Part 39

Tähän prokuraattori lopetti kyselynsä. Aljošan vastaukset tekivät yleisöön sangen masentavan vaikutuksen. Smerdjakovista oli meillä puhuttu jo ennen oikeuden istuntoa, joku oli kuullut jotakin, joku oli viitannut johonkin, oli puhuttu Aljošasta, että hän oli koonnut joitakin tavattomia todistuskappaleita veljensä hyväksi ja lakeijan syyllisyyttä osoittamaan, ja nyt — ei ollutkaan mitään, ei minkäänlaisia todistuksia, paitsi jonkinlaista siveellistä vakaumusta, joka oli perin luonnollinen, koska hän oli syytetyn oma veli.

Mutta myös Fetjukovitš alkoi kysellä. Vastatessaan kysymykseen: milloin syytetty oli puhunut hänelle, Aljošalle, vihastaan isää kohtaan ja siitä, että voisi hänet tappaa, ja oliko hän kuullut tämän häneltä esimerkiksi silloin, kun tapasi hänet viimeisen kerran ennen katastrofia, Aljoša yhtäkkiä hätkähti, aivan kuin jotakin vasta nyt olisi johtunut hänen mieleensä ja hän nyt olisi tullut sitä ajatelleeksi:

— Muistan nyt erään seikan, jonka jo itsekin olin aivan unohtanut, silloin se oli minulle niin epäselvä, mutta nyt...

Ja Aljoša muisteli nyt innostuneena, ilmeisesti itsekin aivan sattumalta johdettuaan asiaa muistamaan, miten hänen kohdatessaan viimeisen kerran Mitjan illalla puun luona luostariin vievän tien varrella Mitja lyöden rintaansa, »rinnan ylimpään osaan», oli useita kertoja sanonut hänelle, että hänellä on keino kunniansa palauttamiseksi, että se keino on tässä, juuri tässä, hänen rinnallaan... — Minä luulin silloin, että hän lyödessään rintaansa puhui omasta sydämestään — jatkoi Aljoša, — siitä, että hän voisi löytää sydämestään voimaa päästäkseen jostakin kauheasta häpeästä, joka häntä uhkasi ja jota hän ei uskaltanut tunnustaa edes minullekaan. Tunnustan luulleeni silloin todellakin hänen puhuvan isästä ja kauhistuvan aivan kuin häpeätä sitä ajatusta, että menisi isän luo ja tekisi siellä jotakin väkivaltaa, mutta samalla kertaa hän ikäänkuin nimenomaan osoitti rintaansa, niin että, minä muistan sen, mieleeni juuri silloin välähti ajatus, että sydän on aivan toisella puolen rintaa ja alempana, mutta hän lyö itseään paljon ylemmäksi, tähän näin, aivan kaulan alapuolelle, ja osoitteli koko ajan sitä paikkaa. Ajatukseni näytti minusta silloin tyhmältä, mutta ehkäpä hän juuri osoittelikin minulle silloin sitä pussia, johon oli ommeltu nuo puolitoista tuhatta!...

— Juuri niin! — huudahti äkkiä Mitja paikaltaan. — Niin se on, Aljoša, niin, minä löin silloin nyrkilläni siihen!

Fetjukovitš syöksyi kiireesti hänen luokseen rukoillen häntä rauhoittumaan ja samalla hetkellä hän takertui kovasti kiinni Aljošan puheeseen. Muistostaan innostuneena Aljoša lausui kiihkeästi sen otaksumansa, että tuo häpeä luultavimmin oli juuri sitä että Mitja, vaikka hänellä oli nuo tuhatviisisataa ruplaa, jotka hän olisi voinut palauttaa Katerina Ivanovnalle ja jotka olivat toinen puoli hänen velkaansa, kuitenkaan ei päättänyt antaa hänelle tuota puolta, vaan aikoi käyttää sen muuhun, nimittäin viedäkseen pois Grušenjkan, jos tämä suostuisi...

