Part 41

— Herrat valamiehet — alkoi syyttäjä, — nyt esillä oleva asia on tullut kuuluisaksi yli koko Venäjän. Mutta mitä, niin luulisi, tässä on ihmeteltävää, mikä tässä on niin erikoisen kauhistuttavaa? Varsinkin meille, meille erikoisesti? Mehän olemme ihmisiä, jotka olemme tähän kaikkeen niin kovin hyvin tottuneet! Mutta sepä juuri meitä kauhistuttaakin, että tämmöiset murheelliset asiat melkein ovat lakanneet tuntumasta meistä kauheilta! Tätä juuri täytyy kauhistua, tätä meidän tottumustamme, eikä tämän tai toisen yksilön yksinäistä tihutyötä. Mitkä sitten ovat syyt välinpitämättömyyteemme, meidän tuskin edes lämpimään suhtautumiseemme tämmöisiin asioihin, tämmöisiin ajan merkkeihin, jotka ennustavat meille kaikkea muuta kuin kadehdittavaa tulevaisuutta? Johtuuko tämä kyynillisyydestämme, meidän vielä niin nuoren, mutta jo ennen aikojaan raihnaiseksi vanhentuneen yhteiskuntamme varhaisesta järjen ja mielikuvituksen näivettymisestä? Meidän perustuksiaan myöten järkähtäneistä siveellisistä peruskäsitteistämmekö vaiko siitä, että näitä siveellisiä peruskäsitteitä meillä loppujen lopuksi kenties ei ole olemassakaan? Jätän vastaamatta näihin kysymyksiin, mutta joka tapauksessa ne kiusaavat mieliä, ja jokaisen kansalaisen ei ainoastaan tule, vaan hänen pakottava velvollisuutensa on kärsiä niistä. Meidän aloitteleva vielä arka sanomalehdistömme on kuitenkin jo tehnyt yhteiskunnalle jonkin verran palveluksia, sillä ilman sen välitystä me emme koskaan olisi saaneet tietää edes osapuilleen täydellisesti niitä hillittömän tahdon ja siveellisen lankeemuksen kauhutöitä, joista se myötäänsä kertoo palstoillaan kaikille, eikä ainoastaan niille, jotka käyvät nykyisen hallituksemme meille lahjoittaman uuden julkisen oikeuden tuomiosaleissa. Ja mitä luemmekaan melkein joka päivä? Oi, sellaisista asioista joka hetki, että niiden rinnalla tämä nyt käsiteltävä juttukin kalpenee ja näyttää melkeinpä aivan tavalliselta asialta. Mutta kaikkein tärkeintä tässä on se, että suurin osa meidän venäläisiä, meidän kansallisia rikosjuttujamme todistaa nimenomaan jostakin yleisestä, jonkinmoisesta yhteisestä onnettomuudesta, joka on pesiytynyt meille ja jota vastaan jo on vaikeata taistella, koska se on muuttunut yleiseksi pahaksi. Tuolla nuori, loistava upseeri, joka kuuluu korkeimpiin yhteiskuntapiireihin ja joka tuskin on ennättänyt aloittaa elämänsä ja uransa, teurastaa alhaisella tavalla, salaisesti, ilman mitään omantunnon vaivoja pikku virkamiehen, joka osittain on ollut hänen hyväntekijänsä, ja tämän palvelijattaren, anastaakseen velkakirjansa ja samalla kaikki virkamiehen rahat: »Nekin tarvitaan suuren maailman huvituksiini ja vastaista virka-uraani varten.» Surmattuaan molemmat hän menee pois, kun on ensin pannut kummankin ruumiin pään alle tyynyn. Tuolla nuori sankari, jonka rintaa koristavat urhoollisuudesta saadut ristit, surmaa niinkuin rosvo maantiellä päällikkönsä ja hyväntekijänsä äidin ja vakuuttaa yllyttäessään kumppaneitaan, että »tuo äiti rakastaa häntä kuin omaa poikaansa ja seuraa senvuoksi kaikkia hänen neuvojaan eikä ryhdy mihinkään varokeinoihin». Olkoonpa, että tämä on peto, mutta minä en uskalla nyt meidän aikanamme enää sanoa, että hän on ainoa peto laatuaan. Toinen ei surmaa, mutta ajattelee ja tuntee aivan samalla tavalla kuin hän, on sydämessään yhtä