Part 44

Niin, se on todellakin tärkeä epäluulo, ja ensiksikin on suurenmoisia todistuskappaleita sitä tukemassa: toinen tappaa ja ottaa osalleen kaiken vaivan, ja toinen, hänen toverinsa, makailee kyljellään teeskennellen kaatuvatautia, — nimenomaan herättääkseen kaikissa edeltäpäin epäluuloja, levottomuutta herrassa, levottomuutta Grigorissa. Olisi mielenkiintoista tietää, mitkä vaikuttimet saivat nuo toverukset keksimään juuri tuon mielettömän suunnitelman! Mutta ehkäpä se ei ollutkaan mitään aktiivista kumppanuutta Smerdjakovin puolelta, vaan niin sanoakseni passiivista ja kärsivää: kenties pahanpäiväiseksi peloiteltu Smerdjakov oli suostunut vain olemaan vastustamatta murhan tekemistä ja aavistaen, että häntä ruvetaan syyttämään siitä, että hän oli antanut tappaa herransa huutamatta ja vastarintaa tekemättä, — oli etukäteen tingannut itselleen Dmitri Karamazovilta luvan olla olevinaan teon aikana kaatuvataudissa, »tapa sinä omia aikojasi, minä en pistä lusikkaani siihen liemeen». Mutta näinkin ollen on muistettava, että koska tuon kaatuvataudinkohtauksen kuitenkin täytyi synnyttää hämminkiä talossa, niin Dmitri Karamazov, ymmärtäen tämän edeltäpäin, ei mitenkään olisi voinut suostua tuollaiseen välipuheeseen. Mutta minä en tahdo väittää vastaan, olkoon niin, että hän suostui; silloinhan olisi kuitenkin tullut tulokseksi, että Dmitri Karamazov on murhaaja, suoranainen murhaaja ja aloitteen tekijä, kun taas Smerdjakov on vain passiivinen osanottaja, eikä edes osanottajakaan, vaan hän on ainoastaan antanut asian tapahtua peläten ja vasten tahtoaan, senhän olisi oikeus ehdottomasti voinut käsittää, mutta mitä me näemmekään? Tuskin on syytetty vangittu, kun hän jo heti panee kaikki Smerdjakovin syyksi ja syyttää _yksistään_ häntä. Hän ei syytä häntä rikostoveruudesta, vaan syyttää häntä yksistään: yksin hän, muka, teki sen, hän murhasi ja ryösti, se on hänen kättensä työtä! Mitä tovereita ne ovat, jotka heti alkavat työntää syytä toinen toisensa päälle, — eihän sellaista koskaan tapahdu. Ja huomatkaa, miten vaarallista se on Karamazoville: hän on päämurhaaja ja toinen vain sivuhenkilö, toinen on vain antanut asian tapahtua ja maannut väliseinän takana, mutta hän syyttää makaajaa. Mutta tuo makaajahan voisi suuttua ja yksistään suojellakseen itseään heti ilmoittaa asian todellisen laidan: molemmat olemme osallisia, mutta minä en tappanut, minä vain pelosta sallin sen tapahtua enkä estänyt. Olisihan hän, Smerdjakov, ymmärtänyt, että oikeus heti olisi pitänyt häntä paljon vähemmässä määrässä syyllisenä, ja hän saattoi siis toivoa, että jos häntä rangaistaankin, niin paljon lievemmin kuin tuota toista, varsinaista murhaajaa, joka tahtoi panna kaikki hänen syykseen. Mutta silloin hän pakostakin olisi tunnustanut. Sitä emme kuitenkaan ole nähneet. Smerdjakov ei hiiskahtanut sanaakaan yhteistoiminnasta, vaikka murhaaja ankarasti syytti häntä ja kaiken aikaa viittasi häneen, joka muka yksin oli murhan tehnyt. Ja vielä enemmänkin: Smerdjakov juuri ilmaisikin tutkijoille, että rahakääröstä ja merkeistä oli syytetylle kertonut _hän itse_, ja ilman häntä ei tämä olisi saanut tietää mitään. Jos hän todellakin olisi ollut rikostoveri ja syyllinen, niin olisiko hän noin helposti ilmaissut sen tutkijoille, nimittäin sen, että hän itse oli antanut kaikesta tiedon syytetylle? Päinvastoin hän olisi kieltänyt ja ehdottomasti esittänyt tosiasiat väärässä valossa ja vähentänyt niiden merkitystä. Mutta hän ei vääristellyt tosiasioita eikä niitä pienennellyt. Niin voi tehdä ainoastaan viaton, sellainen, joka ei pelkää, että häntä syytetään osallisuudesta. Nyt hän sairaalloisen melankolian puuskan vallassa, joka johtui hänen kaatuvataudistaan ja koko tapahtuneesta katastrofista, hirttäytyi eilen. Hirttäytyessään hän jätti jälkeensä lapun, johon oli kirjoittanut hänelle ominaisella sanontatavalla: »Teen lopun itsestäni omasta tahdostani ja halustani, ettei ketään syytettäisi.» No, mikäpä häntä olisi estänyt lisäämästä lappuun: murhan olen tehnyt minä eikä Karamazov. Mutta hän ei ole lisännyt tätä: pakottiko omatunto toiseen, mutta ei toiseen?