— Se on niin, se on juuri niin, — huudahteli Aljoša äkillisesti innostuen, — veljeni huudahteli nimenomaan silloin minulle, että puolet, puolet häpeästä (hän lausui useampaan kertaan: _puolet!_) hän voisi heti poistaa päältään, mutta että hänellä on niin onnettoman heikko luonne, ettei hän sitä tee... hän tietää edeltäpäin, ettei hän kykene sitä tekemään!

— Ja muistatteko te selvästi ja varmasti, että hän löi itseään juuri tuohon paikkaan rintaa? — kysyi Fetjukovitš halukkaasti.

— Selvästi ja varmasti, koska minä juuri silloin ajattelin: miksi hän lyö niin ylös, kun sydän on alempana, ja minusta tuntui silloin kohta tämä ajatukseni tyhmältä... minä muistan sen, että se tuntui minusta tyhmältä... niin välähti mielessäni. Siksipä minä juuri asian nyt muistinkin. Ja kuinka olenkaan voinut unohtaa sen aina tähän asti! Tuota pussia hän juuri osoitti huomauttaen, että hänellä on keino, mutta että hän ei anna takaisin noita puoltatoista tuhatta! Ja kun hänet vangittiin Mokrojessa, niin hän nimenomaan huusi, — minä tiedän sen, minulle on kerrottu, — että hän pitää koko elämänsä häpeällisimpänä tekona sitä, että vaikka hänellä oli varoja antaa puolet (nimenomaan puolet!) velasta Katerina Ivanovnalle ja lakata olemasta tämän silmissä varas, niin hän kuitenkin oli päättänyt olla antamatta ja mieluummin jäädä hänen edessään varkaaksi kuin erota rahoista! Ja miten tämä velka kiusasikaan häntä! — huudahti Aljoša lopuksi.

Tietysti prokuraattorikin tarttui asiaan. Hän pyysi Aljošaa kuvaamaan vielä kerran, kuinka kaikki tapahtui, ja kysyi useamman kerran itsepintaisesti: ihanko todella syytetty lyödessään rintaansa ikäänkuin osoitti jotakin? Kenties hän vain yksinkertaisesti löi nyrkillään rintaansa?

— Ei edes nyrkillä! — huudahti Aljoša. — Hän nimenomaan osoitti sormillaan, ja osoitti tähän paikkaan, hyvin korkealle... Mutta kuinka olenkaan voinut unohtaa tämän niin tyystin aina tähän hetkeen asti!

Puheenjohtaja kääntyi Mitjan puoleen kysyen, mitä tämä voi sanoa esitetyn todistuksen johdosta. Mitja vahvisti kaiken niin olleen ja nimenomaan osoittaneensa puoltatoista tuhattansa, jotka hänellä olivat rinnan päällä, aivan kaulan alapuolella, ja vakuutti, että se tietysti oli häpeä, »häpeä, jota en kiellä, häpeällisin teko koko minun elämässäni!» huudahti Mitja. »Minä olisin voinut antaa ne takaisin enkä antanut. Tahdoin mieluummin jäädä hänen silmissään varkaaksi, mutta en antanut rahoja takaisin, mutta kaikkein suurin häpeä oli se, että tiesin jo edeltäpäin, etten anna! Olet oikeassa, Aljoša! Kiitos, Aljoša!»

Tähän loppui Aljošan kuulustelu. Tärkeä ja kuvaava oli nimenomaan se seikka, että oli löytynyt edes yksi tosiasia, edes yksi, vaikkapa tosin hyvin pienikin, todistus, melkeinpä vain viittaus todistukseen, mutta sittenkin jotakin, joka edes hiukan todisti, että tuo rinnalla kannettava pussi todella oli ollut olemassa, että siinä oli ollut puolitoista tuhatta ja että syytetty ei ollut valehdellut valmistavassa tutkinnassa, kun hän Mokrojessa oli sanonut, että nuo puolitoista tuhatta »olivat minun». Aljoša oli iloinen, ja aivan punastuneena hän meni hänelle osoitetulle paikalle. Vielä pitkän aikaa hän toisteli itsekseen: »Kuinka minä sen unohdin? Kuinka saatoin sen unohtaa! Ja kuinka se vasta nyt niin äkkiä muistui mieleeni!»