epärehellinen kuin hänkin. Hiljaisuudessa, ollessaan kahden kesken omantuntonsa kanssa, hän kenties kysyy itseltään: »Mitä on oikeastaan kunnia, ja eikö veri ole vain ennakkoluulo?» Kenties nousee huuto minua vastaan ja sanotaan, että minä olen sairaalloinen, hysteerinen mies, lausun julki kummallisia panetteluja, — ja, Herra Jumala, miten minä ensimmäisenä siitä iloitsisinkaan! Oi, älkää uskoko minua, pitäkää minua sairaana, mutta muistakaa kuitenkin sanani: jos edes kymmenes, jos kahdeskymmenes osa sanoistani sisältää totuutta, — niin johan sekin on kauheata! Katsokaa, hyvät herrat, katsokaa, miten nuoret ihmiset meillä ampuvat itsensä: oi, ilman pienimpiäkään hamletmaisia kysymyksiä siitä, mitä _siellä_ tulee, ilman merkkiäkään noista kysymyksistä, aivan kuin tuo kysymys hengestämme ja kaikesta, mikä meitä haudan tuolla puolen odottaa, olisi aikoja sitten pyyhitty pois heidän luonnostaan, haudattu ja hietaan peitetty. Katsokaa lopuksi meillä vallitsevaa irstailua, meidän irstailijoitamme. Fjodor Pavlovitš, käsiteltävänä olevan jutun onneton uhri, on joihinkin heistä verrattuna miltei viaton lapsukainen. Mehän tunsimme hänet kaikki, »hän parissamme eli»... Niin, venäläisen rikollisuuden psykologiaa ryhtyvät kenties joskus tutkimaan parhaat kyvyt, sekä meikäläiset että eurooppalaiset, sillä aihe on sen arvoinen. Mutta tämä tutkiminen suoritetaan joskus myöhemmin, kun siihen on aikaa ja kun kaikki nykyhetken traagillinen sekamelska on jo siirtynyt kauemmaksi etualalta, niin että sitä voi tarkastella sekä älykkäämmin että puolueettomammin kuin mitä esimerkiksi minun kaltaiseni ihmiset voivat tehdä. Nyt me vain kauhistumme tai teeskentelemme kauhistumista, mutta kuitenkin nautimme näytelmästä, koska pidämme voimakkaista, mielettömistä vaikutelmista, jotka saavat kyynillisen ja laiskan joutilaisuutemme liikkeelle, tai myöskin pikkulasten tavoin huidomme käsillämme luotamme kauheita aaveita ja peitämme päämme pielukseen, kunnes kamala näky on kadonnut, unohtaaksemme sen kohta ilonpidossa ja leikeissä. Mutta täytyyhän meidänkin joskus alkaa elää järkevästi ja ajatellen, täytyyhän meidänkin luoda silmäys itseemme ja yhteiskuntaan, täytyyhän meidänkin saada yhteiskunnalliselle elämällemme järkevä sisällys tai edes vaikkapa aloittaa järkisisällyksen antaminen. Edellisen aikakauden suuri kirjailija, personoidessaan suurimman teoksensa lopussa Venäjän niin, että näkee sen uljaan venäläisen kolmivaljakon muodossa, joka kiitää tuntematonta päämäärää kohti, huudahtaa: »Ah, kolmivaljakko, sinä lintu, kuka on sinut keksinyt!» ja hän lisää ylpeän innostuksen valtaamana, että vinhaa vauhtia kiitävän kolmivaljakon edestä väistyvät kunnioittavasti kaikki kansat. Niin, hyvät herrat, olkoon asia niin, väistykööt vain kunnioittavasti tai epäkunnioittavasti, mutta minun syntisen mielipiteeni mukaan nerokas taiteilija on lopettanut teoksensa näin joko lapsellisen viattoman kaunosieluisuuden puuskan vallassa tai yksin kertaisesti peläten silloisen ajan sensuuria. Sillä jos kolmivaljakkoa vetämään valjastettaisiin vain hänen omat sankarinsa, Sobakevitšit, Nozdrevit ja Tšitšikovit, niin, pantiinpa ajajaksi kuka hyvänsä, mihinkään kelvolliseen asti ei tuommoisilla hevosilla ajeta! Mutta nuohan olivat vain entisen ajan hevosia, jotka eivät vedä vertoja nykyisille, meillä on parempia...

