tavoin väkeä, joka kyseli tytöiltä näin, muiden muassa sotamies:

Kysyi solttu tytöiltä, lempivätkö nuo vai ei.

Mutta sotamies hylättiin halveksien:

Selässä on reppu vain enkä...

Tässä seurasi erittäin rivo säe, joka laulettiin aivan kainostelematta ja herätti suurta riemastusta kuuntelevassa yleisössä. Juttu päättyi viimein kauppiaaseen:

Kysyi myöskin kauppias, lempivätkö nuo vai ei.

Ja selville kävi, että he suuresti lempivät kauppiasta, koska, näet,

hän kun tekee kauppojaan, minä hallita vain saan.

Kalganov ihan suuttui:

— Se on aivan eilispäivän laulu, — huomautti hän ääneen, — ja kuka niitä heille sepustaneekin! Puuttuu vain, että rautatieläinen tai juutalainen ajaisi ohi ja kysyisi tytöiltä: nämä veisivät voiton kaikista. Ja miltei loukkaantuneena hän samassa selitti, että hänen on ikävä, istahti sohvaan ja vaipui äkkiä uneen. Hänen kauniit kasvonsa kalpenivat hiukan ja painuivat sohvatyynyä vastaan.

— Katso, miten kaunis hän on! — sanoi Grušenjka taluttaen Mitjan hänen luokseen, — minä kampasin äsken hänen hiuksiaan, tukka on pehmoinen kuin pellava ja sakea...

Ja kumartuen ihastuneena hänen ylitseen Grušenjka suuteli hänen otsaansa. Kalganov avasi heti silmänsä, katsahti häneen, nousi seisomaan ja kysyi huolestuneen näköisenä: missä Maksimov on?

— Kas, mitä hän kaipaa, — alkoi Grušenjka nauraa, — istuhan kanssani hetkinen. Mitja, käväise etsimässä hänen Maksimovinsa.

Selville kävi, että Maksimov ei enää poistunut tyttöjen parista, juoksi vain silloin tällöin kaatamassa itselleen likööriä ja oli juonut suklaata kaksi kuppia. Hänen kasvonsa olivat tulleet punaisiksi, nenä punoitti, silmät olivat tulleet kosteiksi ja imelän näköisiksi. Hän juoksi luo ja ilmoitti tahtovansa heti »erään sävelaiheen» mukaan tanssia sabotière-tanssin.

— Minua näet on lapsena opetettu tanssimaan kaikkia noita hienoja suuren maailman tansseja...

— No mene, mene hänen kanssaan, Mitja, minä katson täältä, miten hän siellä tanssii.

— Ei, minäkin menen katsomaan, — huudahti Kalganov hyläten perin naiivilla tavalla Grušenjkan ehdotuksen, että istuisi hänen seurassaan. Ja kaikki lähtivät katsomaan. Maksimov tanssi todellakin tanssinsa, mutta ei saanut erikoisesti ihastumaan juuri muita kuin Mitjan. Koko tanssi oli vain jonkinmoista hyppelyä ja jalkojen vääntämistä sivuille, jalkapohjat ylöspäin, ja joka hyppäyksellä Maksimov löi kämmenellään jalkapohjiinsa. Kalganovia se ei ollenkaan miellyttänyt, mutta Mitja suuteli tanssijaa.

— No, kiitoksia, olet ehkä väsynyt, mitä katselet tänne: tahdotko konvehdin, vai mitä? Kenties tahdot sikarin?

— Savukkeen.

— Etkö tahdo ryypätä?

— Minä olen tässä juonut likööriä... Eikö teillä ole suklaakonvehteja!

— Tuossa pöydällähän on kokonainen kuorma, valitse mieleisesi, sinä kyyhkyssielu!

— Ei, minä tarkoitan sellaista, jossa olisi vaniljaa... vanhoille ukoille... hihii!

— Ei, veliseni, aivan sellaisia ei ole.

— Kuulkaa! — sanoi ukko ja kumartui äkkiä aivan Mitjan korvan luo. — Tuo tyttö tuossa, Marjuška, hihii! Kuinka minä voisin, jos se käy päinsä, tutustua häneen, teidän hyvyytenne avulla...