Alkoi Katerina Ivanovnan kuulustelu. Heti kun hän tuli esille, kävi salin läpi tavaton humahdus. Naiset tarttuivat lornjetteihinsa ja kiikareihinsa, miehet liikahtelivat, jotkut nousivat paikaltaan nähdäkseen paremmin. Kaikki vakuuttivat myöhemmin, että Mitja kalpeni äkkiä »valkeaksi kuin liina», kun Katerina Ivanovna astui sisälle. Tämä oli kokonaan mustiin puettu ja lähestyi vaatimattomasti, miltei arasti hänelle osoitettua paikkaa. Hänen kasvoistaan ei voinut huomata hänen olevan liikutetun, mutta päättäväisyys loisti hänen tummista, synkistä silmistään. On huomattava, että monet vakuuttivat myöhemmin hänen olleen hämmästyttävän kauniin sillä hetkellä. Hän alkoi puhua hiljaa, mutta niin selvästi, että se kuului joka paikkaan salissa. Hänen puheensa oli tavattoman rauhallista, taikka ainakin hän ponnisteli ollakseen rauhallinen. Puheenjohtaja alkoi kysellä varovasti, tavattoman kunnioittavasti, aivan kuin peläten koskettamista »eräisiin kieliin» ja kunnioittaen suurta onnettomuutta. Mutta Katerina Ivanovna selitti itse lujasti heti alussa, vastatessaan erääseen kysymykseen, että hän oli ollut syytetyn kihlattu morsian »siihen saakka kuin hän itse jätti minut»... — lisäsi hän hiljaa. Kun häneltä kysyttiin noista kolmestatuhannesta, jotka oli annettu Mitjan lähetettäviksi postissa hänen sukulaisilleen, niin hän lausui varmasti: »Minä en antanut niitä suorastaan postiin vietäviksi: Aavistin silloin hänen olevan kovassa rahantarpeessa... sillä hetkellä... Minä annoin hänelle nuo kolmetuhatta, sillä ehdolla, että hän lähettäisi ne, jos tahtoo, kuukauden kuluessa. Suotta hän myöhemmin kiusasi itseään tuolla velalla...»

Minä en kerro aivan tarkalleen kaikkia kysymyksiä ja hänen vastauksiaan, vaan esitän ainoastaan hänen todistuksensa oleellisimman sisällön.

— Minä olin varmasti vakuutettu siitä, että hän aina ennättää lähettää nämä kolmetuhatta, heti kun saa isältään, — jatkoi hän vastaten kysymyksiin. — Olin aina varma hänen omanvoitonpyytämättömyydestään ja hänen rehellisyydestään... mitä suurimmasta rehellisyydestään... raha-asioissa. Hän oli aivan varma siitä, että saa isältään kolmetuhatta ruplaa, ja hän puhui siitä minulle useita kertoja. Tiesin, että hän oli riidoissa isänsä kanssa, ja olin aina ja olen vielä nytkin varma siitä, että isä teki hänelle vääryyttä. Minä en muista hänen koskaan uhanneen isäänsä. Ainakaan minun kuulteni hän ei puhunut mitään sellaista, ei mitään uhkauksia. Jos hän olisi tullut silloin luokseni, niin minä olisin heti rauhoittanut hänen huolestumisensa noitten onnettomien kolmentuhannen tähden, jotka hän oli minulle velkaa, mutta hän ei enää tullut luokseni... ja minä itse... minä olin joutunut sellaiseen asemaan... etten voinut kutsua häntä luokseni... Eikä minulla ollut mitään oikeuttakaan esiintyä vaativasti häntä kohtaan tämän velan johdosta, — lisäsi hän yhtäkkiä, ja hänen äänensä soinnahti päättäväiseltä, — minä itse olin kerran saanut häneltä vielä suuremman rahalainan kuin kolmetuhatta ja ottanut sen vastaan, vaikka silloin en vielä nähnyt mitään mahdollisuuksia maksaa milloinkaan lainaani takaisin...