Tässä keskeyttivät Ippolit Kirillovitšin puheen kättentaputukset. Liberaalinen ajatustapa venäläistä kolmivaljakkoa kuvattaessa miellytti kuulijoita. Tosin käsiään taputti vain pari kolme ryhmää, niin ettei puheenjohtaja edes katsonut olevan syytä kääntyä yleisön puoleen ja uhata »salin tyhjentämisellä», vaan ainoastaan katsahti ankarasti taputtajiin. Mutta Ippolit Kirillovitš oli saanut rohkaisua: ei koskaan vielä oltu hänelle taputettu, käsiä! Miestä ei oltu niin moneen vuoteen tahdottu kuunnella, ja nyt oli yhtäkkiä tarjoutunut tilaisuus puhua sanottavansa koko Venäjän kuultaviin!

— Tosiaankin, — jatkoi hän, — mitä on tämä Karamazovien perhe, joka yhtäkkiä on tullut niin surullisen kuuluisaksi aivan koko Venäjällä? Kenties minä liioittelen kovin paljon, mutta minusta näyttää siltä, että tämän perheen kuvassa ikäänkuin välähtelevät eräät meidän nykyaikaisen sivistyneen yhteiskuntaluokkamme peruselementit, — oi, eivät kaikki elementit, ja ne vilahtelevat vain mikroskooppisessa koossa, »niinkuin aurinko pienessä vesipisarassa», mutta kuitenkin siinä jotakin heijastui, kuitenkin jotakin pääsi esille. Katsokaa tuota onnetonta, hillitöntä ja irstasta ukkoa, tuota »perheenisää», jonka olemassaolo loppui niin surullisesti. Syntyperältään aatelismies, joka aloitti uransa köyhänä elättinä, sai sattumalta ja odottamatta naimisiin menemällä vähän pääomaa, oli alussa pikku veijari ja imarteleva narri, jossa kehittyi älyllisiä taipumuksia, muuten ei niinkään pieniä, ja ennen kaikkea koronkiskuri. Vuosien kuluessa, sikäli kuin pääoma kasvaa, hän tulee rohkeammaksi. Matelevaisuus ja liehakointi häviävät, jäljelle jää vain ivallinen ja ilkeä kyynikko ja irstailija. Henkinen puoli on kuin kokonaan poispyyhitty, mutta elämänhalu on tavaton. Asiat menevät siihen, ettei hän näe koko elämässä mitään muuta kuin irstaat nautinnot, ja niin hän opettaa lapsiaankin. Mitään isän henkisiä velvollisuuksia ei hänellä ollenkaan ole. Hän nauraa semmoisille, hän antaa pikku lastensa kasvaa takapihalla ja on iloissaan, kun ne viedään häneltä pois. Hän unohtaakin ne kokonaan. Ukolla ei ole muuta siveyssääntöä kuin — _après moi le déluge_. Kaikkea, mikä on päinvastaista kansalaisen käsitteelle, mitä täydellisintä, jopa vihamielistä eristäytymistä yhteiskunnasta: »Palakoon vaikka koko maailma tulessa, kunhan minun vain on hyvä olla.» Ja hänen on hyvä olla, hän toivoo hartaasti saavansa elää sillä tavoin vielä kaksikymmentä tai kolmekymmentä vuotta. Hän pettää tilinteossa omaa poikaansa, ja tämän rahoilla, tämän äidinperinnöllä, jota hän ei tahdo hänelle antaa, hän koettaa voittaa häneltä, pojaltaan, rakastajattaren. Ei, minä en tahdo jättää syytetyn puolustamista suurilahjaisen, Pietarista saapuneen puolustusasianajajan tehtäväksi. Minä sanon itsekin totuuden, minä ymmärrän itsekin sen inhon määrän, jonka