Part 42

— Mutta tuossa on nykyaikaisen perheenisän kolmas poika, — jatkoi Ippolit Kirillovitš, — hän on syytettyjen penkillä, hän on edessämme. Edessämme ovat myös hänen urotyönsä, hänen elämänsä ja tekonsa: kun aika tuli, niin kaikki avautui nähtäväksemme, kaikki tuli ilmi. Vastoin veljiensä »eurooppalaisuutta» ja »kansallisia perusaineksia» hän on ikäänkuin välitön kuva Venäjästä, — oi, ei koko, ei koko Venäjästä, Jumala meitä semmoisesta varjelkoon! Ja kuitenkin se on siinä, tuo meidän rakas Venäjämme, haiskahtaa siltä, kuuluu, että se on siinä, tuo äitimme. Oi, me olemme välittömiä, meissä on paha ja hyvä ihmeellisellä tavalla sekaantuneena, me harrastamme valistusta ja Schilleriä ja samaan aikaan me reuhaamme ravintoloissa ja revimme juoppolalleja, ryyppytovereitamme, parrasta. Oi, mekin olemme hyviä ja ihania, mutta ainoastaan silloin, kun meidän itsemme on hyvä ja ihana olla. Päinvastoin, me ihan kuohumme — nimenomaan kuohumme — jaloja ihanteita, mutta vain sillä ehdolla, että ne saavutetaan ilman muuta, putoavat pöydällemme taivaasta ja ennen kaikkea ilmaiseksi, ilmaiseksi, ettei niistä tarvitsisi mitään maksaa. Me emme ensinkään pidä maksamisesta, sen sijaan pidämme hyvin paljon saamisesta, ja niin on laita kaikissa asioissa. Oi, antakaa, antakaa meille kaikki mahdolliset elämän hyvyydet (nimenomaan kaikki mahdolliset, vähempään emme tyydy) ja varsinkaan älkää olko meidän tapamme tiellä missään asiassa, ja silloin mekin osoitamme voivamme olla hyviä ja ihania. Me emme ole ahneita, emme, mutta antakaa kuitenkin meille rahoja, niin saatte nähdä, miten jalosti, miten halveksittavaa metallia halveksien me paiskaamme ne menemään yhdessä yössä hillittömään juominkiin. Mutta jos meille ei anneta rahoja, niin me näytämme, kuinka me saamme niitä hankituksi, kun oikein mielemme tekee. Mutta tästä tulee puhe myöhemmin, menkäämme järjestyksessä. Ennen kaikkea on meillä edessämme hylätty poika parka, »takapihalla ilman saappaita», niinkuin äsken lausui arvoisa ja kunnioitettu kansalaisemme, joka hänkin, — voi! — on syntyperältään ulkomaalainen! Toistan vieläkin: en anna kenenkään muun tehtäväksi syytetyn puolustamista! Minä olen syyttäjä, mutta minä olen myös puolustaja. Niin, mekin olemme ihmisiä, meissäkin on ihmisyyttä, mekin osaamme arvioida, kuinka syvän vaikutuksen luonteen kehitykseen voivat tehdä lapsuuden ja kodin ensimmäiset vaikutelmat. Mutta pojasta kasvaa nuorukainen, hän on jo nuori mies, upseeri; huimien tekojen ja kaksintaisteluhaasteen johdosta hänet lähetetään erääseen armaan Venäjänmaamme kaukaisimpaan pikku rajakaupunkiin. Siellä hän on virassa ja siellä hän juoda remuaa ja tietysti — iso laiva vaatii laajat vedet. Me tarvitsemme varoja, ennen kaikkea varoja, ja niinpä pitkien kinastelujen jälkeen hän ja hänen isänsä sopivat viimeisestä