Hänen äänensä sävyssä tuntui olevan jonkinmoinen taisteluhaaste. Juuri tällä hetkellä alkoi Fetjukovitšin vuoro tehdä kysymyksiä.

— Se tapahtui kai jo ennen teidän tänne tuloanne, tuttavuutenne alkuaikoina? — ryhtyi Fetjukovitš puhumaan varovaisesti lähestyen ja aavistaen heti jotakin otollista. (Huomautan sulkumerkkien sisällä, että vaikka hänet oli kutsunut Pietarista osittain Katerina Ivanovna itsekin, niin hän ei kuitenkaan tietänyt mitään episodista: Mitjalta lainatuista viidestätuhannesta jo siellä toisessa kaupungissa ja »kumarruksesta maahan asti». Katerina Ivanovna ei ollut kertonut tätä Fetjukovitšille, vaan oli salannut sen! Ja se oli ihmeellistä. Voi aivan varmasti otaksua, ettei hän itse aivan viime hetkeen saakka tietänyt, kertoisiko tämän episodin oikeudessa vai eikö ja että hän odotti jonkinmoista innoitusta.)

— Ei, en voi koskaan unohtaa noita hetkiä! — Hän alkoi kertoa, hän kertoi _kaiken_, koko sen episodin, jonka Mitja oli kertonut Aljošalle, »kumarruksen maahan asti» ja kaikki syyt ja isästään sekä menostaan Mitjan luo, eikä hän sanallakaan, ei ainoallakaan viittauksella, maininnut siitä, että Mitja oli itse hänen sisarensa kautta kehoittanut »lähettämään Katerina Ivanovnan hänen luokseen rahaa hakemaan». Tämän hän jalomielisesti salasi eikä hävennyt tuoda julki, että hän, hän itse oli silloin juossut nuoren upseerin luo, omasta aloitteestaan, toivoen jotakin... pyytämään häneltä rahaa. Se oli aivan järkyttävää. Minä tunsin jäätävää kylmyyttä ja vapisin tätä kuunnellessani, koko sali jähmettyi eikä päästänyt ainoatakaan sanaa ohitseen kuulematta. Tämä oli ihan vertaa vailla, ei edes niin omavaltaiselta ja halveksivan ylpeältä tytöltä kuin hän saattanut odottaa niin merkillisen avomielistä todistusta, sellaista uhrausta, sellaista itsensä alttiiksipanoa. Ja miksi, kenen hyväksi? Pelastaakseen miehen, joka oli ollut hänelle uskoton ja loukannut häntä, tehdäkseen jotakin, vaikkapa vähänkin, tämän miehen pelastamiseksi siten, että teki hyvän vaikutuksen hänen edukseen! Ja todellakin, kuva upseerista, joka antaa viimeiset viisituhatta ruplaansa — kaikki, mitä hänellä elämässä enää oli jäljellä, — ja tälle kunnioittavasti kumartava viaton tyttö, — tuo kuva oli sangen sympaattinen ja viehättävä, mutta... sydäntäni kouristi kipeästi! Minä tunsin, että siitä myöhemmin voi syntyä (ja syntyi kuin syntyikin myöhemmin) parjausta! Ilkeämielisesti naureskellen kerrottiin myöhemmin kaikkialla kaupungissa, ettei kertomus kenties ollut aivan tarkka, nimenomaan siinä kohdassa, kun upseeri päästi neidon luotaan »muka vain kunnioittavasti kumartaen». Vihjailtiin, että tässä oli jotakin »jäänyt kertomatta». »Ja vaikka ei mitään olisi jäänytkään kertomatta, vaikka kaikki olisi ollutkin totta», puhuivat kaikkein kunnioitettavimmatkin naisemme, »niin siinäkään tapauksessa ei vielä ole selvää: oliko kovinkaan sopivaa nuoren tytön tehdä noin, vaikkapa kysymyksessä olikin isän pelastaminen?» Ja eikö Katerina Ivanovna todellakaan, niin älykäs kun oli ja niin sairaalloisen tarkkanäköinen, aavistanut ennakolta, että näin ruvettaisiin puhumaan? Aivan varmasti hän sen aavisti, mutta päätti sanoa kaiken! Tietysti kaikki nämä likaiset epäilyt kertomuksen paikkansapitäväisyydestä alkoivat vasta myöhemmin, ja ensihetkellä kaikki olivat järkytettyjä. Oikeuden jäsenet puolestaan kuuntelivat Katerina Ivanovnaa hartaasti, jopa niin sanoakseni häveliäästi vaieten. Prokuraattori ei katsonut olevan syytä tehdä yhtään ainoata lisäkysymystä tästä asiasta. Fetjukovitš kumarsi syvään Katerina Ivanovnalle. Oi, hän oli miltei voitonriemuinen. Paljon oli voitettu: mies, joka jalomielisyyden puuskan vallassa antaa pois viimeiset viisituhatta, ja sama mies murhaamassa yöllä isänsä ryöstääkseen tältä kolmetuhatta, — senhän oli tavallaan mahdotonta sopia yhteen. Ainakin ryöstön saattoi Fetjukovitš nyt osoittaa mahdottomaksi. »Juttu» joutui yhtäkkiä ikäänkuin uuteen valaistukseen. Jonkinmoista myötätuntoa oli syntynyt Mitjaa kohtaan. Mutta hän... hänestä kerrottiin, että hän kerran tai kahdesti Katerina Ivanovnan todistuksen aikana hypähti ylös paikaltaan, mutta vaipui sitten taas penkille ja peitti molemmin kämmenin kasvonsa. Mutta kun Katerina Ivanovna oli lopettanut, huudahti Mitja äkkiä itkunsekaisella äänellä ojentaen häntä kohti kätensä:

— Katja, miksi tuhosit minut!

Ja hän alkoi ääneensä itkeä, niin että se kuului ympäri salin. Yhtäkkiä hän kuitenkin hillitsi itsensä ja huudahti taas:

— Nyt minut on tuomittu!

Mutta sitten hän ikäänkuin jähmettyi paikalleen puristaen yhteen hampaansa ja painaen kätensä ristiin rinnalleen. Katerina Ivanovna jäi saliin ja istuutui hänelle varatulle tuolille. Hän oli kalpea ja istui silmät alas luotuina. Lähellä häntä olleet kertoivat koko hänen ruumiinsa vavisseen pitkän aikaa kuin kuumeessa. Kuulusteltavaksi tuli Grušenjka.

Minä joudun nyt aivan lähelle sitä katastrofia, joka syntyi yhtäkkiä ja kenties todellakin oli Mitjan turmion tuottaja. Sillä minä olen vakuutettu siitä, ja kaikki lakimiehetkin sanoivat myöhemmin samaa, että jos tätä episodia ei olisi ollut, niin rikolliselle olisi edes osoitettu suopeutta. Mutta tästä kerron heti. Ensin vain pari sanaa Grušenjkasta.

Hän tuli saliin niinikään kokonaan mustiin puettuna, kaunis musta hartialiinansa hartioillaan. Sulavasti, kuulumattomin askelin, hiukan hypähdellen, niinkuin lihavat naiset toisinaan kulkevat, hän lähestyi kaiteita katsellen kiinteästi puheenjohtajaa ja katsahtamatta kertaakaan oikeaan tai vasempaan. Minun mielestäni hän näytti sangen kauniilta sillä hetkellä eikä ollenkaan kalpealta, jommoisen myöhemmin naiset väittivät hänen olleen. Väitettiin myös, että hänen kasvoissaan oli jotakin keskitettyä ja ilkeätä. Minä luulen vain, että hän oli kiihdyksissä ja tunsi raskaina häneen kohdistuneet skandaalinhimoisen yleisömme halveksivat ja uteliaat katseet. Hän oli ylpeä luonne, joka ei siedä halveksimista, niitä luonteita, jotka heti kun hiukankaan epäilevät jonkun heitä halveksivan, leimahtavat vihaan ja asettuvat vastarintaan. Sitäpaitsi oli tietysti arkuuttakin ja sisällistä häpeilyä tuon arkuuden johdosta, niin ettei ole kumma, että hänen puhetapansa oli epätasaista, — väliin vihaista, väliin halveksivaa ja pingoitetun jäyhää, väliin taas siinä soinnahti vilpitön, sydämestä tuleva itsesyytös, itsensä tuomitseminen. Toisinaan hän taas puhui aivan kuin olisi lentämässä johonkin kuiluun: »sama se, muka, mitä siitä seuraa, minä sanon sen kuitenkin»... Tuttavuudestaan Fjodor Pavlovitšin kanssa hän huomautti