Ja mitäs: äsken tänne, oikeuteen, tuotiin rahoja, kolmetuhatta ruplaa, —- ne ovat, muka samat rahat, jotka olivat siinä käärössä, joka on pöydällä muitten esineellisten todistuskappaleitten joukossa, tuoja sai ne, muka, eilen Smerdjakovilta. Mutta te, herrat valamiehet, muistatte itse äskeisen surullisen kohtauksen. Minä en rupea uudelleen kertomaan yksityiskohtia, mutta katson voivani kuitenkin lausua pari kolme mietelmää ottaen kaikkein vähäpätöisimpiä seikkoja, — sen tähden juuri, että ne ovat vähäpätöisiä eivätkä siis nouse mieleen jokaiselle, vaan unohtuvat. Ensiksi ja taaskin: oman tunnonvaivojen johdosta Smerdjakov eilen antoi pois rahat ja hirttäytyi itse. (Sillä jos hänellä ei olisi ollut tunnonvaivoja, niin hän ei olisi antanut rahoja.) Ja tietysti hän vasta eilen illalla ensikerran tunnusti rikoksensa Ivan Karamazoville, kuten Ivan Karamazov itsekin on ilmoittanut, sillä miksi hän muuten olisi ollut vaiti tähän saakka? Hän siis tunnusti, mutta miksi, kysyn sitä taaskin, hän ei ole kuolemansa edellä kirjoittamassaan lapussa ilmoittanut meille koko totuutta, vaikka hän tiesi, että huomenna on viattomalla syytetyllä kauhea tuomion päivä? Eiväthän rahat yksinään todista mitään. Minä esimerkiksi ja vielä kaksi muuta henkilöä tässä salissa olemme aivan sattumalta saaneet tietää jo viikko sitten erään tosiasian, nimittäin että Ivan Fjodorovitš Karamazov on lähettänyt läänin pääkaupunkiin vaihdettavaksi kaksi viidentuhannen ruplan arvopaperia, jotka tuottavat korkoa viisi prosenttia, siis kaikkiaan kymmenentuhannen arvosta. Tarkoitan vain sitä, että rahoja saattaa tätä nykyä olla kenellä hyvänsä ja ettei tuomalla kolmetuhatta voi todistaa sitovasti, että ne ovat juuri niitä samoja rahoja, juuri siitä samasta laatikosta tai kääröstä. Lopuksi vielä Ivan Karamazov saatuaan eilen niin tärkeän tiedon todelliselta murhaajalta pysyy aivan rauhassa. Miksi hän ei voinut ilmoittaa siitä heti paikalla? Miksi hän lykkäsi kaikki seuraavaan aamuun? Luulenpa, että minulla on oikeus arvata miksi: jo viikon on hänen terveytensä ollut piloilla, itse hän on tunnustanut tohtorille ja läheisilleen näkevänsä näkyjä, kohtaavansa jo kuolleita ihmisiä, hän on juoppohulluuden partaalla, joka tauti tänään juuri hänessä puhkesi näkyviin, ja niinpä hän kuultuaan odottamatta Smerdjakovin kuolemasta yhtäkkiä ajattelee: »Mies on kuollut, häntä voi syyttää, ja veljeni minä saan pelastetuksi. Onhan minulla rahaa: otan rahatukun ja sanon Smerdjakovin antaneen sen minulle ennen kuolemaansa.» Te sanotte: tuo ei ole kunniallista, on epärehellistä valehdella, vaikkapa toinen olisikin kuollut ja vaikkapa tahtoisikin pelastaa veljensä! No niin, mutta entäpä jos hän valehteli tietämättään, jospa hän itse kuvitteli asian olleen sillä tavoin, sillä tuo tieto lakeijan äkillisestä kuolemasta sai lopullisesti hänen järkensä menemään sekaisin? Tehän näitte äskeisen kohtauksen, näitte missä tilassa mies oli. Hän seisoi jaloillaan ja puhui, mutta missä oli hänen järkensä? Kuumeessa olevan miehen äskeisen todistuksen jälkeen seurasi