Part 45

Tässä Ippolit Kirillovitš kuvasi laajasti ja seikkaperäisesti Mitjan valmistuksia, kohtauksen Perhotinin luona, kauppapuodissa, kyytimiesten kanssa. Hän mainitsi suuren joukon sanoja, lauseita, eleitä, jotka kaikki oli todistajien avulla osoitettu esiintyneiksi, — ja kuva teki hirveän voimakkaan vaikutuksen kuulijain vakaumukseen. Ennen kaikkea vaikuttivat kaikki tosiasiat yhdessä. Tuon hurjasti touhuavan ja itsestään enää piittaamattoman miehen syyllisyys esiintyi aivan selvänä. — Hänellä ei ollut enää mitään syytä välittää itsestään, — puhui Ippolit Kirillovitš, — pari kolme kertaa hän oli vähällä tunnustaa kaiken, melkein vihjaili selvästi, mutta ei kuitenkaan puhunut suutaan puhtaaksi (tässä mainittiin todistajien lausunnot). Kyytimiehellekin hän matkalla huudahti: »Tiedätkö sinä, että kuljetat murhaajaa!» Mutta hän ei voinut kuitenkaan sanoa kaikkea selvästi: oli ensin päästävä Mokrojen kylään ja lopetettava sitten siellä runoelma. Mutta mikä odottaakaan onnetonta? Asia on niin, että miltei ensihetkinä Mokrojessa hän näkee ja sitten saa täydelleen selville, että hänen »kiistämätön» kilpakosijansa kenties ei ensinkään olekaan niin kiistämätön ja ettei hänen puoleltaan haluta eikä huolita mitään onnen ja terveyden toivotuksin kohotettua maljaa. Mutta te tunnette jo tosiasiat oikeudellisesta tutkinnasta, herrat valamiehet. Osoittautuu aivan selväksi, että Karamazov on voittanut kilpailijansa, ja nyt — oi, nyt alkoi aivan uusi vaihe hänen sielussaan, vieläpä kaikkein kauhein vaihe, mitä tämä sielu oli koskaan kokenut ja koskaan tulee kokemaankaan! Voi ehdottomasti myöntää, herrat valamiehet, — huudahti Ippolit Kirillovitš, — että moitittu luonto ja rikollinen sydän kostavat puolestaan paljon täydellisemmin kuin mikään maallinen oikeudenkäyttö! Vieläpä enemmänkin: oikeus ja maallinen rangaistus tekevät luonnon rangaistuksen kevyemmäksi kantaa ja ovat välttämättömätkin rikolliselle noina hetkinä, koska ne pelastavat hänet epätoivosta, sillä minä en kykene kuvittelemaankaan tuota Karamazovin tuntemaa kauhua ja niitä hänen siveellisiä kärsimyksiään, kun hän sai tietää, että lemmittynsä rakastaa häntä, että hän hänen tähtensä hylkää »entisen» ja »kiistämättömän», että häntä, häntä, »Mitjaa», hän kutsuu kanssaan elämään uutta elämää, lupaa hänelle onnea, — ja milloin? Kun jo kaikki on hänen kohdaltaan lopussa ja kun jo kaikki on mahdotonta! Teen tässä sivumennen erään meille varsin tärkeän huomautuksen selvittääkseni syytetyn silloisen aseman todellista olemusta: tuo nainen, tuo hänen rakkautensa, oli hänelle aivan viime hetkeen asti, aina vangitsemishetkeen asti, saavuttamaton olento, jota hän intohimoisesti toivoi omakseen, mutta turhaan. Mutta miksi, miksi hän ei ampunut itseään juuri silloin, miksi luopui aikeestaan, vieläpä unohti, missä pistolinsa oli? Mutta juuri tuo hänen intohimoinen lemmenkaipuunsa ja toivo saada heti paikalla tyydyttää sitä pidättävät häntä. Kemujen humussa hän kiintyi lemmittyynsä, joka kekkeröi yhdessä hänen kanssaan ja joka oli hänestä ihanampi ja kiehtovampi kuin koskaan ennen, — hän ei poistu lemmittynsä luota, ihailee häntä, on vain häntä varten olemassa. Tämä intohimoinen pyyde saattoi hetkiseksi haihduttaa ei vain vangitsemisen pelon, vaan omantunnon tuskatkin! Hetkiseksi, oi, vain hetkiseksi! Kuvittelen rikollisen silloista sieluntilaa ja ajattelen, että sitä kiistämättömästi hallitsi orjanaan kolme elementtiä, jotka sen kokonaan pitivät vallassaan: ensiksikin juopumuksen tila, humu ja höyräkkä, töminä, tanssit, laulut ja loilotus, ja hän, hän, viinin puna poskillaan siinä lauloi ja tanssi päihtyneenä ja nauroi hänelle! Toiseksi rohkeutta antava kaukainen unelma, että kohtalokas loppuselvitys on vielä kaukana, ei ainakaan ihan lähellä, — vasta seuraavana päivänä, vasta aamulla, sitten tullaan ottamaan hänet. Siis on aikaa muutamia tunteja, se on paljon, hirveän paljon! Muutamassa tunnissa ennättää keksiä paljon. Ajattelen hänen