jyrkästi: »Kaikki on jonninjoutavaa, olenko minä syypää siihen, että hän ahdisteli minua?» Mutta sitten hetken kuluttua hän lisäsi: »Minä olen syypää kaikkeen, minä pidin pilanani kumpaakin — sekä ukkoa että tätä — ja panin heidän molempien pään pyörälle. Minun takiani on kaikki tapahtunut.» Jotenkin sattui asia hipaisemaan Samsonovia. »Mitä se kehenkään kuuluu», ärähti hän julkean uhmaavasti, »hän oli minun hyväntekijäni, hän otti minut paljasjalkaisena hoivaansa, kun omaiseni paiskasivat minut tuvasta ulos». Puheenjohtaja huomautti hänelle, sangen kohteliaasti muuten, että on vastattava vain kysymyksiin eikä syvennyttävä tarpeettomasti yksityiskohtiin. Grušenjka punastui, ja hänen silmänsä välähtivät.

Rahakääröä hän ei ollut nähnyt, vaan oli ainoastaan kuullut »konnalta», että Fjodor Pavlovitšilla oli jokin käärö, jossa on kolmetuhatta. »Mutta se on kaikki vain tyhmyyksiä, minä tein pilaa enkä millään ehdolla olisi mennyt sinne...»

— Ketä te äsken tarkoititte puhuessanne »konnasta?» — tiedusti prokuraattori.

— Lakeijaa, Smerdjakovia, joka tappoi herransa ja hirttäytyi eilen.

Tietysti häneltä aivan heti kysyttiin: mitä perusteita hänellä on niin varman syytöksen lausumiseen, mutta ei hänkään voinut tuoda esille minkäänlaisia perusteita.

— Niin sanoi minulle Dmitri Fjodorovitš itse, uskokaa häntä. Rakastajatar on hänet syössyt turmioon, niin se on, hän on syypää kaikkeen, niin se on, — lisäsi Grušenjka vavisten vihasta, ja hänen äänensä sointu oli ilkeä.

Tiedustettiin, ketä hän nyt taas tarkoitti.

— Neitiä, tuota Katerina Ivanovnaa. Hän kutsui minut silloin luokseen, tarjosi suklaata, tahtoi kiehtoa. Hänessä oli kovin vähän todellista häpyä, niin se on...

Tässä puheenjohtaja keskeytti hänet ankarasti ja pyysi käyttämään vähemmän voimakasta kieltä. Mutta mustasukkaisen naisen sydän oli jo leimahtanut liekkiin, hän oli valmis syöksymään kuiluun...

— Kun vangitseminen toimitettiin Mokrojen kylässä, — sanoi prokuraattori asioita muistellen, — niin kaikki näkivät ja kuulivat, kuinka te juosten toisesta huoneesta huusitte: »Minä olen syypää kaikkeen, menemme yhdessä pakkotyöhön!» Siis tekin olitte sillä hetkellä vakuutettu siitä, että hän on murhannut isänsä?