asiakirja, syytetyn kirje neiti Verhovtseville, jonka kirjeen syytetty oli kirjoittanut kaksi päivää ennen rikoksen tekemistä ja jossa on ennakolta seikkaperäinen rikoksen ohjelma. No, miksi me siis etsimme ohjelmaa ja sen laatijoita? Täsmälleen tämän ohjelman mukaan toimittiinkin, eikä toimija ollut kukaan muu kuin ohjelman laatija. Niin, herrat valamiehet, »tehtiin aivan kirjoituksen mukaisesti»! Emmekä me ollenkaan, emme ollenkaan juosseet kunnioittavasti ja peläten pois isän ikkunan alta, vieläpä varmasti vakuutettuina siitä, että lemmittymme nyt on tämän luona. Ei, se on järjetöntä ja epätodenmukaista. Hän meni sisälle ja — pani asian toimeen. Luultavasti hän tappoi suutuksissaan, vihan kuohahtaessa, kun hän vain oli katsahtanut vihamieheensä ja kilpailijaansa, mutta tehtyään murhan, jonka hän luultavasti teki yhdellä iskulla, heilauttamalla vain kättään, jossa oli aseena vaskinen survin, ja tultuaan sitten perinpohjaisen etsinnän jälkeen vakuutetuksi, ettei hänen lemmittynsä ollut siellä, hän vielä muisti pistää kätensä tyynyn alle ja ottaa rahakäärön, jonka rikki reväisty päällys on nyt täällä tuossa pöydällä, jolla ovat esineelliset todistuskappaleet. Puhun sen tähden, että te huomaisitten erään seikan, joka on mielestäni perin kuvaava. Jos murhan olisi tehnyt kokenut murhaaja ja nimenomaan sellainen, jonka ainoana päämääränä olisi ollut ryöstö, — niin olisiko hän jättänyt käärön päällyksen lattialle sillä tavoin kuin se löydettiin ruumiin vierestä? No, jos se oli esimerkiksi Smerdjakov, joka tappoi ryöstääkseen, — niin hän olisi yksinkertaisesti vienyt koko käärön mukanaan vaivautumatta ollenkaan avaamaan sitä uhrinsa ruumiin ääressä; sillä tiesihän hän varmasti, että rahat olivat käärössä, — hänen nähtensähän ne oli siihen pantu ja suljettu, — ja jos hän veisi käärön kokonaan, niin eihän tiedettäisi, oliko mitään ryöstöä tapahtunutkaan. Minä kysyn teiltä, herrat valamiehet, olisiko Smerdjakov menetellyt näin, olisiko hän jättänyt kirjekuoren lattialle? Ei, juuri näin täytyi tehdä raivostuneen murhamiehen, joka ei enää jaksanut kyllin hyvästi harkita, murhamiehen, joka ei ollut varas eikä ollut tähän saakka varastanut mitään ja joka nytkään ei ollut siepannut rahoja vuoteesta niinkuin varas, vaan joka oli vienyt varkaalta oman, häneltä itseltään varastetun omaisuutensa, — sillä semmoinen oli nimenomaan Dmitri Karamazovin käsitys noista kolmestatuhannesta, ja tämä ajatus oli kehittynyt hänessä maniaksi. Siepattuaan käärön, jota hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, hän repäisee päällyksen päästäkseen varmuuteen, onko siinä rahaa, sitten hän pakenee rahat taskussa muistamatta ajatellakaan, että jättää jälkeensä lattialle reväistyn kirjekuoren, joka on mitä painavin syytös häntä vastaan. Kaikki vain siksi, että se on Karamazov eikä Smerdjakov, ei ajatellut, ei ymmärtänyt, ja kuinkapa hän olisi sitä voinutkaan! Hän pakenee, hän kuulee hänet saavuttavan palvelijan kirkaisun, palvelija tarttuu häneen kiinni, pysähdyttää hänet ja kaatuu vaskisen survimen iskusta. Syytetty