tunteneen jotakin samanlaista kuin rikollinen, kun häntä viedään kärsimään kuolemanrangaistusta, viedään hirtettäväksi: vielä on ajettava sangen pitkä katu, sekin käyden, tuhansiin nousevan väkijoukon ohi, sitten käännytään toiselle kadulle, ja vasta sen kadun päässä on kauhea kenttä! Minusta tuntuu siltä, että matkan alussa kuolemaantuomittu istuessaan häpeärattailla pakostakin tuntee, että hänellä on edessään vielä loppumaton elämä. Mutta taloja sentään sivuutetaan, rattaat kulkevat yhä eteenpäin, — oi, ei se mitään tee, paikka, josta käännytään toiselle kadulle, on vielä kaukana, ja niinpä hän yhä edelleen katselee reippaasti oikealle ja vasemmalle ja noita tuhansia tunteettoman uteliaita ihmisiä, joitten katseet ovat kiintyneet häneen, hänen mielessään häämöttelee yhä, että hän on samanlainen ihminen kuin hekin. Mutta tuossa käännytään jo toiselle kadulle, oi, ei se tee mitään, ei mitään, vielä on kokonainen katu. Ja sivuutettiinpa miten monta taloa tahansa, niin hän ajattelee aina vain: »Vielä on monta taloa jäljellä.» Ja näin aivan loppuun asti, aivan torille asti. Semmoinen, kuvittelen, oli silloin Karamazovinkin mielentila. »Vielä eivät ole siellä ennättäneet», ajatteli hän, »vielä voi löytää jonkin neuvon, oi, vielä on aikaa laatia puolustussuunnitelma, harkita vastarintaan ryhtymistä, mutta nyt, nyt — nyt on _hän_ niin ihana»! Hänen sielussaan on synkeätä ja sekavaa, mutta hän ennättää kuitenkin erottaa rahoistaan puolet ja piilottaa ne jonnekin, — muulla tavoin en osaa selittää, minne häneltä on voinut kadota ihan puolet noista kolmestatuhannesta, jotka hän äsken on ottanut isänsä pieluksen alta. Hän ei ole ensimmäistä kertaa Mokrojessa, hän on ollut siellä remuamassa kaksi vuorokautta. Tuon vanhan, ison puutalon hän jo tuntee kaikkine liitereineen ja parvekkeineen. Minä otaksun, että osa rahoista on piilotettu juuri silloin tuohon samaan taloon, vähää ennen vangitsemista, johonkin rakoon, koloon, jonnekin lattialautojen alle, johonkin nurkkaan, katon rajaan, — miksi? Ettäkö miksi? Katastrofi voi tulla heti paikalla, tietysti me emme ole vielä ajatelleet, miten meidän on silloin meneteltävä, eikä meillä ole ollut siihen aikaakaan, ja päässämmekin jyskyttää ja halu vetää _hänen_ luokseen, mutta rahat, — rahat ovat kaikissa tilanteissa välttämättömiä! Rahakas ihminen on kaikkialla ihminen. Kenties teistä tämmöinen harkintakyky näyttää luonnottomalta tuollaisella hetkellä? Mutta hänhän vakuuttaa itse, että jo kuukautta aikaisemmin hän niinikään hänelle hyvin huolestuttavana ja onnettomana hetkenä erotti kolmestatuhannesta puolet ja ompeli rinnalla kannettavaan pussiin, ja jos tuo ei olekaan totta, niinkuin heti osoitammekin, niin joka tapauksessa tämä ajatus on Karamazoville tuttu, se on ollut hänen silmiensä edessä. Vieläpä enemmänkin, kun hän sitten myöhemmin uskotteli tutkintatuomarille erottaneensa puolitoistatuhatta rintapussiin (jommoista ei koskaan ole ollut olemassakaan), niin ehkäpä hän keksikin tämän jutun pussista juuri sillä hetkellä juuri sen tähden, että hän pari tuntia aikaisemmin oli erottanut rahoistaan puolet ja kätkenyt ne jonnekin sinne Mokrojeen kaiken varalta aamuun asti, etteivät ne vain olisi hänen päällään, minkä hän teki äkillisen innostuksen puuskan vallassa. Kaksi pohjatonta syvyyttä, herrat valamiehet, muistakaa, että Karamazov kykenee näkemään kaksi pohjatonta syvyyttä ja molemmat samalla kertaa! Me olemme etsineet siitä talosta, mutta emme ole löytäneet. Kenties nuo rahat ovat vieläkin siellä, mutta mahdollista on myös, että ne ovat seuraavana päivänä kadonneet ja ovat nyt syytetyn hallussa. Joka tapauksessa hänet vangittiin lemmittynsä ääressä, polvillaan tämän edessä, tämä loikoi vuoteella, hän ojenteli hänelle käsiään ja oli siinä määrin unohtanut kaikki sillä hetkellä, ettei kuullut vangitsijain lähestymistäkään. Hän ei ollut ennättänyt vielä miettiä mitään mielessään vastaukseksi. Sekä hänet että hänen järkensä otettiin yllättäen.