— Minä en muista silloisia tunteitani, — vastasi Grušenjka, — kaikki huusivat silloin, että hän on tappanut isänsä, ja silloin minusta tuntui, että minä olen syyllinen, että hän on tappanut minun tähteni. Mutta kun hän sanoi olevansa viaton, niin minä uskoin heti häntä ja uskon nytkin ja uskon aina: hän ei ole sellainen mies, että olisi valehdellut.

Oli taas Fetjukovitšin vuoro kysellä. Muistan hänen muun muassa kysyneen Rakitinista ja kahdestakymmenestäviidestä ruplasta »maksuna siitä, että hän toi luoksenne Aleksei Fjodorovitš Karamazovin».

— Mitäpä ihmeellistä siinä on, että hän otti rahat, — naurahti Grušenjka ilkeästi ja halveksivasti, — ainahan hän kävi minun luonani rahaa mankumassa, kolmisenkymmentä ruplaa kuussa hänen yleensä onnistui saada, enimmäkseen vain ylellisyyteen: olihan hänellä ilman minun avustustanikin ruokansa ja juomansa.

— Mistä syystä te sitten olitte niin antelias herra Rakitinia kohtaan? — pisti väliin Fetjukovitš siitä huolimatta, että puheenjohtaja liikahteli levottomasti.

— Hänhän on minun serkkuni. Hänen äitinsä ja minun äitini ovat oikeita sisaruksia. Hän vain pyysi, etten sanoisi sitä täällä kenellekään, häpesi minua kovin.

Tämä uusi asianhaara oli aivan yllättävä uutinen kaikille, ei kukaan kaupungissamme ollut sitä tähän saakka tietänyt, sitä ei tiedetty luostarissakaan, eikä sitä tietänyt Mitja. Kerrottiin, että Rakitin punastui häpeästä tuolillaan. Grušenjka oli jollakin tavoin saanut tietää jo ennen saliin tuloaan hänen todistaneen Mitjaa vastaan ja oli siitä suuttunut. Herra Rakitinin koko äskeinen puhe, kaikki sen jalous, kaikki hyökkäykset maaorjuutta ja Venäjällä vallitsevaa yhteiskunnallista sekasortoa vastaan, — kaikki se oli nyt lopullisesti menettänyt merkityksensä ja haudattu yleisen mielipiteen silmissä. Fetjukovitš oli tyytyväinen: taas oli onni potkaissut. Mutta yleensä ei Grušenjkaa kuulusteltu kovin kauan, eikä hän tietenkään voinut kertoa mitään erikoisesti uutta. Hän jätti yleisöön sangen epämiellyttävän vaikutuksen. Satoja halveksivia katseita suuntautui häneen, kun hän esitettyään todistuksensa istuutui saliin jokseenkin kauaksi Katerina Ivanovnasta. Koko ajan, kun häntä kuulusteltiin, oli Mitja vaiti aivan kuin kivettyneenä, silmät maahan luotuina.

Todistamaan tuli Ivan Fjodorovitš.

5.

Äkkiarvaamaton katastrofi

Huomautan, että hänet oli kutsuttu antamaan todistuksensa jo ennen Aljošaa. Mutta oikeuden komisarius ilmoitti silloin puheenjohtajalle, että äkillisen sairastumisen tai jonkin sentapaisen kohtauksen johdosta todistaja ei voi tulla esille heti, mutta kohtauksen mentyä ohi hän on valmis milloin tahansa todistamaan. Tätä ei muuten tullut kukaan kuulleeksikaan, ja se saatiin tietää vasta myöhemmin. Hänen tuloaan tuskin huomattiinkaan ensihetkellä: päätodistajat, ennen kaikkea molemmat kilpailijattaret, oli jo kuulusteltu; uteliaisuus oli toistaiseksi tullut tyydytetyksi. Yleisö alkoi väsyä. Oli vielä kuultava muutamia todistajia, jotka luultavasti eivät voineet kertoa mitään erikoista siihen nähden, mitä jo oli tuotu esille. Mutta aika kului. Ivan Fjodorovitš lähestyi omituisen hitaasti, keneenkään katsomatta ja pää alas painettuna, aivan kuin miettisi jotakin kulmakarvat rypyssä. Hän oli moitteettomasti puettu; mutta hänen kasvonsa tekivät ainakin minuun sairaan vaikutuksen: noissa kasvoissa oli jotakin vetoa maan puoleen, jotakin kuolevalle ihmiselle ominaista. Silmät olivat sameat; hän kohotti ne ja silmäsi hitaasti yli salin. Aljoša hypähti yhtäkkiä tuoliltaan ja voihkaisi: »Ah! Minä muistan sen.» Mutta aniharva kuuli sitäkään.