hyppää alas hänen luokseen säälistä. Ajatelkaahan, hän vakuuttaa meille yhtäkkiä, että hän hyppäsi silloin alas hänen luokseen säälistä, myötätunnosta, katsoakseen, voisiko jollakin tavoin tätä auttaa. No, oliko hetki sellainen, että saattoi osoittaa semmoista sääliä? Ei, hän hyppäsi alas nimenomaan päästäkseen selville, oliko hänen tihutyönsä ainoa todistaja hengissä. Jokainen muu tunne, jokainen muu vaikutin olisi ollut luonnoton! Huomatkaa, että hän puuhailee Grigoria tarkastellen, pyyhkii nenäliinallaan tämän päätä, ja tultuaan vakuutetuksi, että tämä on kuollut, hän juoksee kuin mieletön, aivan veren vallassa, taas sinne, lemmittynsä taloon, — kuinka hän ei tullut ajatelleeksi sitä, että hän on yltyleensä veressä ja että se heti todistaa hänen syyllisyytensä? Mutta syytetty itse vakuuttaa meille, ettei hän ollenkaan kiinnittänyt huomiota siihen, että oli veren tahrima; sen voi uskoa, voi hyvinkin, semmoista tapahtuu aina sellaisina hetkinä rikoksentekijöille. Toisaalta helvetillinen suunnittelukyky, toisaalta taas harkintakyvyn puutetta. Mutta hän ajatteli sillä hetkellä vain, missä _hän_ mahtoi olla. Hänen täytyi mahdollisimman pian saada tietää _hänen_ olinpaikkansa, ja niinpä hän juoksee hänen asuntoonsa ja saa kuulla odottamattoman ja hänelle mitä tärkeimmän uutisen: _hän_ on mennyt Mokrojeen, on »entisensä», »kiistämättömän» kanssa!

9.

Psykologiaa täydellä höyryllä. Kiitävä kolmivaljakko. Prokuraattorin puheen loppu.

Tultuaan tähän kohtaan puhettaan Ippolit Kirillovitš, joka ilmeisesti oli valinnut ankarasti historiallisen metodin esitykselleen, jommoiseen metodiin hyvin mielellään turvautuvat kaikki hermostuneet puhujat, jotka vartavasten etsivät kiinteitä puitteita hillitäkseen omaa kärsimätöntä viehättymistään, — Ippolit Kirillovitš puhui erittäin laajasti »entisestä» ja »kiistämättömästä» ja lausui tästä asiasta eräitä tavallaan mielenkiintoisia ajatuksia. — Karamazov, joka oli aivan raivostukseen saakka mustasukkainen kaikille, yht'äkkiä ja kerrassaan ikäänkuin lankeaa ja katoaa olemattomiin »entisen» ja »kiistämättömän» edessä. Ja tämä on sitäkin omituisempaa, kun hän ei aikaisemmin ollut juuri ollenkaan kiinnittänyt huomiota tähän uuteen häntä uhkaavaan vaaraan, joka oli tulossa odottamattoman kilpakosijan muodossa. Mutta hän kuvitteli kaiken aikaa mielessään sen olevan vielä niin kaukana, ja Karamazov elää aina vain nykyhetkessä. Luultavasti hän piti koko kilpailijaa vain kuvitelmana. Mutta ymmärrettyään silmänräpäyksessä sairaalla sydämellään, että tuo nainen kenties juuri sen tähden olikin pitänyt salassa tämän uuden kilpailijan ja sen tähden häntä äsken pettänyt, että tämä uudelleen hänen luokseen lentänyt kilpailija oli hänelle paljon enemmän kuin mielikuvituksen luoma kuva ja kuvitelma, oli hänelle kaikki, oli koko hänen elämänsä toivo, — ymmärrettyään silmänräpäyksessä tämän Karamazov tyyntyi. Mitäs, herrat valamiehet, minä en voi äänettömästi sivuuttaa tätä äkillistä piirrettä syytetyn sielussa, jossa ei mitenkään olisi luullut voivan olla sijaa