maksettavasta kuudentuhannen ruplan erästä ja hänelle lähetetään se. Huomatkaa, että hän on antanut asiakirjan, ja on olemassa hänen kirjeensä, jossa hän melkein sitoutuu olemaan vaatimatta muuta ja lopettaa näihin kuuteentuhanteen perintöriidan isän kanssa. Nyt hän kohtaa nuoren, yleväluontoisen ja henkisesti kehittyneen tytön. Oi, minä en uskalla kertoa uudelleen yksityiskohtia, te kuulitte ne äsken juuri: siinä on kunniaa, siinä on uhrautuvaisuutta, ja minä vaikenen. Kevytmielisen ja irstaan, mutta todelliselle jaloudelle, korkeammalle aatteelle päänsä kumartaneen nuoren miehen kuva vilahti silmiimme tavattoman sympaattisena. Mutta yhtäkkiä tämän jälkeen, tässä samassa oikeussalissa, saatiin aivan odottamatta nähdä mitalin toinenkin puoli. Taaskaan en uskalla ryhtyä lausumaan arveluita ja pidätyn analysoimasta, miksi seuraukset olivat sellaiset. Mutta täytyihän kuitenkin olla syitä, miksi seuraukset tulivat sellaisiksi. Tuo sama naishenkilö, silmät täynnä kauan salassa olleen pahastuksen kyyneliä, ilmoittaa meille, että syytetty juuri oli ensimmäisenä valmis häntä halveksimaan hänen varomattoman, kenties hillittömän äkillisen tekonsa johdosta, joka kuitenkin joka tapauksessa oli ylevä ja jalomielinen. Hänenpä juuri, tuon tytön sulhasen, huulilla ensimmäiseksi vilahti se ivallinen hymy, jota tyttö vain silloin ei jaksanut kestää, kun se näkyi hänen huulillaan. Tietäen, että mies jo oli ollut uskoton hänelle (ollut uskoton varmana siitä, että tytön on vastedes pakko sietää hänen puoleltaan mitä tahansa, myöskin hänen uskottomuuttaan), tietäen tämän morsian tahallaan tarjoaa hänelle kolmetuhatta ruplaa ja antaa selvästi, hyvin selvästi hänen silloin ymmärtää antavansa hänelle rahaa, jotta hän voisi pettää juuri hänet: »Mitä, otatko vai etkö, voitko olla niin kyynillinen», sanoo morsian hänelle äänettömästi tuomitsevalla ja tutkivalla katseellaan. Mies katsoo häneen, ymmärtää täydelleen hänen ajatuksensa (hänhän tunnusti täällä itse teidän kuultenne ymmärtäneensä kaiken) ja ottaa ilman mitään ehtoja nuo kolmetuhatta ja ryyppää ne kahdessa päivässä uuden lemmittynsä kanssa! Mitä ei ole uskottava? Edellistäkö legendaa — ylevän jalomielisyyden puuskaako, joka saattoi antamaan pois viimeiset elämiseen tarvittavat rahat ja kumartamaan hyveelle, vaiko mitalin toista puolta, joka on niin inhoittava? Tavallisesti on elämässä niin, että kun esiintyy kaksi vastakohtaa, niin totuus löydetään keskiväliltä; tässä tapauksessa se olisi sananmukaisesti väärin. Luultavinta on, että hän edellisessä tapauksessa oli vilpittömästi jalo ja jälkimmäisessä tapauksessa yhtä vilpittömästi alhainen. Miksi? Juuri siksi, että meillä on leveä, karamazovilainen luonto, — siihen minä puheellani pyrinkin, — luonto, johon mahtuu samalla kertaa kaikenlaisia vastakohtia ja joka kykenee