— Kas vain, mitä mielesi tekee! Ei, veliseni, puhut joutavia.

— Enhän minä tee pahaa kenellekään, — kuiskasi Maksimov alakuloisesti.

— No, hyvä on, hyvä on. Täällä, veliseni, vain juodaan ja tanssitaan, mutta muuten, perhana vieköön! Odota... Syö aluksi, Syö aluksi, syö, juo, riemuitse. Etkö tarvitse rahoja?

— Sitten myöhemmin ehkä, — hymyili Maksimov.

— Hyvä, hyvä...

Mitjan pää oli kuuma. Hän meni ulos eteisestä ylemmälle puiselle parvekkeelle, joka pihan puolella reunusti osan koko rakennusta. Raitis ilma virkisti häntä. Hän seisoi yksin pimeydessä, nurkassa, ja tarttui äkkiä molemmin käsin päähänsä. Hänen eri suuntiin hajaantuneet ajatuksensa yhtyivät äkkiä, eri tunteet sulivat yhteen, ja kaikki oli selvää. Kauhea, peloittava selvyys! »Jos ampuu itsensä, niin milloin sitten, jos ei nyt?» välähti hänen mielessään. »Kävisi ottamassa pistolin, toisi sen tänne, ja tässä samassa likaisessa ja pimeässä nurkassa tekisi lopun kaikesta.» Melkein minuutin hän seisoi epäröiden. Äsken, kun hän kiiti tänne, seisoi hänen takanaan häpeä, hänen tekemänsä, jo suoritettu varkaus ja tuo veri, veri!... Mutta silloin oli helpompi, oi, helpompi! Silloinhan kaikki jo oli lopussa: hän oli menettänyt Grušenjkan, luovuttanut hänet, Grušenjka oli häneltä mennyttä, oli kadonnut, — oi, tuomio oli silloin ollut hänelle helpompi, oli ainakin näyttänyt hänestä välttämättömältä, ehdottomasti tarpeelliselta, sillä mikä syy hänellä oli jäädä maailmaan? Mutta nyt? Oliko asia nyt sama kuin silloin? Nyt oli ainakin yksi aave, hirvitys, hävinnyt: tuo Grušenjkan »entinen», hänen kiistämätön, kohtalokas miehensä oli kadonnut jäljettömiin. Peloittava aave oli äkkiä muuttunut niin pieneksi, niin hullunkuriseksi; se oli kannettu käsillä makuuhuoneeseen ja pantu lukon taakse. Se ei palaa koskaan. Grušenjkaa hävettää, ja hänen silmistään hän jo näkee, ketä hän rakastaa. Mutta juuri nyt, kun voisi elää... ei saakaan, ei saa elää, voi kirousta! »Jumala, herätä eloon aidan luo kaadettu! Vie tämä kauhea kalkki pois minulta! Olethan Sinä tehnyt ihmeitä, Jumala, samanlaisten syntisten takia kuin minäkin! Mitäs, mitäs jos ukko onkin hengissä? Oi, silloin minä poistan muun häpeän varjon, minä annan takaisin varastetut rahat, minä toimitan ne takaisin, hankin vaikka maan alta... Häpeästä ei jää jälkiä muualle kuin ainaiseksi minun sydämeeni! Mutta ei, ei, oi, mahdottomia, halpamaisia haaveita! Voi kirousta!»

Mutta kuitenkin oli kuin jonkin valoisan toivon säde olisi välähtänyt hänelle pimeydessä. Hän syöksyi paikaltaan ja riensi huoneisiin — hänen luokseen, hänen luokseen taas, joka ainaiseksi oli hänen kuningattarensa! »Eikö yksi tunti, yksi minuutti hänen rakkauttaan maksa koko muuta elämää, vaikkapa häpeän tuskissa?» Tämä hurja kysymys valtasi hänen sydämensä. »Hänen luokseen, vain hänen luokseen, häntä tahdon nähdä ja kuulla ja olla mitään ajattelematta, unohtaa kaikki, vaikkapa vain tämän yön ajaksi, tunniksi, silmänräpäykseksi!» Aivan eteisen ovella, vielä parvekkeella, hän töksähti isäntään Trifon Borisytšiin. Tämä näytti hänestä synkältä ja huolestuneelta ja näytti olevan häntä etsimässä.

