Part 40

— Minä olen, teidän ylhäisyytenne, niinkuin se talonpoikaistyttö... tiedättehän, miten se on: »jos tahdon, niin hyppään siihen, jos en tahdo, niin en hyppää»; hänen jäljessään kannetaan sarafaania tai villahamettako se on, jotta hän hyppäisi siihen sisälle, jolloin hänet sidottaisiin ja vietäisiin vihille, mutta hän sanoo: »Jos tahdon, niin hyppään, jos en tahdo, niin en hyppää»... Se on jotakin rahvaanomaista...

— Mitä te sillä tarkoitatte? — kysyi puheenjohtaja ankarasti.

— Tätä, — sanoi Ivan Fjodorovitš vetäen yhtäkkiä esille rahatukun, — tässä ovat rahat... ne samat, jotka olivat tuossa käärössä (hän nyökäytti päätään pöytää kohti, jolla olivat esineelliset todistuskappaleet) ja joiden tähden isäni tapettiin. Mihin minä ne panen? Herra oikeuden komisarius, antakaa ne perille.

Komisarius otti koko tukun ja antoi sen puheenjohtajalle.

— Millä tavoin nuo rahat ovat voineet joutua teidän haltuunne... jos ne ovat ne samat rahat? — lausui puheenjohtaja ihmeissään.

— Sain ne Smerdjakovilta, murhaajalta, eilen... Olin hänen luonaan, ennenkuin hän hirttäytyi. Hän on tappanut isän, ei veljeni. Hän tappoi, ja minä olin opettanut hänet tappamaan... Kukapa ei tahtoisi isänsä kuolemaa?...

— Oletteko te täydessä järjessänne vai ettekö? — pääsi puheenjohtajan suusta vastoin hänen tahtoaan.

— Siinäpä se onkin, että olen täydessä järjessäni... ja katalassa järjessä, samanlaisessa kuin tekin, kuin kaikki nämä... naamat! — kääntyi hän äkkiä yleisöön. — Tappoivat isän, mutta teeskentelivät pelästystä, — hän kiristeli hampaitaan raivoisan halveksumisen vallassa. — Kiemurtelevat toinen toisensa edessä. Valehtelijat! Kaikki tahtovat isän kuolemaa. Toinen inhoittava olento syö toisen inhoittavan olennon... Jos ei isänmurhaa olisi tapahtunut, — niin he kaikki olisivat suuttuneet ja hajaantuneet vihaisina... Näytäntöjä! »Leipää ja näytäntöjä!» Mutta hyväpä muuten olen minäkin! Onko teillä vettä vai eikö, antakaa juodakseni, Kristuksen tähden! — Hän tarttui yhtäkkiä päähänsä.

Oikeuden komisarius meni heti hänen luokseen. Aljoša hyppäsi yhtäkkiä paikaltaan ja huudahti: »Hän on sairas, älkää uskoko häntä, hän potee juoppohulluutta!» Katerina Ivanovna nousi kiireesti tuoliltaan ja katseli kauhusta liikkumattomana Ivan Fjodorovitšia. Mitja nousi seisomaan ja vääristäen suunsa hurjaan hymyyn katseli ja kuunteli halukkaasti veljeään.

— Rauhoittukaa, en ole mielenvikainen, vaan ainoastaan murhaaja! — alkoi Ivan taas. — Eihän murhaajalta voi vaatia kaunopuheisuutta... — lisäsi hän äkkiä ja alkoi nauraa suu vääränä.

Prokuraattori kumartui puheenjohtajan puoleen ilmeisesti aivan ymmällä ollen. Oikeuden jäsenet kuiskuttelivat hätääntyneinä keskenään. Fetjukovitš höristi tarkoin korviaan ja kuunteli. Sali odotti henkeään pidättäen. Puheenjohtaja näytti äkkiä ikäänkuin selviävän hämmästyksestään.

— Todistaja, teidän sananne ovat käsittämättömiä ja täällä mahdottomia. Rauhoittukaa, jos voitte, ja kertokaa... jos teillä todella on jotakin sanottavaa. Millä te voitte todistaa oikeaksi tuommoisen tunnustuksen... jos vain ette houraile?

— Sepä se onkin, että minulla ei ole todistajia. Smerdjakov, tuo koira, ei lähetä meille toisesta maailmasta todistusta... käärössä. Te kyselette aina vain kääröjä, riittää yksikin. Ei ole minulle todistajia... Paitsi ehkä yksi ainoa, — naurahti hän miettivästi.