samalla kertaa näkemään molemmat pohjattomat syvyydet, yläpuolellamme olevat kaikkein korkeimmat ihanteet ja allamme ammottavan syvimmän ja haisevimman lankeemuksen kuilun. Maistanette loistavan ajatuksen, jonka äsken lausui koko Karamazovien perhettä syvästi ja läheltä tarkannut nuori havaintojen tekijä herra Rakitin: »Lankeemuksen alhaisuuden tunteminen on näille epäsiveellisille, hillittömille luonteille yhtä välttämätön kuin korkeimman jalouden tunteenkin tunteminen», — ja se on totta: he tarvitsevat nimenomaan tuota luonnotonta sekoitusta aina ja lakkaamatta. Kaksi pohjatonta syvyyttä, kaksi syvyyttä, hyvät herrat, aivan samalla hetkellä, — ilman niitä me olemme onnettomia emmekä saa tyydytystä, olemisemme ei ole täydellistä. Me olemme leveitä, leveitä niinkuin emomme Venäjä, me sisällytämme itseemme kaiken ja tulemme toimeen kaiken kanssa! Olemme nyt, herrat valamiehet, sattuneet hipaisemaan noita kolmeatuhatta ruplaa, ja minä otan itselleni vapauden mennä asioissa hiukan edelle. Ajatelkaahan vain, että hän, tämä luonne, saatuaan silloin nuo rahat, vieläpä sillä tavoin, semmoisen häpeän kautta, niin häpeällisesti ja äärettömän alentavalla tavalla, — ajatelkaahan vain, että hän muka samana päivänä kykeni erottamaan niistä puolet, ompelemaan rintapussiin ja olemaan sitten kokonaisen kuukauden ajan niin luja, että kantoi niitä kaulassaan huolimatta kaikista kiusauksista ja suuresta rahantarpeesta! Ei juovuspäissään reuhatessaan ravintoloissa, ei silloinkaan, kun hänen piti kiitää pois kaupungista hankkiakseen Jumala tiesi keneltä rahaa, jota hän välttämättömästi tarvitsi viedäkseen lemmittynsä pakoon kilpailijan, isänsä viettelyiltä, — hän uskalla kajota tuohon pussiin. Mutta jo yksistään siitä syystä, ettei jättäisi lemmittyään alttiiksi ukon houkutuksille, jolle hän oli niin mustasukkainen, hänen olisi pitänyt avata pussinsa ja jäädä kotiin vartioimaan lakkaamatta lemmittyään, odottaen sitä hetkeä, jolloin tämä sanoo lopultakin hänelle: »Minä olen sinun», jolloin hän olisi kiitänyt tämän kanssa pois jonnekin kauas nykyisestä onnettomasta ympäristöstä. Mutta ei, hän ei kajoa taikakaluunsa, ja millä tekosyyllä? Alkuperäinen tekosyy, sanoimme sen, oli nimenomaan se, että kun hänelle sanottaisiin: »Minä olen sinun, vie minut minne tahdot», — niin olisi varoja millä viedä. Mutta tämä ensimmäinen tekosyy kalpeni, syytetyn omien sanojen mukaan, toisen ilmaantuessa. Niin kauan kuin minä, mukamas, pidän päälläni näitä rahoja, »minä olen lurjus, mutta en varas», sillä voin aina mennä loukatun morsiameni luo ja pannen hänen eteensä puolet häneltä petollisesti anastamistani rahoista aina, sanoa hänelle: »Katsos, minä join puolet rahoistasi ja osoitin sillä olevani heikko ja moraaliton mies, ja jos niin tahdot, lurjus (minä käytän syytetyn omia sanoja), — mutta