Part 43

Chapter 432,561 wordsPublic domain

Sitten Ippolit Kirillovitš ryhtyi seikkaperäisesti kuvailemaan kaikkia Mitjan puuhia rahojen saamiseksi, ettei tarvitsisi tehdä rikosta. Hän kuvasi hänen käyntinsä Samsonovin luona, matkan Ljagavyin luokse — kaikki asiakirjain perusteella. — Kiusaantuneena, pilkattuna, nälkäisenä, myytyään kellonsa tämän matkan takia (vaikka hänellä olikin päällään puolitoista tuhatta ruplaa — muka, oi, muka), mustasukkaisuuden kiduttaessa häntä kaupunkiin jääneen lempensä esineen tähden, epäillen tämän hänen poissa ollessaan menevän Fjodor Pavlovitšin luo, hän palaa viimein takaisin kaupunkiin. Jumalan kiitos! Lemmitty ei ole ollut Fjodor Pavlovitšin luona. Hän itse saattaa hänet tämän suojelijan Samsonovin luo. (Omituista, Samsonovia kohtaan me emme ole mustasukkainen, ja tämä on hyvin kuvaava psykologinen erikoisuus tässä jutussa!) Sitten hän rientää tähystysasemalle »takalistoon» ja siellä — siellä hän saa tietää, että Smerdjakov on saanut kaatuvataudin kohtauksen, että toinen palvelija on sairas, — tie on vapaa, »merkit» hän tuntee, mikä kiusaus! Siitä huolimatta hän kuitenkin koettaa vastustaa; hän menee meidän kaikkien suuresti kunnioittaman, täällä väliaikaisesti asuvan rouva Hohlakovin luo. Tämä rouva, joka jo kauan on tuntenut osanottoa hänen kohtaloonsa, antaa hänelle mitä järkevimmän neuvon: että hän heittäisi pois tuon juopottelun, tuon säädyttömän rakkauden, nuo joutilaana ravintolassa vetelehtimiset, nuorten voimain hyödyttömän tuhlailun, ja menisi Siperiaan kultakaivokseen: »Siellä tulevat kuohuvat voimanne käytetyiksi, se sopii teidän romanttiselle luonteellenne, joka kiihkeästi haluaa seikkailuja.» — Kuvattuaan keskustelun tuloksen ja sen hetken, jolloin syytetty yhtäkkiä sai tietää, että Grušenjka ei ollutkaan Samsonovin luona, kuvattuaan, miten onneton, mustasukkainen mies, jonka hermot olivat äärimmilleen kiusatut, joutui silmänräpäyksessä raivon valtaan ajatellessaan, että lemmittynsä oli pettänyt hänet ja on nyt Fjodor Pavlovitšin luona, Ippolit Kirillovitš lopetti kiinnittäen huomiota sattuman kohtalokkaaseen vaikutukseen: — Jos palvelijatar olisi ennättänyt sanoa hänelle, että hänen lemmittynsä on Mokrojessa, »entisen» ja »kiistämättömän» kanssa, — niin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta palvelijatar oli hölmistynyt kauhusta, vannoi ja vakuutti, ja jos syytetty ei tappanut häntä siihen paikkaan, niin se johtui vain siitä, että hän syöksyi päistikkaa petollisen lemmittynsä jälkeen. Mutta huomatkaa: niin suunniltaan kuin hän olikin, niin hän kuitenkin sieppasi mukaansa vaskisen survimen. Miksi juuri survimen, miksi ei jotakin muuta asetta? Mutta jos me jo kokonaisen kuukauden ajan olemme nähneet edessämme tuon kuvan ja valmistautuneet siihen, niin me sieppaamme aseeksi sen, mikä sattuu vilahtamaan silmiimme ja näyttää sopivan aseeksi. Ja että jokin tämäntapainen esine voi olla aseena, — sitä olemme mielessämme ajatelleet jo kokonaisen kuukauden. Siksipä me niin silmänräpäyksessä ja empimättä katsoimmekin sen sopivan aseeksi! Ja siksipä hän ei oikeastaan tiedottomasti eikä vastoin tahtoaan siepannut tuota onnetonta survinta. Nyt hän on isän puutarhassa — tie on avoinna, todistajia ei ole, on yösydän, pimeyttä ja mustasukkaisuutta. Epäluulo, että lemmitty on täällä, tuon hänen kilpailijansa kanssa, hänen sylissään, ja kenties pilkkaa häntä tällä