— Mitä sinä, Borisytš, etköhän etsinyt minua?

— En, en teitä, — sanoi isäntä aivan kuin olisi äkkiä ällistynyt. — Mitäpä minä teitä etsisin? Entä te... missä te olitte?

— Miksi sinä olet niin ikävissäsi? Etköhän ole äkäinen? Odota, kohta pääset nukkumaan... Paljonko kello on?

— Tulee jo kolme. Käynee neljättäkin.

— Me lopetamme, lopetamme.

— Hyvänen aika, ei se mitään. Miten paljon vain suvaitsette...

»Mikä häntä vaivaa?» ajatteli Mitja sivumennen ja juoksi huoneeseen, missä tytöt tanssivat, mutta Grušenjka ei ollut siellä. Sinisessä huoneessa hän ei myöskään ollut; Kalganov siellä yksinään uinaili sohvalla. Mitja katsahti verhojen taakse — hän oli siellä. Hän istui nurkassa, arkulla, ja nojaten käsiään ja päätään vieressä seisovaan sänkyyn hän itki katkerasti, koetti kaikin voimin pysyä lujana ja pidättää ääntään, ettei kuultaisi. Nähtyään Mitjan hän viittasi tätä luokseen, ja kun tämä riensi luo, niin hän tarttui voimakkaasti hänen käteensä.

— Mitja, Mitja, minähän rakastin häntä! — alkoi hän puhua hänelle kuiskaten. — Rakastin häntä niin paljon, kaikki viisi vuotta, koko, koko tämän ajan! Häntäkö minä rakastin vai ainoastaan vihaaniko? Ei, häntä! Oh, häntä! Minähän valehtelen, että rakastin ainoastaan vihaani enkä häntä! Mitja, minähän olin vain seitsemäntoistavuotias silloin, hän oli silloin minulle niin ystävällinen, niin iloinen, lauloi minulle lauluja... Tai ainakin näytti silloin minusta, tyttöhupakosta, sellaiselta... Mutta nyt, hyvä Jumala, eihän tämä ole se sama, ei ole ollenkaan hän. Eikä hän ole se kasvojensakaan puolesta, ei ensinkään hän. Minä en tuntenutkaan häntä kasvoista. Tulin tänne Timofein kyyditsemänä ja ajattelin kaiken aikaa, ajattelin koko matkan: »Kuinka kohtaan hänet, mitä sanonkaan, kuinka me katsomme toisiamme?...» Sydäntäni ihan ahdisti, mutta täällä hän aivan kuin valeli kipasta likavettä päälleni. Puhuu aivan kuin opettaja: kaikki on niin oppinutta, arvokasta, otti vastaan niin arvokkaasti, että jouduin aivan ymmälle. En osannut mitään sanoa. Luulin alussa hänen häpeävän tuota pitkää puolalaistansa. Istun, katson heitä ja mietin: miksi minä nyt en osaa puhua hänen kanssaan sanaakaan? Tiedätkö, hänet on pilannut hänen vaimonsa, jonka kanssa hän silloin minut hylättyään meni naimisiin... Tämä on saanut hänet muuttumaan toisenlaiseksi. Mitja, mikä häpeä! Oh, minua hävettää, Mitja, hävettää, oh, koko elämäni minua hävettää! Kirotut, kirotut olkoot nämä viisi vuotta, kirotut! — Ja taas alkoivat kyyneleet tulvia hänen silmistään, mutta hän ei päästänyt irti Mitjan kättä, vaan piti siitä lujasti kiinni.