vaikka olenkin lurjus, niin en ole varas, sillä jos olisin varas, niin en olisi tuonut sinulle tätä jäljelle jäänyttä toista puolta rahoista, vaan olisin anastanut senkin niinkuin edellisenkin puolen.» Ihmeellinen asian selitys! Tämä sama hurja, mutta heikko mies, joka ei voinut vastustaa kiusausta ottaa vastaan kolmetuhatta niin häpeällisesti, — tämä sama mies tuntee itsessään yhtäkkiä moista stoalaista lujuutta ja kantaa kaulassaan tuhansia ruplia uskaltamatta kajota niihin! Sopiiko tämä ollenkaan tarkastamaamme luonteeseen? Ei, ja minä otan itselleni vapauden kertoa teille, miten tämmöisessä tapauksessa olisi menetellyt todellinen Dmitri Karamazov, jos hän todellakin olisi päättänyt ommella rahat rinnalla kannettavaan pussiin. Ensimmäisen viettelyksen hetkenä, — no, vaikkapa huvittaakseen taas jollakin tuota uutta lemmittyään, jonka kanssa oli juoda rilluttanut jo toisen puolen rahoista, hän olisi avannut pussinsa ja ottanut siitä — sanokaamme aluksi vaikkapa sata ruplaa, — sillä miksi piti viedä takaisin nimenomaan puolet, se on puolitoista tuhatta, riittäähän tuhatneljäsataakin ruplaa; — tuloshan on sama: »Lurjus, mutta ei varas, sillä toinhan takaisin kuitenkin tuhatneljäsataa ruplaa, varas olisi ottanut kaikki eikä olisi palauttanut mitään.» Sitten jonkin ajan kuluttua hän olisi taas ratkonut auki pussin ja ottanut sieltä toisen sataruplasen, sitten kolmannen, sitten neljännen, ja viimeistään kuukauden lopulla hän olisi ottanut pussista viimeisen satasen: »kunhan vien yhdenkin satasen takaisin, niin tulos on sama: Olen lurjus, mutta en varas. Yhdeksänkolmatta sataruplasta olen juonut, mutta yhden olen sittenkin antanut takaisin, varas ei olisi antanut takaisin.» Ja viimein hän, pantuaan menemään viimeisen edellisenkin satasen, olisi katsellut viimeistä ja sanonut itselleen: »Eipä todellakaan maksa vaivaa viedä pois yhtä ainoata satasta, — minäpä juon senkin!» Näin olisi tehnyt se todellinen Dmitri Karamazov, jonka me tunnemme! Legenda pussista, jota hän muka kantoi rinnallaan — se on niin räikeässä ristiriidassa todellisuuden kanssa, ettei suurempaa ristiriitaa voi esittää. Kaikkea voi otaksua paitsi tätä. Mutta me palaamme vielä tähän. —

Mainittuaan järjestyksessä kaiken, mitä oikeudellisen tutkimuksen toimittajat tiesivät isän ja pojan välisistä omaisuutta koskevista riidoista ja perhesuhteista, ja yhä uudestaan tullen siihen johtopäätökseen, että erinäisistä tosiseikoista päättäen ei ole pienintäkään mahdollisuutta päästä selvyyteen tästä perinnön jakoa koskevasta kysymyksestä ja todeta, kuka on vienyt toiselta osuutta ja kuka on maksanut toiselle liikaa, mainitsi Ippolit Kirillovitš noiden kolmentuhannen ruplan johdosta, jotka lähtemättömästi kummittelivat Mitjan päässä, mitä lääketieteellinen asianymmärtäjäin lausunto sisälsi.

7.