semmoiselle; hänessä ilmeni yhtäkkiä järkähtämätön totuuden tarve, kunnioitus naista kohtaan, hänen sydämensä oikeuksien tunnustaminen, ja milloin, — sillä hetkellä, jolloin hän oli hänen tähtensä tahrannut kätensä isänsä verellä! Totta on sekin, että vuodatettu veri jo tällä hetkellä huusi kostoa, sillä hänen, joka jo oli syössyt sielunsa turmioon ja tuhonnut koko maallisen onnensa, täytyi pakostakin tuntea ja kysyä itseltään sillä hetkellä: mitä hän merkitsee ja mitä hän voi merkitä _nyt_ tuolle naiselle, tuolle olennolle, jota hän rakastaa enemmän kuin omaa sieluansa, tuon »entisen» ja »kiistämättömän» rinnalla, joka on katunut ja palannut tuon aikoinaan onnettomuuteen syöksemänsä naisen luo tuntien uutta rakkautta, tehden rehellisen tarjouksen, luvaten uutta ja onnellista elämää. Ja mitä hän onneton puolestaan antaa rakastamalleen naiselle _nyt_, mitä hän voi tarjota? Karamazov ymmärsi kaiken, ymmärsi, että hänen rikoksensa oli sulkenut häneltä kaikki tiet ja että hän on vain kuolemaan tuomittu rikollinen eikä mies, joka voi elää! Tämä ajatus hänet masensi ja lannisti. Ja nytpä silmänräpäyksessä hänen päässään syntyy hurja tuuma, jonka täytyikin nousta Karamazovin luonteisen miehen mieleen ja jonka täytyi esiintyä hänelle ainoana ja välttämättömänä pääsytienä hänen kauheasta asemastaan. Tämä pääsytie oli — itsemurha. Hän juoksee hakemaan virkamies Perhotinille panttaamiaan pistoleita ja samalla hän matkalla, juostessaan, vetää taskustaan kaikki rahat, joitten takia hän juuri on tahrannut kätensä isänsä verellä. Oi, rahoja hän nyt tarvitsee enemmän kuin mitään muuta: Karamazov kuolee, Karamazov ampuu itsensä, ja sitä tullaan muistamaan! Emmehän me suotta ole runoilija, emme suotta ole polttanut elämäämme niinkuin kynttilää molemmista päistä. »Hänen luokseen, hänen luokseen, — ja siellä, oi, siellä minä panen toimeen verrattomat kemut, semmoiset, jommoisia ei vielä ole ollut, jotta muistettaisiin ja kauan niistä kerrottaisiin. Kesken hurjien huutojen, mustalaisten mielettömien laulujen ja tanssien, me kohotamme maljan jumaloimamme naisen terveydeksi ja toivotamme menestystä hänen uudelle onnelleen, ja sitten — siinä samassa, hänen jalkojensa juuressa, murskaamme hänen silmäinsä edessä päämme ja kärsimme rangaistuksen elämästämme! Hän muistaa joskus Mitja Karamazovia, näkee, miten Mitja häntä rakasti, säälii Mitjaa!» Siinä on paljon kaunista, paljon romanttista hurjuutta, villiä karamazovilaista hillittömyyttä ja tunteellisuutta, — no, ja vielä jotakin muutakin, herrat valamiehet, jotakin, mikä huutaa sielussa, kolkuttaa mielessä lakkaamatta ja myrkyttää hänen sydämensä ennen kuolemaa, — tuo _jokin_ — se on omatunto, herrat valamiehet, se on sen tuomio, sen kauheat tuskat! Mutta pistoli sovittaa kaiken, pistoli on ainoa vapauttaja, eikä muuta keinoa ole, vaan siellä — minä en tiedä, ajatteliko Karamazov sillä hetkellä, »_mitä siellä tulee_» ja voiko Karamazov Hamletin tavoin ajatella, mitä siellä tulee. Ei, herrat valamiehet, muualla on Hamleteja, mutta meillä on toistaiseksi Karamazoveja! —