Ja nyt hän on tuomariensa edessä, jotka ratkaisevat hänen kohtalonsa. Herrat valamiehet, on hetkiä, jolloin meidät itsemme, täyttäessämme virkavelvollisuuksiamme, valtaa miltei kauhistus ihmisen edessä ja kauhistus ihmisten tähden! Ne ovat niitä hetkiä, jolloin huomaamme sen miltei eläimellisen kauhun, kun rikollinen näkee, että kaikki on menetetty, mutta yhä vielä kamppailee, yhä vielä aikoo kamppailla kanssanne. Ne ovat hetkiä, jolloin kaikki itsesäilytyksen vaistot yhtaikaa alkavat hänessä toimia ja hän pelastaakseen itsensä katsoo teitä läpitunkevin katsein, kysyvin ja kärsivin, tarkkaa teitä ja tekee teistä havaintoja, tutkii kasvojanne ja ajatuksianne, odottaa, miltä puolelta te teette hyökkäyksen, ja tekee silmänräpäyksessä vapisevassa mielessään tuhansia suunnitelmia, mutta pelkää kuitenkin puhua, pelkää puhuvansa itsensä pussiin! Nämä ihmissielun alennuksen hetket, nämä sen kulut koettelemusten kautta, tämä sen eläimellinen pelastautumisen himo, —- ne ovat kauheita ja saavat toisinaan tuomarinkin vavahtamaan ja tuntemaan sääliä rikollista kohtaan! Ja tämän kaiken todistajina olimme me silloin. Alussa hän oli aivan ymmällä, ja kauhun vallassa pääsi hänen suustaan joitakin sanoja, jotka ovat hyvin raskauttavia hänelle: »Verta! Olen sen ansainnut!» Mutta hän hillitsi itsensä nopeasti. Mitä on sanottava, miten vastattava, — se ei aluksi vielä ole hänellä selvillä, valmiina on vain paljas kieltäminen: »Isäni kuolemaan en ole syyllinen!» Tämä on aluksi aitamme, mutta siellä aidan takana me kenties vielä saamme jotakin rakennetuksi, jonkin barrikadin. Raskauttavat ensimmäiset huudahduksensa hän kiiruhtaa, ennenkuin teemme kysymyksiä, selittämään niin, että hän katsoo olevansa syypää vain palvelija Grigorin kuolemaan. »Siihen vereen olen syypää, mutta kuka on tappanut isäni, hyvät herrat, kuka on tappanut? Kuka onkaan voinut hänet tappaa, _jos en minä_?» Kuuletteko: hän kysyy meiltä, meiltä, jotka olemme tulleet tekemään saman kysymyksen hänelle itselleen! Kuuletteko tuon ennakoivan sanan: »jos en minä!», tuon eläimellisen viekkauden, tuon naiivisuuden ja tuon karamazovilaisen kärsimättömyyden? Minä en ole tappanut, eikä pidä ajatellakaan, että minä olisin sen tehnyt: »Tahdoin tappaa, hyvät herrat, tahdoin tappaa», myöntää hän kiireesti (hän kiirehtii, oi, kiirehtii kauheasti), »mutta sittenkin olen viaton, en minä ole tappanut!» Hän myöntää meille tahtoneensa tappaa: näette, muka, itse, miten vilpitön minä olen, uskokaa siis pikemmin, että minä en ole tappanut. Oi, tämmöisissä tapauksissa rikollinen toisinaan muuttuu uskomattoman kevytmieliseksi ja herkkäuskoiseksi. Nytpä tutkijat aivan kuin epähuomiossa yhtäkkiä tekevät hänelle aivan yksinkertaisen kysymyksen: »Eiköhän vain Smerdjakov liene murhaaja?» Niin kävikin kuin odotimme: hän suuttui hirveästi siitä, että me ennätimme ennen häntä ja yllätimme hänet, kun hän ei vielä ollut ennättänyt valmistaa, valita ja käyttää sitä hetkeä, jolloin Smerdjakovin mainitseminen olisi tehnyt kaikkein uskottavimman vaikutuksen. Luonteensa mukaisesti hän heti meni äärimmäisyyksiin ja alkoi itse kaikin voimin vakuuttaa meille, että