hetkellä, — saa vallan hänen sielussaan. Eikä pelkkä epäluulo, — millepä epäluuloille enää olisi sijaa, petos on ilmeinen, silminnähtävä: hän on täällä, tässä huoneessa, josta näkyy valoa, hän on siellä hänen luonaan, verhon takana, — ja onneton mies hiipii ikkunan luo, katsoo siihen kunnioittavasti, tyyntyy säyseästi ja poistuu järkevästi rientäen nopeasti pakoon onnettomuutta, estääkseen vaarallisen ja epäsiveellisen teon, — ja meidät tahdotaan saada vakuutetuiksi tästä, meidät, jotka tunnemme syytetyn luonteen, ymmärrämme, millaisessa mielentilassa hän oli, ymmärrämme sen meille tunnettujen tosiasiain perusteella, ja, ennen kaikkea, tiedämme hänen tuntevan merkit, joitten avulla hän heti voi saada ovet aukeamaan ja päästä sisälle! — Tässä, »merkeistä» mainitessaan, Ippolit Kirillovitš joksikin aikaa jätti syytöksensä ja katsoi välttämättömäksi puhua laajasti Smerdjakovista, jotta tuo väliin tullut episodi Smerdjakoviin kohdistuvista epäluuloista tulisi perin pohjin pengotuksi ja se ajatus, että tämä oli tehnyt murhan, saataisiin kerta kaikkiaan poistetuksi. Hän teki tämän sangen seikkaperäisesti, ja kaikki ymmärsivät, että vaikka hän olikin suhtautunut hyvin halveksivasti moiseen epäluuloon, niin hän kuitenkin piti sitä varsin tärkeänä asiana.

Tutkielma Smerdjakovista

— Mistä ensiksikin on johtunut se, että tuollainen epäluulo ollenkaan on voinut syntyä? — tällä kysymyksellä Ippolit Kirillovitš aloitti. — Ensimmäinen, joka huudahti, että Smerdjakov oli murhaaja, oli syytetty itse vangitsemisensa hetkellä, mutta hän ei ole kuitenkaan tuosta ensimmäisestä huudostaan lähtien aina tähän hetkeen asti esittänyt syytöksensä tueksi ainoatakaan tosiasiaa, — eipä edes jossakin määrin inhimillisen järjen mukaista viittaustakaan johonkin tosiasiaan. Sitten on tämän syytöksen esittänyt ainoastaan kolme henkilöä: syytetyn molemmat veljet ja rouva Svetlov. Mutta syytetyn vanhempi veli esitti epäluulonsa vasta tänään, sairaana, kiistämättömän mielenhäiriön ja kuumeen vallassa, kun taas tätä ennen koko kahden kuukauden ajan, kuten varmasti tiedämme, hän on täydelleen ollut vakuutettu veljensä syyllisyydestä eikä ole koettanutkaan väittää mitään tätä ajatusta vastaan. Mutta tästä puhumme erikseen myöhemmin. Sitten ilmoitti syytetyn nuorempi veli meille äsken itse, ettei hänellä ole mitään tosiasioita esitettävänä sen ajatuksensa tueksi, että Smerdjakov on syyllinen, ei pienimpiäkään, ja että hän on saanut tämän käsityksensä ainoastaan syytetyn sanoista ja »hänen kasvojensa ilmeestä», — niin, tämän suurenmoisen todistuksen lausui hänen veljensä äsken kahdesti. Rouva Svetlov taas lausui kenties vieläkin suurenmoisemmin: »Mitä syytetty teille sanoo, sitä uskokaa, hän ei ole niitä miehiä, että valehtelisi.» Tässä ovat noiden kolmen henkilön, joita syytetyn kohtalo perin läheisesti koskee, kaikki tosiasialliset todistukset Smerdjakovia vastaan. Ja kuitenkin syytös Smerdjakovia vastaan on pysynyt vireillä ja levinnyt ja elää yhä, — voiko sitä uskoa, onko se ajateltavissa? —