Historiallinen katsaus

Lääkärien lausunto pyrkii todistamaan meille, että syytetty ei ole täydessä järjessään ja että hän sairastaa maniaa. Minä vakuutan, että hän on kuin onkin täydessä järjessään ja että tämä juuri onkin pahinta: jos hän ei olisi täydessä järjessään, niin hän ehkä olisikin paljon viisaampi. Että hän taasen sairastaa maniaa, niin siihen minä voisin yhtyäkin, mutta vain yhdessä kohdassa, — samassa, johon asianymmärtäjäin lausuntokin viittaa, nimittäin että syytetyn mielestä hänen isänsä oli hänelle maksava nuo kolmetuhatta ruplaa. Mutta kuitenkin voidaan kenties löytää verrattomasti lähempää tarjoutuva näkökulma selittämään tuota syytetyn ainaista raivostumista noitten rahojen johdosta kuin hänen taipumuksestansa mielenvikaisuuteen. Omasta puolestani minä yhdyn täydellisesti nuoren lääkärin lausumaan mielipiteeseen, että syytetty on ollut ja on henkisiltä kyvyiltään täysin normaalinen ja on vain ollut kiihdyksissä ja vihastunut. Siinäpä se juuri onkin: ei kolmetuhatta, ei rahasumma sinänsä ollut syynä syytetyn joka kerta kuohahtavaan raivoisaan vihastukseen, vaan siihen oli erikoinen syy, joka synnytti hänessä suuttumuksen. Se syy oli — mustasukkaisuus! —

Tässä Ippolit Kirillovitš esitti laajasti syytetyn koko kohtalokkaan intohimon Grušenjkaa kohtaan. Hän alkoi siitä hetkestä, jolloin syytetty oli lähtenyt »nuoren naisen» luo »lyödäkseen häntä», — käyttääkseni hänen omia sanojaan, selitti Ippolit Kirillovitš, — mutta sen sijaan, että olisi lyönyt, jäi hänen jalkojensa juureen, — siinä on tämän rakkauden alku. Samaan aikaan luo silmänsä samaan naishenkilöön myös ukko, syytetyn isä, — ihmeellinen ja onneton yhteensattumus, sillä molemmat sydämet syttyivät yhtäkkiä, samalla kertaa, vaikka aikaisemmin kumpikin oli tuntenut ja kohdannut tuon naisen, — ja noihin kumpaankin sydämeen syttyi mitä hillittömin, aivan karamazovilainen intohimo. Tässä meillä on tuon naisen oma tunnustus: »Minä», sanoo hän, »pidin pilkkanani kumpaakin». Niin, hänen teki yhtäkkiä mieli pitää pilkkanaan kumpaakin; aikaisemmin ei ollut tehnyt mieli, mutta nyt tämä tuuma yhtäkkiä lennähti hänen päähänsä, — ja asia päättyi niin, että kumpikin lankesi hänen jalkoihinsa voitettuna. Ukko, joka oli kumartanut rahoja kuin Jumalaa, varasi heti kolmetuhatta ruplaa ainoastaan sitä varten, että tuo nainen kävisi hänen asunnossaan, mutta pian hänet oli johdettu niin pitkälle, että hän olisi pitänyt onnena saada laskea nimensä ja koko omaisuutensa hänen jalkojensa juureen, kunhan tämä vain olisi suostunut tulemaan hänen lailliseksi aviovaimokseen. Syytetyn tragedia taas on silminnähtävä, se on edessämme. Mutta sellaista oli nuoren naisen »leikki». Onnettomalle nuorelle miehelle ei viettelijätär antanut edes toivoa, sillä toivoa, todellista toivoa hänelle annettiin vasta ihan viime hetkellä, kun hän langeten polvilleen kiduttajansa eteen ojenteli häntä kohti käsiään, jotka jo olivat hänen isänsä ja kilpakosijansa veren tahrimat: juuri tässä asennossa hänet vangittiinkin. »Minut, minut lähettäkää yhdessä hänen kanssaan pakkotyöhön, minä hänet olen tähän saattanut, minä olen syyllisin kaikista!» huuteli tämä nainen itse vilpittömän katumuksen vallassa, kun syytetty vangittiin. Lahjakas nuori mies, joka on ottanut kuvatakseen tämän jutun kulun, — samainen