— Kuka on todistajanne?

— Vihtahousu, teidän ylhäisyytenne, se ei ole oikein kaavojen mukainen! _Le diable n'existe point!_ Älkää kiinnittäkö siihen huomiota, jonninjoutava pikkuinen piru, — lisäsi hän lakaten yhtäkkiä nauramasta ja ikäänkuin luottamuksellisesti, — hän on varmaankin jossakin täällä, tuon pöydän alla juuri, jolla ovat esineelliset todistuskappaleet, missäpä muualla hän istuisi, jollei siellä? Näettekö, kuulkaa minua: minä sanoin hänelle: en tahdo olla vaiti, mutta hän alkoi geologisesta murroksesta... tyhmyyksiä! No, vapauttakaa toki peto... hän lauloi hymnin, sentähden että hänen on helppo olla! Se on aivan samanlaista kuin jos juopunut kanalja olisi alkanut hoilata, miten »Jussi Pietariin on mennyt», mutta minä antaisin kaksi sekuntia kestävästä ilosta kvadriljoonan kvadriljoonaa. Te ette tunne minua! Oi, miten tyhmää tämä kaikki teillä on! No, ottakaa minut hänen asemastaan! Jotakin vartenhan minä olen tullut... Miksi, miksi kaikki tämä, mitä täällä vain on, on niin tyhmää?...

Ja hän alkoi taas hitaasti ja aivan kuin mietteissään katsella salia. Mutta yleinen liikehtiminen oli jo alkanut. Aljoša syöksähti paikaltaan hänen luokseen, mutta oikeuden komisarius oli jo tarttunut Ivan Fjodorovitšia käteen.

— Mitä tämä vielä on? — huudahti tämä katsoen komisariusta suoraan kasvoihin, ja tarttuen yhtäkkiä hänen olkapäihinsä hän löi hänet raivoissaan lattiaan. Mutta vahtimiehet ennättivät samassa hänen luokseen, hänet otettiin kiinni, ja silloin hän päästi raivokkaan parkunan. Ja koko ajan, kun häntä kuljetettiin pois, hän parkui ja huuteli jotakin sekavaa.

Syntyi hälinä. En muista kaikkea järjestyksessä, olin itsekin järkytetty enkä voinut seurata asiain kulkua. Tiedän vain, että myöhemmin, kun rauha oli palautunut ja kaikki olivat ymmärtäneet, miten asia oli, käytiin ankarasti oikeuden komisariuksen kimppuun, vaikka hän seikkaperäisesti selittikin esimiehilleen, että todistaja oli ollut kaiken aikaa terve, että häntä oli tarkastanut lääkäri, kun hän tuntia aikaisemmin oli tuntenut lievää pahoinvointia, ja että hän ennen saliin tuloaan oli koko ajan puhunut järkevästi, niin että oli mahdotonta aavistaa mitään; että hän päinvastoin itse oli itsepintaisesti tahtonut päästä esille ja välttämättömästi todistaa. Mutta ennenkuin oli edes jonkin verrankaan ennätetty rauhoittua ja selvitä ällistyksestä, syntyi heti tämän kohtauksen jälkeen toinenkin; Katerina Ivanovna sai hysteerisen kohtauksen. Hän alkoi kovasti vingahdellen itkeä, mutta ei tahtonut poistua, riuhtoi, rukoili, ettei häntä vietäisi pois, ja huusi yhtäkkiä puheenjohtajalle:

— Minun on annettava vielä eräs todistus, heti paikalla... heti paikalla!... Tässä on paperi, kirje... ottakaa, lukekaa pian, pian! Se on kirje tuolta pedolta, tuolta tuossa, tuolta! — hän osoitti Mitjaa. — Hän se tappoi isänsä, saatte heti nähdä, hän kirjoittaa minulle, miten hän tappaa isänsä! Mutta tuo toinen on sairas, sairas, hän potee juoppohulluutta! Olen jo kolme päivää nähnyt hänen olevan kuumeessa!