Smerdjakov ei ole voinut tappaa, ei kykene tappamaan. Mutta älkää uskoko häntä, tämä on vain oveluutta hänen puoleltaan: hän ei ollenkaan, ei ollenkaan luovu Smerdjakovista, päinvastoin hän tuo vielä tämän esille, sillä kenen muun hän voisi mainita kuin hänet, mutta hän tekee sen toisella hetkellä, sillä toistaiseksi on tämä asia piloilla. Hän esittää hänet kenties vasta huomenna tai muutaman päivän kuluttua, kun on löytänyt sopivan hetken, jolloin hän itse huudahtaa teille: »Näettekö, minä itse torjuin epäluuloja Smerdjakovista enemmän kuin te, muistatte sen itse, mutta nyt minäkin olen tullut vakuutetuksi: hän on murhaaja, ja kuka muu se voisi ollakaan!» Mutta kun hän on synkkänä ja äreänä kielteisellä kannalla yhdessä meidän kanssamme, niin kärsimättömyys ja viha saattavat hänet esittämään mitä kömpelöimmän ja epätodennäköisimmän selityksen, miten hän katsoi isänsä ikkunasta sisälle ja miten hän kunnioittavasti poistui ikkunan luota. Pääasia on, ettei hän vielä tunne asianhaaroja, ei tiedä, mitä kaikkea toipunut Grigori on todistanut. Me ryhdymme tarkastukseen ja etsintään. Tarkastus häntä suututtaa, mutta myös rohkaisee: kaikkea kolmeatuhatta ei löydetty, löydettiin vain puolitoista. Ja tietysti vasta tuona vihaisen vaitiolon ja kieltämisen hetkenä lennähtää hänen päähänsä ensimmäisen kerran elämässä rinnalla kannettavaa pussia koskeva ajatus. Epäilemättä hän tuntee itse keksintönsä koko epäuskottavuuden ja kiusaa itseään, kiusaa itseään hirveästi tehdäkseen asian uskottavammaksi, keksiäkseen sellaisen kertomuksen, että siitä tulisi kokonainen uskottava, romaani. Tämmöisissä tapauksissa on tutkijan ensimmäinen ja tärkein tehtävä — estää rikollista saamasta valmistusaikaa, käydä odottamatta asiaan, jotta rikollinen lausuisi julki salaisimmat ajatuksensa kaikessa kaunistelemattomuudessaan, epäuskottavuudessaan ja ristiriitaisuudessaan, joka ne juuri kavaltaakin. Mutta rikollisen voi saada puhumaan vain sitten, että ilmoittaa äkkiä hänelle jonkin uuden tosiasian, jonkin asiaa koskevan seikan, jolla on äärettömän suuri merkitys, mutta jota hän siihen saakka ei mitenkään ole voinut otaksua eikä mitenkään ennakolta ottaa huomioon. Semmoinen tosiasia oli meillä varattuna, oi, oli ollut jo pitkän aikaa varattuna: se oli tajuihinsa tulleen palvelijan Grigorin todistus avoimesta ovesta, josta syytetty oli juossut ulos. Tämän oven hän oli kokonaan unohtanut, eikä hän ollenkaan ollut otaksunut mahdolliseksi, että Grigori oli voinut nähdä sen. Vaikutus oli suurenmoinen. Hän hyppäsi pystyyn ja huusi meille yhtäkkiä: »Smerdjakov on tehnyt murhan, Smerdjakov!» ja niin hän ilmaisi salaisimman ajatuksensa, perusajatuksensa, sen kaikkein vähimmän uskottavassa muodossa, sillä Smerdjakov saattoi tappaa ainoastaan sen jälkeen kuin Karamazov oli lyönyt maahan Grigorin ja paennut. Kun me kerroimme hänelle, että Grigori oli nähnyt oven avoimena ennen kaatumistaan ja oli makuuhuoneestaan lähtiessään kuullut Smerdjakovin vaikeroivan väliseinän takana, niin Karamazov oli todella kuin nujerrettu. Työtoverini, meidän kunnioitettava ja älykäs Nikolai Parfenovitš, kertoi minulle myöhemmin, että