— Mitja, ystäväni, odota, älä mene, tahdon sanoa sinulle sanasen, — kuiskasi hän ja kohotti äkkiä kasvonsa häntä kohti. — Kuule, sano sinä minulle, ketä minä rakastan? Minä rakastan täällä yhtä miestä. Kuka on se mies? Sano sinä se minulle. — Hänen kyynelistä turvonneita kasvojaan valaisi hymy, silmät loistivat puolipimeässä. — Astui äsken sisään uljas mies, ja ihan sydämeni kutistui: »Hupsu olet, tuotahan sinä rakastat», niin kuiskasi heti sydän. Sinä astuit sisälle, ja kaikki valkeni. Mutta mitä hän pelkää? — ajattelen. Sinähän olit peloissasi, aivan peloissasi, et osannut puhua. Eihän hän, ajattelen, heitä pelkää, — voisitko sinä ketään pelästyä? Minua hän pelkää, ajattelen, ainoastaan minua. Sinulle, pikku hölmölle, on siis Fenja kertonut, miten minä huusin Aljošalle ikkunasta, että olen tunnin verran rakastanut Mitenjkaa ja nyt olen menossa rakastamaan... toista. Mitja, Mitja, kuinka saatoinkaan minä hölmö ajatella rakastavani toista sinun jälkeesi! Annatko anteeksi, Mitja? Annatko minulle anteeksi vai etkö? Rakastatko? Rakastatko?

Hän hypähti pystyyn ja tarttui Mitjaa molemmin käsin olkapäihin. Mitja katseli riemusta sanattomana häntä silmiin kasvoihin, hänen hymyänsä, syleili häntä äkkiä voimakkaasti ja alkoi häntä suudella.

— Annatko anteeksi, että kiusasin? Minähän kiusasin teitä kaikkia ilkeydessäni. Minähän ilkeyksissäni tahallani panin tuon ukkorahjuksen pään pyörälle... Muistatko, kuinka sinä kerran joit luonani ja löit lasisi rikki? Minä muistin sen tänään ja löin tänään myös lasini murskaksi, join »alhaisen sydämeni» maljan. Mitja, ystäväni, miksi sinä et suutele minua? Yhden kerran suuteli ja sitten riuhtaisihe irti, katsoo, kuuntelee... Mitäpä minussa on kuuntelemista! Suutele minua, suutele kovemmin, kas niin. Kun kerran rakastaa niin rakastaa! Sinun orjasi olen tästä lähin, orjasi koko elämäni ajan! Ihanaa on olla orja!... Suutele! Lyö minua, kiusaa minua, tee jotakin minulle... Oh, minua pitää todellakin kiduttaa... Seis! Odota, myöhemmin, en tahdo näin... — hän työnsi hänet äkkiä pois: — Mene matkaasi, Mitjka, menen nyt ja juon viiniä, tahdon olla päissäni, lähden heti päissäni tanssimaan, lähden, lähden!

Hän riisti itsensä irti hänen sylistään verhojen takaa. Mitja lähti huoneesta hänen jäljessään kuin juopunut. »Olkoon, tapahtukoon nyt mitä tahansa — yhdestä hetkestä annan koko maailman», välähti hänen päässään. Grušenjka tyhjensi todellakin yhdellä henkäyksellä vielä lasin samppanjaa ja tuli yhtäkkiä hyvin juovuksiin. Hän istuutui nojatuoliin entiselle paikalleen autuaasti hymyillen. Hänen poskensa hehkuivat, huulet olivat tuliset, hänen säkenöivät silmänsä tulivat sameiksi, intohimoinen katse kiehtoi. Kalganovkin tunsi kuin piston sydämessään ja meni hänen luokseen.

— Tunsitko, kuinka minä sinua äsken suutelin nukkuessasi? — lepersi Grušenjka hänelle. — Olen nyt aivan päissäni, niin se on... Etkö sinä ole hutikassa? Ja miksi Mitja ei juo? Miksi sinä et juo, Mitja, minä olen juonut, mutta sinä et juo...