Näin hän huuteli ollen aivan suunniltaan. Oikeuden komisarius otti paperin, jota hän ojenteli puheenjohtajaa kohti, ja Katerina Ivanovna vaipui tuolilleen, peitti kasvonsa ja alkoi nytkähdellen ja kuulumattomasti itkeä, vavisten ja tukahduttaen pienimmänkin vaikerruksen, koska pelkäsi, että hänet lähetetään pois salista. Hänen antamansa paperi oli se sama Mitjan »Pääkaupunki»-ravintolasta lähettämä kirje, jota Ivan Fjodorovitš oli nimittänyt »matemaattisen varmaksi» asiakirjaksi. Voi, sille myönnettiin todellakin tuo matemaattisen todistuksen arvo, ja jos tuota kirjettä ei olisi ollut, niin kenties Mitja ei olisi ollutkaan tuhon oma tai ei ainakaan olisi tuhoutunut niin kauhealla tavalla! Minä toistan, että oli vaikeata seurata yksityiskohtia. Mieleni muistuu tämä kaikki vielä nytkin jonkinmoisena sekamelskana. Luultavasti puheenjohtaja heti ilmoitti uuden asiakirjan sisällyksen oikeudelle, prokuraattorille, puolustajalle, valamiehille. Muistan vain, miten Katerina Ivanovnaa alettiin kuulustella. Kysymykseen, oliko hän rauhoittunut, jonka puheenjohtaja lempeästi hänelle teki, huudahti Katerina Ivanovna kiireesti:

— Minä olen valmis, olen valmis! Kykenen täydellisesti vastaamaan teille, — lisäsi hän ilmeisesti yhä vielä hirveästi peläten, että häntä jostakin syystä ei tahdota kuulla. Häntä pyydettiin selittämään tarkemmin: mikä kirje tämä oli ja minkälaisissa olosuhteissa hän oli sen saanut?

— Minä sain sen rikoksenteon edellisenä päivänä, mutta hän oli kirjoittanut sen sitä edellisenä päivänä ravintolassa, siis kaksi päivää ennen kuin teki rikoksen, — katsokaa, se on kirjoitettu jollekin laskulle! — huusi hän läähättäen. — Hän vihasi minua silloin, koska itse oli tehnyt alhaisen teon ja mennyt tuon elukan mukaan... ja vielä sen tähden, että hän oli minulle velkaa nuo kolmetuhatta... Oi, häntä harmittivat nuo kolmetuhatta juuri hänen halpamaisuutensa takia! Noitten kolmentuhannen laita oli tämmöinen, — minä pyydän teitä, minä rukoilen teitä kuulemaan minua: kolme viikkoa ennen sitä, kuin hän tappoi isänsä, hän tuli luokseni aamulla. Minä tiesin, että hän tarvitsi rahoja, ja tiesin mihin hän tarvitsi, — juuri siihen, että saisi viekoitelluksi tämän elukan ja vieneeksi mukanaan. Minä tiesin silloin, että hän jo oli uskoton minulle ja aikoi hylätä minut, ja minä, minä itse ojensin hänelle silloin nuo rahat, itse tarjosin niitä muka lähetettäviksi sisarelleni Moskovaan, — ja kun minä ne annoin, niin katsoin häntä silmiin ja sanoin, että hän saa lähettää milloin tahtoo, »vaikkapa vielä kuukaudenkin kuluttua». Kuinka, kuinka hän ei olisi ymmärtänyt, että minä sanoin hänelle suoraan vasten silmiä: »Sinä tarvitset rahaa pettääksesi minua tuon elukkasi kanssa, tästä siis saat ne rahat, minä annan itse ne sinulle, ota, jos olet niin kunniaton, että otat!»... Minä tahdoin osoittaa hänet syylliseksi, ja kuinka kävi? Hän otti, hän otti ne ja vei ja tuhlasi ne tuon elukan kanssa siellä, yhdessä yössä... Mutta hän ymmärsi, hän ymmärsi, että minä tiedän kaiken, vakuutan teille, että hän silloin ymmärsi senkin, että minä antaessani hänelle rahat ainoastaan koettelin häntä: onko hän niin vailla kunniantuntoa, että ottaa minulta, vai eikö? Katsoin häntä silmiin, ja hän katsoi silmiini ja ymmärsi kaiken, ymmärsi kaiken, ja otti, otti ja vei rahani!

— Se on totta, Katja! — kiljaisi yhtäkkiä Mitja. — Katsoin silmiisi ja ymmärsin, että teet minut kunniattomaksi, ja otin kuitenkin rahasi! Halveksikaa roistoa, halveksikaa kaikki, olen sen ansainnut!