Tässä Ippolit Kirillovitš katsoi tarpeelliseksi hiukan kuvailla »sairaalloisen mielenhäiriön ja hulluuden kohtauksessa itseltään hengen riistäneen» Smerdjakov-vainajan luonnetta. Hän esitti hänet heikkojärkiseksi mieheksi, joka oli saanut jonkinmoisen sekavan opillisen sivistyksen alkeita ja jonka pään olivat panneet pyörälle yli hänen ymmärryksensä menevät filosofiset aatteet; hän pelästyi erinäisiä nykyaikaisia oppeja velvollisuudesta ja ihmisen tehtävästä, joita oppeja hänelle jakelivat — käytännöllisesti hänen herra- ja mahdollisesti isävainajansa Fjodor Pavlovitš hillittömällä elämällään, ja teoreettisesti herran toinen poika Ivan Fjodorovitš monenlaisilla omituisilla filosofisilla keskusteluilla, joihin hän mielellään huvikseen ryhtyi, luultavasti ikävissään tai tuntien ivailun tarvetta, jolle ei sattunut löytymään parempaa purkautumismahdollisuutta. — Hän on itse kertonut minulle henkisestä tilastaan viimeisinä olinpäivinään herransa talossa, — selitti Ippolit Kirillovitš, — mutta siitä todistavat toisetkin: syytetty itse, hänen veljensä, vieläpä palvelija Grigori, toisin sanoen kaikki ne, joitten täytyi tuntea hänet sangen hyvin. Sitäpaitsi kaatuvataudin runtelema Smerdjakov oli »arka kuin kana». »Hän lankesi jalkoihini ja suuteli jalkojani», kertoi meille syytetty itse sillä hetkellä, jolloin hän ei vielä tajunnut sellaisen kertomuksen olevan itselleen jossakin määrin epäedullisen, — »se on kaatuvatautinen kana», lausui hän hänestä luonteenomaisella puhetavallaan. Tämänpä miehen syytetty (niinkuin hän itsekin todistaa) valitsee uskotukseen ja peloittelee häntä niin paljon, että tämä lopulta suostuu rupeamaan hänen vakoojakseen ja tietojen tuojaksi. Tämmöisenä urkkijana talossa hän pettää herraansa, kertoo syytetylle sekä rahakäärön olemassaolosta että merkeistä, joitten avulla voi päästä herran luo, — ja kuinka hän olisikaan voinut olla kertomatta! »He tappavat, näin sen selvästi, että he tappavat minut», sanoi hän kuulustelussa vavisten ja tutisten meidänkin edessämme siitä huolimatta, että kiduttaja, joka oli häntä peloitellut, oli silloin jo itse vankilassa eikä voinut tulla häntä rankaisemaan. »He epäilivät minua joka hetki, minä olin pelossa ja vavistuksessa, vain välttääkseni heidän vihaansa kiiruhdin ilmoittamaan heille jokaisen salaisuuden, jotta he juuri siten näkisivät minun syyttömyyteni heidän edessään ja päästäisivät minut hengissä käsistään.» Nämä ovat hänen omat sanansa, minä kirjoitin ne muistiin ja muistan: »Kun he alkavat huutaa minulle, niin minä lysähdän polvilleni heidän eteensä.» Ollen luonnostaan perin rehellinen nuori mies, jonka ominaisuuden avulla hän oli saavuttanut herransa luottamuksen, sillä tämä oli huomannut hänen rehellisyytensä, kun hän oli antanut isännälleen takaisin tämän pudottamat rahat, onneton Smerdjakov, täytyy otaksua, kärsi hirveitä katumuksen tuskia sen johdosta, että oli ollut uskoton herralleen, jota hän rakasti hyväntekijänään. Henkilöt, jotka potevat ankaraa kaatuvatautia, ovat etevimpien psykiatrien todistuksen mukaan aina taipuvaisia lakkaamatta ja tietenkin sairaalloisesti syyttämään itseään. Heitä kiusaa heidän »syyllisyytensä» jossakin asiassa jonkun edessä, heitä kiduttavat omantunnon tuskat, joihin usein ei ole mitään syytä, he liioittelevat ja keksivät itsekin syykseen kaikenlaisia vikoja ja rikoksia. Ja tällainen subjekti tulee todellakin syylliseksi ja rikolliseksi pelosta ja peloittelusta. Sitäpaitsi hän aavisti selvästi, että hänen silmiensä edessä kehittyvistä asianhaaroista saattoi tulla seuraukseksi jotakin pahaa. Kun Fjodor Pavlovitšin keskimmäinen poika, Ivan Fjodorovitš, aivan katastrofin edellä oli lähdössä Moskovaan, niin Smerdjakov pyyteli häntä jäämään, uskaltamatta kuitenkaan, pelkuri kun oli, lausua