herra Rakitin, josta jo olen maininnut, — määrittelee muutamin ytimekkäin ja kuvaavin lausein tämän sankarittaren luonteen: »Epätoivo varhaisella iällä, varhain koettu petos ja lankeemus, hänet hylänneen sulhasen uskottomuus, sen jälkeen köyhyys, rehellisen perheen kirous ja viimein erään rikkaan ukon suojelus, ukon, jota hän muuten vielä nytkin pitää hyväntekijänään. Nuoreen sydämeen, jossa kenties piili paljon hyvää, pesiytyi viha jo liian varhain. Luonne muodostui laskelmia tekeväksi, rahaa kokoavaksi. Kehittyi ivallisuutta ja halua kostaa yhteiskunnalle.» Tämän karakteristiikan jälkeen ymmärrämme, että hän saattoi pitää pilanaan kumpaakin, ainoastaan leikkiäkseen ilkeätä leikkiä. Ja tuon kuukauden aikana, johon sisältyy toivotonta rakkautta, siveellisiä lankeemuksia, oman morsiamen pettämistä, vieraitten, hänen kunniallisuutensa varaan uskottujen rahojen anastamista, — syytetty kaiken lisäksi joutuu miltei raivon ja vimmastuksen valtaan ainaisesta mustasukkaisuudesta, ja ketä kohtaan, — omaa isäänsä kohtaan! Ja pääasia on, että mieletön ukko koettaa houkutella ja viekoitella hänen intohimonsa esinettä niillä samoilla kolmellatuhannella, joita poika pitää äidinperintönään ja joiden anastamisesta hän soimaa isää. Niin, minä myönnän, että tämä oli raskasta kantaa! Tässä saattoi todella sairastua maniaan. Ei ollut kysymys rahoista, vaan siitä, että juuri noilla rahoilla niin inhoittavan kyynillisesti tahdottiin särkeä hänen onnensa —

Sitten Ippolit Kirillovitš siirtyi kuvaamaan, kuinka syytetyssä vähitellen syntyi ajatus tappaa isänsä, ja seurasi tämän ajatuksen kehittymistä perustaen esityksensä tosiasioihin.

— Aluksi me vain huutelemme ravintoloissa, — huutelemme koko tämän kuukauden. Oi, me rakastamme elää ihmisten parissa ja heti paikalla kertoa noille ihmisille kaikki pirullisimmatkin ja vaarallisimmatkin ideamme, me rakastamme ilmaista ajatuksemme ihmisille ja, en tiedä miksi, me vaadimme heti, aivan samassa, että osaksemme tulisi näitten ihmisten puolelta täydellinen sympatia, että he perehtyisivät kaikkiin meidän huoliimme ja murheisiimme, myöntelisivät, kun puhumme, eivätkä olisi esteenä tavoillemme. Muuten me suutumme ja hajoitamme koko ravintolan. (Seurasi kertomus alikapteeni Snegirevistä.) Ne, jotka näkivät ja kuulivat syytetyn tämän kuukauden aikana, alkoivat lopulta tuntea, että tässä voi jo olla muutakin kuin aivan huutoja ja uhkauksia isää kohtaan ja että raivostuksen ollessa niin suuri sanoista kenties siirrytään tekoonkin. (Tässä prokuraattori kuvasi perhekokouksen luostarissa, keskustelut Aljošan kanssa ja säädyttömän väkivaltaisen kohtauksen isän kodissa, jolloin syytetty syöksyi taloon päivällisen jälkeen.) Minä en aio tiukasti vakuuttaa, — jatkoi Ippolit Kirillovitš, — että ennen tätä kohtausta syytetty oli jo harkiten ja määrätietoisesti päättänyt tehdä lopun isästään murhaamalla hänet. Siitä huolimatta oli tämä ajatus jo joitakin kertoja ollut hänen mielessään, ja hän oli harkiten sitä tarkastanut — sen osoittavat meille tosiasiat, todistajien lausunnot ja hänen oma tunnustuksensa. Minä tunnustan, herrat valamiehet, — lisäsi Ippolit Kirillovitš, — että minä tähän päivään saakka olen empinyt väittää syytetyllä olleen täyden ja tietoisen aikomuksen tehdä rikos, joka väikkyi hänen