— Syytetty, — huudahti puheenjohtaja, -— jos vielä sanotte sanaankaan, niin annan viedä teidät ulos.

— Nämä rahat kiusasivat häntä, — jatkoi Katja hermostuneesti kiirehtien, — hän tahtoi antaa ne minulle takaisin, hän tahtoi, se on totta, mutta hän tarvitsi rahaa myös tuota elukkaa varten. Niinpä hän tappoi isänsä, mutta ei kuitenkaan palauttanut minulle rahoja, vaan meni hänen kanssaan tuonne maalle, missä hänet otettiin kiinni. Siellä hän joi taas ne rahat, jotka hän oli ryöstänyt surmaamaltaan isältä. Ja päivää ennen, kuin hän tappoi isänsä, hän kirjoitti minulle tämän kirjeen, kirjoitti juovuksissa, huomasin sen silloin heti, kirjoitti vihapäissään ja tietäen, varmasti tietäen, että minä en näytä tätä kirjettä kenellekään, en vaikka hän olisi murhaaja. Muuten hän ei olisi kirjoittanut. Hän tiesi, että minä en tahdo hänelle kostaa enkä syöstä häntä turmioon! Mutta lukekaa, lukekaa tarkkaavaisesti, pyydän, hyvin tarkkaavaisesti, ja te näette, että hän on kirjeessä kuvannut kaiken, kaiken edeltäpäin: miten hän tappaa isänsä ja missä tällä ovat rahat. Katsokaa, olkaa hyvä, älkää jättäkö huomaamatta, siellä on eräs lause: »Tapan, kunhan vain Ivan menisi pois.» Siis hän harkitsi jo edeltäpäin, miten hän tappaa, — puheli Katerina Ivanovna oikeudelle vahingoniloisesti ja pahansuovasti. Oi, näkyi, että hän oli pienimpiä vivahduksia myöten tutustunut tähän onnettomaan kirjeeseen ja painanut siitä mieleensä jokaisen piirteen. — Selvänä hän ei olisi kirjoittanut minulle, mutta katsokaa, siellä on kaikki kuvattuna edeltäpäin, kaikki aivan täsmälleen, niinkuin hän sitten murhasi, koko ohjelma!

Näin hän huuteli aivan suunniltaan ollen ja tietysti välittämättä enää mitään siitä, mitä seurauksia hänelle itselleen tästä voisi olla, vaikka hän tietysti oli aavistanut niitä jo kuukautta aikaisemmin, sillä silloinkin hän kenties vihasta vavahdellen oli miettinyt: »Eiköhän pitäisi lukea tämä oikeudessa?» Nyt hän oli ikäänkuin suin päin syöksynyt kuiluun. Muistelen, että nyt juuri sihteeri luki kirjeen ääneen, ja se teki järkyttävän vaikutuksen. Mitjalta kysyttiin: tunnustaako hän kirjeen omakseen?

— Minun, minun se on! — huudahti Mitja. — Selvänä en olisi kirjoittanut!... Monesta syystä me vihasimme toisiamme, Katja, mutta minä vannon, vannon sinulle, että minä vihatessanikin rakastin sinua. Mutta sinä — et rakastanut minua!

Hän vaipui paikalleen väännellen käsiään epätoivoissaan. Prokuraattori ja puolustaja aloittivat ristikuulustelun, jonka pääsisällys oli: »Mikä saattoi teidät äsken pitämään salassa tämmöisen asiakirjan ja antamaan aivan toisenhenkisen ja toisensävyisen todistuksen?»