isä sai syntymään poikansa sydämessä. Mutta riittää, riittää jo tästä onnettomasta ukosta, häntä on kohdannut kosto. Muistakaamme kuitenkin, että hän on isä ja yksi nykyajan isiä. Loukkaanko minä yhteiskuntaa, kun sanon, että hän on yksi varsin monista nykyajan isistä? Voi, kovin monet nykyajan isistä vain eivät lausu niin kyynillisesti julki ajatuksiaan kuin tämä, sillä he ovat saaneet paremman kasvatuksen, ovat sivistyneempiä, mutta itse asiassa heillä on sama filosofia kuin hänelläkin. Mutta olkoonpa, että minä olen pessimisti, olkoon. Olemme jo sopineet siitä, että te annatte minulle anteeksi. Päättäkäämme jo etukäteen: älkää te uskoko minua, älkää uskoko, minä puhun, mutta älkää te uskoko. Antakaa minun kuitenkin sanoa sanottavani, muistakaa kuitenkin jotakin minun sanoistani. No niin, tässä ovat tuon ukon lapset, tuon perheenisän lapset: yksi on edessämme syytettyjen penkillä, hänestä tulee myöhemmin puhe; toisista mainitsen vain sivumennen hiukan. Näistä toisista on vanhempi — muuan nykyajan nuoria miehiä, hänellä on loistava sivistys, varsin voimakas äly, joka kuitenkaan ei usko mihinkään, on kovin paljon jo kieltänyt elämässä ja pyyhkinyt pois, aivan tarkalleen samalla tavoin kuin teki hänen isänsäkin. Me olemme kaikki kuulleet häntä, hänet otettiin seurapiireissämme ystävällisesti vastaan. Mielipiteitään hän ei salannut, päinvastoin, aivan päinvastoin oli asian laita, mikä antaakin minulle nyt rohkeuden puhua hänestä jonkin verran avomielisesti, ei tietenkään hänestä yksityisenä henkilönä, vaan ainoastaan Karamazovin perheen jäsenenä. Täällä kuoli eilen, itsemurhan tehden, kaupungin laidassa eräs sairaalloinen idiootti, joka on hyvin läheisissä tekemisissä tämän jutun kanssa, Fjodor Pavlovitšin entinen palvelija ja mahdollisesti äpäräpoika, Smerdjakov. Hän kertoi minulle hysteerisesti itkien valmistavassa kuulustelussa, kuinka tuo nuori Karamazov, Ivan Fjodorovitš, kauhistutti hänet henkisellä hillittömyydellään: »Kaikki, muka, on heidän mielestään luvallista, mitä ikinä vain maailmassa on, eikä vastaisuudessa mikään tule olemaan kiellettyä, — tämmöistä he kaikki minulle opettivat.» Luultavasti tämä teesi, joka hänelle opetettiin, tekikin idiootin lopullisesti hulluksi, vaikka hänen henkiseen luhistumiseensa tietysti vaikutti myös sekä kaatuvatauti että koko tuo heidän talossaan tapahtunut kauhea katastrofi. Mutta tämänkin idiootin puheessa vilahti eräs peräti mielenkiintoinen huomautus, joka olisi ollut kunniaksi viisaammallekin havaintojen tekijälle kuin hänelle, ja siksipä minä sen otinkin tässä puheeksi: »Jos on», sanoi hän, »joku pojista, joka on enimmän Fjodor Pavlovitšin kaltainen luonteeltaan, niin se on hän, Ivan Fjodorovitš!» Tähän huomautukseen minä katkaisen aloittamani karakteristiikan, koska mielestäni hienotunteisuus ei salli sen jatkamista. Oi, minä