sillä hetkellä hänen oli syytettyä niin sääli, että hänen teki mielensä itkeä. Ja juuri tuolla hetkellä syytetty parantaakseen asioitaan rientää kertomaan meille tuosta kuuluisasta rintapussista: sama se, muka, kuulkaapa tämä kertomus! Herrat valamiehet, minä olen jo esittänyt teille ajatukseni, miksi pidän tätä keksintöä, että muka kuukausi takaperin oli ommeltu rinnalla kannettavaan pussiin rahoja, en vain päättömänä, vaan myös kaikkein epätodenmukaisimpana selityksenä, minkä tuossa tapauksessa suinkin saattoi keksiä. Jos vaikka etsisi lyömällä vetoa: mitä epäuskottavampaa voi sanoa ja esittää, — niin ei sittenkään voisi keksiä mitään huonompaa kuin tämä. Tässä voi, se on pääasia, saartaa ja lyödä mäsäksi tuon riemuitsevan romaaninsepittäjän yksityisseikoilla, noilla samoilla yksityisseikoilla, joista todellisuus aina on niin rikas ja joita nämä onnettomat, vastoin tahtoaan juttuja sepittelevät henkilöt aina halveksivat muka aivan merkityksettöminä ja tarpeettomana rihkamana ja joiden tärkeyttä he eivät tule ajatelleeksikaan. Oi, heillä ei ole sillä hetkellä aikaa sellaiseen, heidän älynsä luo vain suurenmoisen kokonaisuuden, — ja silloin uskalletaan vaivata heitä moisilla pikkuseikoilla! Mutta silläpä heidät juuri saadaankin kiinni! Syytetylle tehdään kysymys: »No, mistä te otitte kangasta tehdäksenne pussin, kuka teille ompeli sen?» — »Itse ompelin.» — »Entä mistä saitte kankaan?» — Syytetty jo loukkaantuu, hänestä tämä on jo miltei häntä loukkaava pikkuseikka, ja, uskotteko, hän luulee sitä vilpittömästi, vilpittömästi! Mutta sellaisia he ovat kaikki. »Minä repäisin sen paidastani.» — »Hyvä. Siis me löydämme huomenna liinavaatteittenne joukosta tuon paidan, josta on palanen reväisty pois.» — Ja ajatelkaahan, herrat valamiehet, jos me olisimme todellakin löytäneet tuon paidan (ja miksi sitä ei olisi löydetty matkalaukusta tai laatikoista, jos tuollainen paita todella olisi ollut olemassa), — niin siinähän olisi jo ollut tosiasia, kouraantuntuva tosiasia, joka olisi puhunut hänen todistuksensa puolesta! Mutta tätä hän ei jaksa ajatella. — »Minä en muista, kenties se ei ollut paidasta, minä ompelin emännän myssyyn.» — »Mihin ihmeen myssyyn?» — »Minä otin hänen huoneestaan, se kuljeksi siellä, vanha serttinkinen roska.» — »Ja muistatteko te sen varmasti?» — »En, varmasti en muista...» Ja hän on vihainen, vihainen, mutta kuitenkin ajatelkaahan: kuinka tuommoista ei muistaisi? Ihmisen kaikkein kauheimpina hetkinä, sanokaamme esimerkiksi kun viedään mestattavaksi, muistuvat mieleen juuri tuollaiset pikkuseikat. Hän unohtaa kaikki, mutta jonkin viheriäisen katon, joka vilahti hänen silmiinsä matkan varrella, tai ristillä istuvan naakan — ne hän muistaa. Hänhän oli pussia ommellessaan piilossa kotiväeltään, hänen täytyi muistaa, mitä alennuksen tuskia hän kärsi, kun hänellä oli neula käsissään, peläten että hänen huoneeseensa tultaisiin ja hänet yllätettäisiin; kuinka hän heti, kun kuuli koputuksen, hypähti paikaltaan ja juoksi verhon taakse (hänen asunnossaan on verho)... Mutta, herrat valamiehet, miksi minä kerron teille tätä kaikkea, kaikkia näitä yksityiskohtia ja