— Niin, niin, äsken minä valehtelin, kaikki oli valhetta, valehtelin vastoin kunniaa ja omaatuntoa, mutta äsken minä tahdoin pelastaa hänet, koska hän niin suuresti vihasi ja halveksi minua, — huudahti Katja kuin mieletön. — Oi, hän halveksi minua kauheasti, halveksi aina, ja, tiedättekö, tiedättekö, — hän halveksi minua siitä hetkestä asti, kun minä silloin kumarsin langeten hänen jalkojensa juureen noiden rahojen tähden. Minä näin sen... Minä tunsin sen silloin heti, mutta en pitkään aikaan uskonut itseäni. Miten usein olenkaan lukenut hänen silmistään: »Kuitenkin sinä itse tulit silloin minun luokseni.» Oi, hän ei ymmärtänyt, hän ei vähääkään ymmärtänyt, miksi silloin juoksin hänen luokseen, hän pystyy epäilemään ainoastaan halpamaisuutta! Hän arvosteli itsensä mukaan, hän luuli, että kaikki ovat samanlaisia kuin hän, — sanoi Katja purren raivoissaan hampaitaan ja jo määrättömästi vimmastuneena. — Ja naimisiin minun kanssani hän tahtoi mennä ainoastaan sen tähden, että minä olin saanut perinnön, sen tähden, sen tähden! Epäilin aina, että se oli sen tähden! Oi, hän on peto! Hän on ollut koko ikänsä vakuutettu, että minä koko elämäni ajan vapisen häpeästä hänen edessään sen tähden, että silloin tulin hänen luokseen, ja että hän voi ikuisesti halveksia minua sen takia ja siksi olla voiton puolella, — juuri siksi hän tahtoi mennä naimisiin kanssani! Niin se on, niin se on kaikki! Minä koetin voittaa hänet rakkaudellani, rajattomalla rakkaudella, tahdoin sietää hänen uskottomuutensakin, mutta hän ei ymmärtänyt mitään, ei mitään. Ja voiko hän mitään ymmärtääkään! Hän on peto! Tämän kirjeen sain vasta seuraavan päivän iltana, se tuotiin minulle ravintolasta, mutta vielä aamulla, saman päivän aamuna, minä tahdoin antaa hänelle anteeksi kaiken, kaiken, hänen uskottomuutensakin!

Tietysti puheenjohtaja ja prokuraattori tyynnyttelivät häntä. Olen vakuutettu siitä, että heitä kaikkia kenties itseäänkin hävetti noin käyttää hyväkseen hänen raivostustaan ja kuunnella sellaisia tunnustuksia. Minä muistan, kuinka kuulin heidän sanovan hänelle: »Me ymmärrämme, kuinka raskasta teidän on olla, uskokaa, me kykenemme tuntemaan myötätuntoa», j.n.e — mutta joka tapauksessa he onkivat ulos todistukset hysterian vallassa olevalta, suunniltaan pois joutuneelta naiselta. Lopuksi Katerina Ivanovna kuvasi tavattomalla selvyydellä, jommoinen niin usein, vaikkakin hetkellisesti, saattaa esiintyä kaikkein jännittyneimmässäkin tilassa, kuinka Ivan Fjodorovitš miltei oli menettämäisillään järkensä näiden kahden kuukauden kuluessa sen takia, että tahtoi pelastaa »pedon ja murhaajan», oman veljensä.

— Hän kiusasi itseään, — huudahteli Katerina Ivanovna, — hän koetti aina vain vähentää veljensä syyllisyyttä tunnustamalla minulle, ettei hän itsekään pitänyt isästään ja että hän kenties itsekin oli toivonut tämän kuolemaa. Oi, hänellä on syvä, syvä omatunto! Hän on kiusannut itsensä näännyksiin omallatunnollaan! Hän ilmaisi minulle kaiken, kaiken, hän tuli luokseni ja puhui minulle joka päivä niinkuin ainoalle ystävälleen! — huudahti hän yhtäkkiä aivan kuin uhmaillen, ja hänen silmänsä säkenöivät. — Hän kävi Smerdjakovin luona kaksi kertaa. Kerran hän tuli luokseni ja sanoi: jos murhaaja ei ole veljeni, vaan Smerdjakov (sillä täällä levittivät kaikki sitä satua, että Smerdjakov oli murhannut), niin kenties silloin minäkin olen syyllinen, sillä Smerdjakov tiesi, etten minä pitänyt isästä, ja luuli kenties minun toivovan isäni kuolemaa. Silloin minä otin esille tämän kirjeen ja näytin hänelle, ja hän tuli täysin vakuutetuksi, että hänen veljensä oli murhaaja, ja se lannisti hänet kokonaan. Hän ei jaksanut kestää sitä, että hänen oma veljensä on — isänmurhaaja! Jo viikko takaperin minä näin, että hän oli tämän johdosta sairas. Viime päivinä hän minun luonani istuessaan houraili. Minä huomasin hänen järkensä menevän sekaisin. Hän houraili kävellessään, hänet nähtiin tässä tilassa kaduilla. Tänne saapunut tohtori tutki minun pyynnöstäni häntä toissa päivänä ja sanoi hänen olevan saamaisillaan kuumeen, — kaikki hänen takiaan, kaikki pedon takia! Eilen hän sitten sai tietää Smerdjakovin kuolleen, — se vaikutti häneen niin voimakkaasti, että hän menetti järkensä... ja kaikki tuo tapahtui pedon takia, kaikki vain siksi, että hän tahtoi pelastaa pedon!