en tahdo tehdä enempiä johtopäätöksiä ja korpin tavoin rääkyä nuorelle kohtalolle vain turmiota. Me näimme tänään täällä, tässä salissa, että välitön totuuden voima vielä asuu hänen nuoressa sydämessään, että epäusko ja siveellinen kyynillisyys, jotka hän on pikemmin saanut perintönä kuin todellisen henkisen kärsimyksen tuloksena, eivät vielä ole tukahduttaneet hänessä perhekiintymyksen tunteita. Sitten toinen poika, oi, hän on vielä nuorukainen, hurskas ja nöyrä, vastakohtana veljen synkälle ja mädäntyvälle maailmankatsomukselle hänessä on pyrkimys tarttua kiinni niin sanoakseni »kansallisiin perusaineksiin» eli siihen, mitä meillä tällä konstikkaalla sanalla tarkoitetaan erinäisissä ajattelevan intelligenssimme teoretisoivissa ryhmäkunnissa. Hän, nähkääs, etsi turvaa luostarista; hän oli vähällä itse ruveta munkiksi. Hänessä minun mielestäni ilmeni ikäänkuin itsetiedottomasti ja jo niin aikaisin se arka epätoivo, jonka vallassa niin monet nyt meidän onnettomassa yhteiskunnassamme, peläten sen kyynillisyyttä ja siveellistä turmelusta ja väärin kylläkin pitäen kaiken pahan alkuna eurooppalaista valistusta, heittäytyvät niin sanoakseni oman maan äidilliseen syliin, niinkuin aaveita pelästyneet lapset, ja odottavat heikontuneen äitinsä kuivettuneilla rinnoilla saavansa ainakin rauhallisesti nukahtaa ja nukkua siinä koko elämänsä ajan, kunhan vain eivät näkisi peloittavia kauhukuvia. Omasta puolestani minä toivon hyväsydämiselle ja lahjakkaalle nuorukaiselle kaikkea hyvää, toivon, ettei hänen nuorukaisellinen kaunosieluisuutensa ja kansalliselle pohjalle pyrkimisensä muuttuisi myöhemmin, kuten niin usein tapahtuu, siveelliseltä puoleltaan synkäksi mystisismiksi ja kansalliselta puoleltaan tylsäksi yltiöisänmaallisuudeksi — noiksi kahdeksi ominaisuudeksi, jotka uhkaavat kansakunnalle kenties vielä suurempaa pahaa kuin väärin ymmärretystä ja vaivatta saadusta eurooppalaisesta sivistyksestä johtunut varhainen mädäntyminen, jommoista hänen vanhempi veljensä sairastaa. —

Yltiöisänmaallisuus ja mystisismi aiheuttivat taas pari kolme kättentaputusta. Ja Ippolit Kirillovitš tietysti innostui, ja joskin tämä kaikki oli sangen vähän yhteydessä käsiteltävän jutun kanssa, puhumattakaan siitä, että lausutut ajatukset esiintyivät verraten epäselvinä, niin keuhkotautisen ja katkeroituneen miehen teki kovin mieli edes kerran eläessään puhua suunsa puhtaaksi. Kaupungissamme puhuttiin jälkeenpäin, että kuvatessaan Ivan Fjodorovitšia hän antoi valtaa epähienolle tunteelle, sillä kerran tai kahdesti oli Ivan Fjodorovitš julkisesti väittelyssä pannut hänet pussiin, ja tämän muistaen Ippolit Kirillovitš tahtoi nyt kostaa. En kuitenkaan tiedä, oliko tämmöinen johtopäätös oikea. Joka tapauksessa tämä kaikki oli vain johdantoa, sitten puhe kohdistui suoranaisemmin ja lähemmin itse asiaan.