pikkuseikkoja! — huudahti yhtäkkiä Ippolit Kirillovitš. — Siksipä juuri, että syytetty pitää itsepintaisesti kiinni kaikesta tästä järjettömyydestä yhä vieläkin tähän hetkeen saakka! Koko näiden kahden kuukauden kuluessa, tuosta hänelle onnettomasta yöstä asti, hän ei ole selvittänyt mitään, ei ole lisännyt ainoatakaan selittävää reaalista seikkaa entisiin mielikuvituksellisiin todistuksiinsa; kaikki tuo on muka pikkuasioita, uskokaa te kunniasanaani! Oi, me uskoisimme mielellämme, me haluamme uskoa vaikkapa vain kunniasanaakin! Olemmeko mitään ihmisverta himoitsevia sakaaleja? Antakaa, osoittakaa meille edes yksi tosiasia, joka puhuu syytetyn puolesta, niin me ilostumme, — mutta kouraantuntuva, reaalinen tosiasia eikä vain syytetyn oman veljen hänen kasvojensa ilmeestä tekemä päätelmä tai viittaus, että hänen lyödessään rintaansa täytyi ehdottomasti osoittaa rinnalla olevaa pussia, vieläpä pimeässä. Me ilostumme uudesta tosiasiasta, me luovumme ensimmäisenä syytöksestämme, me kiiruhdamme siitä luopumaan. Mutta nyt huutaa oikeudenmukaisuus, ja me pidämme kiinni kannastamme, me emme voi luopua mistään. — Ippolit Kirillovitš siirtyi puheensa loppulauseeseen. Hän oli kuin kuumeessa, hän huusi vuodatetun veren puolesta, isän veren puolesta, jonka poika oli vuodattanut »alhaisessa ryöstämisen tarkoituksessa». Hän osoitti lujasti tosiasian traagillista ja huutavaa yhtäpitäväisyyttä. — Ja mitä ikinä saanettekin kuulla kyvystään tunnetulta syytetyn puolustajalta (ei Ippolit Kirillovitš malttanut olla lausumatta), miten kaunopuheisia ja liikuttavia sanoja täällä kaikuneekin, sanoja, jotka vaikuttavat tunteisiinne, — niin muistakaa kuitenkin olevanne tällä hetkellä oikeutemme pyhäkössä. Muistakaa, että te olette meidän totuutemme puolustajia, meidän pyhän Venäjämme, sen perustuksen, sen perheen, sen kaiken pyhän puolustajia! Niin, te edustatte, täällä Venäjää tällä hetkellä, eikä ainoastaan tässä salissa kajahda teidän tuomionne, vaan yli koko Venäjän, ja koko Venäjä kuuntelee teitä puolustajinaan ja tuomareinaan, ja teidän tuomionne sitä joko rohkaisee tai masentaa. Älkää siis kiduttako Venäjää ja pettäkö sen odotuksia, meidän onneton kolmivaljakkomme kiitää suin päin ja kenties turmiotaan kohti. Ja jo kauan on koko Venäjällä ojenneltu käsiä ja kehoitettu pysähdyttämään tuo hurja, anteeksiantamaton laukka. Ja joskin toiset kansat toistaiseksi vielä väistyvät tuon hurjaa vauhtia kiitävän kolmivaljakon tieltä, niin ehkäpä se ei ollenkaan tapahdu kunnioituksesta sitä kohtaan, niinkuin runoilija olisi toivonut, vaan yksinkertaisesti kauhusta — huomatkaa tämä. Kauhusta ja kenties myös inhon tunteesta sitä kohtaan, ja hyvä on vielä sekin, että he väistyvät, kenties he vielä ottavat ja lakkaavat väistymästä ja asettuvat lujaksi muuriksi kiitävän aaveen tielle ja itse pysähdyttävät meidän hillittömyytemme mielettömän nelistyksen pelastaakseen itsensä, valituksen ja sivistyksen! Noita huolestuneita ääniä Euroopasta olemme jo kuulleet. Ne alkavat jo kajahdella. Älkää suututtako heitä, älkää lisätkö heidän yhä kasvavaa vihaansa tuomiolla, joka vapauttaa oman isänsä murhanneen pojan! —