Oi, tietysti voi näin puhua ja tämmöisiä tunnustuksia tehdä vain jonkin ainoan kerran elämässään, — esimerkiksi kuolinhetkellä, mestauslavalle noustessa. Mutta Katjalla oli nyt hänen erikoinen hetkensä, ja hänen luonteenlaatunsa pääsi esille. Tämä oli sama hurja Katja, joka silloin syöksyi nuoren hurjastelijan luo pelastaakseen isänsä; tämä oli sama Katja, joka äsken koko tämän yleisön edessä ylpeänä ja siveänä uhrasi itsensä ja neitseellisen kainoutensa kertomalla Mitjan »jalosta teosta», jotta saisi edes hiukankin lievennetyksi häntä odottavaa kohtaloa. Ja nyt hän uhrautui aivan samalla tavalla, mutta toisen miehen puolesta, ja kenties hän vasta nyt, vasta tällä hetkellä, ensimmäisen kerran tunsi ja käsitti täydelleen, miten rakas tuo toinen mies hänelle oli! Hän uhrautui pelästyneenä hänen puolestaan, yhtäkkiä tajuttuaan, että toinen oli syössyt itsensä turmioon todistamalla, että murhaaja olikin hän eikä hänen veljensä, uhrautui pelastaakseen hänet, hänen kunniansa, hänen maineensa! Mutta kuitenkin välähti mieleen kauhea asia: valehteliko hän Mitjaa vastaan kuvatessaan entisiä suhteitaan tähän, — siinä oli kysymys. Ei, ei, hän ei panetellut tahallaan, kun hän huusi, että Mitja halveksi häntä maahan kumartamisen johdosta! Hän itse uskoi sen; hän oli syvästi vakuutettu, kenties tuosta kumarruksesta asti, että suoraluontoinen Mitja, joka silloin vielä jumaloi häntä, nauroi hänelle ja halveksi häntä. Ja aivan ylpeydestä hän itse silloin oli kiintynyt Mitjaan rakkaudella, hysteerisellä ja pingoitetulla, loukatusta ylpeydestä, eikä tuo lempi ollut rakkauden, vaan koston kaltaista. Oi, kenties tämä pingoitettu rakkaus olisi muuttunut oikeaksi, kenties Katja vain sitä toivoikin, mutta Mitja loukkasi häntä uskottomuudellaan sydämen pohjaan asti, eikä sydän antanut sitä anteeksi. Mutta koston hetki tuli odottamatta, ja kaikki, mikä kauan aikaa oli ollut kertyneenä loukatun naisen rinnassa ja tehnyt siellä kipeätä, purkautui yhtäkkiä ilmoille. Hän hylkäsi Mitjan, mutta hylkäsi myös itsensä! Ja luonnollisesti heti, kun hän oli ennättänyt purkaa sydämensä, jännitys laukesi ja hän oli menehtyä häpeästä. Alkoi taas hysteerinen kohtaus, hän kaatui maahan itkien ja huutaen. Hänet vietiin pois. Sillä hetkellä, jolloin häntä kannettiin ulos, syöksähti Grušenjka parkaisten Mitjan luo paikaltaan niin nopeasti, ettei häntä ennätetty estää.

— Mitja! — kirkaisi hän. — Sinun käärmeesi on syössyt sinut turmioon! Nyt hän näytti teille oikean luontonsa! — huusi hän oikeudelle täristen vihasta. Puheenjohtajan viittauksesta häneen tartuttiin ja häntä lähdettiin viemään ulos salista. Hän ei antautunut, riuhtoi ja pyrki takaisin Mitjan luo. Mitja parkaisi ja syöksyi niinikään häntä kohti. Hänet otettiin kiinni.