Puheenjohtaja lausui hänelle aluksi, että hän on todistajana ilman valaa, että hän voi todistaa tai olla todistamatta, mutta että tietysti kaikki, mitä sanoo, pitää esittää omantunnon mukaisesti j.n.e. Ivan Fjodorovitš kuunteli katsellen häntä samein silmin; mutta yhtäkkiä hänen kasvonsa alkoivat hitaasti vääntyä hymyyn, ja heti kun puheenjohtaja, joka ihmetellen katsoi häntä, oli lopettanut puheensa, hän alkoi yhtäkkiä nauraa.

— No, ja mitä vielä? — kysyi hän kovalla äänellä.

Salissa syntyi hiljaisuus, oli kuin olisi aavistettu jotakin. Puheenjohtaja tuli levottomaksi.

— Te... kenties ette vielä ole aivan terve? — lausui hän hakien silmillään oikeuden komisariusta.

— Älkää olko huolissanne, teidän ylhäisyytenne, minä olen tarpeeksi terve ja voin kertoa teille yhtä ja toista mielenkiintoista, — vastasi Ivan Fjodorovitš yhtäkkiä aivan rauhallisesti ja kunnioittavasti.

— Onko teillä esitettävä jokin erikoinen tiedonanto? — jatkoi puheenjohtaja edelleen epäluuloisesti.

Ivan Fjodorovitš loi silmänsä alas, viivytteli muutamia sekunteja ja vastasi nostaen päänsä pystyyn ja ikäänkuin änkyttäen:

— Ei... ei ole. Minulla ei ole mitään erikoista.

Hänelle alettiin tehdä kysymyksiä. Hän vastasi aivan kuin vastenmielisesti, omituisen lyhyesti, tuntien jonkinmoista inhoa, joka kasvamistaan kasvoi, mutta muuten hän kyllä vastasi järkevästi. Monesta asiasta hän sanoi, ettei sitä tiedä. Isänsä ja Dmitri Fjodorovitšin välisistä tileistä hän ei tietänyt mitään. »Siihen en kiinnittänyt huomiotani», lausui hän. Oli kuullut syytetyn uhkailevan tappaa isänsä. Rahakääröstä oli kuullut Smerdjakovilta...

— Se on yhtä ja samaa, — keskeytti hän väsyneen näköisenä, — minä en voi kertoa oikeudelle mitään erikoista.

— Minä näen, että te olette sairas, ja ymmärrän teidän tunteenne... — alkoi puheenjohtaja.

Hän kääntyi sivullepäin prokuraattorin ja puolustajan puoleen kehoittaen näitä, jos pitävät sitä tarpeellisena, tekemään kysymyksiä, mutta silloin yhtäkkiä Ivan Fjodorovitš pyysi raukealla äänellä:

— Päästäkää minut pois, teidän ylhäisyytenne, tunnen olevani hyvin sairas.

Ja näin sanoen hän lupaa odottamatta kääntyi ympäri ja lähti salista. Mutta kuljettuaan noin neljä askelta hän pysähtyi, aivan kuin olisi ajatellut jonkin yhtäkkiä selväksi, naurahti hiljaa ja palasi taas entiselle paikalleen.