Sanalla sanoen, vaikka Ippolit Kirillovitš olikin kovin innostunut, niin hän kuitenkin lopetti pateettisesti — ja vaikutus, jonka hän sai syntymään, oli todellakin tavaton. Hän itse meni puheensa lopetettuaan kiireesti ulos salista ja, minä toistan sen, oli vähällä pyörtyä toisessa huoneessa. Sali ei taputtanut käsiään, mutta vakavat ihmiset olivat tyytyväisiä. Vähemmän tyytyväisiä olivat ainoastaan naiset, mutta heitäkin miellytti kaunopuheisuus varsinkin kun he eivät ollenkaan pelänneet sen seurauksia, vaan odottivat kaikkea Fetjukovitšilta: »Lopuksi hän rupeaa puhumaan ja voittaa tietysti kaikki puolelleen!» Kaikki katsoivat Mitjaan; koko prokuraattorin puheen ajan hän oli istunut ääneti, kädet jäykkinä, hampaat yhteen puristettuina, silmät alas luotuina. Vain jonkin kerran hän oli kohottanut päätään ja kuunnellut tarkemmin. Varsinkin silloin, kun puhe koski Grušenjkaa. Kun prokuraattori lausui tästä Rakitinin mielipiteen, niin Mitjan kasvoilla näkyi halveksiva ja vihainen hymy ja hän lausui jokseenkin kuuluvasti: »Bernardit!» Ja kun Ippolit Kirillovitš kertoi siitä, kuinka oli kuulustellut ja kiusannut Mitjaa Mokrojessa, niin Mitja nosti päänsä ja kuunteli hirveän uteliaana. Yhdessä kohdassa puhetta hän näytti aikovan hypätä pystyyn ja huudahtaa jotakin, mutta hillitsi kuitenkin itsensä ja ainoastaan kohautti halveksivasti olkapäitään. Tästä puheen lopusta, nimenomaan prokuraattorin urotöistä Mokrojessa hänen kuulustellessaan rikollista, meillä seurapiireissä oli myöhemmin puhetta, ja Ippolit Kirillovitšille naureskeltiin: »Eipä malttanut mies olla kehuskelematta etevyyttään.» Istunto keskeytettiin, mutta vain hyvin lyhyeksi aikaa, neljännestunniksi tai enintään kahdeksikymmeneksi minuutiksi. Yleisön keskuudesta kuului keskusteluja ja huudahduksia. Muutamat niistä ovat jääneet mieleeni:

— Vakava puhe! — huomautti kulmiaan rypistäen muudan herrasmies eräässä ryhmässä.

— Paljon se pyöritteli psykologiaa, — kuului toinen ääni.

— Mutta kaikkihan on totta, kieltämätöntä totuutta!

— Niin, hän on mestari.

— Loppusumman laski.

— Ja meille, meille hän myös näytti loppusumman, — yhtyi kolmas ääni, — Puheen alussa, muistatteko, että kaikki ovat samanlaisia kuin Fjodor Pavlovitš!

— Ja lopussa samoin. Mutta sen hän valehteli.

— Ja oli siinä epäselviäkin paikkoja.

— Innostui vähän liikaa.

— Väärin, väärin.

— Ei, se oli sentään taitavaa. Kauan on mies odottanut ja nytpä sai sanoa, hehehee!

— Mitähän puolustaja sanoo?

Toisessa ryhmässä:

— Mutta suotta hän äsken letkautti pietarilaista: »Jotka vaikuttavat tunteisiin», muistatteko?

— Oli liiaksi kiireissään.

— Hermostunut mies.

— Tässä me naureskelemme, mutta miltä tuntunee syytetystä?

— Niin. Miltähän Mitenjkasta tuntuu?

— Mutta mitähän puolustaja sanoo?

Kolmannessa ryhmässä:

— Mikä lornjettia käyttävä paksu rouvashenkilö se on, joka istuu reunassa?

— Se on eräs kenraalinrouva, miehestään eronnut, minä tunnen hänet.

— Ilmankos sillä onkin lornjetti.

— Vanha haaska.

— Eikö mitä, varsin pikantti.

— Hänen läheisyydessään, vain kaksi paikkaa väliä istuu vaaleaverinen nainen, hän on kauniimpi.

— Mutta ovelastipa ne hänet silloin Mokrojessa pistivät pussiin, eikö totta?

— Ovelastipa kylläkin. Taas hän sen kertoi. Tätähän hän on kertoillut täällä eri taloissa jo moneen kertaan.

— Ei malttanut nytkään. Itserakkautta.

— Loukattu mies, hehee!

— Ja loukkaantuvainen. Kovin paljon siinä on retoriikkaakin, lauseet ovat pitkiä.