Niin, minä luulen, että katsomaan tulleet naisemme olivat tyytyväisiä: näytelmässä oli runsaasti nähtävää. Muistan, miten sitten paikalle saapui Moskovasta tullut tohtori. Luultavasti oli puheenjohtaja jo aikaisemmin lähettänyt komisariuksen hommaamaan Ivan Fjodorovitšille hoitoa. Tohtori ilmoitti oikeudelle, että sairas on hyvin vaarallisen kuumekohtauksen vallassa ja että hänet olisi heti vietävä pois. Prokuraattorin ja puolustajan kysymysten johdosta hän vahvisti todeksi, että potilas itse oli käynyt hänen luonaan toissa päivänä ja että hän oli tälle silloin ennustanut pian alkavaa kuumetta, mutta sairas ei ollut halunnut ruveta hoidettavaksi. »Mutta hänen sieluntilansa ei ollut ensinkään terve, hän itse tunnusti minulle, että näkee valveilla ollessaan näkyjä, kohtaa kadulla erinäisiä jo kuolleita henkilöitä ja että hänen luonaan käy joka ilta vieraana saatana», lopetti tohtori. Annettuaan lausuntonsa kuuluisa lääkäri poistui. Katerina Ivanovnan antama kirje liitettiin esineellisten todistuskappaleitten joukkoon. Neuvoteltuaan oikeus päätti jatkaa jutun käsittelyä ja merkitä pöytäkirjaan molemmat yllättävät todistukset (Katerina Ivanovnan ja Ivan Fjodorovitšin).

Mutta minä en ryhdy enää kuvailemaan jatkokäsittelyä. Sitäpaitsi jäljelläolevien todistajien lausunnot olivat ainoastaan aikaisemmin esitettyjen toistamista ja todeksi vakuuttamista, vaikka jokaisessa olikin oma luonteenomainen erikoisuutensa. Kaikki kuitenkin, toistan sen, keskittyy yhteen pisteeseen prokuraattorin puheessa, johon heti siirryn. Kaikki olivat kuohuksissaan, viimeinen katastrofi oli saanut kaikki sähköisiksi, ja hirveän kärsimättöminä kaikki odottivat vain ratkaisua, asianomaisia puheita ja tuomiota. Katerina Ivanovnan todistukset olivat ilmeisesti järkyttäneet Fetjukovitšia. Sen sijaan prokuraattori oli voitonriemuinen. Kun asian käsittely oli loppunut, ilmoitettiin istunnon keskeytyvän, ja tätä keskeytystä kesti lähes tunnin verran. Viimein puheenjohtaja ilmoitti syytös- ja puolustuspuheiden alkavan. Kello oli luullakseni kahdeksan illalla, kun prokuraattorimme Ippolit Kirillovitš aloitti syytepuheensa.

6.

Prokuraattorin puhe. Karakteristiikka.

Ippolit Kirillovitš aloitti syytepuheensa hermoväristyksen vallassa, kylmä sairauden hiki otsalla ja ohimoilla sekä tuntien koko ruumiissaan vuorotellen vilunväreitä ja kuumuutta. Niin hän itse myöhemmin kertoi. Hänen oman käsityksensä mukaan tämä puhe oli hänen _chef-d'oeuvre'nsä_, hänen koko elämänsä _chef-d'oeuvre_, hänen joutsenlaulunsa. Totta onkin, että yhdeksän kuukautta tämän jälkeen hän kuoli pahaan keuhkotautiin, niin että hänellä tosiaankin, kuten sittemmin nähtiin, olisi ollut oikeus verrata itseään joutseneen, joka laulaa viimeisen laulunsa, jos hän olisi edeltäpäin aavistanut kuolevansa. Tähän puheeseen hän pani koko sydämensä ja kaiken älynsä ja osoitti odottamatta, että hänessä piili sekä kansalaistunnetta että »kirottuja» kysymyksiä, ainakin mikäli meidän Ippolit Kirillovitš parkamme kykeni niitä omaksumaan. Pääasia oli, että hänen puheensa vaikutti vilpittömyydellään: hän uskoi vilpittömästi syytetyn syylliseksi; hän ei syyttänyt tätä ainoastaan tilauksesta, viran puolesta, ja vaatiessaan »kostoa» hän todella värisi halusta »pelastaa yhteiskunta». Naismaailmammekin, joka loppujen lopuksi suhtautui vihamielisesti Ippolit Kirillovitšiin, myönsi kuitenkin hänen puheensa tehneen tavattoman etevän vaikutuksen. Hän alkoi ontolla, katkonaisella äänellä, mutta sangen pian hänen äänensä voimistui ja kaikui yli koko salin, ja niin oli puheen loppuun asti. Mutta heti lopetettuaan puheensa hän oli vähällä pyörtyä.