— Olen juopunut! Muutenkin olen juopunut... sinusta olen juopunut, mutta nyt tahdon juopua viinistäkin. — Hän tyhjensi vielä lasin ja — se oli hänestä itsestään omituista — vasta tästä viimeisestä lasista hän juopuikin, juopui yhtäkkiä, mutta siihen asti oli ollut koko ajan selvä, hän muisti sen. Tästä hetkestä lähtien kaikki alkoi pyöriä hänen ympärillään niinkuin kuumehoureessa. Hän kulki, nauroi, puheli kaikkien kanssa ja teki kaiken tämän jo aivan kuin itse tietämättään. Vain yksi liikkumaton ja polttava tunne oli hänessä selvänä joka hetki, »aivan kuin hehkuva hiili sielussa», muisteli hän myöhemmin. Hän meni tavan takaa Grušenjkan luo, istuutui hänen viereensä, katseli häntä, kuunteli häntä... Grušenjka taas oli tullut hirveän puheliaaksi, hän kutsui kaikkia luokseen, viittasi äkkiä luokseen jonkun tytön kuorosta, tämä tuli, ja Grušenjka joko suuteli häntä ja päästi sitten menemään tai toisinaan siunasi tehden kädellään häntä kohti ristinmerkin. Hetkinen vielä ja hän saattoi ruveta itkemään. Suuresti ilahdutti häntä myös »ukon käppyrä», niinkuin hän nimitti Maksimovia. Tämä juoksi vähän väliä suutelemaan Grušenjkan kätösiä »ja jokaista sormea», ja tanssi lopuksi vielä erään tanssin säestäen sitä itse laulamalla erään vanhan laulun. Erittäin innokkaasti hän tanssi sen kohdan, jossa hän lauloi:

Sika panee röh-röh-röh, vasikka taas öh-öh-öh, ankka panee kva-kva-kva, hanhi sanoo ha-ha-ha, kana karsinassa käyskenteli, ka-ka-ka-ka-ka-ka laususkeli, ai, ai, laususkeli!

— Anna hänelle jotakin, Mitja, — sanoi Grušenjka, — lahjoita hänelle, hänhän on köyhä. Ah, köyhät, sorretut!... Tiedätkö, Mitja, minä menen luostariin. Ei, ihan totta, menen vielä joskus. Minulle sanoi Aljoša tänään sanoja koko elämän ajaksi... Niin... Mutta tänään tanssikaamme. Huomenna luostariin, mutta tänään tanssitaan. Minä tahdon kujeilla, hyvät ihmiset, no mitäpä siitä, Jumala antaa anteeksi. Jos minä olisin Jumala, niin antaisin anteeksi kaikille ihmisille: »Rakkaat syntiseni, tästä päivästä lähtien annan anteeksi kaikille.» Mutta minä menen pyytämään anteeksiantoa: »Antakaa anteeksi, hyvät ihmiset, tyhmälle akalle, siinä se.» Peto minä olen, se minä olen. Minä tahdon rukoilla. Minä olen antanut sipulin. Sellaisen pahantekijän kuin minun tekee mieli rukoilla. Mitja, tanssikoot, älä häiritse heitä. Kaikki ihmiset maailmassa ovat hyviä, aivan jok'ikinen. Hyvä on olla maailmassa. Vaikka me olemmekin huonoja, niin hyvä on maailmassa, me olemme huonoja ja hyviä, sekä huonoja että hyviä... Ei, sanokaa, minä kysyn teiltä, tulkaa kaikki luokseni, niin minä kysyn: sanokaa minulle kaikki tämä asia: miksi minä olen niin hyvä? Minähän olen hyvä, minä olen hyvin hyvä... No, sanokaa siis: miksi minä olen niin hyvä? — Näin leperteli Grušenjka humaltuen humaltumistaan ja selitti viimein tahtovansa heti itse tanssia. Hän nousi nojatuolista ja horjahti. — Mitja, älä anna minulle enää viiniä, jos pyydän, niin älä anna. Viini ei anna rauhaa. Kaikki pyörii, uuni ja kaikki pyörii. Minä tahdon tanssia. Katsokoot kaikki, miten minä tanssin... kuinka hyvin ja kauniisti minä tanssin...