hänelle kaikkea pelkoaan selvässä ja kategorisessa muodossa. Hän tyytyi pelkkiin vihjauksiin, mutta niitä ei ymmärretty. On huomattava, että Ivan Fjodorovitšissa hän ikäänkuin näki turvansa, ikäänkuin vakuuden siitä, että niin kauan kuin tämä on kotona, ei onnettomuutta tapahdu. Muistakaa Dmitri Karamazovin »humalaisessa» kirjeessä oleva lause: »Tapan ukon, jos vain Ivan matkustaa pois», siis Ivan Fjodorovitšin läsnäoloa pitivät kaikki ikäänkuin vakuutena rauhan ja järjestyksen säilymisestä talossa. Mutta hän matkustaa pois, ja Smerdjakov saa heti, melkein tunnin kuluttua nuoren herran lähdöstä, kaatuvataudin kohtauksen. Sehän on täysin ymmärrettävää. Tässä on mainittava, että kauhun ja eräänlaisen epätoivon näännyttämä Smerdjakov oli varsinkin viime päivinä tuntenut kaatuvataudin kohtausten saattavan tulla, jommoista hänelle oli sattunut ennenkin siveellisen jännityksen ja järkytyksen hetkinä. Näiden kohtausten päivää ja hetkeä ei tietenkään voi ennakolta arvata, mutta taipumusta kohtaukseen voi jokainen kaatuvatautinen tuntea itsessään jo edeltäkäsin. Niin sanoo lääketiede. Ja niinpä heti Ivan Fjodorovitšin lähdettyä talosta Smerdjakov tuntien niin sanoakseni orpoutensa ja turvattomuutensa on kotoisissa askareissaan menossa kellariin, kulkee alas portaita ja ajattelee: »Tuleeko vai eikö tule kohtaus, ja entäpä jos se tuleekin juuri nyt?» — Ja juuri tämän mielentilan johdosta, tämän kuvittelun ja näiden kysymysten johdosta, hän saa vetokohtauksia kurkkuunsa, jotka oireet aina käyvät kaatuvataudin kohtauksen edellä, ja hän lentää päistikkaa tajuttomana kellarin pohjalle. Ja tässä mitä luonnollisimmassa sattumassa osataan viekkaasti nähdä jotakin epäilyttävää, jokin osoitus, jokin viittaus siihen, että hän _tahallaan_ tekeytyi sairaaksi! Mutta jos hän sen teki tahallaan, niin herää heti kysymys: mitä varten? Millainen oli laskelma, mikä oli tarkoitus? Minä en nyt puhukaan lääketieteestä; tiede muka valehtelee, tiede erehtyy, lääkärit eivät ole osanneet erottaa toisistaan totuutta ja teeskentelyä, — olkoon niin, olkoon, mutta vastatkaa kuitenkin kysymykseeni: mitä varten hänen tarvitsi teeskennellä? Eiköhän sitä varten, että hän, päätettyään tehdä murhan, tuolla kaatuvataudin kohtauksella jo sitä ennen ja mahdollisimman pian kiinnittäisi talossa toisten huomion itseensä? Nähkääs, herrat valamiehet, Fjodor Pavlovitšin talossa oli ja oleskeli rikosyönä viisi ihmistä: ensiksikin itse Fjodor Pavlovitš, — mutta eihän hän tappanut itseään, se on selvää, toiseksi hänen palvelijansa Grigori, mutta tämähän oli vähällä itse tulla tapetuksi, — kolmanneksi Grigorin vaimo, palvelijatar Marfa Ignatjevna, mutta suorastaan hävettää otaksua, että hän olisi murhannut herransa. Jää siis kaksi miestä: syytetty ja Smerdjakov. Mutta koska syytetty vakuuttaa, ettei hän ole murhaaja, niin murhan on siis tehnyt Smerdjakov, muuta mahdollisuutta ei ole, mitään muuta murhaajaa ei voi löytää. Siitäpä, siitäpä siis on syntynyt tuo »ovela» ja suurenmoinen syytös onnetonta, eilen päivänsä päättänyttä idioottia vastaan! Vain siksi, ettei ketään muuta voi löytää! Jos olisi edes epäluulon varjoakaan jotakuta muuta kohtaan, jotakuta kuudetta henkilöä kohtaan, niin, minä olen vakuutettu siitä, syytetty itsekin häpeäisi silloin viitata Smerdjakoviin, hän syyttäisi tuota kuudetta henkilöä, sillä on suorastaan mieletöntä syyttää tästä murhasta Smerdjakovia.