mielessään. Minä olin vahvasti vakuutettu sitä, että hänen sielunsa oli jo monta kertaa nähnyt tuon kohtalokkaan hetken edessään, mutta ainoastaan nähnyt, kuvitellut sen ainoastaan mahdollisuutena, mutta ei vielä määrännyt toimeenpanon aikaa eikä muita siihen kuuluvia seikkoja. Mutta minun empimiseni loppui tänään, kun neiti Verhovtsev tänään esitti oikeudelle tämän onnettoman asiakirjan. Te itse kuulitte, hyvät herrat, hänen huudahduksensa: »Tämä on suunnitelma, tämä on murhan ohjelma!» näin hän määritteli onnettoman syytetyn onnettoman »humalaisen» kirjeen. Ja todellakin tällä kirjeellä on täysin ohjelman ja suunnitelman merkitys. Se on kirjoitettu kaksi vuorokautta ennen rikosta, — ja näin ollen tiedämme nyt varmasti, että kaksi vuorokautta ennen kamalan aikeensa toteuttamista syytetty vannoi ja ilmoitti, että jollei hän seuraavana päivänä saa rahoja, niin hän tappaa isänsä ottaakseen tämän rahat tyynyn alta »punaisella nauhalla sidotusta kääröstä, kunhan vain Ivan lähtisi pois». Kuulitteko: »Kunhan vain Ivan lähtisi pois», — tässä on siis kaikki jo harkittua, asianhaaroja punnittu, — ja mistäs: kaikki täytettiinkin sitten aivan niinkuin tämän kirjoituksen mukaan! Aikomus ja harkinta ovat epäilemättömät, rikos oli tehtävä ryöstämistarkoituksessa, se on suoraan ilmoitettu, se on kirjoitettu ja allekirjoitettu. Syytetty ei kiellä allekirjoitustaan. Sanotaan: hän kirjoitti tämän juovuksissa. Mutta se ei vähennä mitään ja on sitäkin tärkeämpää: kirjoitti juovuksissa sitä, minkä oli miettinyt selvänä. Jos ei asiaa olisi suunniteltu selvänä, ei sitä olisi kirjoitettu juovuksissa. Sanotaan kenties: miksi hän sitten huuteli aikeestaan ravintoloissa? Se, joka _edeltäpäin harkiten_ päättää ryhtyä tämmöiseen tekoon, on vaiti ja pitää kaikki salassa. Se on totta, mutta hän huuteli silloin, kun ei vielä ollut suunnitelmia eikä aikomusta, vaan oli olemassa ainoastaan toivomus, oli kypsymässä ainoastaan pyrkimys. Myöhemmin hän jo huutelee vähemmän tästä. Sinä iltana, jolloin tämä kirje on kirjoitettu, hän juotuaan itsenä juovuksiin »Pääkaupunki»-ravintolassa oli vastoin tavallisuutta vaitelias, ei pelannut biljardia, istui syrjässä, ei puhunut kenenkään kanssa ja vain ajoi sieltä pois erään täkäläisen kauppa-apulaisen, mutta sen hän teki miltei tiedottomasti, tottunut kun oli riitelemään eikä ravintolaan tultuaan mitenkään voinut olla riitaa rakentamatta. Totta on, että kun syytetty oli tehnyt lopullisen päätöksensä, hänen mieleensä samalla täytyi nousta se pelko, että hän oli liian paljon huudellut kaupungilla etukäteen ja että se voi suuresti todistaa häntä vastaan ja hänen syyllisyyttään, kun hän toteuttaa aikeensa. Mutta minkäpä sille voi, tosiasiana pysyi, että hän oli aikeitaan kuulutellut, tehtyä ei saanut tekemättömäksi, ja totta kai loppujen lopuksi piru auttaa niinkuin on tehnyt tähänkin asti. Me luotimme onneemme, hyvät herrat! Minun täytyy lisäksi vielä tunnustaa, että hän teki paljon välttääkseen onnettoman hetken, että hän ponnisteli sangen paljon välttääkseen verenvuodatusta. »Pyydän huomenna kolmeatuhatta kaikilta ihmisiltä», kuten hän kirjoittaa omalaatuisella kielenkäytöllään, »ja jos ihmiset eivät anna, niin vuotaa verta». Taaskin juovuksissa kirjoitettu ja taaskin selvänä toimeenpantu ihan kuin kirjoituksen mukaan! —