Hyvät herrat, jättäkäämme psykologia, jättäkäämme lääketiede, jättäkäämme logiikkakin, pitäkäämme kiinni vain tosiasioista ja katsokaamme, mitä tosiasiat meille puhuvat. Smerdjakov tappoi, mutta millä tavoin? Yksinkö vaiko yhdessä syytetyn kanssa? Tarkastakaamme ensin ensimmäistä tapausta, nimittäin että Smerdjakov tekee murhan yksin. Jos hän tappoi, niin tietysti hän teki sen jostakin syystä, jotakin etua saavuttaakseen. Mutta kun hänellä ei ollut edes nimeksikään sellaisia vaikuttimia murhan tekoon kuin oli syytetyllä, nimittäin vihaa, mustasukkaisuutta ynnä muuta, niin Smerdjakov epäilemättä saattoi tehdä murhan ainoastaan rahojen tähden, anastaakseen itselleen nimenomaan nuo kolmetuhatta, jotka hän itse oli nähnyt herran laittavan kääröön. Ja niinpä hän päätettyään tehdä murhan ennakolta ilmoittaa toiselle henkilölle, — nimittäin syytetylle, — kaikki rahoja ja merkkejä koskevat seikat: missä käärö on, mitä kääröön on kirjoitettu, minkä sisään se on kääritty, ja, mikä on tärkeintä, kaikkein tärkeintä, kertoo hänelle noista »merkeistä», joitten avulla pääsee sisälle herran luo. Mitä, tekeekö hän sen suorastaan joutuakseen kiinni? Vai saadakseenko itselleen kilpailijan, joka kenties tahtoo itsekin mennä sisälle ja saada käärön? Niin, sanotaan minulle, mutta hänhän kertoi sen pelosta. Mutta miten lienee? Mies, joka silmää räpäyttämättä on suunnitellut niin rohkeutta vaativan ja petomaisen asian ja sitten paneekin sen toimeen, — ilmaisee sellaisia tietoja, jotka hän yksin koko maailmassa tuntee ja joita ei kukaan koko maailmassa osaa aavistaakaan, jos hän vain ei puhu niistä. Ei, olipa mies millainen pelkuri tahansa, niin jos hän on suunnitellut semmoisen teon, niin hän ei sano kenellekään mitään ainakaan kääröstä ja merkeistä, sillä niistä kertominenhan on samaa kuin ennakolta laittaa niin, että joutuu kiinni. Hän olisi keksaissut jotakin vartavasten, olisi valehdellut jotakin muuta, jos häneltä aivan välttämättömästi vaadittiin tietoja, mutta näistä asioista hän ei olisi hiiskunut mitään! Päinvastoin, toistan sen, jos hän olisi ollut puhumatta vaikkapa vain rahoista ja sitten tehnyt murhan ja anastanut nuo rahat itselleen, niin ei kukaan koskaan koko maailmassa olisi voinut syyttää häntä ainakaan ryöstömurhasta, sillä eihän kukaan muu kuin hän ollut nähnyt noita rahoja, ei kukaan tietänyt, että ne olivat talossa. Jos häntä olisi syytettykin, niin ehdottomasti olisi katsottu hänen tehneen murhan jostakin muusta vaikuttimesta. Mutta kun kukaan ei aikaisemmin ollut huomannut hänellä olevan noita vaikuttimia, vaan kaikki päinvastoin näkivät, että hänen herransa rakastaa häntä ja kunnioittaa häntä luottamuksellaan, niin tietysti häntä olisi viimeiseksi epäilty, ja olisi ennen kaikkea epäilty sellaista, jolla oli näitä vaikuttimia, joka itse huusi, että hänellä oli nämä vaikuttimet, joka ei niitä salannut, vaan ilmaisi ne kaikille, sanalla sanoen, olisi epäilty murhatun poikaa Dmitri Fjodorovitšia. Smerdjakov olisi murhannut ja ryöstänyt, mutta poikaa olisi syytetty, — tämähän olisi ollut edullista Smerdjakoville, murhaajalle? No, mutta tuollepa pojalle juuri Smerdjakov päätettyään tehdä murhan kertoo edeltäpäin rahoista, kääröstä ja merkeistä, — kuinka loogillista, kuinka selvää tämä onkaan!

Tulee Smerdjakovin suunnitteleman murhateon päivä, ja silloin hän kaatuu nurin _teeskennellen_ kaatuvataudin kohtausta, miksi? Tietysti siksi, että ensiksikin palvelija Grigori, joka on aikonut ryhtyä parantelemaan sairauttaan, nähdessään ettei ole kerrassaan ketään, joka vahtisi taloa, kenties lykkäisi sairautensa hoitelemisen toiseen kertaan ja ryhtyisi vahtimaan. Toiseksi tietysti sen tähden, että itse herra, joka näkisi, ettei häntä kukaan vartioi, ja joka hirveästi pelkäsi poikansa tuloa, mitä hän ei toisilta salannut, olisi kahta vertaa epäluuloisempi ja varovaisempi. Ja lopuksi, mikä on pääasia, tietysti sen tähden, että hänet, taudinkohtauksen heikontama Smerdjakov, heti vietäisiin keittiöstä, jossa hän aina makasi yönsä erillään muista ja jossa hän sai vapaasti tulla ja mennä, sivurakennuksen toiseen päähän Grigorin huoneeseen, heidän molempien luo väliseinän taakse, kolmen askelen päähän heidän omasta vuoteestaan, niinkuin oli ollut aina tapana jo ammoisista ajoista, heti kun häntä runteli kaatuvatauti, mikä asiain järjestely johtui hänen herransa ja helläsydämisen Marfa Ignatjevnan tahdosta. Maatessaan siellä väliseinän takana hän luultavimmin, jotta häntä sitäkin varmemmin pidettäisiin sairaana, alkaa tietysti vaikeroida, toisin sanoen herätellä heitä unesta kaiken yötä — (niinkuin asia olikin Grigorin ja tämän vaimon todistuksen mukaan), — ja kaikki tämä, kaikki tämä vain siksi, että hän sitä mukavammin voisi yht'äkkiä nousta vuoteeltaan ja sitten tappaa herransa!

Mutta, sanotaan minulle, kenties hän siksi juuri teeskentelikin, ettei häntä sairaana epäiltäisi, ja syytetylle hän ilmaisi rahoja ja merkkejä koskevat seikat juuri siksi, että tämä rupeaisi tuntemaan houkutusta ja tulisi itse ja tekisi murhan, ja kun sitten, näettekö, toinen olisi murhan tehtyään mennyt pois ja vienyt rahat ja tällöin kenties synnyttänyt melua ja touhua, herättänyt todistajat unesta, silloin, näettekö, nousee myös Smerdjakov ja menee, — niin, minkäpä sille tekee, hän menee. Hän menee nimenomaan tappamaan toisen kerran herran ja viemään toisen kerran tämän rahat. Hyvät herrat, nauratteko te? Minua hävettää itseänikin esittäessäni tämmöisiä otaksumia, mutta kuitenkin, ajatelkaahan, syytetty vakuuttaa juuri tämmöistä: minun jälkeeni, muka, kun minä olin jo lähtenyt ulos talosta, lyönyt maahan Grigorin ja synnyttänyt hälyn, hän nousi vuoteesta, meni, tappoi ja ryösti rahat. Minä en edes puhukaan siitä, miten Smerdjakov saattoi laskea kaikki edeltäpäin ja tietää kaikki edeltäkäsin kuin viisi sormeaan, nimittäin että kiihtynyt ja hurjistunut poika tulee vain sitä varten, että katsahtaisi kunnioittavasti ikkunasta sisään ja vetäytyisi taas pois, vaikka tiesi merkit, sekä jättäisi hänelle, Smerdjakoville, koko saaliin! Hyvät herrat, minä kysyn vakavasti: mikä on se hetki, jolloin Smerdjakov teki rikoksensa? Osoittakaa se hetki, sillä ilman sitä ei voi syyttää!

Mutta ehkäpä kaatuvatauti oli oikeata. Sairas toipui yhtäkkiä, kuuli huutoa, meni ulos, — no, ja mitä sitten? Katsoi ja sanoi itsekseen: annahan kun menen ja tapan herran? Mutta mistä hän tiesi, mitä täällä oli ollut, mitä täällä oli tapahtunut, hänhän oli siihen saakka maannut tiedottomana? Onpa muuten, hyvät herrat, rajansa myöskin mielikuvituksen lennolla.

Niin, sanovat tarkkanäköiset ihmiset, entäpä jos molemmat yhdessä tappoivat ja jakoivat rahat, kuinka silloin?